3 x ajattomia satuja ja tarinoita osa 2 (Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira, Marjatta Kurenniemi: Puuhiset & Mary Norton: Kätkijät)

"Jotakin kummallista tässä oli. Siis epäjärjestystä."

    

  

Lukuhaasteissa: Helmet-lukuhaaste: 1. Kirjassa muutetaan, Ajattomia satuja ja tarinoita 3, Jatkumo - Sarjakirjojen lukuhaaste

  

Hiljattain edesmenneen Eduard Uspenskin lastenkirjallisuuden klassikkoteos Fedja-setä, kissa ja koira on kaikille vähintään nimenä tuttu. Itsekin muistan ala-asteelta saakka teosta mainitun milloin missäkin yhteydessä ja siitä on muodostunut mielikuva yhtenä lastenkirjallisuuden riemuvoitoista. Mutta minulle se ei ainakaan nyt aikuisiällä ensikertaa luettuna maistunut ollenkaan. Se oli lukukokemuksena kuin kengän kärkeen ruttaantuva sukka.

  

Fedja-setä on vakavamielinen kuusivuotias (vaikka luulin hänen olevan vanha mies), joka pitää eläimistä. Hänen äitinsä mielestä lapsi ei tarvitse ystäviä, kävyt ja tikut riittävät mainiosti. Niinpä Fedja-setä karkaa kotoa kissan kanssa. Hän päätyy autioituneeseen kylään, josta kaikki asukkaat ovat muuttaneet joen toiselle puolelle rakennettuihin kerrostaloihin. Kylässä kaksikko kohtaa koiran ja valitsee useista tyhjistä taloista yhden, joka täyttää kaikkien toiveet.

  

- Ottakaa kiinni! parkaisi isä. - Kuume lentää karkuun! (s. 108)

  

Teos on hyvin omituinen. En saanut oikein missään vaiheessa otetta siitä. Kun kolmikko tarvitsee rahaa, he menevät etsimään aarretta, joka löytyy jo ensimmäiselä lapion raapaisulla. Kun he etsivät keinoa lämmittää talonsa kaatamatta puita, tilataan talouteen miniaurinko. Jokainen teoksen hahmoista on jollain tapaa outo. Lehmä syö verhot, traktori käy bensan sijaan ruoalla ja posteljooni Petshkin menee jatkuvasti sekaisin. 

  

Monet kirjan lapsena lukeneet ovat lukeneet sen omille lapsilleen ja usein se toimii sukupolvesta toiseen. En tiedä, mitä olisin kirjasta pitänyt lapsena, mutta nyt tämä ei tarjonnut minulle kovinkaan hyvää lukukokemusta. Monet Roald Dahlin kirjat, joita myöskään en lapsena lukenut, ovat kuitenkin toimineet aikuis-minulle, eli syy ei ole ainakaan ainoastaan ns. tarkoitetulle kohderyhmälle suunnatussa sisällössä. Kaikki kirjat eivät vain sovi kaikille ja joissakin ikävaiheissa jokin kirja maistuu paremmin kuin toisessa. Plussaa kuitenkin se, että nyt tiedän mistä kirja kertoo, eikä tarvitse valitella, etten ole sitä lukenut.

Arvosana:

             

Takakannesta:

Isällä ja äidillä oli poika. Vaikka hän oli vasta kuusivuotias, häntä sanottiin Fedja-sedäksi, sillä hän oli aina ollut hyvin totinen lapsi. Kaikki olisi ollut hyvin, mutta äiti ei pitänyt pojan eläimistä. Ja niin Fedja-setä muutti pois kotoa Matroskin-kissan ja Musti-koiran kanssa. He asettuivat Prostokvashino-nimiseen maalaiskylään asumaan ja hankkivat Mirri-lehmän sekä iloisen traktorin, joka toimi ruoalla.

  

Lastenkirjallisuuden suosikkihahmo Fedja-setä tunnetaan ympäri maailman. Kirjailija Eduard Uspenskin teos on lämpimän humoristinen.

  

Suomentanut: Matti Anhava, 112 sivua, Otava 2017 (17. painos, 1. painos 1975)

  

Kuvittanut: Gennadi Kalinovski
   
Alkuperäinen nimi: Djadja-Fjodor, Pjor i Kot (1974)

  

Muualla sanottua: Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Onko kaunosieluista kyborgeiksi?, Oksan hyllyltä, Luettua elämää, Jokken kirjanurkka

  

"Hänellä oli aavistus, että kaikki ei Tohinalinnassa ollut niinkuin olisi pitänyt."

    

      

Lukuhaasteissa:  Ajattomia satuja ja tarinoita 3, Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaaste, Marjatta Kureniemi 100

    

Tänä vuonna vietetään Marjatta Kurenniemen satavuotisjuhlaa. Olen lukenut aikaisemmin Kuinka-Kum-Maa on kaikkialla (josta kirjoittaessani nimesin Kurenniemen Suomen Astrid Lindgreniksi) ja Höpsökärpäsen, josta en kirjoittanut postausta, koska se ei ollut kauhean hyvä. Puuhiset on ollut pitkään lukulistalla ja se olikin odottamisen arvoinen teos. Se on Michael Morpurgon Sotahevosen kanssa paras Ajattomia satuja ja tarinoita kolmannen kierroksen lukukokemus.

   

Satumainen tarina kertoo Marista, Arista ja puuhisten-kansasta. Mari ja Ari olivat kohdanneet ollessaan aivan pieniä. Heidän varjonsa vaihtuivat ja vuosien ajan he ovat eläneet väärän varjon kanssa. Lapset ovat jo kouluikäisiä, kun he tapaavat uudelleen. Eräänä yönä, kun Mari nukkuu, hnen varjonsa karkaa saatuaan tarpeekseen tyttöjen leikeistä. Se haluaa seikkailla, kiipeillä puissa ja tehdä poikien juttuja.  

   

Äiti järkyttyy aamulla jhuomatessaan, että Marilla ei ole varjoa ja ostaa kangaskaupasta ohutta kangasta, josta leikkaa Marille korvaavan varjon, joka ommellaan kiinni hänen sukkiinsa. Kurenniemi on ovelasti ujuttanut Peter Panin tarinan mukaan, sillä Mari ottaa teoksen kirjahyllystään ja lukee karkailevasta varjosta. Seuraavana yönä Mari saa kirjeen varjolta, jossa se pyytää apua. 

