tiistai 1. marraskuuta 2016

Lokakuun luetut

Kirjabloggaajapinssejä vielä jäljellä muutamia, osta omasi täältä.
   
Lokakuu on aina yksi tämän kirjanystävän suosikki kuukausista. Tänä vuonna vedin kuukauden aikana Halloween-lukuhaasteen, jonka ajattelin ottaa vuosittaiseksi perinteeksi - lisäksi loppukuusta oli ihanaakin ihanammat Helsingin kirjamessut. Molemmista on tulossa koosteet blogiin lähipäivinä, kunhan messuväsymys tästä vähän hellittää. 
   
Tässä kuussa ehdin lukemaan huiman määrän kirjoja. Yllättävimmät lukuhetket vietin viimeisen Potterin kanssa, sillä niin paljon lukukokemus erosi vuosien takaisesta ensimmäisestä kerrasta. Lisäksi mainittavien teosten joukkoon kuuluu vielä bloggaamaton Hiekka, jota luin iltaisin messujen jälkeen anoppilassa. Jotain teoksesta kertoo jo se, että jaksoin lukea sitä ahmien pitkien päivien päätteeksi. 
  
Marraskuussa luvassa mm. Linnean näytelmälukuhaasteen koonti. Yritän ehtiä lukemaan vielä Henrik Ibsenin Peer Gyntin siihen, uutta Harry Potter -näytelmää tuskin saan käsiini ennen haasteen päättymistä. Marraskuuhun kuuluu myös Karo Hämäläisen 30 sivua päivässä -lukuhaaste. Lukupinossa odottelee Kepler62-sarjan neljäs osa Pioneerit ja parhaillaan luen Richard Mathesonin klassikkoa Olen legenda. Tarkemmin en vielä tiedä mitä teoksia kuukauden lukuohjelmaan tulee mukaan, mutta monia kiinnostavia lukemattomia riittäisi tuossa lipaston päällä. 
  
Lokakuu: (11 kirjaa, 3277 sivua)

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Okklumeus -lukuhaaste - Yhteenveto

    
J.K. Rowlingin sen enempiä esittelyitä kaipaamattomien Pottereiden uudelleen lukeminen alkoi ensimmäisen kerran kiinnostaa jo viime vuoden lopulla, kun sain kirjani viimein äidin luota (asuttuani Oulussa syksystä 2008 alkaen) omaan hyllyyni. Pieni ero teki hyvää ja joululomalla luinkin jo Viisasten kiven. Tammikuun 14. maailmaa kohahdutti Alan Rickmanin (prof. Kalkaros) kuolema ja Hyllytontun höpinöitä -blogin Tiina heitti ilmoille hänen muistonsa kunnioittamiseksi Okklumeus-haasteen. 
 
 
Olen lukenut sarjan neljä ensimmäistä teosta useaan otteeseen, neljännen ainakin kymmenen kertaa. Aloitin Pottereiden lukemisen, kun kolme ensimmäistä osaa oli jo ilmestynyt. En ollut aluksi ollenkaan kiinnostunut Potterista, sillä vältän hypetettyjen teosten lukemista. Siskoni kuitenkin laittoi minut istumaan sohvalle (taisi olla yläasteen ja lukion välinen kesäloma vuonna 2002), avasi ensimmäisen teoksen ja sanoi: "Lue edes yksi sivu"... ja eihän yhden sivun perusteella voi sanoa vielä mitään. Luin siis kaikki kolme kirjaa loman aikana. Neljäs onkin kenties senkin vuoksi suosikkini, että se on ensimmäinen osa, jota odotin ilmestyväksi.
  
