Ann Aguirre: Horde

"You plan to save the world."

     

       

Tunnelmamusiikkia: Imagine Dragons: Warriors,  Two Steps From Hell: Black Blades, 1000 Ships of Underworld, Undying Love, Audiomachine: Tree of Life, When it All Falls Down, Being Alive, The Origin of the Species, Wars of Faith, Doom Unit: Killing Time

  

Tiedätte varmaankin sen hyvän, mutta tyhjän tunteen, joka tulee, kun on lukenut loppuun erittäin vaikuttavan teoksen tai sarjan loppuun? En muista olenko koskaan lukenut kokonaista sarjaa näin tiiviissä tahdissa tai milloin viimeksi olen saanut viimeisen sivun jälkeen tuon mainitsemani olotilan. Edes Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe (jota muuten povaan vuoden parhaaksi lukukokemukseksi, ainakin 2015 ilmestyneiden teosten kategoriassa) ei yltänyt tuon tuntemuksen herättelijäksi. 

  

Ann Aguirren Razorland-trilogia on yksinkertaisesti sellainen, joka pyyhkäisee jalat alta - useammin kuin kerran. Luin trilogian aloittavan teoksen Enclave huhtikuun alussa ja toisen osan Outpost saman kuun lopussa. Kolmatta osaa, Hordea, ei Suomen kirjastoissa kuitenkaan ollut, vaan tein siitä kaukovarauksen. Teoksesta tehtiin samalla myös hakintapyyntö Oulun kaupunginkirjastolle. 

  

No, niin kuin aikaisemmin kerroin, kaikki ei mennyt niin kuin Strömsössä, mutta sain teoksen lopulta ja luin sen parissa illassa. En halunnut ahmia Hordea liian nopeasti, vaikka se edeltäjiään tuhdimpi onkin, vaan yritin pitkittää lukukokemusta edes hieman. Horde pääsi yllättämään lopputaistelun käänteissä, eikä kyyneleiltäkään vältytty. Siinäkin jälleen yksi harvinainen reaktio. Edellisen kerran silmänurkkani kostui John Greenen Tähtiin kirjoitetun virheen aikana tammikuussa. 

  

Outpost päättyi siihen, että mutattien lauma on ympäröinyt rauhaisasti eläneen Salvationin yhteisön ja Deucen joukkioineen (sis. Fade, Stalker, Tegan) on haettava apua lähimmästä aseistautuneesta yhteisöstä. Aikaisempien osien tapaan suunnitelma kuulostaa suoraviivaisemmalta ja ongelmattomammalta kuin se toteutuessaan on. Matka joutomaan halki ei olisi mitään ilman verenvuodatuksta ja yhä älykkäämmiksi käyvät mutantit hyökkäävätkin toistuvasti ihmiskunnan viimeisten selviytyjien kimppuun. Deucen mielessä alkaa kehittyä suunnitelma olentojen lopulliseksi tuhoamiseksi. 

  

They no longer killed indiscriminately out of endless hunger, which meant this was more than conflict over territory. 

This was war. (s. 48) 

  

Toisin kuin aikaisemmin, Horde kuvaa tapahtumia pitkältä aikaväliltä, eikä kaikkia siirtymiä paikasta toiseen kuvata tarkasti. Silti kerronta etenee lähes puoleen väliin kirjaa suhteellisen hitaasti. Loppupuoli onkin vastapainoksi silkkaa toimintaa vailla hengähdystaukoja. Teos pursuaa eeppisiä joukkokohtauksia ja olisikin vallan hienoa,jos teoksesta joskus tehtäisiin elokuva. Materiaalia ainakin riittäisi yllin kyllin ihokarvoja nostattaviin kohtauksiin. 