  

Mari päätyy kiipeämään vaahteran oksan varjoa pitkin puuhun, jossa asuu vaahterapuuhisten kansa. Matka puuhisten maailmaan onnistuu nenänpäähän kiinnitetyn vaahteransiemenn avulla. Mari tapaa puuhiset Plintin, Pullukan ja Suhusiinan, joilla kaikilla on omanlaiset persoonansa. 

   

- Oletko kuullut puhuttavan maahisista ja vetehisistä? 

- Olen kyllä, Mari vastasi. - Ne ovat eräänlaisia menninkäisiä tai haltioita, kuinka sen nyt sanoisin. 

- Aivan oikein, sanoi puuhinen. - Me kuulumme samaan heimoon. Mutta koska asumme puussa, sanotaan meitä puuhisiksi. (s. 18)

 

Vaahterapuuhisten päämiehenä on Yyliö, joka suhisee kauniisti (luulitko, että puut suhisivat ilman apua?). Hän on kuitenkin hyvin kiireinen miekkonen, jonka täytyy ajatella valtiollisia asioita ja on nimennyt itsensä kaikkiin johtaviin virkoihin. Mari  huomaa heti saavuttuaan, että jokin on hullusti: puuhiset muuttavat päivittäin ja Mari vertaa tapahtumaa Hölmöläisten peiton jatkamiseen. Hän alkaa tutkia asioita ja lopulta ratkaisee valtiolliset ongelmat. Myös Ari päätyy puuhisten valtakuntaan auttamaan, kun sota vaahterapuuhisten ja mähtypuuhisten välillä uhkaa.

   

Tämä oli loistava satuseikkailu, joka ei tuntunut kärsineen yhtään ajan hampaissa. Suosittelenkin lämpimästi lukemaan tätä lastenkirjallisuuden ehdotonta klassikkoa yhä edelleen! Minulla on ollut mielessä lukea häneltä seuraavaksi Onnelin ja Annelin talo, jos Ajattomia satuja ja tarinoita -lukuhaaste saa vetäjän seuraavalle kierrokselle. 

    

  

Arvosana:

             

Takakannesta:

Kun Mari ja Ari olivat vauvoja heidän varjonsa vaihtuivat. Marin varjo oli villi ja seikkailunhaluinen ja lopulta se karkasi ja joutui kiipeliin. Marin oli lähdettävä sitä pelastamaan puuhisten satuvaltakuntaan.

  

Olet varmasti kuullut maahisista ja vetehisistä, mutta tiesitkö, että puissa asuu puuhisia? On vaahterapuuhisia ja mäntypuuhisia ja monia muitakin. Marjatta Kurenniemen valloittavan saturomaanin on kuvittanut Maija Karma, ja se ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1956.

  

144 sivua, Tammi 2002 (2. painos, 1. painos 1956)

  

Kuvittanut: Maija Karma

    

Samankaltaista luettavaa: Timothée de Fombelle: Tobi Lolness, Roald Dahl: Tynkätyiset

  

Muualla sanottua:  Storytime is over

  

"Hallin kullanhohtoinen kivilattia näytti ulottuvan äärettömyyteen; 

matot olivat kuin hehkuvassa meressä uiskentelevia saaria, 

ulko-ovi kuin satumaahan johtava unelmaportti."

  

  

Lukuhaasteissa:  Ajattomia satuja ja tarinoita 3, Jatkumo - Sarjakirjojen lukuhaaste, Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaaste

   

Mary Nortonin lastenkirjallisuuden klassikko Kätkijät nousi uudelleen esiin, kun Studio Ghibli teki sen pohjalta animaatioelokuvan 2010. Niinpä tarinan pääpiirteet olivat minulle tuttuja. Olikin ihanaa, kun vähän elokuvan näkemisen jälkeen, löysin eräällä Helsingin reissulla kirpparilta kolme neljästä suomennetusta osasta alkuperäiskuvituksella. 

    

- Onko niitä? kysyi Kati. 

- Mitä niitä? 

- Sellaisia olentoja, jotka asuvat täällä talossa ja kätkevät tavaroita? 

- Mitä sinä itse arvelet? kysyi rouva Mei ja virkkauksensa syrjään.
--
- En tiedä -- Eihän niitä voi olla. Mutta sittenkin, sittenkin minusta joskus tuntuu, että niitä täytyy olla.  

- Kuinka niin? kysyi rouva Mei. 

- Sen vuoksi että tavaroita katoaa yhtä mittaa. Hakaneuloja esimerkiksi. -- Missä ne ovat? -- mihin ne aina joutuvat? (s. 6-7)

  

Tarina kertoo pikkuruisista ihmismäisistä hahmoista, joita kutsutaan kätkijöiksi (engl. borrowers). Pidän alkuperäiskielisestä termistä enemmän, sillä lainaaminen kuvaa paremmin hahmojen toimia kuin kätkeminen. Tarinan kätkijöistä kertoo rouva Mei Katille, kun he ompelevat peiton paloja yhteen. Rouva Mein veli oli lapsena nähnyt kätkijöitä vanhassa talossa. Lattialautojen alla asuvaan kätkijä-perheeseen kuuluivat isä Podi, äiti Hemmeli ja tytär Arietta. Aiemmin kätkijöitä oli asunut talossa enemmänkin, mutta pikku hiljaa muut perheet olivat muuttaneet pois ja Kellolaisten perhe on viimeinen jäljellä.

  

Arietta elää suojattua elämää. Hän ei koskaan poistu ison kaappikellon alta alkavan tunnelin päässä sijaitsevasta kotikolosta. Koska parilla on vain yksi lapsi, Podin on lopulta opetettava kätkemisen (eli ihmisiltä lainaamisen) taito, vaikka yksikään tyttö ei ole koskaan aikaisemmin kätkenyt mitään. Arietta tapaa reissullaan ihmispojan, rouva Mein veljen. Poika antaa kätkijöille nukketalon huonekaluja, mutta lopulta perhe joutuu ongelmiin. Jatko-osien nimet ovatkin Kätkijät taivasalla, Kätkijät virran vieminä ja Kätkijät yläilmoissa. Perhe joutuu siis seuraavissa tarinoissa aikamoiseen seikkailuun. 

  

Pidin suuresti animaatioversion tarinasta, ja se on joissakin kohdissa ehdottomasti kirjallista esikuvaansa onnistuneempi. Suosittelen kyllä tutustumaan molempiin versioihin. Tässä ensimmäisessä kirjassa ei kauheasti vielä ehtinyt tutustua hahmoihin, eli tulen todennäköisesti lukemaan jatko-osatkin jossain vaiheessa. Naureskelin, kun kirjan loppupuolella kuvioihin tulee rotanpyydystäjä, jolla on sama nimi kuin puolisollani. En ole aiemmin törmännyt samaan nimiyhdistelmään muualla, joten se oli todella yllättävää. 

