Gargantis on toinen osa Thomas Taylorin Aaveranta -sarjasta. Herbie Sitrus ja Orvokki Parma seikkailevat tuon erikoisen kaupungin kaduilla ja merelläkin. Suosikkihahmoni on puhuva kissa Erwin, joka asuu kirjakaupassa. Kirjassa esitellään Aaveen aakkoset, salakieli, jonka lukija voi itsekin ratkaista ja oppia kirjoittamaan!
"Kun Gargantis ärisee", hän selittää. "Se on aaverantalainen sanonta. Kalastajat sanovat niin, kun on tosi kurja ilma. Gargantis on täkäläinen myrskyä tarkoittava sana." (s. 31)
Tällä kertaa pohditaan merestä löydetyn kalanmuotoisen pullon mysteeriä samaan aikaan, kun pahin myrsky vuosikymmeniin riepottelee kaupunkia. Pullo herättää usean kaupunkilaisen kiinnostuksen ja Herbielle hotelli Nautiluksen löytötavaratoimiston hoitajana, annetaan tehtäväksi päättää kenelle pullo kuuluu.
Miten voisi mitenkään olla olemassa oikeaa omistajaa jollekin, joka on ollut ilmeisesti satoja vuosia meressä. (s. 66)
Tämä ei ollut aivan yhtä mukaansatempaava ja ihastuttava tarina kuin edeltäjänsä, sillä koin, että aikuisten nuoriin kohdistama pelottelu ja manipulointi, sekä jatkuva riitely pullon omistajuudesta oli turhauttavaa. Loppupuolella kirjaa oli lisäksi muutamia aika brutaaleja ja ahdistavia kohtauksia (siispä varoitus herkille lukijoille), mutta myös paljon toimintaa, joka vei juonta eteenpäin. Lonkeroitakin riittää!
"Kaikkea todella aavemaista täällä yhdistää yhteinen tekijä - malamanteria, Gargantista, puhuvaa kissaa..." (s. 314)
Toivon seuraavan osan olevan enemmän ensimmäisen kaltainen ja lukija pääsee taas viihtymään tuon persoonallisen rantakaupungin vilinässä. Vihjeitä Herbien menneisyydestä on ripoteltu hieman liian säästeliäästi, jospa siitäkin saataisiin lisää palasia.
Vaikka en muistakaan mitään ajasta sitä ennen, ei tarvitse olla nero arvatakseen, että olin joutunut jonkinmoiseen onnettomuuteen merellä. (s. 71)
Käännöksestä vastaa tälläkin kertaa Jaana Kapari-Jatta, jonka luovasta ilmaisusta löytyvät mm. ilmaisut höröpömpeli ja "jotain omituista on valmisteilla". Opin myös uuden termin: pentteri, joka tarkoittaa laivan keittiötä. Tämä sanonta oli hieman erikoinen: "tuntuu kuin selkään olisi lyöty sukallisella kuivia risuja." Onko kukaan törmännyt siihen englanninkielisissä teksteissä? Mietin, onko tuo Rylanderin omaa keksintöä vai oikea sanonta, joka kääntyy huonosti?
"Kolmas sääntö", sanon -- "on: Epävaraudu yllätyksettömiin!" (s. 24)
P.S. Rylanderilla on ihastuttava tapa kirjoittaa kirjoista ja lukemisen tärkeydestä:
"Kalastajia? -- Mistä lähtien kirjat ovat heitä kiinnostaneet?"
"Hei, kaikkia kiinnostavat kirjat." Orvokki luo minuun tiukan katseen. "On vain löydettävä oikea kirja, siinä kaikki." (s. 34)
"Kirjoja ei tarvitse pelätä." (s. 188)
"Kirja on kuin peili -- Näemme siinä aina itsemme." (341)
Arvosana:
Takakannesta:Jokin salaperäinen ja mahtava on heräämäisillään Aaverannan vesissä.
Gargantis vie lukijansa takaisin Aaverannan maailmaan ja tarjoaa poikkeuksellisen kutkuttavan lukukokemuksen Harry Potter -kirjojen hengessä.
Herbie Sitrus ja Orvokki Parma jatkavat uhkarohkeita mutta tuloksekkaita tutkimuksiaan mystisessä merenrantakaupungissa. Aaverantaa riepottavat toinen toistaan hurjemmat talvimyrskyt ja on syytä epäillä, ettei niiden alkuperä ole tästä maailmasta. Onko legendaarinen Gargantis tulossa etsimään aarrettaan ja sitä raukkaa, joka sen alun perin vei?