Luin teoksia uudelleen aina seuraavaa osaa odottaessani ja joskus lukiossa ollessani saatoin aloittaa juuri loppuun lukemani kirjan samantien alusta uudelleen. Mitään muita kirjoja en ole lukenut yhtä monta kertaa uudelleen kuin Pottereita, sillä yleensä en juurikaan lue kirjoja uudelleen, kun en ole joitakin hyllyssäni vuosia olleita ole lukenut ensimmäistäkään kertaa. Näissä on vaan jotain taikaa, joka tempaa kerta toisensa jälkeen mukaansa.
   
Kolme viimeistä osaa ovat kuitenkin jääneet vähemmälle huomiolle. Inhosin Feeniksin kiltaa, kun se ilmestyi, sillä edellinen teos (Liekehtivä pikari) oli niin täydellinen. Ehkä millainen vain jatko-osa olisi saanut karun tuomion, mutta minulla on monia syitä inhota juuri tätä kirjaa. Kuoleman varjelukset luin nyt vasta toistamiseen ja sen kohdalla koinkin (suosikkiosani lisäksi) kiinnostavimmat hetket. Ensimmäisen kerran luin sarjan päätöksen, kun se ilmestyi suomeksi. petyin siihen todella karvaasti, mutta nyt toisella kerralla aika oli tehnyt hyvää niin kirjalle kuin minullekin ja pidin siitä paljon, paljon enemmän. Olikin todella antoisaa lukea koko sarja näinkin lyhyellä aikavälillä.
    
.





Katsoin tuossa yhtenä viikonloppuna putkeen kolmesta viimeisestä teoksesta tehdyt leffatkin, sillä ne olen nähnyt vain kerran. Sain yllättyä sekä eroista, että yhtäläisyyksistä, sillä Puoliverisessä prinssissä moni asia tapahtui hieman eri tavoin, kun taas Kuoleman varjelukset olikin yllättävän uskollinen alkuperäisteokselle. Tulipa vaan haikea olo viimeisen leffan jälkeen ja odotan mielenkiinnolla, mutta odotuksia hilliten seuraavaa tarinaa, Kirottua lasta. Sehän ilmestyy suomeksi siis 8.11.
  
Tarkemmin en tässä mene teosten yksityiskohtiin, alta löytyvät bloggaukset haasteen aikana lukemiini kuuteen teokseen. eli saavutan siis Albuksen kaartilaisen tason. Kiitos Tiina, kun laitoit haasteen pystyyn! Nyt minulla on blogissa ajatuksia teoksista vertailtaviksi seuraavaa lukukertaa varten - olen nimittäin varma, että tulen nämä taas muutaman vuoden päästä lukemaan. 

torstai 27. lokakuuta 2016

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä (Flavia de Luce #4)

"Minulla on kuitenkin sellainen elämänkatsomus, että villan lämpö peittoaa 
muotirytkyissä hytisemisen missä tahansa olosuhteissa."
   
   
Tällaista se oli aaveiden kanssa: ne ilmestyivät mitä omituisimmissa paikoissa. (s. 133)
  
Filminauha kohtalon käsissä on neljäs teos Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjassa. Moni bloggaaja on kommentoinut, että lukiessaan tätä tai edellistä osaa (Hopeisen hummerihaarukan tapaus) 11-vuotiaan suloisen pikkuvanhan myrkynkeittäjän ja harrastelija salapoliisi Flavian käytös on ärsyttänyt ja lukeminen tökkii. etenkin hänen tapaansa salata todistusainistoa nähtiin negatiivisena. Minusta eniten teoksessa häiritsi sen nimi, joka antaa hieman väärän kuvan mistä tarinassa on kyse, itse ainakin luulin, että tässä tutkittaisiin kadonnutta filmikelaa. Kansikuvat oksineen ja pastellivärimaailmoineen ovat puolestaan tässä sarjassa olleet aivan ihastuttavia.
  
