Klassikkohaaste osa 6 | Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

"Mahtavat alukset olivat tulvineet täysin varoituksetta avaruuden tuntemattomista syvyyksistä. Kirjallisuudessa sitä päivää oli kuvattu lukemattomia kertoja, 

mutta kukaan ei ollut sittenkään toden teolla uskonut sen milloinkaan tulevan."

    

  

Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 6, Hyllynlämmittäjä 2017 (5/12)

   

Löysin oman, kansipaperittoman kappaleeni Arthur C. Clarken scifi-klassikosta Lapsuuden loppu muutama vuosi sitten Helsingistä Kirjasto 10:n edessä olevasta kirjavaihtohyllystä. Pitkällisten tutkimusten myötä sain selville, että tässä kirjakerhoversiossa on ollut sama kansi kuin Kirjayhtymän julkaisemassa ensimmäisessä painoksessa, eli tuo kuvassa vasemmalla näkyvä mustapohjainen. Harmaa kansi on Kirjayhtymän toisen painoksen kansi vuodelta 1986.

  

Tämä kirjabloggaajien klassikkohaaste on omalla kohdalla ollut aina siitä erikoinen, että puolen vuoden aikana mieli ehti muuttua niin paljon, että olen vain kerran lukenut haasteeseen sen teoksen, jonka olen aluksi ilmoittanut lukevani (3. kirja, Vuonna 1984). Tällä kertaa olin suunnitellut lukevani Voltairen Candiden, mutta kävikin niin, että Clarken teos tarttui luettavakseni. En ole lukenut yhtään Clarken teosta aikaisemmin, hyllyssä tosin odottaisi toinenkin kirjailijan teos, Jumalan moukari, jonka ostin pari vuotta sitten Kirjamessujen 2€-pöydiltä.

    

- Teidän rotunne on osoittautunut harvinaisen kyvyttömäksi hoitamaan omia asioitaan varsin pienellä planeetallaan. Kun me saavuimme, te olitte juuri tuhoamaisillanne itsenne. -- Ilman meidän väliintuloamme Maa olisi tällä hetkellä radioaktiivinen erämaa. (s. 159)

  

Kolmeen osaan jaettu teos käy läpi, kuinka toisen, kehittyneemmän rodun eli Ylivaltiaiden edustajien saapuminen johtaa maailman rauhaan, ihmisten kulta-aikaan ja lopulta viimeiseen sukupolveen. Maailma kaipaisi Ylivaltiaiden väliintuloa juuri nyt oikeastikin, kun kolme isoa valtiota johtavaa pikkupoikaa heiluttelee tappavia leikkikalujaan toisilleen.

  

Ylivaltiaat rauhoittavat maan tekemättä oikeastaan mitään, pelkkä heidän läsnäolonsa riittää. Kaikkien isojen kaupunkien yllä näkyy yksi Ylivaltiaiden alus ja heidän äänitorvenaan on Karellan -niminen muukalainen, jonka ulkonäkö on pitkään salaisuus. Ihmiset spekuloivat paljon Ylivaltiaiden tekojen syvempiä syitä ja ihmettelevät, miksi nämä eivät tahdo näyttäytyä. Lopulta Ylivaltiaat antavat lupauksen, että 50 vuoden päästä he tulevat maan päälle, koska ihmiskunta on silloin kasvanut riittävästi viisaudessaan ja suvaitsevaisuudessaan, että hänen ulkomuotonsa ei aiheuta liian suurta shokkia. 

      

Maailmasta oli nyt kaikkiin aiempiin verraten tullut Utopia. Tietämättömyys, sairaudet, köyhyys ja pelko olivat käytännössä katsoen lakanneet olemasta. Sodan muistikuvat olivat katoamassa menneisyyteen niin kuin painajaisuni katoaa aamun koittaessa. (s. 81)

  

Yksi hahmoista pohtii, että kun Ylivaltiaat tulivat hävittämään sodan, nälän ja sairaudet, hävittivät he ohella myös seikkailun. Itse olisin ehkä eri mieltä, sillä jos kaikilla olisi kerrankin varaa ja mahdollisuus tehdä mitä vain, moni varmasti lähtisi valloittamaan Everestiä, Amazonin viidakkoa tai meren syvimpiä kohtia. Pidin kirjan utopistisesta maailmasta etenkin niiltä osin, että sodat ja idiotismi olivat vihdoinkin jääneet menneisyyteen ja kaikki saivat tehdä niitä töitä joista oikeasti pitivät, vaikka luovuus ja tiede olivatkin siitä kärsineet. 