   

Nerves fluttered in my stomach. This was the real beginning of our resistance. I felt it in my blood and bones, but it could also end before it began. Talking had never been my specialty; I was good with weapons, not words. (s. 139)

   

Yllä olevassa lainauksessa lienee jotain tuttua Matkijanärheen tutustuneille? Hordekin sopii hyvin naistenviikon teemaan, onhan tässäkin naisen kirjoittamassa teoksessa naispäähenkilö. Verrattuna esimerksi kahteen muuhun kolmiodraamaisen YA-dystopian sankarittareen, Katnissiin (Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia) ja Trisiin (Veronica Roth: Outolintu-trilogia), Deuce on näistä se, joka sopii nostettavaksi kapinan keulakuvaksi. Tai ainakin itse ottaisin hänet vierelleni eturintamalle taistelemaan. Kaikissa uhrautuvissa sankarittarissa toki on potkua, mutta Deuce on tästä kolmikosta se, joka ei pelkää haavoittua, muittei myöskään epäröi haavoittaa. 

     

People go about their lives, trying to be small, hoping the freaks will kill someone else, attack another town. How long does avoidance work until the whole world is drowning in blood? Somebody has to draw the line. And if not me, who? (s. 191)

   

Joutomaan ja mutanttien kovaksi keittämä Deuce on kuitenkin löytänyt itsestään myös sen pehmeämmän, naisellisemman puolen, jota Enklaavissa hänestä yritettiin kitkeä pois. Deucen ja Faden rakkaus tuntuu myös uskottavammalta kuin Katniss-Peeta tai Tris-Neljä kuviot. Rankat tilanteet ovat hitsanneet Deucen ja Faden yhteen, he tukevat ja täydentävät toisiaan kaikessa.

    

Suosittelen kokemaan Razorlandin vaaroja täynnä olevan maailman omakohtaisesti, sillä nyt näyttää siltä, että tästä tuli heilahtaen paras YA-trilogia, jonka olen lukenut. Toisin kuin lukuisissa muissa genresarjojen jatko-osissa, tämän kanssa en huomannut samanlaista notkahdusta tai lässähdystä verrattuna ensimmäiseen teokseen, niin kuin olen tottunut huomaamaan aiemmin. Minun täytyy ehkä harkita myös ns. väliosien eli varsinaisten teosten julkaisujen välissä ilmestyneiden, muihin hahmoihin keskittyvien novellien lukemista.

  

Erityisen sitaattilainauksen manninnan saa pätkä, joka sopii tähän uutiseen: "I had no interest in more of his warm beer, which smelled like pis." (s. 159) 

  

P.S. Hordessa on yllättävä Harry Potter-viittaus!

Hordella pääsen Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingossa viivaamaan ylitse kohdan KASVI. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.

   

  

Arvosana:

 
Etulieppeestä:

The epic conclusion to the USA Today bestselling trilogy.

  

The horde is coming.

  

Salvation is surrounded, monsters at the gates, and this time, they’re not going away. When Deuce, Fade, Stalker and Tegan set out, the odds are against them. But the odds have been stacked against Deuce from the moment she was born. She might not be a Huntress anymore, but she doesn’t run. With her knives in hand and her companions at her side, she will not falter, whether fighting for her life or Fade’s love.

  

Ahead, the battle of a lifetime awaits. Freaks are everywhere, attacking settlements, setting up scouts, perimeters, and patrols. There hasn’t been a war like this in centuries, and humans have forgotten how to stand and fight. Unless Deuce can lead them.

  

This time, however, more than the fate of a single enclave or outpost hangs in the balance. This time, Deuce carries the banner for the survival of all humanity.

     

Samantyylisiä kirjoja: Dmitri Gluhovski: Metro 2033, Justin Cronin: Ensimmäinen siirtokunta, Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia, Veronica Roth: Outolintu-trilogia, Cormac McCarthy: Tie

418 s. Feiwel and Friends 2013

Kirjailijan kotisivut

Sarjassa ilmestyneet:

• Enclave
• Oupost
• Horde

Naistenviikon kirjana Jennifer Worthin Hakekaa kätilö!

"Vastoin odotuksiani St. Raymundin kätilöissä viettämistäni vuosista 
tuli elämäni merkittävin kokemus."