Minulle tämä, jo toinen tässä kuussa lukemani sarjan osa oli kuitenkin erittäin onnistunut: luin teoksen supernopeasti ja nautin siitä, kuinka teräväsanainen ja älykäs tyttö ratkoo murhaa (vaikka kyllä pistää ihmetyttämään, kuinka paljon murhia pienessä englantilaisessa maalaiskylässä voikaan tapahtua näin lyhyellä aikavälillä, näiden neljän kirjan tapahtumat kun sijoittuvat käsittääkseni ajallisesti samalle vuodelle). Pidin erityisesti siitä, että opin tuntemaan lisää de Lucejen kartanosta ja sen asukkaiden erikoisista suhteista. Murhan tutkimisen lisäksi Flavialla on tavoitteena napata Joulupukki. 
    
Ulkona hämärä oli laskeutunut ja lunta satoi edelleen niin sankasti, että olisi voinut luulla maailmanlopun olevan koittamassa. (s. 242)

On joulukuu ja Flavian äidiltään perimä polkupyörä Gladys on talviunilla. Filminauha kohtalon käsissä on Agatha Christiemäinen suljetun huoneen dekkari (ja mainitaanpa tuo salapoliisiromaanien kuningattareksikin tituleerattu kirjailijatar myös teoksessa). Yksipuolisen miljöön vuoksi osa aiempien teosten viehätyksestä kuitenkin jää puuttumaan. Buckshawin kartanolle saapuu hieman ennen jouluaattoa kuvausryhmä näyttelijöineen tarkoituksenaan filmatisoida Korpin huuto kirja. Kun Flavia löytää yhden vieraista murhattuna, on syyllistä etsittävä niin kuvausporukan kuin lumimyrskyn takia kartanoon vangiksi jääneiden Bishop's Laceyn kyläläisten joukosta. 
  
Hänen kaulansa ympärillä oli pätkä filminauhaa sidottuna tiukaksi mutta siistiksi mustaksi rusetiksi kuin kuoleman kaulakoru. (s. 153)
    
Aivan ensimmäisillä sivuilla Flavia kertoo, kuinka on muuttanut muotokuvagallerian luistiradaksi. Minulle kohtauksessa on jotain hyvin Pikku Myyn tyylistä ja kohtauksen sanavalinnoista tulee mieleen myös hieman Frozenin Elsa. "Kylmyys ei ollut tähän saakka juurikaan häirinnyt minua, mutta nyt se hyökkäsi päälleni kuin Atlantilla raivoava talvimyrsky laivasaattueen kimppuun: se oli kipakkaa, purevaa, halvaannuttavaa - haudan kylmyyttä." (s. 11)
  
Ihastelin jälleen kaunista miljöönkuvausta ja kielikuvia, kuinka Bradley kuvaa lukutoukkia ja viljelee hienovaraisia kirjallisia viittauksia pitkin teosta. Esimerkiksi A.A. Milnen Nalle Puh nousee esille näissä kahdessa lainauksessa: "Olin istunut niin paljon rappusten puolivälissä, että oloni oli kuin Risto Reippaalla." (s. 71) ja "Dieterin traktori seisoi siellä lumen peittämänä kuin Ihaa: harmaa kyyristelevä hahmo valkoisen huovan alla." (s. 177) Sain myös sanavarastooni uuden söpön sanan, kirjastohiiri. 
  
Daffylle raha tarkoitti kirjoja, ja vaikka Buckshawissa oli enemmän kirjoja kuin Bishop's Laceyn yleisessä kirjastossa, siskoni mielestä niitä ei silti ollut tarpeeksi. (s. 224)
Hän liu'uti etusormea kirjanselillä samaan tapaan kuin kaikki kirjoja rakastavat tekevät. (s. 229) 
      
Lisäksi teoksessa on pari kohtaa, jotka tuovat väistämättä mieleen juuri loppuun lukemani Harry Potter -sarjan. etenkin: "Komero rappusten alla oli oikeastaan pelkkä suorakulmainen kolmio, jonka katosta riippui hehkulamppu." (s. 244), vaikka tällainen komero olisikin vain klassisen englantilaisen arkkitehtuurin ilmentymä.   
   