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta, 261 sivua, WSOY 2021
Alkuperäinen nimi: Gargantis (2020)
Sarjassa ilmestyneet:
*****
"Et ole koskaan yksin, jos sinulla on kirja"
Arvostelukappale
Lukuhaasteissa: Helmet 16. Kirjan luvuilla on nimet
Thomas Taylorin Kammovarjo on pelottavin seikkailu Aaverannassa tähän mennessä. Hauskasti kirjassa mainittiin Helsinki!
Legendan mukaan Kammovarjo voi viedä varjosi ja Nukkemestari, joka hallitsee sitä voi hallita myös niitä, joiden varjo on viety. Mikä voisikaan olla pelottavampaa, että joku voi ottaa toisen ihmisen täydelliseen komentoonsa ja käyttää häntä pahojen tekojensa nappulana? Herbien ja Orvokin on pelastettava koko kaupunki joutumasta Kammovarjon uhreiksi.
Muista kuitenkin tämä: jokaisen tarinan ytimessä on totuuden kipinä. Ja -- kipinä - vaikka miten pieni - saattaa joskus riittää.
Paitsi jos valon leikki onkin pimeyden leikkiä. (s. 16)
Kammoyö, jolloin tuon varjohahmon kerrotaan liikkuvan, on Halloweenina ja tämä onkin oivallista luettavaa syksyllä. Ikäsuositukseksi sanoisin 10+, sillä tarina hyytää jopa aikuisen selkäpiitä. Orvokin huoltaja, kirjakauppias Jenni Hanniver on kadonnut, kun kaupunkiin saapuu mystisen matkustavan taikurin Caliastran seurue.
Klovneja ja ilveilijöitä oli vaikka kuinka paljon - nälkäisiä taiteilijoita, jotka esiintyvät lähes ilmaiseksi ja olivat kiitollisia siitä. (s. 101)
Aaverannan tarinoita on todella vaikea sijoittaa ajallisesti: ensimmäisessä kirjassa puhuttiin Pokémon kortista, tässä arcade-pelikoneista, mutta samaan aikaan kaupunki tuntuu kuuluvan menneeseen aikaan rakennuksineen, Herbien löytötavaratoimiston asuineen ja jäävuoriin törmäävine laivoineen. Puhelimia tai autoja en muista koskaan mainitun (voin kyllä olla väärässäkin) ja vain yhdessä kalastusaluksessa on sähköt. Onkin siis välillä haastavaa muodostaa mentaalista kuvaa - ollaanko tässä 1930-luvulla, 1980-luvulla vai nykyajassa? Eipä sillä kamalasti väliä ole ja tällainen ajallinen monikerroksellisuus on toisaalta hyvin kiehtovaakin.
On totta, että kellarissa on runsain määrin kummallisia vanhoja noutamattomia esineitä, ja kyllä, jotkut niistä vaikuttavat vanhemmilta kuin hotelli itse, mikä on aina tuntunut minusta vähän mystiseltä, jos totta puhutaan. (s. 132)
Taylor pyörittää Herbie-parkaa seikkailusta toiseen niin, ettei poika ehdi koskaan syömään. Kirjan aikana hän taitaa saada suuhunsa vain puolikkaan croissantin, pari hillovoileipää ja yhden annoksen kalaa ja ranskalaisia - ehkä jopa yhden keksin myös. Hänet tempaistaan mukaan tapahtumien pyörteeseen aina kun ruokaa on näköpiirissä. "Lounaani on jäänyt kauan sitten syömättä." Normaalisti en jää paljoa ajattelemaan hahmojen syömistä, ellei siihen käytetä yhtä paljon aikaa ja sivumääriä kuin Viisikossa, mutta tässä huomioni kiinnittyi kohtauksiin, joissa esiintyi ruokaa ja kuinka Herbietä viedään toisaalle ennen vatsan täyttämistä.
"Mihin sinä käytät tuota vaatekaappia?"