   

   

Lukuhaasteissa: Naistenviikko kirjablogeissa, Goodreads 50: 26. A memoir
   

Naistenviikko, 18.-24.7., on siitä erikoinen, että sen jokaisena päivänä vietetään naisten nimipäiviä. Viikko on myös verrattuna harvinaisen sateinen. Teema innoitti Kulttuuripohdintoja blogia pitävän Tuijatan, joka käynnisti haasteen, jossa kuluvan viikon aikana luetaan ja blogataan kirjoja, joissa naiseus tai tyttöys tulee tavalla tai toisella esille. Aloitin oman viikkoni postaamalla lauantaina Anni Mannisesta. Keskiviikkona tulee vielä postaus teoksesta, jonka päähenkilö tyttöä sukupuolensa vuoksi vähätellään toistuvasti, mutta joka ottaa tehtäväkseen todistaa epäilijöidensä ajattelumallin vääräksi.

   

Nyt kuitenkin asiaan, eli siihen teokseen, jonka halusin nostaa omalta osaltani teemaviikon keskeiseksi eli Jennifer Worthin omaelämäkertaan, Hakekaa kätilö! Kyseessä on ensimmäinen lukemani elämäkerta, ja yllätyin positiivisesti siitä, että teos olikin kirjoitettu romaanin keinoin. Henkilöt olivat jo tuttuja BBC:n saman nimisestä, vuonna 2012 alkaneesta tv-sarjasta, joka saa viidennen kautensa ensi vuonna.

Worth kertoo ajastaan Lontoon East Endissä sijainneessa nunnien pitämässä kätilöpalvelussa 1950-luvulla. Kaupunki oli tuolloin edelleen suurelta osin raunioina toisen maailmansodan jälkeen, mikä loi mielenkiintoisia, usein vaarallisiakin tilanteita. Sataman ja vilkkaasti liikennöidyn tieverkoston sokkeloissa asui ihmisiä purkutuomion saaneissa taloissa, ja koska raskauden ehkäisy yleistyi vasta 1960-luvulla, oli monissa perheissä jopa 13 lasta.

Naiset synnyttivät kotonaan, äitiensä, naapureidensa tai muiden tuntemiensa naisten avulla. Kätilöpalveluiden yleistyessä lasten ja äitien kuolleisuus laski koulutuksen ja hygieniatason parantuessa. Slummien elinolot eivät kuitenkaan aina, jos koskaan, vastanneet ihannetta.

Worth on ripotellut näkemiensä tilanteiden väleihin tietoja ajankuvasta, naisen asemasta ja lääketieteen kehityksestä, verraten niitä nykyaikaan. Vaikka tietoa henkilökohtaisten tapahtumien lisäksi tulee paljon, oli minusta erittäin kiinnostavaa lukea etenkin naisten aseman parantumisesta. 

Miksi kätilöt eivät ole yhteiskunnan sankarittaria, jollaisia heidän kuuluisi olla? Miksi kätilöillä on niin matala profiili? Kaikkien tulisi ylistää heitä taivaisiin. Mutta niin ei ole. He kantavat mittaamattoman suurta vastuuta. Heidän taitonsa ja tietonsa ovat vertaansa vailla. Mutta silti heitä pidetään itsestäänselvyyksinä - ja usein jätetään huomiotta. (s. 31)

Worth kertoo anatomisesti hyvin tarkasti erilaisista synnytyksistä ja gynekologisista tarkastuksista, joita oli suorittamassa. Nämä kuvaukset eivät paljoa jätä arvailujen varaan, joten on todettava, ettei teos sovi herkimmille lukijoille. Myös alueella suuresti vaikuttaneesta prostituutiosta kertoessaan Worth ei kaunistele näkemäänsä.
   
Vastapainona ihmisyyden raadolliselle ja rumalle puolella, Worth kuvaa myös Nonnatus Housen nunnien elämää. Sisaret Julienne, Evangeline ja Monica Joan ovat kaikki suuria ja mielenkiintoisia persoonia, jotka kukin yllättävät lukijan mitä erikoisemmilla tavoin. Kätilöharjoittelijoista kiehtovin on suurikokoinen Chummy, joka hylkäsi yläluokkaisen perheensä tullakseen lähetystyöntekijäksi. Chummyä tv-sarjassa näyttelee loistava Miranda Hart. 

