Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2017

    

Kirjabloggaajat äänestävät vuoden 2017 parhaista kirjoista neljässä eri kategoriassa. Kategoriat ovat:

• Blogistanian Finlandia
• Blogistanian Globalia
• Blogistanian Kuopus
• Blogistanian Tieto

  

Bloggaajat julkaisevat antamansa äänet blogeissaan sunnuntaina 4.2.2018 klo 10.00 (tarkemmat äänestysohjeet löydät kategoriakuvausten jälkeen). Tulokset julkaistaan emäntäblogeissa maanantaina 5.2.2018 klo 10.00.

  

  

Blogistanian Finlandia 2017

  

Blogistanian Finlandia 2017 -palkinto nostaa esille kirjabloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Äänestys koskee vuonna 2017 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia.

  

Blogistanian Finlandia -äänestys järjestetään seitsemättä kertaa. Aiemmin on palkittu Minna Rytisalon Lempi (Gummerus, 2016), Laura Lindstedtin Oneiron (Teos, 2015) Anni Kytömäen Kultarinta (Gummerus, 2014), Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (Gummerus, 2013), Aki Ollikaisen Nälkävuosi (Siltala, 2012) ja Katja Ketun Kätilö (WSOY, 2011).
 
Finlandiaa emännöi Hurja Hassu Lukija -blogi.

  

  

Blogistanian Globalia 2017

  

Blogistanian Globalia 2017 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia käännöskirjoja. Äänestys koskee vuonna 2017 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alun perin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

  

Blogistanian Globalia -äänestys järjestetään seitsemättä kertaa. Aiemmin on palkittu Sadie Jonesin Kotiinpaluu (2016 Otava, suom. Marianna Kurtto), John Williamsin Stoner (2015 Bazar, suom. Ilkka Rekiaro) Kate Atkinsonin Elämä elämältä (Schildts & Söderströms 2014, suom. Kaisa Kattelus), Haruki Murakamin 1Q84 (Tammi 2013, suom. Aleksi Milonoff), Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi (WSOY 2012, suom. Päivi Kivelä) ja Sarah Watersin Vieras kartanossa (Tammi 2011, suom. Helene Bützow).
 
Globaliaa emännöi Oksan hyllyltä -blogi. 

  

  

Blogistanian Kuopus 2017

  

Blogistanian Kuopus 2017 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Äänestys koskee vuonna 2017 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Lasten tietokirjoista äänestetään Blogistanian Tieto -kategoriassa.

  

Blogistanian Kuopus -äänestys järjestetään kuudetta kertaa. Aiemmin on palkittu Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava, 2016), Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä (WSOY, 2015), Jenna Kosteen (Kostet) Lautturi (Robustos, 2014), Aino ja Ville Tietäväisen Vain pahaa unta (WSOY, 2013) ja Annukka Salaman Käärmeenlumooja (WSOY, 2012).
 
Blogistanian Kuopusta emännöi Yöpöydän kirjat -blogi.

  

  

Blogistanian Tieto 2017

  

Blogistanian Tieto 2017 -palkinto nostaa esille kirjabloggaajien arvostamia tietokirjoja. Äänestys koskee kotimaisia vuonna 2017 julkaistuja tietokirjoja sekä vuonna 2017 suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä tietokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa tietokirjallisuuden lisäksi myös esseekirjallisuutta, elämäkertoja, asiaproosaa, pamfletteja ja erilaisia oppaita. Myös lasten tietokirjoista äänestetään tässä kategoriassa.

  

Blogistanian Tieto -äänestys järjestetään viidettä kertaa. Aiemmin on palkittu Mari Mannisen Yhden lapsen kansa - Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret (Atena, 2016), Bea Uusman Naparetki – Minun rakkaustarinani (Like, 2015, suom. Petri Stenman) Minna Maijalan Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth (Otava, 2014) sekä Tuula Karjalaisen Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta (Tammi, 2013).
 
Blogistanian Tietoa emännöi Hannan kirjokansi -blogi.

  

Äänestysohjeet

  

Äänestyksen edellytys on, että bloggaaja on lukenut äänestämänsä teokset ja kirjoittanut niistä blogiinsa. Bloggaaja voi äänestää yhdessä tai useammassa kategoriassa. Jokaisessa kategoriassa voi äänestää kolmea eri kirjaa siten, että paras kirja saa kolme (3) pistettä, toiseksi paras kirja kaksi (2) pistettä ja kolmanneksi paras kirja yhden (1) pisteen. Ääntenlaskennan vuoksi on tärkeää, että pisteet merkitään teoskohtaisesti. Pelkkä listaus yhdestä kolmeen ei riitä, koska listan paremmuusjärjestyksen voi tulkita olevan nouseva tai laskeva.