"Narnian asioihin", vastaan
--
Kaapissa on useita koinsyömiä turkkeja homehtumassa henkareilla. Minä en tietenkään hyväksy takkien tekemistä turkiksesta, mutta nämä takit ovat löytötavaraa, joten minun on huolehdittava niistä - ainakin siihen asti että niiden sata vuotta on ummessa. Sitten kai pidän ressukoille hautajaiset. (s. 251)
Käännös on muutoin taattua laatua Jaana Kapari-Jatalta (vaikka en aina olekaan samaa mieltä erisnimien kääntämisestä). Yhtä kohtaa tosin jäin miettimään, että onkohan kyseessä käännöskukkanen: nimittäin mikä mahtaa olla erään oven vieressä oleva "vanha rautainen jalkaraspi"? Luultavasti kyseessä on se tuttu kapistus, johon voi puhdistaa kenkiä, toisin sanoen rappuralli (joissakin malleissa on vielä harjakset kenkien puhdistamiseen), mutta tuosta kirjaan päätyneestä sanavalinnasta tulee vain mielikuva kantapäiden kovettumien hiomiseen tarkoitettu hygieniaväline.
"Pala paperia voi muuttaa elämän", kuuluu ääni. "Riippuu vain siitä mitä siihen on kirjoitettu." (s. 74)
Myös sanavalinta päsäytellä kohotti kulmakarvojani. Ilmeisesti Kapari-Jatta ei halunnut laittaa Herbieta ampumaan Space Invadersin avaruusolioita. Lisäksi joku Instagramissa seuraamani kirjagrammaaja (pahoittelen, en muista kuka, en hoksannut ottaa stoorista kuvakaappausta), oli kommentoinut kirjassa miimikoiden yhteydessä pariin otteeseen käytettyä verbiä vehdata, ja pakko olla hänen kanssaan samaa mieltä, että se ei ihan sovi lastenkirjaan, vaikka sanalla on aikuiskontekstin lisäksi muitakin merkityksiä, kuten huitoa, telmiä, hypellä, iloitella...
-- hämähäkkimäisellä käsialalla meille entuudestaan tuttuja Aaverannan taruolentojen nimiä:
MALAMANTERI
GARGANTIS
KAUASKATSOJA
"Mikä Kauaskatsoja on?" kysyn. "En tunne sitä."
"Se kuuluu vanhaan tarinaan", Orvokki vastaa. "Jenni kertoi sen minulle kerran. Se on tosi aavemainen ja..." (s. 191)
Toisin kuin aiemmin on ilmoitettu, sarja ei päätykään tähän osaan, vaan jatkoa on tulossa jo kesällä, kun Festergrim julkaistaan ja 2023 on tulossa vielä Mermeduke, näin ainakin kirjailijan kotisivuilla lukee. Nämäkin varmaan ilmestyvät tulevaisuudessa suomeksi. Alla hauska suomennos TBR-listasta!
"Lisäänpä sen TEPL-listaani."
"Tarkoitatko TPL-listaan?" Orvokki kysyy. "Niin kuin että Tämä Pitää Lukea?"
"Tätä EI Pidä Lukea, tarkoitan" (s. 187)
Arvosana:
Takakannesta:Tämä sarja nousi hetkessä kestosuosikiksi!
Legendoista tulee totta Aaverannan mystisessä merenrantakaupungissa.
Herbert Sitruksen ja Orvokki Parman nokkelat mutta uhkarohkeat tutkimukset jatkuvat. Aaverannassa valmistaudutaan syksyiseen juhlapäivään, mutta kaupungin hämärillä kujilla piilee vaara – ikiaikainen henkiolento, joka vaanii pahaa-aavistamattomia kaupunkilaisia. Ehtivätkö Herbert ja Orvokki selvittää Kammovarjon mysteerin, ennen kuin pimeys nielaisee heidät kaikki?
Kammovarjo jatkaa huikaisevaa Aaveranta-sarjaa, jossa ovat aiemmin ilmestyneet Malamanteri ja Gargantis.
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta, 261 sivua, WSOY 2021
Alkuperäinen nimi: Shadowghast (2020)
Sarjassa ilmestyneet:
- Malamanteri
- Gargantis
- Kammovarjo
- Festergrim (ilmestyy kesällä 2022?)
- Mermeduke (ilmestyy 2023?)
Luettu myös täällä: Luetaanko tämä? *****
"Suurimpaan osaan maailman maista oli julistettu jonkinlainen poikkeustila,
ja kansalaisia kehotettiin pysymään mahdollisuuksien mukaan kotona.
Tuntui, että oli alkamassa hyvin synkkä aika."
Arvostelukappale
Chris Rylanderin Eeppisten epäonnistumisten sarjan päätösosa, Gregin kohtalo, oli hyvin ristiriitainen lukukokemus: tarina oli yhtä aikaa tylsähkö ja groteski, hitaasti etenevä, mutta lopun käänteet tapahtuivat parissa sivussa.