  

Arvosana:

             

Takakannesta:

Mary Norton, meidän aikamme lastenkirjallisuuden klassikko, kertoo maineikkaassa 4-osaisessa Kätkijät-sarjassaan lumoavan sadun peukaloisperheestä, joka kokee ihmisten jättiläismaailmassa huimia seikkailuja. Ensimmäisessä kirjassa kätkijäperheen isä, äiti ja Arietta-tyttö asuvat keittiön alla pienessä nukkemaisessa kodissaan. Mutta pikku perheelle alkaa järkytysten aika, kun heidän kotinsa keksitään. Kirjan uudessa laitoksessa on Diana Stanleyn alkuperäiskuvitus.

  

Suomentanut: Ulla Lehtonen, 148 sivua, WSOY 1979 (2. painos)

  

Kuvittanut: Diana Stanley
   
Alkuperäinen nimi: The Borrowers (1952)

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Kätkijät (The Borrowers, 1952)
• Kätkijät taivasalla (The Borrowers Afield, 1955)
• Kätkijät virran vieminä (The Borrowers Afloat, 1959)
• Kätkijät yläilmoissa (The Borrowers Aloft, 1961)
• The Borrowers Avenged, 1982

  

Muualla sanottua: Kirjavinkit, Kirjablogi Rouge, Kirjojen keskellä

Syyskuun luetut, kuulumisia, Ajattomia satuja ja tarinoita 3 -haastekooste ja lokakuun lukusuunnitelmia Halloween-tunnelmissa

1 ja 8: Isosiskon perheen rescue-kissa Milli, 2, 3 ja 7: Syksyisiä tunnelmia siskon luota, 4: Michael Morpurgon Sotahevonen oli yksi kuukauden onnistuneimmista lukukokemuksista, 5: Isosiskon 50-vuotisjuhlia vietettiin kuvankauniissa kartanossa, 6: Kuvitettujen Harry Pottereiden luku-urakka eteni, kun tartuin Jim Kayn upeasti kuvittamaan Salaisuuksien kammioon.

  

Syyskuu oli varsin nopea kuukausi. Tuntuu, että sehän alkoi ihan vasta ja nyt se on jo ohitse. Kuukauden aikana täytin 32 ja isosiskoni, jolla on sama syntymäpäivä kuin minulla, mutta 18 vuotta ikäeroa, vietti 50-vuotisjuhliaan. Käväisin siis viikonloppureissun Keski-Suomessa. Puolisoni kävi puolestaan äitinsä kanssa syntymäpäiväni aikaan lomareissulla Lontoossa ja toi sieltä tuliaisena Potter-juttuja. Kuukauden kruunasi Hel-YA kirjallisuustapahtuma Helsingissä. Kauhean paljoa ei ole siis kotona ehtinyt olla. 

  

1: Hel-YA saalista, 2: Ehdin käydä ennen Hel-YA:ta kirpparilla ja löysin kolme kirjaa 1€/kpl, 3 ja 4: Puolisoni osti minulla "muutaman" Potter-teemaisen synttärilahjan. Sain viimein kutsukirjeen Tylypahkaan!

  

Kirjoja luin peräti 15 (3110 sivua). Parhaat lukukokemukset tarjoilivat Ajattomia satuja ja tarinoita kolmannen kierroksen loppuspurtissa lukemani Sotahevonen ja Puuhiset, kuvitettu Salaisuuksien kammio ja feministinen YA-kirja Näpit irti! Suurimmat pettymykset puolestaan aiheuttivat Täydellinen, Kepler62: Uusi maailma - Kaksi heimoa ja Fedja-setä, kissa ja koira. 

  

Sain elämäni pahimman flunssan, jota olen nyt parantelemassa jo kolmatta viikkoa. Onneksi välillä on jakasanut lukea. Vielä on aikamoinen pino bloggaamattomia, mutta jospa tässä saisin niitä kirjoitettua lähiaikoina, kunhan kunto kohenee. Tällä viikolla tulee ainakin toinen osa lanuklassikkokoosteista ja Nörttityttöjen blogin puolella ilmestyy 4.10. raporttini Hel-YA:sta. Harmi, että olin Hel-YA:ssa niin pahasti kipeänä, että en halunnut tartuttaa tautia eteenpäin juttelemalla tutuille.

  

Kaikki kuukauden aikana lukemani teokset:

• Taru Kumara-Moisio, Anne Leinonen & Minna Roininen (toim.): Naamiot
• Michael Morpurgo: Sotahevonen
• E.B. White: Lotta ystäväni
• Mari Ahokoivu: Oksi
• J.K. Rowling & Jim Kay: Harry Potter ja salaisuuksien kammio
• Cecelia Ahern: Täydellinen
• Mae Korvensivu: Clownfish Twister 1  
• Juha-Pekka Koskinen: Matilda pelastaa maailman  
• Riikka Ala-harja: Kahden perheen Ebba  
• Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira  
• Marjatta Kureniemi: Puuhiset  
• Margery Sharp: Pelastuspartio Bernard ja Bianca
• Mary Norton: Kätkijät  
• Jennifer Mathieu: Näpit irti!  
• Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Kepler62 - Uusi maailma: Kaksi heimoa

  

      

Ajattomia satuja ja tarinoita kolmannen kierroksen saalinani on kymmenen teosta, joista kuusi luin syyskuun aikana. Kiitos Hanna-chan haasteen vetämisestä! Toivottavasti joku tarttuu haasteeseen ja haluaa vetää neljännen kierroksen, huhuilin Twitterissä kiinnostuneita. Tein jo sitä silmällä pitäen alustavaa lukulistaa, sillä näiden lanuklassikoiden lukeminen on todella kiehtovaa.

• Sylvia Louise Engdahl: Lumotar
• Marjatta Kurenniemi: Kuinka-Kum-Maa on kaikkialla
• Robert C. O'Brien: Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat
• Marjatta Kurenniemi: Höpsökärpänen
• Michael Morpurgo: Sotahevonen
• E.B. White: Lotta ystäväni
• Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira (postaus tulossa)
• Margery Sharp: Pelastuspartio Bernard & Bianca
• Marjatta Kurenniemi: Puuhiset (postaus tulossa)
• Mary Norton: Käkijät (postaus tulossa)

  

Lokakuu on Halloween-kuukausi, niinpä lukupinoni onkin sen näköinen. Muutamaa teosta odottelen vielä kirjaston varauksesta. 