Jennifer Worth, tyttönimeltään Lee, kuoli vuonna 2011.

Muistelmat ovat ilmestyneet kolmessa osassa ja aion ehdottomasti lukea kaksi seuraavaakin osaa:

• Hakekaa kätilö! (2012) - Call the Midwife (2003)
• Hakekaa kätilö! 2 - Kaupungin varjoissa (2014) - Shadows of the Workhouse (2005)
• Hakekaa kätilö! 3 - Jäähyväiset nunnille (2015) - Farewell to the East End (2009)

  

Hakekaa kätilö sopii kauniisti Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingossa kohtaan VALOKUVA. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.

  

   

Arvosana:

Takakannesta:

On puoli kolme aamuyöllä! Vääntäydyn puoliunessa virka-asuuni. Miksi minä ikinä ryhdyin tähän? Minun on täytynyt olla hullu! Kadunko valintaani? En koskaan enkä milloinkaan.

Jennifer Worth kertoo hauskasti ja liikuttavasti ajastaan kätilönä ja aluesairaanhoitajana nunnien äitiyshuollossa 1950-luvun Lontoon East Endissä. Cable Streetin ilotalot, Krayn gangsteriveljekset ja pommien tuhoamilla alueilla notkuvat tenunlipittäjät ovat osa maailmaa, johon 22-vuotias nuori nainen astuu. Lapsia syntyy slummioloissa, mutta aurinko paistaa myös köyhille.

Värikkääseen tositarinaan pohjautuva BBC:n menestyssarja alkaa YLE TV1:ssä helmikuussa 2013.

Samantyylisiä kirjoja: James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni

     

Suomentanut: Eija Tervonen, 415 sivua, Otava 2012

    

Alkuperäinen nimi: Call the Midwife - A True Story of the East End in the 1950's (2002)

   

Naisen asema ja synnyttämisen historia ovat herättäneet ajatuksia mm. täällä: Helsingin Sanomat, Kirsin kirjanurkka, Lukujonossa, Kirjojen keskellä, Kirjasähkökäyrä

Lastenkirjalauantai: Marja-Leena Mikkola: Anni Manninen

"Hänestä ei suinkaan tulisi paha ja ruma väkäleuka, vaan todella ihastuttava nuori noitanainen, jolla olisi hulmuava punainen tukka, pitkä vihreä puku ja nimenä Adelhaid."

    

Hänhän ei ollut haltijatyyppiä, vaalea ja sinisilmäinen kuten äiti, ei myöskään Yön kuningatartyyppiä, komea ja mustatukkainen kuten äidin työkaveri Mirja Aaltonen. Sen sijaan hän, Adelhaid, kulkisi esimerkiksi sananjalkojen keskellä ja saisi ne kukkimaan juhannusyönä... Ja silloin kaikki salatut luonnonvoimat olisivat valloillaan. (s. 11)

Suomentajanakin tunnetun Marja-Leena Mikkolan lastenromaani Anni Manninen kertoo samannimisestä, pian koulun aloittavasta tytöstä, joka toivoo isona olevansa noita. Hän puhuu eläinten kanssa ja tahtoisi oppia keittämään parantavia salvoja rouva Muttisen avulla.

- Ei tämä mitään taikajuomaa ole, Muttiska sanoi. - Tämä on luonnon omaa valmistetta jolla minä voin lääkitä eläinten haavoja. Ja ehkä jopa joidenkin ihmistenkin... Ei taikuutta ole, lapskulta. On vain äärimmäistä herkkyyttä, läpinäkyvyyttä. (s. 67)

Annin ja hänen isoveljensä Lassen köyhä äiti on töissä tehtaassa, joskus pitkiäkin päiviä. He asuvat tehtaan työläisille tarkoitetussa, halvassa ja ahtaassa vuokra-asunnossa. Perheen isä lähti jokin aika sitten kaatamaan puita pohjoiseen, mutta ei ole palannut kotiin muiden miesten kanssa. Tästä juoruilevat naapurit löytävät ehtymättömän piikittelyn aiheen.