  

Teoksessa on paljon hahmoja, joiden joukossa Rikki Stromgren niminen yhdistyneiden kansakuntien pääsihteeri, jonka väittäisin olevan suomalainen tai suomenruotsalainen, kuten alla olevasta pätkästä käy ilmi. Katkelmassa mainittu "hän" viittaa Ylivaltias Karelleniin.  

  

Englanti on ainoa kieli jota hän osaa täydellisesti, vaikka kahden viime vuoden aikana hän onkin opetellut melko lailla suomea vain minua härnätäkseen. Eikä suomea opittu noin vain! Hän osaa siteerata pitkiä pätkiä Kalevalasta, kun taas minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, että osaan siitä vain muutamia rivejä. (s. 26)

   

Lapsuuden loppu ei sijoitu scifi-klassikoiden suhteen suosikkeihini, mutta kyseessä on varsin helppolukuinen teos ja luin sen ihan mielenkiinnolla. Pidin eniten aivan teoksen loppupuolesta, sillä tuolta osin Clarke on onnistunut kirjoittamaan jotain, mihin en ole tainnut aiemmin törmätä. Olen nähnyt teoksen pohjalta muutama vuosi sitten tehdyn kolmeosaisen minisarjan, joka ottaa kylläkin aika paljon vapauksia juonen ja hahmojen suhteen, muutamassa tapauksessa hyväänkin suuntaan. 

  

• Klassikkohaaste osa 1: William Golding: Kärpästen herra (3,5/5)
• Klassikkohaaste osa 2: L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet (4/5)
• Klassikkohaaste osa 3: George Orwell: Vuonna 1984 (3,5/5)
• Klassikkohaaste osa 4: C.S. Lewis: Velho ja leijona (3/5)
• Klassikkohaaste osa 5: Tove Jansson: Näkymätön lapsi (3,5/5)

  

Arvosana:

         

Takakannesta:

Suunnattomat hiljaiset varjot liukuvat kohti maata. Koko maailma katseli loputtomalta tuntuvan hetken, miten valtavat alukset laskeutuvat ylivoimaisen majesteettisina yhä alemmas. Tuona hetkenä historia pidätti henkeään ja nykyisyys riistäytyi erilleen menneisyydestä. Ihmissuku ei ollut enää yksin. Kukaan ei tiennyt salaperäisten tulokkaiden perimmäisiä pyrkimyksiä.

Kunnes sadan vuoden kuluttua järkyttävä totuus paljastui ihmissuvulle. Se sai tietää olevansa lajinsa viimeinen sukupolvi, jonka tehtävänä oli valmistaa tie ihmiskunnan uudelle kehitysvaiheelle. Maan asukkaiden lapsuus oli päättynyt, mutta viimeistä ihmistä sykähdytti tieto, ettei ihmiskunta ollut elänyt turhaan.

     

Suomentanut: Matti Kannosto, 257 sivua, Uusi kirjakerho 1973 (2. painos, 1. painos Kirjayhtymä 1973)

    

Alkuperäinen nimi: Childhood's End (1967)

  

Kirja on luettu myös täällä: Taikakirjaimet, Kaiken voi lukea, Savannilla, Kirjavinkit

Emmanuelle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa

"Näitä kertomuksia alkoi nyt vyöryä maailmaan, ja lähestulkoon kaikki olisivat samanlaisia: pohjattoman surullisia mutta viime kädessä täydellisen yllätyksettömiä."

  

   

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Kuukauden kieli -lukuhaaste: Tammikuu - ranska

  

Emmanuelle Pirotten teos Vielä tänään olemme elossa pohjaa Pirotten yhdessä Sylvester Sbillen kanssa kirjoittamaan elokuvakäsikirjoitukseen. Näin onkin helppoa ymmärtää, miksi kerronta on paikoin hyvin nykivää, sisältää vain vähän dialogia ja yhdenkin luvun aikana näkökulmaa vaihdetaan nopeasti hahmosta toiseen. Jos nämä seikat pystyy ylittämään, on itse tarina hyvin kiinnostava ja ymmärtää, miksi teos palkittu vuonna 2016 parhaana historiallisena romaanina. Tämä on käsittääkseni ensimmäinen lukemani belgialainen kirja.