Kääpiöpoika Greg on vastentahtoinen sankari, jolla ei aina mene kaikki putkeen. "Tiedän kyllä, ettet halua olla sankari. Etkä johtaja. Etkä halua kohtaloa tai perintöä tai sellaista. Mutta joskus kohtalo ei olekaan mikään kohtalo. Joskus se on vain valinta, joka on pakko tehdä, koska tahtoo olla hyvä ja tehdä oikein." Siksi hän onkin helposti samaistuttava tai ainakin sympatisoitava hahmo.
Maailmassa ei enää ole toimivia koneita. Siitä lähtien kun taikuus palasi, autot, puhelimet, tietokoneet, tehosekoittimet ja oikeastaan kaikki, missä vain oli liikkuvia osia, oli ollut elotonta ja hyödytöntä.
--
GPS-paikannus oli mennyttä. Suurin osa maapalloa kiertävistä tuhansista satelliiteista (tai kenties ne kaikki) oli joko elotonta avaruusromua, joka kiersi ikuista kiertorataansa, tai oli rysähtänyt viime kuukausien aikana maahan ja piirtänyt valovanoja yötaivaalle palaessaan ja hajotessaan. Galdervatnin paluu oli ilmeisesti myös sisemmän ilmakehän tuolla puolen. (s. 8-9)
Greg matkaa ystävineen Venäjälle etsimään myyttistä amulettia, jota tavoittelee myös hänen entinen paras ystävänsä, haltija Edwin. Se, kumpi puoli amuletin ensimmäisenä löytää voi vaikuttaa siihen, jääkö magia maailmaan, käytetäänkö sitä hyvään vai pahaan, vai katoaako se jälleen. Tai näin ainakin vanhan legendan mukaan. Ei ole edes varmaa, onko koko kapistusta olemassakaan. Kääpiöillä ei kuitenkaan ole muuta suunnitelmaa kuin estää haltioita saamasta amulettia, ei kuinka amulettia käyttää sen mahdollisesti löytäessään.
Jos kerran haltiat tiesivät kokonaisen Erillisen maan kansan, joka oli kääpiöille tuiki tuntematon, mieleen tuli väistämättä, kuinka paljon meidän vanhoissa kirjoituksissamme olisi heiltä puuttuvaa tietoa. -- kuinka paljon tietoa kaikki saisivat, jos haltiat ja kääpiöt lopettaisivat kinastelunsa ja löisivät vaihteeksi viisaat päänsä yhteen suuremman hyvän puolesta. (s. 176)
Tutkimusretkeä kestää neljä viidesosaa kirjasta, hyvin hidasta, joskin rikasta kerrontaa. Välissä kohdataan muinaisia, myyttisiä olentoja (kuten isojalka), mutta törmäämiset päättyvät enimmäkseen väkivaltaisesti. Lopun eeppinen taistelu on verinen, mutta loppuu jo parissa sivussa (ei siis ihan yhtä paha pannukakku kuin Twilightin loppuhuipennus). Ei siis ehkä kaikkein herkimmille lukijoille sopivaa tavaraa tämä.
Näkymä oli henkeäsalpaava. Ja kauhistuttava. Joukkoihin kuului vahvistettujen tietojen mukaan kokonaisia örkkilegioonia, laumoittain hiisiä ja mantikoreja, parvittain harpyijoita, lentoliskoja, monta kymmentä täysikokoista, monen rotuista lohikäärmettä, ihmissusilaumoja ja monia, monia muita olentoja. (s. 281)
En tosiaankaan jäänyt kaipaamaan lisää gorea (erään hahmon karrelle kärähtäneet silmät olivat aika ällöttävä kohtaus), mutta näin ison pohjustuksen ja jännitteen noston jälkeen tämän tason pikakelaus oli vähän epätyydyttävää, eikä erään hahmon kuolema lisännyt syvyyttä tai herättänyt isommin tunteita. (Postausta kirjoittaessani en edes enää muista, kuka se oli.) Olisin kaivannut loppuun vähän enemmän... noh, jotain. Nyt tämä jäi maistumaan vähän liikaa Kuninkaan paluun lopulta. Taistelu isoa elementaalia vastaan puolestaan on hyvin samantapainen kuin Hayao Miyasakin Nausicaän lopussa.