Eläimet ovat Annille läheisempiä kuin pihapiirin lapset. Ne ovat kuitenkin muuttamassa pois läheisen joen ympäristöstä, sillä tehdas on saastuttanut veden. Kaupunki tunkeutuu liian lähelle, yksi niistä sanoo. Muttiska on sekaantunut salaperäisiin "yöhommiin", joista Annille ei kerrota. Hän kuitenkin pääsee mukaan auttamaan eläimiä vaarallisessa hankkeessa paremman elintilan saamiseksi. Annin tulee myös etsiä veden suojelija, itse Luontoäiti.

Mikkolan teos on hyvin ekokriittinen ja se opettaa lapsille luonnonsuojelua. Nautin eniten hänen maalailevista luontokuvauksistaan, joita Kaarina Kailan herkkä kuvitus tukee kauniisti, sekä niistä unenomaisista kohtauksista, joissa tavataan muiden muassa niin lumoava Suoprinssi, jaaritteleva sumuhevonen kuin kruunupäinen suur-sammakko. Muuttolinnuissa asuvat ja syksyllä etelään matkaavat ihmisten sielut oli yksi kauneimpia kuvauksia.

Hidastempoinen teos ei varmaan jokaiselle nykylapselle maistu, mutta uskoisin etenkin 1970-luvulla syntyneiden aikuisten saavan teoksen ajankuvasta nostalgiaa. Tarinassa on myös paljon viittauksia satuklassikoihin ja niitä oli hauskaa bongata.

 
Kansikuvansa lisäksi Anni Manninen sopii myös teemaltaan Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingossa kohtaan LUONTO. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.
  

Takakannesta:

Anni Manninen on punatukkainen ja vihreäsilmäinen pieni tyttö, ja hyvin erikoinen ihminen. Jo viisivuotiaana hän tiesi mikä hänestä isona tulisi: noita. Ja sitä paitsi aivan harvinaisen kaunis ja lumoava noita.

Marja-Leena Mikkola on kirjoittanut täysin valloittavan lastenromaanin jossa on paljon asiaakin, mutta ennenkaikkea aitoa ja innostaavaa mielikuvituksellisuutta.

Bratislavan kansainvälisen kuvituskilpailun palkinto 1979.

Samankaltaisia teoksia: L.M. Montgomery: Pieni runotyttö, Jaqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate, John Masefield: Keskiyön kansaa, Richard Adams: Ruohometsän kansa, Katherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla & Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa

190 s. Otava 2000 (4. painos, 1. painos 1977)

  

Kuvitus: Kaarina Kaila

Anni-noidasta on kirjoitettu myös täällä: Risingshadow, Luettua elämää, 

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta

Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice –blogista. 

Innokkaana lukutoukkana lähdin toki mukaan ja otinkin kuvia kahden kirjaston luona.

Ensimmäisessä kuvassa seison Oulun pääkirjaston edustalla, kauniiden kesäkelien puutteessa vesisateessa.

Onneksi kelit parantuivat lähempänä haastepäivää. Maanantaina oli ihana, aurinkoinen päivä ja pääsin kuvauttamaan itseni myös läheisen Kaijonharjun kirjaston, tai oikeastaan paikalle tunnusomaisen apinapatsaan edessä. Laajemmassa kuvassa näkyvät kirjastokyltin vandalisoidut kirjaimet.

Otin kuvia myös kirjaston sisältä. Niissä näkyvät lukusali ja siellä oleva poistohylly, aikuisten puoli (viimesenä) sekä lasten- ja nuorten puolet.

Apinapatsas on oikealta nimeltään Tiedonjano. Sen tekijänä on Raimo Metsänheimo. Pronssista valettu veistos on seisonut kirjaston edessä vuodesta 1987 saakka. Apinan lukemassa teoksessa lukee "Elämä". Veistoksesta inspiroituneena valitsin kuvausrekvisiitaksi Bernard Becketin Genesiksen.

Kirjakuva päivässä -haasteessa elokuulta 2014 kirjaston kyltti on vielä kokonainen. Toivottavasti tempauksen myötä kirjastojen käyttö ja niiden saama tuki nousisivat keskustelun aiheeksi. Minusta olisi myös tärkeää saada kirjaston logoon uudet kirjaimet, vaikka se vaatisikin kolehtin keräämistä paikallisilta.