  

• Elly Griffiths: Käärmeen kirous
• Magdalena Hai: Haiseva käsi
• Joe Hill & Gabriel Rodriguez: Locke & Key: Welcome to Lovecraft
• Elina Pitkäkangas: Kajo
• J.K. Rowling & Jim Kay: Harry Potter ja Azkabanin vanki
• Terhi Tarkiainen: Pure mua
• Maarit Verronen: Hiljaiset joet

3 x ajattomia satuja ja tarinoita osa 1 (Michael Morpurgo: Sotahevonen, E.B. White: Lotta ystäväni & Margery Sharp: Pelastuspartio Bernard & Bianca)

Ajattomia satuja ja tarinoita -haasteen kolmas kierros päättyy pian. Sitä ennen ehdin vielä julkaisemaan pari koostetta luetuista. Syyskuussa tulikin luettua peräti kuusi haasteeseen sopivaa teosta. Tässä niistä puolet.

  

"Sinusta -- tulisi hyvä sotahevonen -- Meistä tulisi melkoinen ratsukko. 

Luoja saksalaisia auttakoon, jos heidän täytyy koskaan taistella meitä kahta vastaan."

  

   

Lukuhaasteissa: Ajattomia satuja ja tarinoita 3, Yhdysvallat-lukuhaaste 5. Aiheena sota, jossa Yhdysvallat ollut osallisena, Helmet 2018: 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan

    

Sotahevonen oli minulle tuttu elokuvaversiostaan, jonka katsoin siskoni perheen kanssa joitakin vuosia sitten. Kun siskon tytär sitten vähän myöhemmin luki Michael Morpurgon kirjoittaman nuortenkirjan, johon leffa perustuu, laitoin sen ylös lukulistalle Goodreadsiin. Kun mietin Helmet-haasteen kohtaa teoksesta, joka liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan, ei ollut vaikeaa valita tätä siihen. 

  

"Minä sanon sinulle, ystäväni, että hevosessa on jotakin jumalaista, etenkin tämänkaltaisessa hevosessa. Jumala onnistui erinomaisesti sinä päivänä, kun hän loi hevoset. Ja se, että löytää tällaisen hevosen tämän kammottavan sodan tuoksinassa, on minusta yhtä ihmeellistä kuin jos löytää perhosen sontakasasta. Me emme ole samasta maailamsta kuin tällaiset olennot." (s. 122-123)

  

Yllätyin, kun kirjan alussa paljastui, että koko tarina kerrotaan hevosen näkökulmasta. Kaikki alkaa huutokaupasta, jossa varsa Joey erotetaan emästään. Nuoresta hevosesta tulee maatilan uusi työhevonen ja se ystävystyy tilallisen pojan Albertin kanssa. Pian aletaan puhua sodan uhkasta ja Albert haluaa värväytyä, mutta ei ole vielä kyllin vanha. Isä kuitenkin myy hevosen armeijalle, sillä hänen täytyy maksaa vuokransa. Albert päättää etsiä hevosen, kun hän pääsee armeijaan, vaikka sodan toivotaankin loppuvan ennen sitä.

  

"Tämä maailma", saksalainen kapteeni sanoi päätään pudistekken, "tämä maailma on mennyt ihan sekaisin." (s. 83)

  

Kirjan parasta antia minulle oli se, että sotilaat on kuvattu teoksessa neutraaleina, kumpikaan puoli ei ole toistaan pahempi tai parempi, he ovat vain kuin nappuloita sodan pelilaudalla. Tätä kirjaa olisi tuskin suomennettu, ellei sen pohjalta olisi tullut elokuvaa. Onneksi kuitenkin se on nyt tarjolla suomeksikin. Kirjan keskipaikkeilla on muutamia kuvia elokuvasta. Teos oli paikoitellen hyvin surullinen, eli varoituksen sama herkille lukijoille.

  

Arvosana:

           

Takakannesta:

Huikea kuvaus hevosesta

Ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä Albertin rakas hevonen Joey myydään ratsuväkeen ja lähetetään Ranskaan rintamalle, missä se näkee ihmiskunnan parhaimmat ja pahimmat puolet. Albert, joka ei voi unohtaa ystäväänsä, värväytyy ala-ikäisenä armeijaan päästäkseen etsimään hevostaan ja tuodakseen tämän takaisin kotiin.

Hevosen silmin kerrottu tarina on koskettava, unohtumaton kuvaus ihmisen ja hevosen ystävyydestä. Se on kertomus sinnikkyydestä, rakkaudesta ja rohkeudesta.

Vuosia sitten kirjailija Michael Morpurgo keskusteli kotikylässään Devonissa ensimmäisen maailmansodan veteraanin kanssa. Kyynelsilmäinen vanhus kertoi kirjailijalle, että ainoa kumppani, jonka kanssa hän pystyi rintamalla keskustelemaan, oli hänen hevosensa. Tuon keskustelun pohjalta syntyi romaani Sotahevonen.

Steven Spielberg näki kirjan näyttämösovituksen Lontoossa, vaikuttui tarinasta ja hankki sen elokuvaoikeudet saman tien. Spielbergin ohjaaman ja tuottaman elokuvan ensi-ilta on tammikuussa 2012

  

Suomentanut: Päivi Pouttu-Deliére, 196 sivua, Gummerus 2012

Alkuperäinen nimi: War Horse (1982)

    

Muita lukukokemuksia: Kirjavinkit, Lukuisa, Eniten minua kiinnostaa tie, Cillan kirjablogi, Koko lailla kirjallisesti

  

Samankaltaista luettavaa: Anna Sewell: Uljas Musta

"Vilpun hengen voi pelastaa tekemällä kepposen Suurimäelle. Jos 

pystyn puijaamaan hyönteisiä", ajatteli Lotta, "pystyn taatusti 

puijaamaan ihmistä. Ihmiset eivät ole yhtä teräviä kuin hyönteiset."

  

  

Lukuhaasteissa:  Ajattomia satuja ja tarinoita 3

  

Kuten Sotahevonen myös E.B. Whiten Lotta ystäväni on niin ikään tuttu elokuvaversiostaan. Tämän painoksen kannessakin on alkuperäiskantta mukaellen kuva Dakota Fanningin tähdimästä leffasta. Olen nähnyt tämän hyvän mielen koko perheen elokuvan siskon lasten kanssa vuosia sitten. Kirjan versio on melko samanlainen kuin uudempi mukaelmansa, mutta erojakin toki löytyy. Tällä kertaa niin päin, että leffan versio tuntuu muistikuvien perusteella mukavammalta.