Kaksikymmentäneljä tuntia tuntuu ikuisuudelta, jos joutuu olemaan sisätiloissa ja on se aika vuodesta, kun päivä on lyhimmillään. (s. 248-249)
     
Tämä osa sarjasta sai miettimään Flavian äidin kuolemaa kaukaisella vuorella. Mitä jos äiti ei olekaan kuollut, vaan mielisairaalassa ja Flavia on perinyt äidiltään tämän sairauden? Mitään varsinaisia perusteita ei ajatukselleni ole (tosin jossain aiemmassa osassa siskot sanoivat Flavialle, että heidän äitinsä masentui hänen syntymänsä jälkeen), mutta jäin kummastelemaan Flavian sisaren Feelyn (Ophelia) kommenttia: "Luuletko tosiaan, että minä vihaan sinua? Voi kunpa vihaisinkin! Silloin asiat olisivat paljon yksikertaisempia!" (s. 257) sekä "Annetaan hänen olla rauhassa", Daffy [Daphne] sanoi. "Tuossa milentilassa hän ei ole kelvollista seuraa." (s. 313) Toki sisarten käytös voi johtua aikaisemminkin esille tulleesta eripurasta, ja siitä, kuinka Flavia on niin äitinsä näköinen.
   
Harriet oli esimerkiksi ollut nimeltään de Luce ennen avioitumistaan isän kanssa, joten hänen ei ollut tarvinnut luopua tyttönimestään. (s. 217)
 
Pohdin edellistä osaa lukiessani, mikseivät de Lucen sisaret ole koulussa ja tässä teoksessa mainittiin entinen kotiopettaja. Ilmeisesti Flavian epäonnistunut kemiallinen koe pelotti opettajan irtisanoutumaan. (Vrt. Ada Gootti, jolla myös on ollut epäonnea kotiopettajien kanssa). Uutta opettajaa ei varmaankaan palkattu Havilandin huonon rahatilanteen vuoksi (ja siinä myös syy, miksi kartanolla pyörii tässä kirjassa elokuvalan ihmisiä). Harriet ei jättänyt testamenttia ja ilmeisesti 1950-luvun englantilaisten perimyslakien mukaan aviomies ei peri vaimoaan - vai onko asiassa lisäksi joitakin muita, vielä kertomattomia salaisuuksia?
  
Aivan teoksen viimeisillä sivuilla avautuu mahdollisuus pelastaa sukukartano ja maksaa velat pois. ja onkin mielenkiintoista lukea seuraava osa Loppusoinnun kaiku kalmistossa (jonka varasinkin heti kirjastosta, olen nyt sijalla 18), jotta selviää tarttuiko Haviland tähän pelastusnuoraan ja aikooko hän mennä uudelleen naimisiin niin kuin sisarensa ehdotti. Loppuun vielä lainaus, johon suurelta osin samaistun: "Kaikki tiesivät, että oikeasti hyvät lahjat ovat kovia" (s. 309). En malta odottaa, että Flavia de Luce -sarjasta suunniteilla oleva tv-sarja toteutuu. Tulee olemaan todella kiinnostavaa nähdä millaiset näyttelijät sarjaan valitaan. 
    
Arvosana:

Takakannesta:
Joulu lähestyy ja mestarimyrkyttäjä Flavia de Luce valmistautuu juhlaan omalla tavallaan, keittämällä laboratoriassaan linetä, jonka avulla hän aikoo pyydystää itsensä joulupukin. Joulun alla Flavian kotikartanoon saapuu elokuvan kuvausryhmä, jolle Flavian isä on perheen rahavaikeuksien takia antanut luvan kuvata heidän kotonaan. Filmiryhmän mukana saapuu myös kuuluisa näyttelijätär Phyllis Wyvern.