Alan Bradley: Piiraan maku makea (Flavia de Luce #1)

"Tämä ei ollut Grimmin satu: tämä oli kertomus Flavia de Lucesta."

      

Ulos astuessani näin että aamun hopeinen kajo oli loihtinut puutarhasta taianomaisen paikan: muurin yli kurkistava kapea valokaista syvensi varjoja ensisestään. Kaiken yllä lepäsi kimmeltävä kaste, ja tokkopa olisin yllättynyt, vaikka yksisarvinen olisi astellut ruusupensaan takaa ja yrittänyt painaa pään syliini. (s. 35-36)

  

Lukuhaasteissa: Goodreads 50: 10. A mystery or thriller, Reading the Rainbow: Vihreä

Dekkarit ovat minulle vähemmän tuttu genre, mutta ajattelin haastaa itseni jo ihan Nettilukutoukkien kesälukuteemavalintojen vuoksi ja mennä kokeilemaan kepillä jäätä - onhan murhien ratkominen mitä perinteisin kesällä luettava kirjallisuuden laji. Piiraan maku makea on ollut ilmestymisestään saakka lukulistallani ja saatuani sen Kirjavälityksen kiertueen Oulun tapahtumassa viime vuonna, nousi se lukulistallani useaamman pykälän korkeammalle. Tarkoitus oli saada bloggaus ulos jo dekkariviikolla, mutta syystä tai toisesta en ehtinyt lukea kirjaa loppuun ennen kuin lukumaratonissa.

  

Alan Bradleyn luoma 11-vuotias, hurmaavan pikkuvanha Flavia de Luce on kertakaikkiaan ihastuttava nuori neiti. Samastuin häneen hieman, sillä olin itsekin lapsena hyvin tarkkaavainen ja innostunut tukimaan asioita - joskaan sen yhtä aikuismaisen intohimoisesti kuin Flavia. Hänellä on käytössään erään aikaisemman de Luce-suvun edustajan jälkeensä jättämä laboratorio-siipi, jossa tyttö tekee parhaansa ansaitakseen suloisen myrkynkeittäjän tittelin.

  

Flavia elää sukunsa vanhassa kartanossa isänsä ja kahden siskonsa Daphnen (13) ja Ophelian (17) kanssa. Lisäksi talouteen kuuluu Dogger, yleismies, joka sodassa kokemiensa kauhujen vuoksi on päätynyt puutarhuriksi. Heidän luonaan käy myös kylässä asuva rouva Muller, joka laittaa ruokaa ja siivoaa, Daphne haluaa isona kirjailijaksi ja lukee paljon klassikoita, kuten Dickensiä. Hän kerää erityisen "säväyttäviä ilmauksia" ylös vihkoon. Vaikka Flavian välit sikoihinsa eivät olekaan lämpimät, pidin silti Daphnesta, hänen lukuharrastuneisuutensa vuoksi. 

  

Tapahtumat käynnistyvät hyvin mielenkiintoisesti Flavian ollessa sidottuna komerossa. Teoksen ensimmäinen lausekin on hyvin mahtipontinen: "Pimeys komerossa oli mustaa kuin kuivunut veri." (s. 9). Pian kodin portailta löytyy kuollut lintu nokassaan postimerkki ja kurkkupenkissä makaa punatukkainen mies, jonka viimeinen sana on vale. Flavia ei voi vastustaa kiusausta tutkia näitä outoja tapahtumia, selvittää pohjia myöten muuikalaisen ja tämän murhaajan henkilöllisyydet. 

   

Inhottavan kasteisen kurkunvihreyden ja tummien lehtikasvien keskellä näkyi ihmisen naama. Se olisi hvin voinut olla sellainen taruolento, joka on puoliksi kasvi, puoliksi ihminen. (s. 36)

       

Tutkimuksesta ei tule helppo, mutta Flavialla on hyvä asenne vastoinkäymisiin: esteet ovat vain haasteita, jotka täytyy ratkaista. Ainoa ylittämätön este Flavian elämässä on hänen sukupuolensa,jonka vuoksi ihmiset tekevät hänestä ajankuvaan kuuluvia, mutta täysin perusteettomia esioletuksia. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei puutu ja monen juonen käänteet olivat täysin yllättäviä. 