  

Kirja kertoo Vilppu-nimisestä possusta, joka on pahnanpohjimmainen. Isäntä meinaa päättää possun elämän, sillä emällä ei riitä nisiä sille ja se on muita pienempi. Veera estää isäänsä ja ottaa possun hoiviinsa. Kasvaessaan ja vahvistuessaan Vilppu muuttaa lähellä asuvan sukulaismiehen navettaan. Possulle on tehty aitaus lantakasaan! Se kuulostaa minusta todelta oudolta, sillä olen käsittänyt, että siat ovat eläimiä, jotka pitävät puhtaudesta ja käyttävät vain yhtä aitauksensa nurkkaa vessana.

  

Uudessa kodissaan Vilppu tutustuu moniin uusiin eläimiin, lampaisiin, hanhen perheeseen, rotta Tepposeeen ja etenkin hämähäkkiin nimeltään Lotta. Lotan koko nimi on Charlotta A. Cavatica, ja se tervehtii Vilppua latinaksi "Salve!" Se on erittäin sivistynyt hämähäkki ja haluaa auttaa possuystäväänsä, kun paljastuu, että isäntä suunnittelee lihottavansa siitä joulun herkkuaterian. Se punoo (pun intented) ovelan juonen.

  

"On paljon sellaista, mitä Vilppu ei tiedä elämästä", se ajatteli. "Se on totta vie hyvin viaton pikku possu. Se ei edes tiedä, mitä sille itselle tapahtuu joulun aikaa." (s. 38)

  

Veera käy usein Vilpun luona ja viettää navetassa koko päivän. Hän ymmärtää, mitä eläimet puhuvat keskenään. Hänen äitinsä tosin on huolissaan tytöstä: "Ei tutunut luonnolliselta, että pikkutyttö oli niin kiinnostunut eläimistä." (s. 92) Minusta on todella normaalia, että lapsia (sukupuolesta riippumatta) kiinnostavat eläimet. En ymmärrä äidin asennetta ollenkaan. Kuinka eläinten kanssa viihtyminen olisi vaarallista, etenkin kun Veera oli raikkaassa maalaisilmassa koko kesän.

  

Lopussa Lotan juoni onnistuu ja Vilppu saa elää leppoisasti loppuelämänsä. Surullisia käänteitä on luvassa myös tässä kirjassa, mutta onneksi lopputunnelma on onnellinen. Miinuksina mainittakoon, että suomennetut nimet tuntuivat oudoilta ja juoni oli hieman ohkainen.

  

"-- eikä meidän possumme ole mikään tavallinen possu." 

"No", sanoi Suurimäen emäntä, "minusta näyttää, että olet hieman harhateillä. Minusta näyttää, että hämähäkkimme ei ole mikään tavallinen hämähäkki." (s. 70-71)

   

Arvosana:

           

Takakannesta:

Vilppu-possun sydän särkyy, kun se kuulee, mikä pulskia porsaita jouluna odottaa. Onneksi Vilpulla on pieni, tarmokas ystävä, navetan katonrajassa asuva Lotta-hämähäkki, joka päättää auttaa porsasta. Aamulla hämähäkin verkkoon on kudottu sanat "Melkoinen possu!". Uutinen ihmeellisestä viestistä leviää salamannopeasti, eikä aikaakaan, kun verkkoon ilmestyy uusi ylistävä viesti. Vilpusta tulee koko seutukunnan kuuluisuus ja markkinoiden vetonaula, eikä sen tarvitse pelätä joulua enää koskaan.

  

Suomentanut: Tarja Kontro, 156 sivua, Otava 2007 (1. painos 1954 Leena Härmän suomentamana)

Alkuperäinen nimi: Charlotte's Web (1952)

    

Muita lukukokemuksia: Hurja hassu lukija, Kirjan nurkkaan

  

Samankaltaista luettavaa: Dick King-Smith: Babe - possu joka päätti päästä pitkälle ja Ässä - Babesta polvi paranee

"Bianca-neidin elämä oli ollut hyvin suojattua, eikä hän tiennyt 

ollenkaan miten muut hiiret elivät. Bernardia lukuun ottamatta 

hän ei ollut koskaan edes puhunut toisen hiiren kanssa."

  

  

Lukuhaasteissa:  Ajattomia satuja ja tarinoita 3, Jatkumo - Sarjakirjojen lukuhaaste,  Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaaste

  

Kun törmäsin Margery Sharpin lastenkirjaklassikkoon Pelastuspartio Bernard ja Bianca kirjastopoistona, en ollut koskaan aiemmin edes kuullut, että tuo Disneyn elokuvista tuttu kaksikko on aloittanut taipaleensa kirjana. Ja voi kuinka kaukana Disneyn mukaelmasta syntynyt mielikuvani hahmoista olikaan alkuperäiseenn versioon. Bernard on kyllä melko samankaltainen lempeä, hiljainen ja  kummassakin, mutta Bianca ei voisi olla kauempana. Disneyn Bianca on kyllä hänkin suloinen, mutta myös lempeä, nöyrä ja avulias, kun alkuperäisversiossa hän on itsekeskeinen, mukavuuksiin tottunut ja kylmähkö. 

  

Kerrottiin myös että hän oli erinomaisen kaunis mutta aivan mahdottoman teennäinen. (s. 14)

  

Neiti Bianca joutuukin kohtaamaan kovan, kylmän maailman, kun hänen on etsittävä Norjan rohkein hiiri. Tuon hiiren tehtäväksi on annettu pelastaa oman maalaisensa runoilija pahamaineisesta vankilasta, josta pakenemista pidetään täysin mahdottomana. Bianca luulee, että hänen elämänsä posliini pagodissa kultakeinuineen, suihkulähteineen ja hopeatarjottimella tarjoiltuine juustopaloineen on normaalia, mutta joutuu järkyttymään nähdessään, kuinka hiiret tavallisesti asuvat. 

  

Voisiko hiiri olla yhtä onnellinen, jos hän olisi kiintynyt toiseen hiireen, vaikka ei eläisi yhtä ylellisesti -- "Mitenkähän köyhät elävät?" (s. 44) 

  

Matka vankilaan on pitkä, mutta sujuu mukavasti hevosvetoisissa kärryissä. Mitä lähemmäksi Mustana Linnana tunnettu rangaistuslaitos tulee, sen synkemmäksi maisema ja tunnelma muuttuu. Tiellä on vankilaan kulkeneiden, mutta kesken matkaa kuolleiden luita, joita hevoset säikkyvät ja perillä odottaa julma Mamelukki-kissa, joka uhkaa hiirten suunnitelman toteuttamista. 