Flavia de Lucen kotikartanossa valmistaudutaan joulunviettoon. 11-vuotias harrastelijasalapoliisi ja mestarimyrkyttäjä Flavia valmistautuu omalla tavallaan, keittelemällä laboratoriossaan lientä, jonka avulla hän aikoo pyydystää itsensä joulupukin. Mutta pian Flavia saa muuta ajateltavaa, kun kartanoon saapuu elokuvan kuvausryhmä, jolle Flavian isä on perheen rahavaikeuksien takia antanut luvan kuvata heidän kotonaan. Filmiryhmän mukana saapuu myös kuuluisa näyttelijätär Phyllis Wyvern.

Samalla kun sankka lumituisku yllättää Bishop’s Laceyn kylän, kaikki kyläläiset kokoontuvat kartanoon katsomaan suuren filmitähden esiintymistä. Kukaan heistä ei kuitenkaan ole valmistautunut illan dramaattiseen päätösnumeroon: yön pimeydessä yksi paikalla olleista löytyy murhattuna. Miten filminauha liittyy kuolemaan? Ja kuka on voinut lavastaa niin kylmäävän kohtauksen?

Kun lumimyrsky yltyy ja epäiltyjen määrä kasvaa, Flavian on löydettävä kartanon varjoissa piileskelevä tappaja.
    
Suomentanut: Maija Heikinheimo, 317 sivua, Bazar 2016
    
Alkuperäinen nimi: I Am Half-Sick of Shadows (2011)
  
Flavia de Luce on tuttu myös täällä: Nousu, Oksan hyllyltä, Hyllytontun höpinöitä, Cats, books & me, Hemulin kirjahylly
     
Sarjassa ilmestyneet:
  1. Piiraan maku makea (2014) / The Sweetness at the Bottom of the Pie (2009) 
  2. Kuolema ei ole lasten leikkiä (2014) / The Weed That Strings the Hangman's Bag (2010) 
  3. Hopeisen hummerihaarukan tapaus (2015) / A Red Herring Without Mustard (2011) 
  4. Filminauha kohtalon käsissä (2016) / I Am Half-Sick of Shadows (2011) 
  5. Loppusoinnun kaiku kalmistossa (2016) / Speaking from Among the Bones (2012) 
  6. The Dead in Their Vaulted Arches (2014) 
  7. As Chimney Sweepers Come to Dust (2015) 
  8. Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd (ilmestyi syyskuussa 2016)

tiistai 25. lokakuuta 2016

J.K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset

"Sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua", Ron sanoi iloisesti, 
"ja tämä on vähän kumpaakin."
   
   
Lukuhaasteissa: Okklumeus -lukuhaaste (luettuja Potter-kirjoja: 6)
  
Olen lukenut J. K. Rowlingin kirjoittaman fantasiasarjan alkupuolen teoksia useaan otteeseen, neljännen varmaan jo yli kymmenen kertaa. Kolmea viimeistä osaa en ole jostain syystä lukenut yhtä innokkaasti, viidennen kolmasti ja nyt vasta toistamiseen sarjan kaksi viimeistä osaa. Harry Potter ja kuoleman varjelukset olikin nyt kuin uusi kirja, jonka luen ensimmäistä kertaa. Tämä on kirja toisensa jälkeen synkkenevän sarjan teoksista se, jota kohtaan mielipiteeni tällä uusintakierroksella muuttui kaikkein radikaaleimmin.

Muistin yhden käden sormilla laskettavissa olevan määrän pääpiirteitä, mutta muutoin kaikki oli ennalta-arvaamatonta ja se tuntui itseasiassa hyvälle. Kun luin teoksen ensimmäisen kerran sen ilmestyessä suomeksi, olin suunnattoman pettynyt siihen. Nyt kun aika on antanut pölyn laskeutua - kirjaimellisestikin - kirjan päälle, sen tarina tuntuu paljon kiinnostavammalta, syvällisemmältä ja mukanaan vievämmältä.