Hirviö kouristeli, ja siitä lennähteli joka suuntaan maankappaleita kuin se olisi luonut nahkaansa. (s. 300)
Rylander on ovelasti sekoittanut tarinaansa viittauksia suuntaan jos toiseenkin (kuten lajittelevaan taikahattuun, M.C. Escherin piirroksiin, Jackson Pollockin maalauksiin ja 1980-luvun voimabiiseihin). Kirjailija myös rikkoo neljättä seinää: "Toivottavasti kolme kirjaa täynnä valekuolemia on sentään tehnyt sinulle selväksi--" ja "Se oli juuri se kohta joka ikisessä tarinassa, kun lukija läimäisee kämmenellä otsaansa täysin raivoissaan siitä, miten idioottimaisesti sankari käyttäytyy." Kauheuksien vastapainoksi on Rylander viljellyt sekaan yllättävää huumoriakin, kuten Gregin fantasiavihamielisyyden, joka nousee esiin kerran toisensa jälkeen.
Ei ollut mikään salaisuus, etten pitänyt fantasiakirjoista tai -elokuvista edes ennen kuin sain kuulla, että olin kääpiö ja että moni fantasiateos perustuikin historiallisiin tapahtumiin. Kukaan ystävistänikään ei pitänyt fantasiasta, mutta heidän kohdallaan kyse oli lähinnä siitä, että monissa "fiktiivisissä" teoksissa, kuten Hobitissa. esitettiin asioita väärin, ei niinkään siitä, että he olisivat tympääntyneitä lajityypin kliseisiin. Niin kuin lumottuihin aseisiin joilla on nimi, amuletteihin joilla on taikavoimia, tai ennustuksiin, velhoihin ja outoihin olentoihin, kuten puhuviin puihin ja rocnareihin. (s. 116)
Kivinen on loistava hahmo, joka puhuu hieman yodamaisesti: "PUIJAUS, hän sanoi. "KIVINEN HYÖDYNTÄÄ RAHVAANNÄYTELMÄ SUKKELUUS. KOMEDIALLINEN METKU. HERÄTTÄÄ PSEUDOHUOLI. RAKENTAA VEIKEÄ KOHTAUS. KIVINEN EROTTAA OIKEAT SUUNTIMAT. EDETÄ TÄTEN.". Se olisi saanut olla isomminkin mukana tarinassa. Pidin myös Tikistä, joka puhuu käyttäen hyvin värikästä kieltä: hönkelin erämaa, lorttisen outoa, kaikki menee päin kunkkia, lorpotti vie, sonkkainen märmi...
Kirjassa on hauskoja alaviitteitä, joissa Greg kommentoi asioita tai kertoo lisätietoja, kuten: "tarkkaan ottaen kääpiöt eivät usko hautapaikkoihin. Kääpiöiden perinteisissä hautajaismenoissa tuhkat sirotellaan luontoon, tai sitten menehtyneiden rakkaiden annetaan vain maatua maaksi siinä mihin he ovat jääneet, niin että heistä tulee jälleen yhtä planeetan kanssa.". Eräässä alaviitteessä hän myös pohtii rocnarien syömistä, otuksia kun ei ole vanhoissa kirjoituksissa mainittu, mutta kääpiöiden periaatteiden mukaan mitään ei saa tappaa turhaan vaan kaikki on hyödynnettävä mahdollisuuksien mukaan. Harmillisesti kirjassa olevia muutamia venäjänkielisiä kohtia ei ole käännetty.
Läheltä huomasi selvästi miten vanhalta hän tosiaan näytti. Hänen ihonsa oli niin veltto, ryppyinen ja syylien ja luomien peitossa, että hän näytti miltei epäihmismäiseltä. Melkein kuin pääkallolta, jolle oli puettu märkä tiskirätti ja halpa valkoinen peruukki. (s. 225)
Kuten sarjan ensimmäisessäkin osassa, oli tässäkin feministisiä piirteitä: "meillä ei ollut oikeutta syrjiä tätä olentoa hänen hajunsa, ulkomuotonsa tai yleisen ärsyttävyytensä perusteella." Erästä vanhaa kääpiöpäällikköä puolestaan kuvataan separatistiseksi ja nationalistiseksi, kun taas nuoret kääpiöt yrittävät ajatella avoimemmin esimerkiksi haltijoita kohtaan. Tykkään, kun tällaisia tasa-arvoajatuksia on kirjoitettu tarinan maailmaan niin, että ne eivät tunnut alleviivaavilta tai auktoriteetin pitämiltä oppitunneilta. Viesti menee paljon paremmin perille näin.