  

Kun amerikkalaisen sotilaan vaatteisiin pukeutuneen saksalaisen soluttautujan syliin ojennetaan juutalainen tyttö, mitä voikaan tapahtua. Mathiaksen oli määrä ampua tuo lapsi, joka on hänen aiemmin tappamiaan juutalaisia paljon rohkempi - tyttö nimittäin kääntyy kohtaamaan teloittajansa katseen ja saa jonkin naksahtamaan miehen päässä. Mathias ampuu omaksikin yllätyksekseen Renéen sijaan sotilastoverinsa.

  

Renée oli aina rakastanut hahmoja, joissa oli jotain salaperäistä. (s. 29)

  

Alkaa tempoileva matka, jonka aikana mies ja tyttö solmivat epäsovinnaista sidosta välilleen. Suuri osa tapahtumista sijoittuu eräälle maatilalle, joka on niin amerikkalaisten kuin saksalaistenkin sotilaiden pysähdyspaikkana. Kirja ei kuvaa kummankaan maan joukkoja kaunistellen ja jopa Mathias itse kritisoi saksalaisia, varsinkin Hitleriä, jota hän sanoo pieneksi sekopäiseksi mieheksi. 

  

Maatilalla tavataan paljon hahmoja, joista parhaiten jäävät mieleen parantajan taitoja omaava Ginette ja "mieleltään heikko" Philibert, joka osoittaa kuitenkin sankarin elkeitä. Näiden kahden sekä Mathiaksen kanssa Renée kokee eniten yhteenkuuluvuutta - kaikki ovat jollain tapaa yhteiskunnan reunalla. Mathias on kyllästynyt sotimaan ja haluaa palata omaan yksinäisyyteensä. Hän on tuntenut vahvimmin kodikseen Kanadan kesyttömät metsät. Onneksi pitkittynyt sota on viimein päättymässä, vaikkeivat hahmot sitä vielä tiedäkään.

  

Hän oli tyystin väsynyt siihen, että niin monen vuoden jälkeen täytyi yhä olla jatkuvasti varuillaan, kaikki aistit herkkinä, valmiina pelastautumaan. (s. 47)

  

Valitsin tällä kertaa postauksen mottolauseeksi kohdan, jossa todetaan, että melkein kaikki toisen maailmasodan tarinat ovat samankaltaisia. Toki tämä pitää tiettyyn asti paikkansa. Olen lukenut useita sodan tapahtumien aikaan sijoittuvia romaaneja - siis fiktiota, joka ammentaa jossain määrin faktoista sekä Anne Frankin päiväkirjan. Niissä kaikissa on samanlainen pohjavire, mutta jokainen kertoo erilaisen tarinan. Usein lapsen äänellä, niin juutalaisten kuin saksalaistenkin hahmojen kautta. 

  

Tämä oli siitä joukosta vielä vähän erikoisempi. Lähimmäksi verrokiksi voinee mainita Markus Zusakin Kirjavarkaan, koska siinäkin on piilotellun tytön ja aikuisen miehen ystävyyssuhde. Hyvin erilainen, mutta kuitenkin. Omalaatuiseksi tämän teoksen tekee esimerkiksi Mathiaksen kiehtova perhetausta: hänen isänsä on saksalainen ja äiti kanadalainen eli hän ei ole puhaasti arjalainen. Lisäksi Mathiaksen elämässä on merkittävä suhde natiiviamerikkalaiseen, iäkkääseen naiseen, joka on pelastanut miehen hengen. Mathias tuntuukin kovin virkistävän omanlaiseltaan hahmolta, eikä häntä voi pelkistää vain saksalaisten tappokoneeksi. 

  

Harmillisesti Vielä tänään olemme elossa ei kirjallisilta ansioiltaan ole aivan samalla tasolla kuin aivan postauksen lopussa mainitsemani teokset. En osaa ranskaa niin en pysty tarkistamaan, onko alkuteoksen kanssa samanlaista kankeutta, vai johtuuko se kääntäjästä, jonka ensimmäinen käännös tämä oli. Lukeminen takkusi välillä paljon ja vei sivumäärään nähden enemmän aikaa kuin sen olisi pitänyt. Renéestä ja Mathiaksesta olisin kyllä lukennut pidemmänkin tarinan, jos se olisi kirjoitettu vähän sujuvammin. Elokuvasta en löytänyt vielä tietoa, joko se on ilmestynyt.