"Jouduin" ahmimaan teoksen nopeaan tahtiin, sillä halusin kokemukseni siitä blogiin ennen kuin lähden Helsingin Kirjamessuille, Okklumeus-haaste päättyy nimittäin maanantaina 31.10., jolloin olen vielä Helsingistä palaavassa lentokoneessa (ja jolloin vietetään niin Halloweenia kuin Harryn vanhempien kuoleman vuosipäivää).

Elämä, jonka hän oli menettänyt, oli tuskin koskaan tuntunut niin todellisesta kuin juuri nyt, kun hän tiesi, että saisipian nähdä sen paikan missä se oli häneltä riistetty. (s. 353)

En halunnut ottaa paksua kirjaa matkaan reissuun, sillä käsimatkatavaralaukussa ei ole paljoa tilaa, etenkin jos *köh* satun ihan vahingossa messuilta hankkimaan uusia kirjoja. Jonkin ohuemman teoksen otan kuitenkin matkaan käsilaukussa (en ole vielä päättänyt minkä, ehdokkaina olisi mm. Richard Mathesonin Olen legenda, Henrik Ibsenin Peer Gynt, Pierce Brownin Red Rising ja Hanna Kauppisen Kirja jota kukaan ei koskaan lukenut), vaikka olen varmasti ihan puhki jokaisen messupäivän jälkeen. En vain osaa olla täysin ilman kirjaa kodin ulkopuolella tai mennä nukkumaan lukematta ensin edes muutaman sivun,
  
Mutta sitten itse asiaan, eli Kuoleman varjeluksiin: Harry täyttää 17, eli saavuttaa täysi-ikäisyyden ja saa viimein taikoa Tylypahkan velhojen ja noitien koulun ulkopuolella. Samalla häntä Dursleyden luona suojelevat loitsut raukeavat ja niinpä Feeniksin kilta päättää saattaa Harryn ja tämän sukulaiset turvaan. Voldemort ja hänen Kuolonsyöjänsä toimivat avoimesti ja viaton veri vuotaa.

"Oih, [Harry] sinä näytät paljon maukkaammalta kuin Grabbe ja Goyle", Hermione sanoi. (s. 59)

Harry on "Epämieluisa No:1", ja hänen kuviaan on painettu etsintäkuulutuksiin, joita on liimattu jokapuolelle Viistokujaa, Päivän profeetta on kuolonsyöjien hallinnassa ja se suoltaa Harryn vastaista propagandaa. Feeniksin killan jäsenet ja muut Voldemortia vastustavat velhoyhteisön jäsenet ovat vaarassa ja he piiloutuvat maan alle vahvojen suojaloitsujen avulla. 
 
Harry suorittaa Puoliverisessä prinssissä Dumbledorelta saamaansa tehtävää: tuhota hirnyrkit: voimakkaat taikaesineet, joiden sisään Voldemort on piilottanut sielun palasiaan. Harryhan on tuhonnut yhden hirnyrkin aikaisemminkin, sillä Valderon päiväkirja Salaisuuksien kammiossa oli yksi niistä.  Hirnyrkkien lisäksi myös teoksen nimi on merkittävässä roolissa tarinassa.

Feeniksin killassa perustettu Albuksen kaarti yhdistää jälleen voimansa ja kapinoi Tylypahkan muurien sisäpuolella. Neville on tässä kirjassa uskomattoman rohkea hahmo, ja ehdottomasti kiinnostavampi kuin Harry.

Viimeisessä Poterissa on pureuduttu syvälle samanarvoisuuden teemaan. Voldemort ei pidä jästisyntyisistä (eikä myöskään puoliverisistä) noidista ja velhoista, joita hän ja seuraajansa kutsuvat kuraverisiksi. Harry osoittaa huomaavaisuutta ja lempeyttä kotitonttuja (etenkin Dobbya, mutta myös Oljo saa oman osansa - tästä uudesta Oljosta minäkin tykkään) ja muita ei-ihmisiä kohtaan.