  

Miten joku vie avaimet vartijalta voimakeinoin - kun se joku sattuu olemaan hiiri? (s. 120)

  

Kohottelin kirjassa pariin kertaan kulmakarvjojani. Esimerkiksi, kun Vankien apu -yhdistyksen rouva puheenjohtaja ajattelee luottavansa Biancaan, saman sukupuolen takia, ja kun Bernardin henki salpaantuu Bianca-neidin ihanuuden edessä: "hänellä oli täydellinen vartalo", eikä hän "pystynyt kuvittelemaan hänta raskaammassa työssä kuin kultakeinussa keinumassa". Lisäksi "Naisilla on tiettyjä kotiin liittyviä vaistoja riippumatta siitä miten suojattua elämää he ovat viettäneet." Bernard sanoo Biancalle myös: "Te olette niin kaunis! -- Ei ole reilua pyytää teitä olemaan vielä rohkeakin! Teitä pitää suojella ja hoivata, ja rakastaa ja kunnioittaa enkä minä pyydä muuta kuin saadaheittäytyä maahan jotta te voitte kävellä ylitseni!" 

  

Bianca-neidille oli uusi kokemus olla olematta huomion keskipiste ja hän tui pohtineeksi monia asioita joita hän oli tähän asti pitänyt itsestään selvinä. (s. 44)

  

Tämä on ilmeisesti hieman vähemmän tunnettu lastenkirja nykyään, sillä en onnistunut löytämään yhtää bloggausta teoksesta. Kieltämättä tämä ei ehkä ole onnistunut pysyttelemään ajattomana helmenä, mutta varsin mielenkiintoinen teos niille, jotka ovat kiinnostuneet alkuperäisistä Bernardista ja Biancasta ennen Disneyn kosketusta. 

  

Arvosana:

             

Takakannesta:

Bernard on vaatimaton ja urhea hiirinuorukainen.

Bianca hienostunut, diplomaattipiireissä liikkuva hiirikaunotar, joka kirjoittaa runoja.

Nils on elämää laajalti nähnyt reipas norjalainen merimieshiiri.

  

Margery Sharpin hauskat ja vauhdikkaat tarinat Vankein apu -yhdistyksen perustaneista hiiristä tunnetaan kaikkialla maailmassa. Yhdistys toimii monenmoisien hyvien asioiden puolesta, eikä kaihda ryhtyä uhkarohkeisiinkaan yrityksiin.

  

Tällä kertaa tarkoituksena on pelastaa norjalainen runoilija pahamaineisesta vankilasta, joka sijaitsee synkällä autiolla seudulla kaukana kaikesta asutuksesta. Tehtävän saa hoitaakseen kolmikko Bernard, Bianca ja Nils.

  

Wal Disney -yhtiö on tehnyt Margery Sharpin kirjojen pohjalta elokuvan. Amerikkalaisen Garth Williamsin kuvituksia on ollut aikaisemmin muun muassa kirjoissa 'Mary ei saa unta' ja 'Valkoinen Pupu ja Musta Pupu'. 

  .

Suomentanut: Kersti Juva, 148 sivua, Otava 1979

  

Kuvittanut: Garth Williams
   
Alkuperäinen nimi: The Rescuers (1959)

    

Samankaltaista luettavaa: Richard Adams: Ruohometsän kansa, Colin Dann: Kaukametsän pakolaiset, Robert C. O'Brien: Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat

Erika Vik: Seleesian näkijä (Kaksosauringot #2)

"Sinun nimesi ei ole Aleia.

Sinä olet jotakin muuta."

    

    

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla 14.9.2018.

Lukuhaasteissa: Jatkumo - Sarjakirjojen lukuhaaste, Helmet 2018: 4. Kirjan nimessä on jokin paikka

  

Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleia aloitti kotimaisen fantasiaepookin, joka yhdistelee genren perinteiseen kuvastoon steampunkkia ja westerniä varsin onnistuneesti. Siinä, missä ensimmäinen osa sarjaa esittelee maailmaa matkakertomuksen muodossa, Seleesian näkijä tuntuu ylipitkältä roadtripiltä. Hahmot ovat jatkuvassa liikkeessä paikasta toiseen ja missään vaiheessa ei ehditä vetää kovinkaan montaa hengenvetoa ennen kuin lähdetään taas tien päälle jalan, hevosen selässä, vaunuissa, laivalla tai zeppeliinillä.

  

Matkan puolivälissä he ohittivat kaupungin, jonka nimi oli Mariath. Joen korkeilla töyräillä kohosi veistoksellisia huviloita, jotka oli koristeltu hienopiirteisin hehkumarmorikauverruksin. (s. 493)

   

Aleia on nuori nainen, joka on unohtanut menneisyytensä. Hän heräsi seleesimies Corildonin luona. Mies otti hänet suojatikseen ja saatuaan vihiä Aleian lumouksesta kaksikko teki ensimmäisen kirjan mittaisen matkan koko Dwyrin mantereen halki. Toinen osa alkaa laivasta, joka vie päähenkilöitä Seleesiaan, joka ei ole saari, niin kuin jotkut vähättelevät, vaan kokonainen toinen manner. Siellä levoton vaeltaminen jatkuu.

    

Niin paljon oli muuttunut lyhyessä ajassa. Ja Aleiasta tuntui, ettei vähiten hän itse. (s. 498)

  

Aleian lumous on epätavallinen ja vaarallinen kaikille, jotka siitä tietävät. Naisen perässä on useampi henkilö ja kaikilla ei välttämättä ole hyviä aikeita häntä kohtaan. Kehen Aleian pitäisi luottaa ilman muistojaan? Seleesian näkijä esittelee Corildonin perheen ja sen värikkäät henkilöt. Teoksen nimessä mainittu näkijä on Corildonin äiti, jolta toivotaan vastauksia Aleian erikoiseen tilanteeseen. Tuttujakin hahmoja, kuten Esme, Arata Erren ja Mateo nähdään lyhyissä välähdyksissä, mutta pääpaino on Seleesiassa.

  

"Kuka minä olen?" Aleia kuiskasi. Sanat maistuivat tomulta hänen suussaan. (s. 553)

Corildonin perhe kuuluu kuumaveriseen sukuun, eli kaikki sen jäsenet omaavat vahvan toisen pulssin. Pulssi antaa osalle seleeseistä kyvyn manipuloida esimerkiksi vettä, tuulta tai tulta. Tämän kyvyn sekä erikoisten silmiensä vuoksi seleesejä kutsutaan pilkkaavasti demoneiksi. Seleesit ovat kovin salamyhkäisiä pulssistaan ja se on omiaan ruokkimaan epäluuloa ja huhuja kykyjen ympärillä.