  

Kaikki pysähtyivät ällistyneinä niille sijoilleen. Joulu. Ajatus tuntui järjettömältä. Sota oli kaikkialla, ihmiset kuolivat, tarpoivat lumessa tai nääntyivät ja paleltuivat kellareissa. (s. 147)

    

Arvosana:

   

Takakannesta:

Mathias on Saksan armeijan erikoisjoukkojen sotilas, jonka tehtävänä on murtautua voittoisien liittoutuneiden selustaan Ardenneilla 1944–1945 ja tarpeen mukaan soluttautua vihollisjoukkoihin. Siksi hänen varusteensakin ovat amerikkalaista mallia.

Draama alkaa, kun Mathias ja hänen toverinsa saavat käsiinsä orvon seitsenvuotiaan juutalaistytön Renéen.

Vielä tänään olemme elossa on kaunis ja riipaiseva romaani sotilaan ja tytön epätodennäköisestä kohtalonyhteydestä, joka uhmaa sodan raakoja lakeja. Sodan julmuus ja inhimillinen toiveikkuus punoutuvat unohtumattomaksi tarinaksi, joka pitää otteessaan viimeiselle sivulle saakka.

    

Suomentanut: Lauri Holma, 255 sivua, Minerva 2017

Alkuperäinen nimi: Today We Live (2015)

    

Muita lukukokemuksia: Lumiomena, Kirjasähkökäyrä, Luetut kirjat, Kirjamerestä ongittua, Leena Lumi

  

Samankaltaista luettavaa: Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe, Markus Zusak: Kirjavaras, Audrey Magee: Sopimus, John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa, Affinity Konar: Elävien kirja, Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja

Äänestä Blogistanian Kuopusta 2017

  

On taas tullut se aika, jolloin kirjabloggaajat pääsevät äänestämään edellisen vuoden eli 2017 parhaat kirjat. 

  

Voit jättää linkin blogisi etusivulle tai etukäteen sunnuntaille 4.2. klo 10 ajastamasi äänestyspostauksen linkin tämän postauksen kommentteihin.

--- [Lisätty 3.2.2018] Huom! Tarkastakaa ajastaessanne, että blogillanne on oikea aikavyöhyke eli UTC +2, kun äänestätte Suomesta. Jos äänestät ulkomailta eri aikavyöhykkeeltä, laskekaa aikaero, jotta bloggaus ilmestyy klo 10 Suomen aikaa.  ---

    

Liian aikaisin tai myöhässä julkaistuja postauksia ei oteta huomioon ääntenlaskennassa, joten olkaahan tarkkana. Jos et osaa ajastaa postausta tai olet epävarma sen onnistumisesta, kysy apua kommenttiosiossa, niin yritetään yhdessä keksiä ratkaisu. Osaan ajastaa Blogger- ja WordPress-alustoilla, joten ongelmatilanteessa ole yhteyksissä hyvissä ajoin ennen äänestyspäivää.

  

Äänestyksen säännöt löytyvät täältä. Ne kannattaa tarkistaa ennen ajastamista, jotta pisteet varmasti menevät oikealle teokselle. 

      

Yöpöydän kirjat vastaa Blogistanian Kuopuksesta, eli lasten- ja nuortenkirjojen äänestyksestä. Finlandiaa eli kotimaisia teoksia äänestetään Hurja Hassu Lukija -blogissa, Globaliaa eli käännösteoksia Oksan hyllyltä -blogissa ja Tietoa Hannan kirjokansi -blogissa.

     

Äänestyksen tulokset julkaistaan emäntäblogeissa maanantaina 5.2. kello 10.

Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista

"Ne ovat kuin aavesydämiä, joista näkee suoraan läpi, suoraan johonkin toiseen
maailmaan minne kaikki aikojen saatossa kadottamamme on piiloutunut."

Ali Benjaminin Mitä sain tietää meduusoista on paljon muutakin kuin kauniskantinen teos. Se on kertomus ystävyydestä, lapsen kasvusta nuoreksi, muutoksista ja sopeutumisesta, kuolemasta ja luonnon tutkimisesta.

Sanon heti alkuun, että samaistuin suuresti teoksen päähenkilöön, 12-vuotiaaseen Suzannaan. Tämä vaikuttaa keskeisesti lukukokemukseeni, mutta olen sitä mieltä, että teos on hyvä myös omilla ansioillaan ja toivon sen löytävän mahdollisimman monen lukijan käsiin. Suzy on hieno, täyteläinen hahmo. Hänellä on hyvät välit vanhempiinsa, vaikka he ovat eronneet. Lisäksi hänellä on isoveli Aaron, jolla on poikaystävä Rocco.

Kaikki nämä otukset olivat kovin kummallisia, ne näyttivät melkein avaruusolennoilta. Ne olivat kuin avaruusolentoballerinoja, jotka tanssivat tarvitsematta lainkaan musiikkia. (s. 24-25)

Suzy, tai kuiten äiti häntä kutsuu: Zu, on menettänyt parhaan ystävänsä vähän aikaa sitten. Franny hukkui kesälomareissulla. Suzylle uutinen on kaksinkertaisesti surullinen, sillä tytöt olivat ajautuneet erilleen vähän aikaisemmin, vaikka heidän oli tarkoitus olla aina ystäviä. Suzy oli kiinnostunut eri asioista kuin Franny. Suzy tiesi sellaiset asiat kuin että hiki ja virtsa ovat steriilejä ja Frannya puolestaan kiinnostivat mekon helman pituus ja hiusten muotoilu.  

Olin lapsena hyvin samanlainen kuin Suzy. Olin kiinnostunut luonnosta, niin kivistä, kasveista kuin eläimistä ja tutkin niitä paljon vapaa-ajallani kirjoista ja koska asuin lapsuuteni maalla, niin ulkonakin. Keräsin kiviä, prässäsin kasveja ja kirjoittelin lintukirjaa. Viidennen ja kuudennen luokan aikana moni luokkakaveri alkoi pohtia ulkonäköä, vaatteita ja ihastumisia, joskin 90-luvun loppupuolella maalaiskoulussa sellainen ei vielä ollut lähellekään sellaista kuin nykyään kouluissa.

Minä käytin mm. siskon tekemää persikan väristä Muumi-collegea, alelaarista löytynyttä vihreä-mustaa ruudullista hupparia, joka oli todennäköisesti tarkoitettu ensisijaisesti pojille ja second hand vaatteita (ennen kuin sellainen oli ns. hyväksyttävää). Olin silloin ja edelleenkin hyvin rento pukeutuja, enkä kauheasti mieti onko jokin vaate tai kengät tarkoitettu mies- vai naisoletetuille, jos se tuntuu hyvältä päällä eikä se päällä ole aivan mahdoton katsoa peilistä.

Ymmärrän siis omakohtaisesti tilanteen, jossa Suzy jää kaveriporukan ulkopuolelle. Lisäksi Suzy aloittaa Frannyn kuoleman jälkeen epäpuhumisen, joka on alatipuhumisen vastakohta. (Todettakoon tähän, että moni tuttu on ehdottanut minulle, että ostaisin t-paidan, jossa lukee Omituinen höpöttäjä, koska puhun niin paljon ja erikoisista aiheista.)

Tiesittekö että lähimmänkin tähden valolla kestää neljä vuotta saavuttaa meidät? Mikä tarkoittaa sitä, että kun näemme tuon tähden, näemme oikeastaan sen miltä se näytti menneisyydessä. Kaikki nuo tuikkivat valot, jokainen tähti taivaalla on voinut palaa loppuun jo vuosia sitten; koko yötaivas saattaa juuri tällä hetkellä olla tyhjä. Emmekä me tiedä siitä mitään. (s. 20)

 
Teoksessa kuvataan noin yhden lukukauden tapahtumia. Joka toisessa luvussa on Suzyn muistoja ajasta Frannyn kanssa. Suzy tekee tutkielmaa meduusoista ja samalla surutyötä. Vanhemmat vievät puhumattoman tyttärensä terapiaan, joka ei auta, mutta he eivät keksi muutakaan. Onneksi Suzyn biologian opettaja on ihana aikuinen ja omalla, epäortodoksisella tavallaan auttaa tyttöä eteenpäin.
 