Lisäksi Hermione kohtaa niin peräänhuutelevia humalaisia kuin arkipäivän seksismiä ei-niin-hauskalla telttaretkellä Harryn ja Ronin kanssa, sillä ruoan hankkiminen ja valmistaminen jää hänen tehtäväkseen, sillä hän on tyttö. Onneksi Hermionessa on pippuria, eikä hän suostu hyväksymään moista.

Mikään ei silti ollut muuttunut yhtä dramaattisesti kuin kotitonttu, joka nyt kiiruhti Harrya vastaan yllään lumivalkoinen pyyheliina, korvakarvat puhtaana ja pöröisenä kuin puuvillavanu. (s. 248)
Niin synkkä ja painostava kuin talo olikin se oli ollut heidän ainoa turvapaikkansa, jopa eräänlainen kotikin nyt, kun Oljosta oli tullut niin paljon iloisempi ja ystävällisempi. (s. 299)
  
Kuoleman varjelusten lukeminen on kuin olisi tipahtanut vahingossa George R.R. Martinin fantasiaepookkiin, siihen malliin teoksessa esitellään uusia hahmoja ja kuolee vanhoja. Muutama keskeinenkin hahmo hyvästellään taisteluissa. Yllätyksekseni uusintakerralla pidin tästä viimeisestä Potterista paljon enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Jopa niin paljon, että se kilpailee Azkabanin vangin kanssa kolmannesta sijasta. 
  
Toimintaa tuntui olevan enemmän kuin muistin, vaikka ison osan tarinasta lohkaiseekin pitkät jatkot leirielämää ja epämääräistä odottelua. Hyvän ja pahan taistelu on toteutettu varsin mallikkaasti, ei niin kuin Houkutus-sarjan päätöksessä (puhumalla) vaan oikeasti tarttumalla aseisiin. Jopa suuri pettymykseni, viimeinen luku (josta Rowling kertoi aikoinaan eräässä haastattelussa, että säilyttää hahmojen tulevaisuudesta kertovaa lukua kassakaapissa) tuntui nyt paljon tyydyttävämmältä, sillä olen kuullut, että kahdeksas tarina Kirottu lapsi jatkaa suunnilleen siitä, mihin tarina nyt jäi. 

He olivat vain kolme telatassa asuvaa teiniä, joiden ainoa saavutus oli se, etteivät he olleet vielä kuolleet. (s. 339)

Ainoa miinus muutoin niin paljon edellistä miellyttävämmällä lukukerralla tulee jatkuvasta odottamisesta ja paineen kasaantumisesta viimeisiin lukuihin - vaikka kyllä toimintaa riittää myös pitkin teosta. Koska Harry. Ron ja Hermione eivät ole Tylypahkassa, teoksesta puuttuu aikaisemmista osista tuttu oppituntien ja huispausharjoitusten luoma rytmi. Tyhjyys on siis pitänyt täyttää jollakin ja kolmikko vaihtaakin maisemaa jatkuvasti ja uutta leiripaikkaa kuvaillaan kaavamaisesti. Onneksi tämä vaihe kirjassa on kuitenkin kiinnostavampi kuin filmatisoinnissa.

Loppuun voisin laittaa kevennykseksi pari kontekstistaan irrotettua kohtaa, jotka saivat ainakin minut naurahtamaan, vaikka eivät oikeassa asiayhteydessä olleetkaan niin koomisiksi tarkoitettuja: "Harryn teki melkein mieli painaa kätensä pyylevän Bathildan pakaroille" (s. 371) ja "vähäinen pehmeä pullistuma vatsan tienoilla" (s. 789). Nämä voittavat melkein sen Liekehtivässä pikarissa olleen kohdan, jossa Cedrick antaa Harrylle vihjeen, että kannattaa mennä munan kanssa kylpyyn. Nyt sitten odottelemaan 8.11. ilmestyvää suomennosta Kirotusta lapsesta. 
  