Jos kääpiöt kerran ovat niin edistyksellisiä, että kohtelevat naisia tasa-arvoisesti, niin miksi sitten kaikki lapset saavat isänsä sukunimen? Ja perivät isänsä oletetut taidot ja kohtalon? -- Mitä enemmän olin miettinyt kaikkea -- sitä paremmin olin tajunnut, miten vähän järkeä perinteisissä kääpiösuvuissa oikeastaan oli.
Olimmeko kaikki tosiaan kääpiöinä ennalta määrättyjä tietylle uralle tai tiettyyn harrastukseen vain sukumme perusteella? -- Eihän nimelläni pitäisi olla osaa eikä arpaa siihen, kuka olen, mikä minusta tulisi tai mitä tekisin. (s. 75)
Luin tämän jo 2021 alussa ja postaaminen on viivästynyt, sillä niin kuin
Jessica Townsendin Onttorokossa, tässäkin kirjassa tuntui sekoittuvat fantasiamaailmaan kovin tuttuja elementtejä ihan tosielämästä. (Vähän aikaa sitten muuten julkaistiin
Turun Sanomissa artikkeli, jossa nostettiin esille
Cristal Snow'n Penni Pähkinäsydän ja mörkökuumeen kirous sekä
Magdalena Hain Isetin solmu, ja kuinka pandemia ja ilmastokriisi ovat valuneet fantasiakirjallisuuteenkin. Harmillisesti juttu on maksumuurin takana, kirjat odottavat minulla vielä lukemistaan.) On poikkeustilaa, puhutaan luonnon tilasta:
"On sitä kuultu juttuja teistä hölmöistä, että olette sytytelleet omia metsiänne ja tehneet kaikkea muutakin kamalaa omalle ympäristöllenne." (s. 90)
"Tehtävä jatkuu niin kauan kuin tällä planeetalla on elämää. Ja tätä vauhtia sitä ei kestä varmaan enää kovin pitkään. Kenties vain muutama sata vuotta. Vaikka planeetan ympäristöongelmat ratkaistaisiinkin, auringolla on edessään vain neljä tai viisi miljardia vuotta ennen kuin se sammuu." (s. 241)
"Voimme kaikki jo nyt alkaa tehdä pieniä valintoja joka päivä ja auttaa niin maailmaa muuttumaan paremmaksi." (s. 325)
Maailmanloppufiilis oli siis vahvasti läsnä, etenkin Gregin ja Edwinin taistellessa. Kirjassa on kaksi vaihtoehtoista loppua, joista kummassakin on omat ongelmansa. Etenkin toisen version "ja kaikki hurrasivat" kumbaya meininki oli aivan liian siirappinen, vaikka sen sisältämä viesti onkin erittäin hyvä. Aivan kaikkein onnellisimmin ei tätä trilogiaa kuitenkaan taputeltu pakettiin.
"Ei maailma loppunut", Glam korjasi. "Voisi väittää, että nythän se on vasta alkanut." (s. 70)
Arvosana:
Takakannesta:Taikuuden uusi aikakausi on koittanut, ja Greg Belmontilla ystävineen on vain muutama viikko aikaa selvittää, kuinka estää maailmaa suistumasta täydelliseen kaaokseen.
Gregin entinen paras ystävä (ja nykyinen arkkivihollinen) Edwin ja hänen haltia-armeijansa uskovat, että ainoa tapa pelastaa elämä maan päällä on varastaa kaikki taikuus ja pitää se vain haltioiden käsissä. Edwin on pysäytettävä.
Greg ja hänen kääpiöystävänsä matkaavat Venäjän ikimetsistä San Franciscon lahden pohjaan ja takaisin Chicagon kaduille viimeiseen kohtalokkaaseen taisteluun. Miten käy taikuuden maan päällä? Pelastavatko Greg ja hänen ystävänsä maailman? Vai iskeekö eeppinen epäonnistuminen juuri silloin, kun sitä vähiten kaivattaisiin?
Gregin kohtalo päättää kolmiosaisen Eeppisten epäonnistumisten sarjan, jonka aiemmat osat ovat Gregin legenda ja Gregin kirous. Hauska ja hulvaton sarja on saanut suuren suosion myös Suomessa.
Chris Rylander on amerikkalainen lasten- ja nuortenkirjailija, joka pitää näkymättömistä oravista ja asuu Chicagossa.
Suomentanut: Kaisa Ranta, 330 sivua, Jalava 2020
Alkuperäinen nimi: The Rise of Greg: Book Three of an Epic Series of Failures (2020)
Sarjassa ilmestyneet:
