Kirjabloggaajien kesälukumaraton 29.8.2020 (päättynyt)

      

Kesän toinen lukumaraton käynnistyy omalta osaltani tänään lauantaina 29.8.2020 klo 19:30. Edellisen maratonin tavoin luen nytkin pitkälti sarjakuvaa, niin saan kuun lopussa päättyvään Sarjishaasteeseen vielä muutaman rastin. 

  

Ensimmäisenä kirjana on Rino Mizuhon magasarjan Maaginen suklaapuoti 17 osa. Kirjan kuvausrekvisiitaksi sopivat mainiosti söpöt Doris-keksit, joita en olekaan ostanut pitkään, pitkään aikaan. Maratonilla saa kuitenkin vähän herkutella. 

  

  

Klo 21:00 sivuja luettu 167. Olipas kiva palata Maagisen suklaapuodin maailmaan. Nämä ovat yhtä aikaa söpöjä ja kauhistuttavia. Koulutyttöjä, jotka kipuilevat ystävyyssuhteissaan, haikailevat poikien perään ja sijoittuvat hyvä-paha -akselilla aina jompaan kumpaan ääripäähän. Hyville käy kuitenkin lopussa aina hyvin ja paha saa palkkansa, joskus hyvinkin hurjilla tavoin. Sarjan 18. osa ilmestyy 11.9.

  

Seuraavaksi luen Instagramista bongaamani lukuvinkin, Jen Wangin The Prince and the Dressmaker,  eli sarjakuvalinjalla jatketaan.  

  

    

Klo 22:45 sivuja kasassa 444. Ah, kuinka hyvä sarjakuva tuo The Prince and the dressmaker olikaan. Siinä on vähän samaa kuin Prinssissä ja kerjäläispojassa. Päähenkilöt ovat teini-ikäisiä, ompelijatar ja poika, joka haluaa pukeutua mekoon. Mitä siitä, että onkin kruununprinssi. Pidin todella paljon piirrosjäljestä ja hahmoista. Tunnelma on koko sarjiksen ajan hyvin elokuvamainen ja tunnelma tiivistyy loppua kohden. Tätä kehtaa suositella luettavaksi!

  

Seuraavaksi lukupinosta poimin antologian Flight - Volume one.

  

    

Klo 1:00 sivuja luettu 652. Tämä 24 sarjakuvaa sisältävä antologia ei ollut aivan niin hyvä kuin toivoin upean kannen ja teeman tiimoilta. Muutama kiva sarjis joukkoon mahtui, hauskasti myös yksi lyhäri Jen Wangilta! 

   

Seuraavaksi vuorossa iltapalaa, seuranaan yksi kuuluisista sarjakuvakissiosta, eli Juan Díaz Canalesin ja Juanjo Guarnidon Blacksad - Kissa varjoisilta kujilta. 

  

    

Klo 1:45 sivuja saldossa 700. John Blacksad muistuttaa paljon Fablesin Bigby Wolfia. Antropomorfinen kissa, jossa eläimellisyyttä oli oikeastaan vain kasvojenpiirteissä. Nämä ovat todellakin aikuisten sarjakuvia. Blacksad kun saa tutkittavakseen ex-tyttöystävänsä murhan ja paljasta pintaakin löytyy. Kiehtovia kuvakulmia ja film noir henkeä. Täytyy lukea lisääkin näitä.

  

Vielä ehtii aloittaa yhden ennen nukkumaan menoa. Pinossa eniten huhuili Marjane Satrapin Persepolis, joka on ollut harmillisen pitkään lukematta. 

  

    

Sunnuntaina klo 12:00 sivuja luettu 855. Miksi en ole lukenut tätä aikaisemmin?! Ravisutteleva, raivostuttava ja surullinen. Noilla kolmella sanalla voisin tiivistää lukukokemukseni. Kamalaa, mitä Iranissa on tapahtunut vain vähän ennen syntymääni ja en tiennyt tästä mitään. Romaanit ja sarjakuva ovat selvästi minun tapani oppia maailmanhistoriasta, ei oppikirjoista päivämääriä pänttäämällä. Nyt on lainattava Persepolis 2, joka jatkaa Marjanen tarinaa. Pakko suositella tätä, lukekaa!

  

Seuraavaksi lukupinosta valikoitui kovan luokankassikko, Art Spiegelmanin Maus I-II.