Arvosana:
        
Takakannesta:
Harry Potterin harteilla lepää suunnaton vastuu ja lähes mahdottomalta tuntuva tehtävä hänen on etsittävä ja tuhottava loput Voldemortin hirnyrkit. Heinäkuun viimeisenä päivänä Harry täyttää seitsemäntoista vuotta ja tulee täysi-ikäiseksi. Hänen on jätettävä kodikas ja turvallinen Kotikolo ja seurattava polkua joka on hänelle viitoitettu. Koskaan ennen ei Harry ole tuntenut itseään näin yksinäiseksi. Hän on täynnä kysymyksiä, joiden ratkaisut ovat täysin hämärän peitossa. Ja aika käy vähiin, Voldemort joukkoineen on aivan Harryn kintereillä. Pystyykö Harry vastaamaan haasteeseen, jonka hän jo syntyessään sai?
  
J. K. Rowlingin Harry Potter ja kuoleman varjelukset on hengästyttävä, koskettava ja henkeäsalpaavan jännittävä päätös seitsenosaiselle teossarjalle, joka on vavahduttanut koko maailmaa ja tuonut Tylypahkan velhokoulun osaksi miljoonien ihmisten elämää. Se on taikuutta, johon pystyy vain mestari. 
  
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta, 828 sivua, Tammi 2008
   
Alkuperäinen nimi: Harry Potter and the Deathly Hallows (2007)
  

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Emi Ishikawa: Kummituskokelas

"Tsemppiä Hikaruko!
Valoisa tulevaisuus odottaa!"


   
Arvostelukappale
  
Kummituskokelas on ensimmäinen osa Emi Ishikawan kaksiosaisesta mangasarjasta. Pokkari koostuu kolmesta luvusta ja lyhyestä bonustarinasta. Ensimmäisessä luvussa esitellään tarinan päähahmo, 14-vuotias ja hieman synkkä koulutyttö Hikaruko. Vain muutamaa sivua esittelyn jälkeen, Hikaruko kuolee ja päätyy kaunahenkikokelaaksi. 
  
  
Jokaisessa luvussa Hikaruko saa uuden kohteen, jota hänen tulee pelotella. Tytöllä on kuitenkin erilainen tavoite: hän haluaa auttaa ihmisiä. Hän onnistuu lopulta molemmissa tehtävissä omalla tavallaan, ja saa jatkaa koulutuksessa. Kummituskokelas on oikein soveliasta luettavaa Halloween-kuukauden aikana, vaikka kovin pelottavasta mangasta ei olekaan kyse. Suosikkitarinassani Hikaruko auttaa koulukiusattua tyttöä nallen hahmossa. 
  
  
Ishikawan piirrostyyli ei juurikaan erotu monista muista aiemmin suomennetuista söpöilysarjoista, mutta hänen hahmonsa tuntuvat uskottavilta (ainakin elävien maailmassa) ja tarinaa on miellyttävä lukea. Etenkin päähenkilön halu auttaa pelottelun sijaan saa mielenkiinnon pysymään yllä, sillä onhan Hikarukon olemassaolo vaarassa, jos ohjaaja saisi tietää tämän tavoitteista. Kummituskokelaan toinen osa julkaistaan 9.12.
  








     
Takakannesta:
Hikaruko on vaisu ja hiukan synkkämielinen mutta silti kiltti koulutyttö. Eräänä päivänä hän joutuu onnettomuuteen ja päätyy kaunahengeksi! Kuinka lempeä Hikaruko pärjää, kun pitäisi työkseen säikytellä ihmisiä...?
  
Ikäsuositus: 10+
  
Suomentanut: Suvi Mäkelä, 192 sivua, Sangatsu Manga 2016
  
Alkuperäinen nimi: Ushiro no Hikaruko-chan (2013)