Jos pidät R.J. Palacion Ihmeestä tai Jack Chengin teoksesta Kosmoksessa tavataan (josta on tulossa postaus blogissani lähiaikoina), niin lue tämäkin. Minulle Mitä sain tietää meduusoista on kolmikosta paras, mutta kaikki ne ovat todella onnistuneita teoksia varhaisnuorille ja sitä vanhemmille. Niissä on paljon samaa, mutta jokaisella on oma tarinansa kerrottavanaan. 

Pidän pisamistasi, siitä miten ne näyttävät tähtikuvioilta ihollasi. (s. 29)

 

Alemman kirjan meduusat Kerby Rosanesin värityskirjasta Imagimorphia.

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Tarina surusta, ystävyydestä, tiedonjanosta. Uteliaille lapsille, kaikkialla.

Luokkatoverien mielestä Suzy on pöpipöpi. Suzy ei tiedä oikeita asioita. Kuten sitä miten hiussolki kiinnitetään otsatukkaan niin, että se näyttää söpöltä muttei liian lapselliselta. Sen sijaan Suzy tietää kaiken lepakoista ja kiiltomadoista. Ja sen, että jotkin sydämet lyövät vain 412 miljoonaa kertaa. Se riittää hädin tuskin kahteentoista vuoteen.

Pahinta on, ettei Suzy ehtinyt pyytää Frannylta anteeksi. Joskus asiat vain tapahtuvat ei ole mikään selitys kun paras ystävä hukkuu. Mutta se on ainoa selitys siihen hetkeen asti, kun Suzy seisoo akvaariotalossa ja katsoo uivia meduusoja. Hän ei luovuttaisi ennen kuin olisi todistanut jotakin tärkeää.

  

Ali Benjamin asui lapsena talossa jota naapurit sanoivat kummitustaloksi ja vietti loputtomasti aikaa jahdaten ja tutkien ötököitä ja sammakoita. Hänestä tuli kirjailija.

  

Suomentanut: Marianna Kurtto, 278 sivua, Otava 2017

Alkuperäinen nimi: The Thing About Jellyfish (2015)

    

Muita lukukokemuksia: Eniten minua kiinnostaa tie, Pauline von Dahl, Pieni kirjasto, Kirjapöllön huhuiluja, Evarian kirjahylly, Siniset helmet, Lukutoukan kulttuuriblogi

  

Samankaltaista luettavaa: R.J. Palacio: Ihme, Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan

Lars Wilderäng: Tähtikirkas (Tähtitrilogia #1)

"Jokin ei ollut vain vakavasti vialla, kaikki oli helvetin pahasti pielessä! 

TSHTF. The shit has hit the fan."

   

  

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Helmet 2018: 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan,  Spefi-lukuhaaste: 25. Ruotsalainen spefikirja

  

Huomasin Lars Wilderängin joulukuussa ilmestyneen teoksen. Tähtikirkas vasta marraskuun lopussa ja pyysin siitä heti arvostelukappaletta. Kun luin teoksen kuvauksen, olin varma, että tulisin pitämään siitä. Ennakkoaavistus piti paikkansa, vaikka menikin pieni hetki tottua teoksen runsaaseen hahmogalleriaan ja hitaaseen alkuun. Kun tarina lähtee rullaamaan, se ei enää hidastele, vaan heittää hahmot ja lukijansa sellaiseen pyöritykseen, että suorastaan huimaa. Välillä jopa oksettaakin, sillä Wilderäng ei pidättele inhorealistisissa kuvauksissaan ja tälle genrelle sellainen siloittelemattomuus sopiikin hyvin. 

  

On kiinnostavaa lukea Ruotsiin sijoittuvaa maailmanlopun visiota, sillä niin monet asiat tuntuvat kotoisilta. Ihmisillä on vanhoja nokialaisia kaappien perällä, monet tuotemerkit ja yritykset ovat samoja kuin täällä ja yksi hahmo jopa syö suomalaista hyvin säilyvää tummaa leipää. Puhumattakaan infrastruktuurin ja ihmisten mieltenlaadun samankaltaisuuksista. On helppoa kuvitella kaikki tämä tapahtuvaksi Suomen lintukodossa.