  

"Miksi nuo seleesit nyppivät ruohonkorsia?" 

"Koska niitä pureskellessa tulee hupsu olo."
--
"Onko se vähän kuin kissanminttu teille?" 

"Ei kissavitsejä täällä, se on loukkaavaa." 

"Anteeksi, en tiennyt." (s. 74)

  

Seleesian näkijä syventää seleesien kulttuuria. Historiaa, uskomuksia ja tapoja on ripoteltu tekstin joukkoon luontevasti kaatamatta kaikkea informaatiota kerralla lukijan niskaan. Seleesit esimerkiksi kutsuvat läheisiään hellittelynimillä. Hahmot onkin helppo sekoittaa toisiinsa tai ajatella eri henkilöiksi, sillä välillä heitä kutsutaan koko nimellä, välillä hellitellen. Esimerkiksi Corildonin nuorin sisko on nimeltään Tiranja, mutta kaikki kutsuvat häntä Tigraniksi.

  

"Tässä on pohjimmiltaan kyse todellisen tiedon ja oletuksiin perustuvien tunneperäisten uskomusten välisestä ristiriidasta. Kyse on myyttien murtamisesta, eikä se kosketa pelkästään ihmisten ja tulilintujen käsityksiä vaan myös meitä." (s. 375)

  

Monilla hahmoilla on monimutkaisia suhteita. Esme tapaa miehen, joka saa hänet unohtamaan Corildoniin liittyvät haaveet. Mutta mitä tapahtuu, kun tämä saa tietää naisen olevan kuuluisa Tammihovin diiva? Corildon on vältellyt perhettään kauan, mutta halu auttaa Aleiaa lähentää hänen välejään vanhempiin ja sisaruksiin. Ja Aleian sydän sykkii jo Mateolle, tai niin hän ainakin vakuuttelee eräälle hahmolle, joka yllättäen suutelee häntä.

  

"Tämä kaveri kuulemma näytti siltä kuin olisi juuri nähnyt kalmojen nousevan haudoistaan ja vaeltavan pitkin pääkatua." (s. 579)

  

Toisten osien kirouksena on hyvin usein hahmottomuus. Se vaivaa Seleesian näkijääkin. Tarina, maailma ja sen hahmot on jo alustettu ensimmäisessä osassa ja matka päättyy vasta viimeisessä osassa. Mitään lopullista ei vielä voi tapahtua ja draaman kaari jääkin vajaaksi, sillä tarina on suurelta osin puuduttavan tasainen rakentaen hiljalleen jännitettä seuraavaan teokseen. Siitä huolimatta Seleesian näkijä on kuitenkin kokonaisuutena kohtalaisen viihdyttävää luettavaa. Fantasiatrilogioille epätyypillisesti suuri taistelu saa alkunsa jo toisessa osassa, kun seleesien pahimmat vastustajat, tulilinnut, palaavat.

  

Näytti siltä, että Matius oli aikeissa ampua savukkeen pään irti. -- Kun Matius painoi liipasimesta aseen suusta leiskahti pitkä liekki. (s. 254)

  

Välillä teos onnahtelee kielellisesti. Vikin sanonnat ja luontoon liittyvät sanavalinnat osaavat ihastuttaa runollisuudellaan, mutta mukaan mahtuu myös vähemmän onnistunutta kuvailua. Esimerkiksi verbi tussahdella löytyy ainakin kolme kertaa varsin lyhyessä ajassa. Tekstiin on jäänyt pari anakronismia tai muutoin ehkä hieman huonosti teoksen maailmaan sopivia asioita. Tuuletusikkuna ja aseen näköinen tupakansytytin eivät välttämättä lisää immersiota Kaksosaurinkojen maailmaan. Uskon, että kirjailijan tyyli kehittyy jokaisen teoksen myötä, joten odotan mielenkiinnolla Vikin jatkossakin kirjoittamia romaaneja.

  

Nyt kaikki saisivat tietää hänen kauhean salaisuutensa. Että hän oli hyödytön yksilö, vääränlainen, kaikin mahdollisin tavoin. -- eikä hän edes siirtäisi sukunsa kuumaa verta seuraavaan sukupolveen. Koska eihän se ollut mitenkään mahdollista sellaisessa suhteessa, josta hän unelmoi. (s. 329)

  

On ihastuttavaa löytää sateenkaarevia hahmoja spefistäkin. Vikin molemmissa teoksissa esitellään hahmoja, jotka eivät sijoitu cis-heterolokeroo,n vaan haluavat jotain muuta kuin viktoriaanisesta kuvastosta ammentava yhteiskunta sanelee niin sanotuksi normaaliksi. Kotimaiset kirjailijat ovatkin kantaneet kortensa hienosti kekoon tällä saralla. Esimerkiksi Emmi Itäranta, Siiri Enoranta ja J.S. Meresmaa tunnetaan hahmoistaan, jotka edustavat hyvin laajaa skaalaa ihmisyyden eri osapuolista.

    

"Toiseudelle, joka asuu vartalosi äärien sisäpuolella, ei ole kielessämme tarpeeksi osuvaa sanaa", Parsifal huokasi. "Siksi jatkamme sen kutsumista lumoukseksi. Sinä, parahin neiti Aleia, olet kuin koteloitunut perhosen toukka. Olento sisälläsi on yhtä kanssasi samalla lailla kuin varjosi. Sinua se ei vahingoita. Ongelma on, että me emme tiedä millainen perhonen sinusta lopulta kuoriutuu ja koska se tapahtuu." (s. 293)

  

Trilogian viimeinen osa, Nefrin tytär, ilmestyy lokakuussa ja sen harteille on sälytetty paljon. Koko sarjan ideana tuntuu olevan selvittää, kuka Aleia oikeastaan on ja mitä seleeseille käy maailmassa, joka on lähes kokonaan heitä vastaan. Yksi keskeinen teema teoksissa onkin erilaisuuden hyväksyntä.

  

"Ajat muuttuvat, ja meidän on muututtava niiden mukana." (s. 461)

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Corildon ja Aleia ovat saapuneet Seleesiaan selvittääkseen, kuinka Aleiassa olevan lumouksen saisi purettua. Corildonin menneisyys ei jätä miestä rauhaan. Tapahtumia varjostaa Seleesian sisäpoliittinen kuohunta, sillä villit huhut kuiskivat tulilinnuista, jotka karkotettiin puoli vuosisataa sitten.