    

Piiraan maku makea muistuttaa klassista Agatha Christie -romaania (vaikka olenkin tuolta dekkarikirjallisuuden kruunatulta kuningattarelta lukenut vain Eikä yksikään pelastunut). Häneen jopa viitataan teoksessa: "ihan niin kuin jossain Agatha Christien kirjasa. Joku, ehkä jopa kirjailijatar Christie itse. kirjoittaisi aiheesta salapoliisiromaanin." (s. 327) Myös Sherlock Holmes mainitaan. Teoksessa on paljon samaa kuin suuresti nauttimassani Mari Strachanin esikoisromaanissa Hiljaisuus soi h-mollissa. Suosittelen lämpimästi tutustumaan molempiin! Murhamysteerin lisäksi Bradleyn teos tarjoilee kauniisti kirjoitettuja kuvauksia.

   

Erityisen sitaattilainauksen maininnan saa tällä kertaa bibliofiilin unelma: "Seisoessani siinä kirjaston ulkopuolella Cow Lanella ajattelin, että taivaassa kirjasto on varmasti auki vuorokauden ympäri, seitsemänä päivänä viikossa." (s. 65)

   

Sarjasta suomennettu jatkoakin (Kuolema ei ole lasten leikkiä, 2014) ja lisää tulossa elokuussa 2015 (Hopeisen hummerihaarukan tapaus). Englanniksi Flavia de Luce-sarjaa on ilmestynyt tähän mennessä yhteensä jo seitsemän osaa. 

    

Bradleyn teoksen myöstä saan Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingoon kohdan MAISEMA. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.

    

    

Arvosana:

 
Takakannesta:

Saammeko esitellä: Flavia de Luce. Harrastelijasalapoliisi. Mestarimyrkyttäjä. Ikää vasta... ette kyllä ikinä usko. 

  

Eletään vuotta 1950. Flavia de Luce asuu leski-isänsä ja kahden isosiskonsa kanssa suvun rapistuvassa kartanossa Buckshawissa Englannin maaseudulla. Flavia rakastaa kemiaa ja salakähmäisten arvoitusten ratkomista. Siskojaan hän vihaa.

  

Eräänä päivänä kartanolta löytyy kuollut lintu, jonka nokkaan on tökätty ikivanha postimerkki. Kun Flavia kohtaa kurkkupenkissä kuolleen miehen,on selvää että linnunraato oli mitä huonoin enne. Poliisin saapuessa Buckshawiin Flavia päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja ratkaista arvoituksen omin neuvoin. Kenen kanssa isä riiteli työhuoneessaan myöhään illalla? Kuka tai mikä on Ulsterin kostaja? Ja kuka kumma söi palasen rouva Mulletin vanijapiiraasta?

Moninkertaisesti palkittu Piiraan maku makea  aloittaa Flavia de Luce -dekkarisarjan. Tarina on kuin tehty niille, joiden yöpöydällä notkuu pino Neiti Marpleja ja jotka eivät koskaan kasvaneet yli Viisikoista.
  

Samantyylisiä kirjoja: Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa, Jaqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate, L.M. Montgomery: Pieni runotyttö

    

Alkuperäinen nimi: Sweetness at the Bottom of the Pie (2009), Suom. Maija Paavilainen, 389 s. Bazar 2014

     

Sarjassa ilmestyneet:

• Kuolema ei ole lasten leikkiä (2015)
• Hopeisen hummerihaarukan tapaus (ilmestyy elokuussa 2015)

Flaviaan on ihastuttu mm. täälläkin: Helsingin Sanomat, Kirsin kirjanurkka, Notko, se lukeva peikko, Hurja, hassu lukija, Lumiomena, Cats and books and me, Ja kaikkea muuta, Kingiä, kahvia ja empatiaa, Kirjakaapin kummitus, Oksan hyllyllä