  

Wifi-tukiasemakin oli rikki, joten kahvilasta puuttui myös tavanomainen joukkio bloggaajia, muita nettityöläisiä ja Söderin hipstereitä. (s. 99)

  

Ensin hajoavat puhelimet ja tietokoneet, sitten autot ja lentokoneet. Väliaikaiset sähkökatkot ja satunnaiselta vaikuttavat maksupäätteiden ja ottoautomaattien hajoamiset muutuvat pysyväksi tilanteeksi. Nykyihmiselle tilanne on outo, sillä mitä voi tehdä, kun puhelin, netti ja elektroninen raha otetaan pois, kuinka saada yhteys ystäviin ja sukulaisiin, kuulla uutisia maailmalta ja maksaa ruoasta. Ainoita toimivia kulkuneuvoja ovat omat jalat ja polkupyörä. Kaiken lisäksi talvi on tulossa. Yhteiskunta syöksyy  kaaokseen.

  

Teos on jaettu neljään osaan: Kieltäminen, Raivo ja käsitteleminen, Masentuminen ja Hyväksyminen. Kolme ensimmäistä osaa avaa sitä, miten ihmiset joutuvat oppimaan kantapään kautta selviytymista urbaanissa miljöössä ja sen jälkeen pohtimaan pidempiaikaisia ratkaisuja, sillä apua ei ole tulossa. Tilannetta seurataan monien hahmojen näkökulmasta, esimerkiksi Filip Stenvik on prepperi, joka on valmistautunut tämänkaltaisia tilanteita varten ja selviää siksi paljon muita paremmin. Kaikkein kiinnostavin hahmo on mielestäni koodaaja Anna Ljungberg. Gustaf Silverbanen kautta puolestaan nähdään, kuinka armeija reagoi tilanteeseen.

  

Syy, joka hänet oli saanut alkamaan prepperiksi, oli se että maan infrastruktuuri oli rappeutumassa. -- Preppereitä pidettiin tuomipäivän profeettoina, mutta itseasiassa se oli vain nykytilanteen todellisen luonteen ymmärtämistä terveen realistisesti. (s. 60-61)

  

Tähtikirkkaan ja muiden saman genren edustajien lukeminen synnyttää aina paljon ajatuksia. Mitä jos vastaava tilanne tapahtuisi oikeasi? Mitä olisi hyvä olla kaapeissa kaiken varalta? Minne mennä, jos kaupungissa ei ole enää turvallista? Puhumattakaan siitä, millainen vaikutus nykyisen kaltaisen maailman päättymisellä on ihmisen psyykelle. En ole survivalisti, vaan realisti, mutta hyviä neuvoja voi kerätä talteen myös fiktiosta. 

    

Teos päättyy ilahduttavan ennalta-arvaamattomalla tavalla ja jään odottamaan todella kiinnostuneena jatkoa. Seuraavat kaksi osaa on ilmoitettu ilmestyväksi tämän vuoden aikana. Sirpa Parviaisen käännös oli todella hyvä ja välillä jopa unohdin, että teos on alunperin ilmestynyt ruotsiksi. 

  

Arvosana:

      

Takakannesta:

Ympäri Ruotsia älypuhelimet alkavat yhtäkkiä temppuilla. Sitten autojen mikrosiruissa ilmenee valmistusvirhe, joka muuttaa tiet autonromujen hautausmaaksi. Juniin tulee teknisiä häiriöitä, kauppojen hyllyt ammottavat tyhjyyttään, ja sähkökatkoksia alkaa olla useammin ja useammin.

    

Erään sähkökatkon jälkeen kaikki muuttuu lopullisesti. Elektroniikalla ei ole immuunijärjestelmää, eivätkä ihmiset ole valmistautuneet. Synkkä syksy muuttuu tähtikirkkaaksi talveksi, jossa kaaos voittaa. Mitä yhteiskunnasta – ja ihmisistä – jää jäljelle

   

Suomentanut: Sirpa Parviainen, 486 sivua, Jalava 2017

Alkuperäinen nimi: Stjärnklart (2014)

    

Muita lukukokemuksia: Helsingin Sanomat

  

Samankaltaista luettavaa: Rick Yancey: 5. aalto-trilogia, K.K. Alongi: Kevätuhrit ja Ansassa, Emily St. John Mandel: Station Eleven, Justin Cronin: Ensimmäinen siirtokunta, Hugh Howey: Siirros, Douglas Preston: Isku, Guillermo del Toro & Chuck Hogan: Vitsaus