  

     

Klo 14:00 sivuja kasassa 1150. Olipas tämä Maus myös todella vaikuttava lukukokemus. Vaikka olenkin  lukenut my fair share toisen maailmansodan kauheuksia ruotivia romaaneja, tässä oli silti omanlaisensa ote. Muistelmamaisuus, hahmojen piirtäminen eläiminä, jatkuva pakoilu... Esimerkiksi Anne Frankin päiväkirjassa kerrotaan kyllä, kuinka perhe muutamine läheisineen piilottelee, mutta Spiegelmanin vanhemmat perheineen vaihtavat piilopaikkaa moneen kertaan, jäävät kiinni, rakentavat uuden piilokolon ghetossakina asuessaan. Lopulta tie vie kuitenkin Auschwitziin. 

  

Tämäkin sarjakuvaklassikko on kulkenut useammin kuin kerran kotiin kirjastosta ja palautunut kansia avaamatta. Ehkä aika ei vaan silloin ollut oikea, mutta nyt oli. Kiehtovasti Spiegelman myös tuo sarjikseen metatason: hän haastattelee isäänsä ja kertoo tekevänsä tämän kertoman pohjalta sarjakuvan. Kärsimys, joka ei millään ollut loppua ja muut järisyttävät kokemukset muokkasivat Spiegelmanin isästä hyvin haastavan persoonan. Suomennoksessa taivutettiin sanoja todella oudosti, vaikka nämä on suomennettu 1990-luvun alussa. 

    

Vielä ehtii lukemaan, jatketaan klassikkolinjalla, Alan Mooren V niin kuin verikosto on seuraavana. Instagram tosin alkoi reistailemaan enkä saa kuvia jaettua. Mausin sain, mutta kuvan teksti katosi. Puoliso huikkasi, että nyt on jokin globaali ongelma, että monet muutkin sivustot ovat alhaalla tai toimivat puoliteholla. Jospa pian korjaantuisi. 

  

    

Klo 18:00 sivuja luettu 1436. V niin kuin verikosto on elokuvana minulle hyvinkin tuttu. Kävin katsomassa sen aikoinaan teatterissa ja sittemmin tallenteenakin useaan kertaa, sillä se kuuluu suosikkileffoihini. Sarjakuvaan tarttumisessa kuitenkin kesti vuosia. Onneksi olen sen nyt viimein lukenut ja pääsin hämmästelemään, kuinka uskollinen elokuva olikaan alkuteokselle. 

  

Tehtiin puolison kanssa pizzaa päiväruoaksi ja se oli niin hyvää! (Minun puolikkaassani oli kanaa, auraa, persikkaa ja suikaleiksi leikattua pepperonia sekä tietysti pohjalla tomaattikasiketta ja päällä juustoa.) Nyt onkin hyvä jatkaa vielä maratonin luultavasti viimeiseen teokseen eli Sami Makkosen Kalevala - Sampo vuorossa seuraavaksi.

  

  

19:30 Maraton päättyy. Sivuja kertyi tällä kertaa 1578. Pidin tästä toisesta osasta Kalevala-sarjakuvia hieman enemmän kuin ensimmäisestä. Silti ei piirrostyyli ole aivan makuuni, puhumattakaan siitä todella vaikeasta kippuraisesta fontista, mitä Väinämöisen loitsinnassa on käytetty. En edes yrittänyt lukea sitä, ohitin vain kaikki ne puhekuplat. 

   

Todella mainioita klassikoita (ja tulevia sellaisia) oli tällä kertaa lukemistossa. Top 3 parhaat lukukokemukset olivat Persepolis, The prince and the Dressmaker ja Maaginen suklaapuoti 17. Sanoisin, että ehkä yksi parhaista lukumaratoneista, noin sisällön puolesta. Sarjakuvat sopivat kyllä tällaiseen tempaukseen loistavasti (missä toki yksittäisenkin teoksen lukeminen, nyt vain oli kiva saada suoritettua sarjishaasteeseen kohtia). Toivottavasti joku innostuu järjestämään lukumaratoneja syksylläkin! 

Cressida Cowell: Noitakuningas herää (Taikuuden aika #1)

"Tämä on kertomus nuoresta velhopojasta ja soturitytöstä, 

jotka oli jo syntymästään saakka opetettu vihaamaan toisiaan kuin ruttoa."

  

    

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa, Popsugar Reading Challenge: A book by an author who has written more than 20 books

  

Ajan kääntäminen taaksepäin ja toisten tilanteisiin eläytyminen ovat asioita, jotka edellyttävät taikavoimaa nimeltä mielikuvitus. (s. 113)

  

Cressida Cowellin tunnetuin kirjasarja lienee Näin koulutat lohikäärmeesi, josta on tehty useita elokuvia ja tv-sarjakin. Tämän uuden Taikuuden aika -sarjan filmatisointioikeudet on niin ikään myyty. Sen pohjalta arvelin saavani kiinnostavan tarinan. Noitakuningas herää ei kuitenkaan ollut aivan niin hyvä kuin toivoin. Vain ihan kiva fantasiaseikkailu Britteinsaarilla, ennen kuin niitä alettiin kutsua niin. 

  

Muinoin oli taikuutta.  

Siitä on hyvin, hyvin kauan: niihin aikoihin Britteinsaaret eivät vielä tienneert olevansa Britteinsaaret ja taikuus eli synkissä metsissä. (s. 11)

  

    

Jättiläisen kasvot olivat täynnä uurteita ja naurunkureita, jotka muistuttivat vanhaan karttaan painettuja mutkittelevia polkuja, ja sen katse oli viisas ja kiltti. (s. 97)

  

Ensimmäinen osa esittelee kaksi päähenkilöä, Velhokuninkaan pojan Xarin (äännetään Tsaar) ja soturikuningattaren tyttären Toiveen. Xarilla ei ole vielä 13-vuotiaanakaan puhjennut taikavoimia, mikä on hänen isälleen suuri häpeä. En pitänyt kauheasti Xarista (hän oli itse asiassa hyvin ärsyttävä), Toive sen sijaan oli paljon kiinnostavampi hahmo (hänellä vaikuttaa olevan lukihäiriö, eikä sen kanssa kamppailevia hahmoja tule liian usein vastaan kirjallisuudessa). "Aina kun minä yritän lukea tai kirjoittaa, kirjaimet alkavat pomppia sinne tänne", Toive puolustautui. "Ne poukkoilevat päässäni, ja unohdan niiden oikean järjestyksen."

    

"Ja vaikka Xar onkin pöyhkeä, ärsyttävä ja tosi täynnä itseään -", Toive aloitti. 

"Niinhän minä olen", Xar myönsi ylpeänä. (s. 209)

    

Teos on kirjailijan itsensä kuvittama ja kuvitusta löytyy runsaasti etenkin alkupuolella kirjaa. Cowellin tyyli on hyvin luonnosmainen ja viivat ovat välillä hyvin hentoja ja kulkevat villisti sinne tänne. Teksti on vauhdikasta ja (pääosin) helppolukuista ja kuvien ansiosta tekstiä on vähemmän kuin sivumäärä antaa olettaa. Pari kertaa jäin kyllä ihmettelemään joitakin lauseita kuten: "maailman vastenmielisin katku tunki Xarin sieraimiin. Siitä tuli mieleen lahoava ruumis, pilaantuneet munat ja vähintään kuukauden mädäntynyt kalmo jonka jalat ja kainalot lemusivat kuolemalta". Kirjassa puhutaan keijukutreista, mikä tarkoittaa nukkuessa takkuuntuneita hiuksia. Tuo sana menee kyllä käyttöön!

  

"Pidän sinusta ja tiedän, että tarkoitat hyvää, mutta jos rehellisiä ollaan, sinulla ei ole ystäviä, koska olet niin omituinen, eivätkä soturit pidä oudoista hiippareista. yrittäisit olla vähän tavallisempi." (s. 56)

     

Kuten voi arvata Xar ja Toive tapaavat ja joutuvat kyseenalaistamaan vanhempiensa heille syöttämiä ajatuksia, kuten syövätkö jättiläiset todella ihmisiä. "Oliko sotureiden käsitys taikuudesta ja taikaolennoista sitenkin vääristynyt? Oliko muitakin tapoja hahmottaa maailmaa kuin se, mihin he olivat tottuneet?"

  

Xar oli aina uhonnut tekevänsä vihollisesta selvää saman tien. 

Helppohan se oli uhota. 