  

Toisaalla Esme koettaa suojella elämänsä suurinta rakkautta ja pitää Mateon hengissä. Ihmisten maailmassa valmistellaan suunnitelmia, jotka asettavat koko Seleesian tulevaisuuden vaakalaudalle. Kaiken tämän keskellä on Aleia, joka pystyy samaan kuin huonot tuulet. Ihminen, joka vaistoaa seleesien toisen pulssin. Mitä tapahtuu, jos lumouksen saakin purettua? Voiko hän olla uhka seleeseille?

  

Seleesian näkijä on mukaansatempaava fantasiaromaani totuuden etsimisestä, viholliskuvien murtamisesta, vaikutusvaltaisten vastuusta sekä anteeksiannosta. Kiitetyn Kaksosauringot-trilogian toinen osa tarjoaa jälleen seikkailua ja ruudinsavua sekä tappavaa tulta ja syvältä kumpuavaa taikuutta.

  

613 sivua, Gummerus 2017

     

Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Nörttitytöt, Carry on Reading, Hurja hassu lukija, Lukujonossa, Kirjaluotsi, Eniten minua kiinnostaa tie, Pauline von Dahl, Hyllytontun höpinöitä, Mustetta paperilla

  

Sarjassa ilmestynyt: 

• Hän sanoi nimekseen Aleia (2017)
• Seleesian näkijä (2017)
• Nefrin tytär (syyskuussa 2018)

Hel-YA 2018 | Mitä odotan Hel-YA vol. 2:lta

  

Viime vuonna suomalaiset young adultin lukijat saivat nauttia ensimmäisestä YA-kirjallisuuteen keskittyvästä tapahtumasta, joka kantaa nimeä Hel-YA. (Katso raporttini edellisvuoden tapahtumasta täältä.) Olikin mahtavaa huomata, että tapahtuma saa jatkoa tänä syksynä, tasan viikon päästä eli 29.9. Kiinnostaa kovasti, mihin suuntaan YA-kirjallisuuskeskustelu tällä kertaa menee, niinpä tässä postauksessa hypetän ennakkoon odottamiani ohjelmia. Tänä vuonna uutena on ainakin vuoden parhaiden kotimaisten YA-kirjojen palkitseminen eri kategorioissa. Annoin itsekin ääneni, ja on mielenkiintoista kuulla, mitä teoksia on nostettu esiin.

  

  

Ohjelma alkaa heti kiinnostavasti dystopiateemalla. Tästä tekee vielä kiinnostavamman se, että  K.K. Alongin, Nonna Wasiljeffin ja Helena Wariksen tuotanto on minulle tuttua. Heistä ainoastaan Wasiljeffia en ole nähnyt kirjallisuustapahtumissa, sillä hänen esikoisensa ilmestyi tämän vuoden keväällä. Dystopia on suosikkigenreni, josta tutut ilmiöt alkavat olla jo hieman liian realistisia todellisessakin maailmassa. Tämä keskustelu voi mennä moneen suuntaan, eikä yksikään niistä voi olla huono.

  

Seuraavaksi ohjelmassa on luvassa katsaus feminismiin viimeksi kuluneiden sadan vuoden ajalta. Essi Ihosen kirjoja en ole lukenut, Laura Lähteenmäkikin on minulle vähän tuntemattomampi, mutta Anu Holopaisen mukana olo nostaa odotukset korkealle. Holopainen on nuoruuden kirjallisuusidolini. Sanoin keväällä ensimmäistä kertaa ääneen, että olen feministi, vaikka olenkin kannattanut feminismiä jo vuosia. Niinpä kaikki keskustelu, joissa kirjallisuus ja feminismi kohtaavat kiinnostaa.

  

Kuinka usein tuleekaan todettua, että tästä kirjasta saisi tosi hyvän elokuvan, tv-sarjan tai pelin. Enkä ole ilmeisesti ainoa, sillä Elina Rouhiainen, Aleksi Delikouras ja Kaisa Happonen keskustelevat aiheesta. Minusta on ollut ihanaa, kun nuortenkirjoista tehdään jatkuvasti leffa-adaptaatiota, vaikka harmillisen usein ne eivät toimikaan. Esimerkkinä kesällä ensi-iltansa saanut The Darkest Minds. Luin kirjan kylmiä väreitä herättävän trailerin takia. Kirja olikin ihan ok, mutta leffasta alkoi pian tulla todella pettyneitä kommentteja. Niinpä en sitten käynyt sitä katsomassa, vaikka tarkoitus olikin kesätöiden päätyttyä.

  

Tämän jälkeen huomioni kiinnitti nuortenkirja-paneelikeskustelu, jossa ovat mukana kirjabloggaaja Bookish Tea Party ja tubettaja Kalenterikarju sekä kirjailija Sini Helminen! Tämä saattaa olla todella hedelmällinen keskustelu, sillä ah, kuinka minuakin ärsyttää nuortenkirjojen lukemisen vähättely ja keinot nuorten heikentyneen lukemisen parantamiseen sälytettynä kirjailijoiden harteille.

  

Nörttityttönä en voinut olla kiinnostumatta pelit ja kirjat yhdistävästä keskustelusta Aulassa, mutta sitä tuskin ehdin kokonaan kuuntelemaan, sillä ohjelma Salissa jatkuu fantasiakirjallisuuden yhteiskunnallisuudesta ja puhumassa on monta kiinnostavaa nimeä: Magdalena Hai, Erika Vik ja Elina Pitkäkangas. Yleensähän scifissä puhutaan yhteiskunnallisista teemoista, kuinka vaikkapa dystopiaan poimitaan nykyhetken huonoja puolia ja kärjistetään niitä, mutta enpä ole aiemmin ajatellut, millaisia yhteiskunnallisia tasoja fantasiassa on joko teoksen oman maailman sisällä tai viittauksina todelliseen maailmaan.

  

Illan edetessä homma menee vieläkin kuumemmaksi, sillä viimeinen ohjelma, jonka olen ajatellut kuunnella on, kun Salla Simukka ja Siri Kolu kyselevät toisiltaan ne kysymykset, joita kukaan ei koskaan kysy. Voin vain kuvitella, kuinka kirjailijoita ärsyttää, että heiltä kysytään aina uudelleen yhdet ja samat kysymykset, jotka eivät välttämättä alunperinkään ole kovinkaan hedelmällisiä, saati viidenteenkymmenenteen kertaan esitettyinä. Mutta mitä kirjailijat itse haluaisivat heiltä kysyttävän?