  

Mikäli bloggaaja haluaa asettaa ehdolle vain kaksi kirjaa, menee pisteytys seuraavasti: parempi kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä. Jos bloggaaja asettaa ehdolle vain yhden kirjan, saa se kolme (3) pistettä.

  

Osallistuja julkaisee blogissaan sunnuntaina 4.2.2018 klo 10.00 blogijutun, jossa on listattu äänestetyt kirjat ja niiden saamat pistemäärät. Jokainen pisteitä saava kirja on linkattava siitä kirjoitettuun blogijuttuun. Samaan bloggaukseen voi koostaa kaikissa kategorioissa annetut pisteet tai jokaisen kategorian pisteistä voi julkaista oman juttunsa. Tärkeintä on, että kaikki annetut pisteet julkaistaan 4.2.2018 klo 10.00.

  

Käy linkittämässä äänestyspostauksesi emäntäblogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikenttään. Ääntenkeräyspostaukset julkaistaan kussakin emäntäblogissa viikkoa ennen itse äänestystä (29.1.2018). Halutessaan bloggaaja voi ajastaa juttunsa julkaisun. Ajastaminen riippuu blogialustan asetuksista. Myöhästyneitä pisteitä ei huomioida eikä pisteitä saa julkaista etukäteen. Etukäteen ajastetusta äänestyspostauksesta voi ilmoittaa emäntäblogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikentässä etukäteen sitten, kun äänestyspostaus on ajastettu julkaistavaksi.

  

Äänestyksen voittaja

  

Äänestyksen voittaja on teos, joka saa eniten pisteitä. Mikäli kaksi tai useampi kirja on kärjessä samoilla pisteillä, ratkaistaan voittaja vertaamalla bloggareiden kirjoille antamia sijoituksia. Tasatilanteessa voittaa siis kirja, jolla on eniten ykkössijoituksia. Tarvittaessa verrataan myös kakkossijoituksia. Jos voittaja ei tälläkään keinolla ratkea, arpa määrää voittajan.

  

Järjestelyt

  

Blogistanian kirjallisuuspalkintoja organisoivat kotimaiset kirjabloggaajat. Äänestys on epäkaupallinen ja järjestetään vapaaehtoisvoimin. Kirjallisuuspalkinnon voittajille myönnetään tunnustuksena kunniakirja.

  

Palkinnon järjestely- ja tiedotustoiminnasta tai ensi vuoden äänestysemännyydestä kiinnostuneet kirjabloggaajat voivat ilmaista osallistumishalukkuutensa lähettämällä viestin Facebookin Kotimaiset kirjablogit -ryhmän postilaatikkoon.

Philip Pullman: Kultainen kompassi (Universumien tomu #1)

"Esine muistutti hyvin paljon kelloa tai kompassia, sillä siinä oli kehän eri kohtia osoittavat viisarit, mutta tuntien tai kompassin viivojen sijaan taulun kehällä oli useita pieniä kuvia."

   

   

Haasteissa: #hyllynlämmittäjä
Joulukuun Lukutoukat ja kirjanörtit -ryhmän kimppalukukirja

    

Philip Pullmanin Universumien tomu-trilogia kuuluu niihin kirjoihin, jotka eivät syystä tai toisesta herättäneet kiinnostusta nuoremmassa minussa. Muistan katselleeni sarjan teoksia useasti kirjastossa yläasteen ja lukion aikana, mutta koskaan ne eivät tarttuneet matkaan (joskin olen noina vuosina hassusti lukenut sarjan jälkeiseen aikaan sijoittuvan Lyran Oxfordin, siitä paljoa ymmärtämättä). Kotiutin trilogian muutama vuosi sitten edulliseen hintaan kirpparilta leffakannellisena painoksena, koska ajattelin lukea ne jossain vaiheessa. Luin Kultaisen kompassin viimein joulukuussa, kiitos vetämieni kimppalukujen (jotka jatkuvat keväällä, kannattaa käydä katsomassa, mitä teoksia tuolloin on luettavana, silläm ukaan saa aina liittyä, jos lukupiirimäinen toiminta kiinnostaa).  

    

Päähenkilö on 11-vuotias Lyra, joka on asunut koko ikänsä collegessa. Hajamieliset tutkijat ja opettajat pitävät Lyralle oppitunteja silloin kun muistavat ja milloin tyttö ilmaantuu paikalle. Enimmäkseen hän juoksentelee koulun palvelijoiden lasten ja katupoikien kanssa, vaikka onkin yläluokkaisen suvun lapsi. Hänestä oli suurimman osan teoksesta hieman vaikeaa pitää, vaikkakaan en osaa sanoa miksi. Yleensä pikkuvanhat lapsihahmot ovat minusta onnistuneita, kuten Flavia de Luce.

Kiinnostavampi hahmo onkin Lyran daimoni Pantalaimon. Jokaisella ihmisellä on daimoni, eläimenhahmoinen olento, joka on sidoksissa ihmiseensä - kuin kehon ulkopuolella elävä, sielun kiinteä ilmentymä. Lasten daimonit voivat muuttaa ulkomuotoaan, mutta murrosiässä ne valitsevat yhden, ihmisestään jollain tapaa kertovan hahmon. Daimonit eivät voi mennä kovin kauaksi ihmisestään ja ne jakavat heidän tunteensä ja kipunsa. Daimonit puhuvat vain omalle ihmiselleen ja suurin etikettivirhe on koskettaa jonkun toisen daimonia (mutta ne koskevat usein toisiaan). Kaikenkaikkiaan oikein kiehtovia otuksia ja onkin harmi, ettei täällä tosimaailmassa voi saada daimonia.

"Oletteko te naispuolinen tiedemies?" sanoi Lyra. Hän suhtautui naistutkijoihin jordanilaisittain asiaankuuluvan ylenkatseisesti: sellaisia toki oli, mutta heihin - ihmisparkoihin - ei voinut suhtautua sen vakavammin kuin temppuja tekeviin puettuihin eläimiin. (s. 75)

   

Lyra joutuu päätä huimaaviin seikkailuihin. Koko teoksen ajan hän pakenee, matkustaa yksin ja sekalaisissa ryhmissä paikasta toiseen, etsii, löytää ja kadottaa erinäisiä asioita ja samalla paljastaa salaisuuksia mm. omia vanhempiaan koskien. Lopulta hän päätyy Pohjoisnavalle ja kohtaa julmia ihmisiä, jotka tekevät inhottavia asioita. Kuten fantasioille on kovin tavanomaista, myös Lyran elämästä on olemassa ennustus. Mukana on myös Lapissa asuva noita nimeltään Serafina Pekkala.
 
En ollut aivan täysin lumoutunut teoksen luettuani, joskin ihan joutuisasti luettavaa tekstiä se onkin. Kerronta oli paikoin liian hidasta ja kiihdytti sitten odottamatta vauhtiaan silloin, kun olisi tehnyt mieli kuulla asioista lisää. Loppu jättää ihmettelemään, mitä tulikaan luettua, sillä paljoa ei selitellä ja tarina käynnistyy kunnolla vasta viime metreillä. Onkin siis luettava jossain vaiheessa ainakin seuraava osa, jotta saisi paremman käsityksen teoksen maailmasta, joka muistuttaa hieman omamme, sekä rinnakkaisista todellisuuksista, joiden olemassaoloa vasta väläytellään. 

   

Arvosana:

  

  

Takakannesta:

Noidat ovat jo tuhansia vuosia tienneet toisista maailmoista, rinnakkaismaailmoista, jotka ovat olemassa limittäin meidän maailmamme kanssa. Noitien asuinseuduilla maailmojen välinen verho on ohut, ja he ovat kuulleet puhuttavan lapsesta, jolla on suuri kohtalo. Tuo lapsi on Lyra, vilkas, itsepäinen ja utelias tyttö, joka on elänyt koko lapsuutensa tiedemiesten Keskellä Jordan Collegessa. Lyra ja hänen daimoninsa Pantalaimon joutuvat henkeäsalpaavaan seikkailuun kauas Pohjoiseen, panssarikarhujen, jäätiköiden ja noitien maahan. Apunaan Lyralla on aletiometri, symboleihin perustuva kultainen kompassi, mutta sitä on opttava tulkitsemaan, eikä se ole helppoa.

Suomentanut: Helene Bützow, 451 sivua, Tammi 2007 (8. painos, 1. painos 1996)

    

Alkuperäinen nimi: The Golden Compass (1995)

  

Kirja on luettu myös täällä: Hurja hassu lukija, Oksan hyllyltä, Hallan henki, Kirjakertomuksia, Lukematon maailma, Kirjan nurkkaan

   

Sarjassa ilmestyneet:

• Kultainen kompassi (1996) / The Golden Compass (1995)
• Salaperäinen veitsi (1997) / The Subtle Knife (1997)
• Maaginen kaukoputki (2001) / The Amber Spyglass (2001)

Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia

"Suoraan sanoen esi-isillämme ei tunnu olevan aihetta kerskailuun. He jättivät

meille sodat ja pilatun planeetan, he eivät selvästikään välittäneet vähääkään

siitä, mitä tapahtuu heidän jälkeensä tuleville ihmisille. "

  

   

Haasteissa: Uudelleen luettua

  

Linkit aiempiin postauksiin: Nälkäpeli, Vihan liekit, Matkijanärhi

   

Olen jo pitkään halunnut lukea Suzanne Collinsin nuorten dystopioiden genressä jo klassikon asemaan nousseen Nälkäpeli-trilogian uudelleen. Löysin kirjat omaan hyllyyn kirpparilta edullisina pokkariversioina, ja vaikka aluksi olin ajatellut lukevani nyt vain ensimmäisen osan, huomasin ahmivani joulunalusviikolla koko sarjan. 

  

Nähtyäni teosten pohjalta tehdyt elokuvasovitukset lukemisten välissä, olin kiinnostunut erityisesti kolmannen osan, Matkijanärhen uudelleen lukemisesta. En pitänyt siitä ensimmäisellä lukukerralla, mutta elokuvaversio avasi aivan uudenlaisia näkökulmia, mitä en ollut huomannut aiemmin. En siis ollut kauhean yllättynyt, kun nostin Goodreadsissa teokselle aiemmin antamani arvosanan kahdesta ja puolesta neljään. 

  

Pormestari kertoo Panemista, maasta joka nousi Pohjois-Amerikaksi kutsutun paikan tuhkasta. Hän puhuu katastrofeista, kuivuudesta, myrskyistä, tulipaloista ja tulvivista meristä, jotka hautasivat alleen ison osan maata, hän puhuu kauheasta sodasta joka tuhosi melkein kaiken. Niiden jälkeen syntyi Panem, jossa on upea pääkaupunki Capitol ja kolmetoista vyöhykettä. -- Sitten koitti synkkä aika, jolloin vyöhykkeet nousivat Capitolia vastaan. Kaksitoista vyöhykettä kukistettiin ja kolmastoista pyyhkäistiin maan tasalle. Valtiopetoksen jälkeen saimme uudet lait ja Nälkäpelin vuosittaiseksi muistutukseksi siitä, että synkät aja eivät saa toistua.  

Nälkäpelin säännöt ovat yksinkertaiset. Kaikkien kahdentoista vyöhykkeen täytyy luovuttaa peliin yksi tyttö ja yksi poika. -- Kaksikymmentäneljä tribuuttia suljetaan valtavalle areenalle -- Kilpailijat taistelevat keskenään kuolemaan asti -- Viimeinen tribuutti on voittaja. Capitol vie lapset vyöhykkeiltämme ja pakottaa heidät tappamaan toisiaan yleisön silmien edessä - se on Capitolin tapa muistuttaa meille, että olemme heidän armoillaan. (s. 24, Nälkäpeli)

  

Tällä lukukerralla maailma oli jo tuttu, mutta hahmot ja paikat saivat maustetta elokuvista (jotka katsoin jouluaattona uudelleen, kun olin lukenut koko trilogian). Keskityin aiempaa enemmän miljöön kuvaukseen ja Katnissin kokemuksiin, jotka muokkaavat häntä koko trilogian ajan. Kuten hän itse toteaa: "Tunnen olevani taikinaa, jota vaivataan ja muotoillaan kerran toisensa jälkeen." (s. 180, Vihan liekit). 

  

Katniss herättää vahingossa kapinan liekin ja joutuu sen takia toistuvasti eri valtapelaajien nappulaksi. Presidentti Snow on yksi näistä pelaajista, mutta saa toiminnallaan lopulta liekehtivän tytön vain ruokkimaan kapinallisten tulta. Lopulta Katniss nousee koko vastarantaliikkeen kasvoiksi, vaikka on areenan tapahtumien haavoittama niin fyysisesti kuin henkisestikin. 

  

On uskomatonta kuinka normaalilta minut on saatu näyttämään ulkoapäin, vaikka olen sisäisesti täysin tuhoutunut. (s. 339, Matkijanärhi)

  

Kirjoista toinen osa herätti vähiten uusia ajatuksia, vaikka se on sarjan sivumääräisesti pisin. Sen pohjalta tehty elokuva on mielestäni uskollisin alkuperäisteokselle. Päätösosa puolestaan on lyhyin, mutta sisällöltään täyteläisin osa. Se etenee aiempia osia hitaammin, ei vain toimintakohtauksesta toiseen (vaikka toki niitäkin löytyy), paljastaen maailmasta sen syvyyden - löysin esimerkiksi viittauksen dystopian klassikkoon Fahrenheit 451. Kokonaisuudessaan erittäin hyvä uudelleenlukukokemus.

   

Katniss tajuaa maailmansa hienorakenteisen verkoston, jossa näkymättömät langat kytkevät kaiken toisiinsa, päätyen lopulta jonkun vaikutusvaltaisen ihmisen käsiin. Ei olekaan ihme, että hän haluaa katkaista itseensä liitoksissa olevat marionettinarut. Jännittävästi en edellisellä kerralla pitänyt teosten poliittisesta sisällöstä ja tällä kertaa se oli suorastaan niiden parasta antia. Aika selkeästi muuttaa ihmistä joiltakin osin. 

   

Minä pilasin hänen sadistisen Nälkäpelinsä, sain Capitolin vaikuttamaan naurettavalta ja horjutin presidentin valta-asemaa. -- Järjestelmän täytyy olla hyvin hauras, jos kourallinen marjoja voi kaataa sen. (s. 25 ja 29, Vihan liekit)

 

Edellisellä lukukerralla olin enemmän team Galen kannattaja, mutta nyt näin hänen kapinan muuttaman hahmonsa pelottavana ja ihmisyytensä kadottaneena. Hänestä tuli aivan yhtä julma kuin Capitolin pelinrakentajista. Niinpä team Peeta tuntuikin yllättävän hyvältä vaihdoehdolta. Ovathan Katniss ja hän kokeneet niin paljon yhdessä ja pystyvät tukemaan toisiaan niin hyvinä kuin heikkoinakin aikoina. 

  

En tarvitse selviytyäkseni Galen tulta, jota ruokitaan raivolla ja vihalla. Minulla on riittävästi tulta omasta takaa. Minä tarvitsen keväisen voikukan. Kirkasta keltaista, joka merkitsee uudelleensyntymää eikä tuhoa. Lupauksen siitä, että elämä voi jatkua, olivatpa menetyksemme kuinka kipeitä tahansa. (s. 358, Matkijanärhi)

Victoria Aveyard: Punainen kuningatar

"Heräsin tänään yhtenä ihmisenä ja nyt minun pitäisi olla kokonaan toinen."

    

  

Arvostelukappale (Luin tämän itseasiassa jo tammikuussa, mutta postaus unohtui luonnoksiin. Mutta tässäpä tämä on viimein rästistä pois.)

  

Victoria Aveyardin uuden, maailmalla kehutun sarjan aloittava Punainen kuningatar muistuttaa monilta piirteiltään takakannessakin mainittua Nälkäpeliä, mutta on kuitenkin maailmaltaan aivan erilainen. Ihmiset ovat jakaantunut kahtia, niihin, joiden veri on punaista ja niihin, joiden veri on hopeista. Tästä syystä johtuen eri puolia kutsutaan Punaisiksi ja Hopeisiksi. Hopeiset ovat rikkaita ja kuuluvat eri sukujen huoneisiin ja heillä on monenlaisia voimia, esimerkiksi telekinesiaa, ajatusten lukemista, metallin mainipuolimista ja tuulen hallintaa. 

    

Vuosikymmeniä kestänyt sotiminen on tuhonnut koko alueen, jonka yllä räjähdysten savu riippuu jatkuvana sumuna. Siellä ei mikään kasva. Se on kuollutta ja harmaata seutua ja kuvastaa koko sodan tulevaisuutta. (s. 23)

  

Dystopiaa ja fantasiaa raikkaasti yhdistävän teoksen päähenkilö on 17-vuotias Mare. Hän kuuluu köyhiin ja alistettuihin Punaisiin, joiden asevelvollisuusikä on 18, ja se koskee niin poikia kuin tyttöjäkin, joilla ei ole töitä tai harjoittelupaikkaa. Maren isoveljet ovat lähteneet jo aiemmin sotaan, jättäen kukin Marelle ja nuoremmalle siskolle Gisalle muistoksi korvakorun. Mare on taskuvaras, eikä hänellä ole mahdollisuutta saada töitä. Niinpä hän valmistautuu lähtemään sotaan, kunnes elämä saakin yllättäen uuden suunnan. 

  

Tummat pilvet eivät liikahdakaan etelän kielletyn maan yltä. Rauniokaupunki. Säteily ja tuli tuhosivat kaupungin kerran eivätkä vieläkään väistyneet. Nyt paikka on pelkkä musta haamu, vanhan maailman jäänne. (s. 350)

    

Mare saa töitä Hopeisten kuninkaan hovista. On meneillään Kuningatarkoe, jossa valitaan kruununprinssille  puoliso. Eri huoneiden kyvykkäimmät tyttäret kilpailevat tuosta paikasta prinssin vieressä. Rakkaudesta ei puhuta, vaikkakin prinssin isä valitsi aikoinaan vaimonsa epäperinteikkäästi sydäntään kuunnellen. Tämä kuitenkin kuoli pian jättäen pienen poikansa äidittömäksi ja kuningas otti uuden puolison, jonka kanssa sai toisen pojan. Maren sydämestä käydään myös kilpailua, yksi kotikylän poika ja prinssiveljekset tavoittelevat häntä, jokainen omista syistään. Mutta ketä kohtaan Mare sydän kokee vetoa?

  

Olet kokonaan jotain muuta. Et Punainen. Et Hopeinen. Jotain muuta. Jotain enemmän. (s. 168)

    

Siinä, missä Nälkäpelissä areenoilla taistelevat eri alueiden lapset, Punaisessa kuningattaressa areenoilla kamppailevat Hopeiset, joilla on toinen toistaan tappavampia kykyjä, joskin ottelut päättyvät ennen kuin kumpikaan osallistujista kuolee. Näytösten on tarkoitus esitellä yläluokan voimia ja hallita Punaisia. Ennen näitä gladiaattoreiden kamppailuja muistuttavia Punaisille pakollista katsottavaa olevia ohjelmanumeroita kansaa kontrolloitiin julkisten teloitusten avulla. Punaiset ovat kuitenkin nousemassa kapinaan ja Marella on osansa Purppurakaartilaisten vastarantaliikkeessä. 

       

Te luulette olevanne maailman herroja, mutta valtakautenne kuninkaina ja jumalina on päättymässä. Me tuomme sodan kynnyksellenne, kunnes tunnustatte meidät tasa-arvoisiksi ihmisiksi. (s. 46)

  

Takakannessa teosta verrataan Nälkäpelin lisäksi Game of Thronesiin, joskin minusta X-Men olisi ollut parempi verrokki. Maailmassa on varsin vähän fantasiaa, sillä minulle sodan runtelema maailma, joka on unohtanut historiansa on enemmän dystopiaa ja Hopeisten erikoiset voimatkin voi laittaa säteilyn aiheuttaman mutaation piikkiin - ainakin ennen kuin kunnon selitys tarjotaan. Sarjaan on nimittäin ilmestynyt jo kaksi jatko-osaa (jotka, kiitos kustantantajan, odottavat jo lukupinossa), ja seuraava ilmestyy keväällä 2018. 

    

Arvosana:

  
Takakannesta:

Veri jakaa ihmiset kahteen kastiin – punaisiin ja hopeisiin. Punaiset ovat rahvas, jota lähes jumalallisia voimia omaava hopeisten eliitti hallitsee.

  

Mare Barrow on 17-vuotias punainen taskuvaras ja joutumassa pian sotaväkeen. Tilanne muuttuu nopeasti, kun vastarintaliike Purppurakaarti horjuttaa hopeisten ylivaltaa ja suojellakseen ystäväänsä Mare päätyy hopeisten keskuuteen. Siellä hänelle ja hopeisten hoville valkenee, että punaisesta verestä huolimatta Marella on oma, kuolettava voimansa.

  

Maresta tehdään hopeisten prinsessa, mutta maailmassa, jossa vallankumous ja rakkaus sekä valta ja oikeus kamppailevat, ei mikään ole mustavalkoista. Maren veri on silti punaista...

  

Suomentanut: Jussi Korhonen, 451 sivua, Aula & co 2016

    

Alkuperäinen nimi: Red Queen (2015)

  

Kirja on luettu myös täällä: Risingshadow, Kirjapöllön huhuiluja, Oksan hyllyltä, Sivujen välissä, Ullan luetut kirjat, Tyttö ja liian suuri kasa kirjoja

   

Sarjassa ilmestyneet:

• Punainen kuningatar, 2016 (Red Queen, 2015)
• Lasinen miekka, 2017 (Glass Sword, 2016)
• Kuninkaan kahleet, 2017 (King's Cage, 2017)
• Kruunun kirous, ilmestyy maaliskuussa 2018 (War Storm, ilmestyy toukokuussa 2018)

  

Samankaltaisia kirjoja: Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia, Kiera Cass: Valinta-sarja, Veronica Roth: Viillot, Pierce Brown: Red Rising, Theo Lawrence: Salatun voiman kaupunki

Affinity Konar: Elävien kirja

"Kaksi silmää, jotka olivat nähneet liikaa"

  

 
Arvostelukappale.  Artikkelini on julkaistu alunperin Nörttityttöjen blogissa (28.11.2017). 

Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 21. Sankaritarina

Yhdysvalloissa asuva Affinity Konar on taustaltaan puolanjuutalainen. Hänen kirjoittamansa kauniskantinen Elävien kirja kertoo tarinan juutalaisista kaksostytöistä Stashasta ja Pearlista Auschwitzissa, Josef Mengelen kammottavien ihmiskokeiden keskipisteessä toisen maailmansodan aikana. Teoksen alkuperäinen nimi Mischling tarkoittaa sekoittunutta verta, sillä Stashan ja Pearlin vanhemmista toinen on juutalainen ja toinen arjalainen.

  

Meidät luotiin yhdellä kertaa. Kaksoissisareni Pearl ja minut. Tai jos ollaan tarkkoja, Pearl muotoitui ensin ja minä lohkesin hänestä. Hän kiinnittyi kohoumaksi kohdun seinämään, minä kopioin hänen puumerkkinsä. Kelluimme kahdeksan kuukautta lapsiveden lumipyryssä, kaksi ruusunpunaista lapasta painautuneena äitimme limakalvolle. En osannut kuvitella mitään hienompaa kuin yhteisen kohdun, mutta kun aivojemme rakennuspuut olivat saaneet norsunluisen värinsä ja pernamme olivat täydelliset, Pearl halusi nähdä ulkona odottavan maailman. Ja niin hän kakisti itsensä äidistä ulos vastasyntyneen sisulla. (s. 9)

  

On vuoden 1944 loppupuoli, kun 12-vuotiaat tytöt saapuvat äitinsä ja isoisänsä kanssa karjavaunussa tuonne surullisen kuuluisalle keskitysleirille. Saatuaan tietää tyttöjen olevan kaksosia, kuoleman enkelinä tunnettu tohtoi vie heidät Tarhaan, missä hän pitää koehenkilöitään; kaksosia, kolmosia, albiinoja, lyhytkasvuisia ja muita jollain tapaa geneettisesti poikkeavia tai kiinnostavia yksilöitä, jotka altistaa julmille, lääketieteen etiikan asettamat rajat jo aikaa sitten ylittäneille testeilleen.

  

Tarhassa olevilla on hieman paremmat olot kuin muilla, sillä Mengele tahtoo pitää leikkikalunsa elossa edes sen aikaa, että saa heistä irti haluamansa kehittääkseen arjalaisista ylivoimaisen rodun ja mahdollistaa monilapsiraskaudet. Olisikin kiinnostavaa lukea lisää Mengelen “tutkimuksista”, tosin tällä kertaa tietoteoksena, sen verran häiriintyneeltä hän vaikuttaa tämän ja aiemmin kuulemani pohjalta. Yksi hahmo esimerkiksi toteaa teoksessa, että Mengele ei voinut vihata mitään muuta niin paljon kuin juutalaisnaista, joka on raskaana. Ja se, mitä hän tekee naisille ja heidän syntymättömille lapsilleen on jotain sanoinkuvaamattoman hirveää.

    

noista mielettömistä, vastenmielisistä kokeista, joilla kansamme pyrittiin jakamaan viimeistä veripisaraa ja avioliittoa ja pyhättöä myöten. (s. 19) 

Mehän olimme hänen laboratoriossaan kokeita varten, ja osan oli varmaan tarkoitus selvittää meidän alempiarvoisuutemme -- Natseilla oli juuri tällaisia typeriä ja häijyjä käsityksiä siitä, mikä teki ihmisestä ihmisen (s. 84)

Auschwitzin portit kesällä 2011. Kuva: Niina Tolonen

  

Jo takakansi paljastaa, että tytöt joutuvat erilleen. Kumpikaan ei tiedä varmaksi, onko toinen elossa. Sota on lähellä loppuaan, natsien ylläpitämiä tuhoamisleirejä suljetaan ja lopulta venäläiset vapauttavat myös Auschwitzinkin kärsineet sielut sekä kokeiden runtelemat lapset. Tarina ei kuitenkaan pääty siihen, vaan myllerryksen kourissa oleva maailma on edelleen vaarallinen paikka eikä ruokaa tai turvapaikkaa löydä helpolla, joskin käsivarteen tatuoitu numerosarja antaa vapaalipun joukkoliikenteessä kukiessa.

  

Teos on siis jaettu kahteen osaan, alkupuoli tapahtuu työn vapauttavaa voimaa julistavalla leirillä ja loppupuoli sen ulkopuolella. Ihmiset yrittävät selvitä pommitusten tuhoamissa kaupungeissa. Stasha etsii Pearlia tai varmaa tietoa tämän kuolemasta. Hän haluaa etsiä myös Mengelen kostaakseen tämän heitä kohtaan tekemät vääryydet. Alkupuoli on teoksen onnistuneempi osa, sillä se vangitsee lukijansa kauhun ja kauneuden kiehtovalla, alati  muuttuvalla tasapainolla. Ei loppupuolikaan huono ole, mutta sen kertoma tarina on paljon geneerisempi.

  

Hän oli yrittänyt tehdä meistä hirviöitä. Mutta loppujen lopuksi hän oli itse oma epämuodostumansa. (s. 276) 

Hänen suonissaan virtasi pelkkä kunnianhimo, ja tämä tyhjä mies, niin kuin monet tyhjät miehet, oli päättänyt tehdä historiaa. (s. 335) 

Mutta tämä ei ole kertomus siitä miehestä, niin paljon kuin hän olisikin sitä toivonut. (s. 379)

   

Rankasta aiheestaan huolimatta Elävien kirja ei ole raskaslukuinen. Julmuuksilla ei mässäillä, vaan niistä kerrotaan juuri sen verran, jotta hahmoja kohtaan syntyy vahva tunneside. Lukija pystyykin itse kuvittelemaan tapahtumia halutessaan paljon synkemmäksi. Tarinassa on myös ajoittain kauneutta ja toivon pilkahduksia, sekä sadunomasta kerrontaa kaksosten oman todellisuuden kuvauksen kautta alkaen sikiöveden täyttämästä maailmasta.

   

Tyttöjen kertojaäänet vuorottelevat ja molempiin pääse tutustumaan. Jokaisen luvun alussa on ihmoitettu, kumpi tyttö on äänessä, joten sekaannuksen vaaraa ei ole. Hahmot tuntuvat aidoilta, ja itse pidin enemmän Stashasta, eli tytöillä on molemmilla selkeät omat persoonallisuutensa. Stasha ja Pearl joutuvat kasvamaan aivan liian aikaisin julmaan maailmaan ja onkin hämmästytävää, kuinka he pystyvät elämään päivästä toiseen Tarhassa menettämättä kokonaan kykyään rakastaa, nähdä kauneutta ja halua elää.

  

Konar kertoo tapahtumista hyvin uskottavasti ja kunnioituksella. Tekstistä huomaa, että kirjailija on tutkinut historiallisia faktoja tarkasti (esimerkiksi tällä videolla puhuu Mengelen kaksoistutkimuksesta selvinnyt nainen, jonka tarinalla on paljon yhtymäkohtia Konarin teoksen kanssa), mutta osannut poimia niistä fiktiiviseen tarinaan juuri sopivasti asiaa, jotta se ei tunnu raskaalta tai kuivalta. Päin vastoin. En lukioikäisenä pitänyt ollenkaan maailman tai Suomen sotahistorioiden opiskelusta, mutta muutama vuosi sitten kiinnostuin toisen maailmansodan tapahtumista, kun tulin lukeneeksi pienellä aikavälillä sattumalta (mm. lukupiiriin) useamman teoksen, joissa oli tuo ajankohta.

  

Fiktion kautta tapahtumat jäivätkin yllättäen paremmin mieleen kuin pelkkiä kylmiä numeroita ja paikannimiä ulkoa opettelemalla. On toki vaarallista sekoittaa faktaa ja fiktiota, jos ei voi olla varma mikä kerrotusta on todella tapahtunut, mutta kiinnostuksen heräämisen jälkeen tulee usein tarttumaan myös tietoteokseen samasta aiheesta. Olisipa minulla ollut käytössäni nuorempana historian oppikirja, jossa omanikäisen hahmon kokemusten kautta opetettaisiin eri vuosikymmenistä. Tässä vinkki oppikirjojen suunnittelijoille!

  

Jos jäit kaipaamaan lisää samankaltaista luettavaa fiktion puolelta, vertautuu teos mm. John Boynen Poikaan raidallisessa pyjamassa, Anne Frankin päiväkirjaan, Markus Zusakin Kirjavarkaaseen ja Anthony Doerrin palkittuun teokseen Kaikki se valo jota emme näe. Kaikissa näissä lapsikertoja kokee toisen maailmansodan ja natsien hirmuteot tavalla tai toisella.

  

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Kun 12-vuotiaat kaksossiskot Pearl ja Stasha saapuvat Auschwitziin, he tekevät sopimuksen. Pearlin tehtävä on muistaa menneisyys, Stasha keskittyy tulevaisuuteen. 

  

Tytöt ovat leirillä erityisasemassa. Identtisistä kaksosista kiinnostunut tohtori Mengele varmistaa heidän henkiinjäämisensä, mutta alistaa heidät epäinhimillisiin kokeisiin tavoitteenaan murtaa kaksosten välinen side. 

  

Eräänä päivänä Pearl katoaa. Kun venäläiset vapauttavat leirin pari kuukautta myöhemmin, Stasha lähtee epätoivoiselle matkalle sodan raunioittaman maan halki. Hän on päättänyt löytää siskonsa ja kostaa Mengelelle. Matkan päätepisteessä häntä odottaa arvaamaton tulevaisuus sekä menneisyys, jonka hän luuli jo kadottaneensa.

  

Suomentanut: Hanna Tarkka, 455 sivua, WSOY 2017

    

Alkuperäinen nimi: Mischling (2016)

  

Kirja on luettu myös täällä: Kirjaluotsi, Kirsin kirjanurkka, Opus eka, Luetut kirjat, Kirjaaapin kummitus, Kirja vieköön!