Mutta olisi kokonaan eri asia tappaa lihaa ja verta oleva ikätoveri, joka seisoi hänen edessään ja pelkäsi kuollakseen uhmakkuudestaan huolimatta. (s. 92)

   

    

Arvosana:

         

Takakannesta:

Velhopoika ja soturityttö lyöttäytyvät yhteen nitistääkseen pahuuden voimat. Jännittävä, hauska fantasiasarja alkaa.

  

Velhokuninkaan kuopus Xar aiheuttaa heimolleen harmaita hiuksia: pojalla ei ole taikavoimia, ja hän kapinoi isäänsä vastaan. Toive on soturikuningattaren tytär, joka puolestaan hallitsee taikuuden, vaikka taikuus onkin soturiheimossa ankarasti kiellettyä. Taikavoimiensa vuoksi hän joutuu jatkuvasti kommelluksiin.

  

Velhot ja soturit ovat vanhastaan perivihollisia, mutta Xar ja Toive sattuvat tutustumaan toisiinsa. Heidän on pakko yhdistää voimansa kun ilmenee, että julma noitakuningas kätyreineen uhkaa sekä velhojen että sotureiden heimoa.

   

Suomentanut: Peikko Pitkänen, 391 sivua, Otava 2020
  
Alkuperäinen nimi: The Wizards of Once (2017)

Brian Selznick: Wonderstruck

"If you ever lost", his mom had said -- "just find the North Star and it will lead you home."

    

     

Lukuhaasteissa: Popsugar Reading Challenge: A book set in the 1920s

  

En muista enää, kuinka päädyin toukokuussa lukemaan yhden version Harry Pottereiden kansien kuvituksistakin tehneen Brian Selznickin Wonderstruckin (joka on hauskasti julkaistu minun syntymäpäivänäni vuonna, jolloin aloitin kirjabloggaamisen eli 13.9.2011). Minulla on hyvin hämärä mielikuva, että kirja tuli vastaan ehkä kirjasomessa tai jollakin Goodreadsin listalla, mutta jokin tuonkaltainen sai minut varaamaan teoksen kirjastoon. Selznickin kynästä on myös kirja Hugo Gabret, joka on filmatisoitukin.

  

He discovered a small blue book, it's covers soft and creased with age. On the front, the title was stamped in black letters: WONDERSTRUCK. (s. 95)

  

Sain varausta noutaessani yllättyä, kuinka mahdottoman painavasta kirjasta on kyse. Punnitsin sen keittiövaa'alla ja en yhtään ihmetellyt, kun digitaalinäyttö kertoi kirjan painoksi 1,3kg. Siis aivan kunnollinen käsipaino kyseessä. R.I.P. ranteet! Paino johtuu kirjan pituudesta (640 sivua), joka puolestaan koostui hyvin suurelta osin kuvista. Tekstiä koko teoksessa kun on vain 180 sivua. 

  

  

Kirjalla on kaksi näkökulmahenkilöä, joista toisen tarina kerrotaan tekstillä, toisen kuvilla. Kuvin seurataan 1920-luvulla eläneen kuuron tytön tarinaa. Rose kaipaa äitiään, joka on kuuluisa näyttelijä eikä jaksa kovin usein käydä tytärtään katsomassa. 

  

Because his mom was the town librarian, Ben was used to being surrounded by quotes from books. (s. 22)

  

Tekstillä kerrotaan 1970-luvulla elävän pojan tarina. Hänen äitinsä on kuollut kolme kuukautta aikaisemmin onnettomuudessa ja poika asuu nykyään tätinsä perheen kanssa. Toinen Benin korvista on ollut syntymästä asti kuuro ja ollessaan puhelimessa ukonilmalla, hän menettää kuulon hyvästäkin korvasta. Hän oli etsimässä vanhasta kotitalostaan vihjeitä isästä, jota ei ole koskaan tavannut, ja josta äiti ei koskaan puhunut mitään. 

  

Ben missed the cluttered coziness of his house - the little tables, mismatched chairs, old clocks, quotes his mom had carefully clipped and taped to the refrigerator, prints of her favorite artwork, rusted cogs and wheels and other interesting things Ben had scavenged on their walks around the lake and in town, their prized moose antler found along the Gunflint Trail, and ofcourse all of their books, which spilled out of the bookcases and were stacked in piles around the house. (s. 19)

  

Ben karkaa sairaalasta ja matkustaa New Yorkiin, jossa hän on päätellyt isänsä asuvan. Isossa kaupungissa hän joutuu myös isoihin seikkailuihin. Hänen rahansa varastetaan ja koska hän on vasta vähän aikaisemmin menettänyt kuulon kokonaan, hän ei osaa liikkua siellä turvallisesti. Onneksi museossa hän tapaa Jamien, jonka kanssa ystävystyy. 

  

The world was full of wonders. (s. 609)

  

Kahden eri ajassa eläneen kuuron lapsen tarinan lisäksi kirjassa sivutaan museoiden syntyä ihmeiden kabineteista nykyiseen muotoonsa kuin sitä murrosta, jolloin ääni syrjäytti mykkäelokuvat. Mielenkiintoisinta kirjassa olivat Benin äidin ammatti, kuinka hän sen ansiosta tapasi Benin isän, miehen ammatti museon kuraattorina ja Benin halu kerätä luonnosta löytämiään aarteita rasiaan. Oli myös kiinnostavaa lukea Benin museon piilohuoneessa vietetyistä öistä. Itse tarina tuntui kuitenkin hieman köykäiseltä ja kuvilla kikkailu meni juonen edelle. Esimerkiksi moni aukeamista meni "hukkaan" - kirjaimellisestikin, kun Selznickin piirrokset ikään kuin zoomasivat suden silmään ruutu kerrallaan. 

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Ben and Rose secretly wish for better lives. Ben longs for the father he has never known. Rose dreams of a mysterious actress whose life she chronicles in a scrapbook. When Ben discovers a puzzling clue in his mother's room and Rose reads an enticing headline in the newspaper, both children set out alone on desperate quests to find what they are missing.

  

Set fifty years apart, these two independent stories - Ben's told in words, Rose's in pictures - weave back and forth in symmetry.

   

640 sivua, Scholastic Press 2011

    

Kirja on luettu myös näissä blogeissa: Hurja hassu lukija, Todella vaiheessa

Bjørn Sortland & Pasi Pitkänen: Kepler62 - Uusi maailma: Luola

"Suunnitelmallinen ja laskelmoitu pahuus on pelottavampaa kuin mikään muu."

  

   

Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 19. Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa

  

Vaikka Bjørn Sortlandin ja Timo Parvelan vuoroin kirjoittaman ja Pasi Pitkäsen kuvittaman Kepler62 -kirjasarjan toisen kauden neljäs osa Luola onkin yksi kirjasyksyni 2020 eniten odotetuista teoksista, olin hyvin varautunut siihen tarttuessani. Porkkanan lukukokemukseeni sain siitä, että toisella puolen Suomea asuva isosiskoni lainasi kirjan samaan aikaan kanssani ja sain ruksittua Helmet haasteesta kohdan 19 suoritetuksi. 

  

Meidän oli tarkoitus paeta sotia, aseita, energiakriisejä, nälkää ja ympäristötuhoja ja rakentaa yhteiskunta, kokonainen uusi maailma - täysin ilman aikuisia. (s. 20)

  

Kepler62-sarja on siitä hieno, että teoksia on ilmestynyt yleensä kaksi vuodessa - mikä toimii siis hyvin lapsilukijoiden koukuttajana ja lahjavinkkinä. Lisäksi kirjasarja on muuttunut ankeammaksi lukijoiden varttuessa, jos siis sarjaa on lukenut ilmestymistahdissa eivätkä nämä uudemma välttämättä sovi saman ikäisille kuin sarjan alkupuolen teokset. Ensimmäisen kauden kirjat olivat vähän lyhyempiä kuin nämä toisen kauden kirjat ja ne ensimmäiset kuusi teosta olivat tasalatuisempia. Suuret ääripäät ovat muodostuneet etenkin toisen kauden tunnusmerkiksi. Olen nimittäin huomannut tässä vuosien varrella, että Sortlandin kirjat ovat Parvelan kirjoittamia heikompia. 

  

- Sun isä tekee aseita ja myy niitä. Sen takia teillä on niin iso talo ja luistelukenttä ja lentokone ja ties mitä. Se myy aseita pahoille ihmisille. Se myy aseita kansoille, jotka käy sotaa. Ihmisille, jotka ampuu lapsia ja naisia ja mitä vain. Äiti sanoo, että sun isä on paha. 

-- 

Tunsin itseni ääliöksi. Täydelliseksi ääliöksi. En ollut miettinyt, miksi meillä oli varaa niin isoon taloon -- ja kaikkeen. Mikä idiootti. (s. 31)

  

Etenkin toisen kauden toinen teos Saari oli Kepler62 -sarjan pohjakosketus, vain kahden tähden arvoinen esitys. Sen heikkoutena oli Sortlandin luotsaaman sykeän Marien muuttuminen verenhimoiseksi kostonhengeksi, joka etsii jumalaa leikkivää asetehtailija-isäänsä aikomuksenaan tappaa tämä. Homma jatkuu tässä neljännessä osassa ihan samalla nuotilla. Verta, suolenpätkiä ja räjähdyksiä riittää, mutta jotenkin tunkkaisen oloisesti. Mitään ei oikeastaan tapahdu kirjan aikana.

  

- Tämä sydän voi pelastaa maailman, äiti kuiskasi. - Kun näyttää siltä, että kaikki tuhoutuu, tämä koru kätkee sisälleen salaisuuden. Vain sinä pystyt avaamaan sen. Pidä siitä hyvää huolta. 

Mutta missä minun sydämeni on nyt? Minä petin äidin, en pitänyt korusta riittävän hyvää huolta. (s. 24)

  

Hankalaan asemaan kirja päätyi myös sen vuoksi, että edellinen osa, Kuiskaajien kaupunki on ollut koko sarjan paras osa. Luolan loppupuolella tapahtuu juonenkäänne, joka muuttaa koko sarjan suuntaa, mutta ei välttämättä parempaan. Aika näyttää kuinka tuota juonta lähdetään kuljettamaan. Onneksi seuraava osa on taas Parvelan kirjoittama ja pääsen veljesten Arin ja Jonin matkaan. Nuo hahmot kun ovat paljon täyteläisempiä, puhumattakaan salaperäisestä X:stä, jolla mielelläni korvaisin Marien kokonaan. Minulla on jo arveluita siitä, mitä seuraavaksi saattaisi tapahtua. Odotan siis mielenkiinnolla lokakuussa ilmestyvää Gaiaa.

  

   

Arvosana:

     

Takakannesta:

Luola vie Kepler62-lukijat seikkailuun maan alle!
  
Bjørn Sortlandin, Timo Parvelan ja Pasi Pitkäsen huippusuosittu, kansainvälinen kirjasarja Kepler62 kuvaa tuntemattomalle planeetalle asettuneiden uudisraivaajalasten elämää. Uusi maailma on sarjan toinen tuotantokausi, jossa ovat ilmestyneet: Kaksi heimoa, Saari ja Kuiskaajien kaupunki.
  
Elämä Kepler 62 e -planeetalla ei ole turvallista ennen kuin lapset ovat selvittäneet asetehtailija Vallvikin kohtalon ja estäneet hänen pelottavat suunnitelmansa. Tehtävä lankeaa Marielle, joka tietää isänsä majailevan tulivuoren alle muodostuneessa pohjattomassa luolastossa. Marie laskeutuu yksin pimeyden sydämeen ja kohtaa maan alla lukuisia vaaroja. Samalla hän tekee matkaa sisimpäänsä: Mariella on ollut isän lisäksi myös äiti, ja hän alkaa muistaa lapsuudestaan onnellisiakin hetkiä. Voittaako hyvä sittenkin pahan?

     

Suomentanut: Outi Menna, 195 sivua, WSOY 2020

 

Alkuperäinen nimi: Grotta (2020)

   

Kuvittanut: Pasi Pitkänen

Sarjassa ilmestyneet:

  
Ensimmäinen kausi:

• Kutsu (2015)
• Lähtökaskenta (2015)
• Matka (2016)
• Pioneerit (2016)
• Virus (2017)
• Salaisuus (2017)

Toinen kausi - Uusi maailma:

• Kaksi heimoa (2018)
• Saari (2019)
• Kuiskaajien kaupunki (2019)
• Luola (2020)
• Gaia (tulossa lokakususa 2020)

Martin Widmark & Ola Skogäng: Ruusun salaisuus

"Vain sinä joka tunnet minut hyvin olet voinut löytää tämän kirjeen.

Henkeni on uhattuna, ja myös perheeni on vaarassa!"

      

      

Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa

  

Ruusun salaisuus on Lasse-Maijan etsivätoimisto-sarjasta tunnetun Martin Widmarkin kirjoittama ja  Ola Skogängin sarjakuvamaisesti kuvittama Da Vinci -koodin veroinen seikkailu. 

  

  

On ensimmäinen jouluaatto sen jälkeen, kun Stefanin äiti on kuollut. Virallisesti tämän sanotaan tehneen itsemurhan, eivätkä isä ja poika ole osanneet puhua tunteistaan tai ajatuksistaan, joita asia heissä herättää. Heidän pitäisi lisäksi olla iloisia, kun ensimmäinen maailmasota on juuri päättynyt. Alku on siis hyvin synkkä. 

  

Stefan oli kaksitoistavuotias, mutta hänestä tuntui kuin siitä olisi ikuisuus, kun hän oli viimeksi leikkinyt niin kuin nuo pojat nyt. Hän aavisti, ettei hänen elämänsä tulisi koskaan palaamaan yhtä huolettomaksi kuin se oli ollut ennen äidin kuolemaa. (s. 39)

  

Pian Stefan saa kuitenkin käsiinsä vihjeen, ettei äidin kuolema olisikaan niin yksiselitteinen. Hän lukee äidin vain muutamaa viikkoa aiemmin kirjoittaman kirjeen, jossa hän suunnittelee perhelomaa Lontoossa, mutta tuntuu olevan peloissaan. Kirjeen loppuun on piirretty on kaunis ruusu, jonka sisälle piiloutuu salaisuus. Stefan seuraa edesmenneen äidin jättämiä leivänmurusia ja saa selville, että äiti on yrittänyt paljastaa kauhean ihmiskokeen. Ja sitten joku alkaa seuraamaan Stefaniakin.

  

Hänestä tuntui kuin hän olisi salakuunnellut keskustelua, joka ei ollut tarkoitettu hänen korvilleen. Hän työnsi kirjeen takaisin kuoreen, mutta vetäisi sen saman tien uudestaan esiin. 

Hänen olisi pakko saada tietää lisää! Äidin kuolemaan liittyi niin paljon kysymyksiä. (s. 29)

  

    

Tekstin ja kuvituksen vuorottelu tekee kirjan otteesta raikkaan. Äidin kirjeet on kirjoitettu kursiivikaunolla, joka saattaa olla joillekin lukijoille haastavaa. En suosittelisi kirjaa aivan herkimmille lukijoille. Kirja sopineekin parhaiten 12-15-vuotiaille.

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Martin Widmarkin uusi seikkailukertomus on huippujännittävä yhdistelmä sarjakuvakerrontaa ja lastenromaania.

  

On vuosi 1918, ja Stefan ja hänen isänsä viettävät joulua ensimmäistä kertaa kahden kesken. Äidin poismeno on jättänyt monia kysymyksiä, joihin Stefanin on löydettävä vastaus. Hän lukee salaa kirjeen, jonka äiti on kirjoittanut juuri ennen kuolemaansa. Äiti kuulostaa siinä pelokkaalta. Yritys, jolle hän työskentelee, tuntuu pitävän häntä silmällä. Kirjeen lopussa on kuva ruususta, jonka terälehdillä kiemurtelee pienen pieniä kirjaimia. Äidin arvoituksellinen viesti johdattaa Stefanin ulos talvisen Tukholman kaduille etsimään uusia vihjeitä. Vähitellen Stefan tajuaa, että joku on hänen kannoillaan. Johtolanka johtolangalta hän alkaa ymmärtää, että hänen takaa-ajajansa on vastuussa myös hänen äitinsä kuolemasta...

    

Martin Widmarkin kirjoittama ja Ola Skogängin upeasti kuvittama lastenromaani sopii kaikille, jotka ovat lukeneet Lasse-Maijan etsivätoimisto -kirjat ja kaipaavat jotakin piirun verran jännempää!

  

Suomentanut: Outi Menna, 128 sivua, Tammi 2018

    

Alkuperäinen nimi: I rosens mitt (2017)

Kuvittanut: Ola Skogäng

      

Johtolankojen perässä on kuljettu myös täällä: Lastenkirjavuosi, Luetaanko tämä?, Lastenkirjahylly, Kirjakaapin avain

  

Samankaltaista luettavaa: Eva Frantz: Osasto 23