Pörröisiä ystäviä

"- Minulla saattaakin olla tähän ratkaisu, rouva Frang sanoi ovelana.

- Eikös tuo tyhjä käytöstä poistettu vesisäiliö olisikin oiva paikka lemmikkirotille?

  

Sisällä oli hämärää, vaikka katto oli parista kohtaa rikki. 

Keskellä tilaa kasvoi kirsikkapuu."

   

Riina ja Sami Kaarlan Pet Agents -sarjan tekijätiimiin liittyi jokin aika sitten mm. Sensored reality -trilogiasta tuttu Anders Vacklin. He ovat nyt yhdessä aloittaneen neliosaisen sisarsarjan Lemmikkifrendit, jossa tutustutaan kuusivuotiaaseen Kati-een ennen kuin hänellä oli isoa eläinlaumaa. Tämä on suunnattu hieman nuoremmille kuin pääsarja, alkaen viisivuotiaista ja sopii vasta vähän aikaa sitten lukemaan oppineillekin, siinä missä myös Pet Agentsin vanhemmillekin lukijoille.  

  

- Äidille puhkesi paha eläinallergia, Kati-e kertoi. - Siksi me muutettiin kaksi vuotta sitten pois maalta. Maalla meillä oli paljon eläimiä. (s. 14)

  

Tässä ensimmäisessä osassa esitellään rotat Bitti ja Moodi. Kati-e haaveilee omasta koirasta ja leikkii, että vaha pesumoppi olisi koira. Pet Agentseja lukenut voikin muistaa, että tästä on puhuttu aikaisemminkin, sillä Kati-e tosiaankin saa myöhemmin koiran, jonka nimeää Mopiksi. 

  

Kati-en äiti (robotti- ja raketti-insinööri), jota ei aiemmin olla lainkaan nähty, on nyt mukana. Huippua! Hänen isänsä puolestaan on astronautti (ks. Pet Agents 6: Lumen saartamat).  Kati-e tapaa Nao-robotin (jonka kaima mainitaan myös Annukka Salaman YA-kirjassa Ripley -  Nopea yhteys). Päästään näkemään, kun Kati-e tutustuu talossaan asuviin ihmisiin ja saadaan viimein tietää, kuinka kummassa hän muutti asumaan vanhaan vesitankkiin.

  

Naolta Kati-e saa idean rakentaa robottikumppanin. Hän menee roskisdyykkaamaan osia teollisuusalueelle, kun hän kuulee yhtäkkiä pientä vikinää. Hieman erikoisesti Kati-e ottaa roskisrotat lemmikeikseen, mikä on minusta hieman kyseenalaista mallin näyttämistä. Kyllä, haaveilin itsekin lapsena, että pelastaisin kulkukissan ja piilottaisin sen vaatekaappiini, mutta villieläin ei todellakaan ole lemmikki ja osa lemmikiksi mielletyistäkin, eksoottisista eläimistä on myös erittäin epäeettisiä. Odotan kuitenkin mielenkiinnolla, millainen tarina Kati-en muiden lemmikkien taustalla on.  

  

Kati-e koodasi hetken robottiinsa "sielua" samalla kun rottasiskokset kiipeilivät uteliaina hänen olkapäillään. 

- Vähän bittiä ja moodia, hän selittää siimahännille. - Nehän ovatkin oivat nimet teille! (s. 77)

     

Kati-e menee kirjastoon, joka näyttää aivan Kallion kirjastolta.
Kirjastosta löytyy A.R.S. Horkan kauhusarjan mainos.

Arvosana:

        

Takakannesta:
Kuinka kaikki alkoi?
  
Lemmikkifrendit-sarja ilmestyy rinnakkain Pet Agents–sarjan ohessa. Ensimmäisessä Lemmikkifrendit-kirjassa kerrotaan, miten kuusivuotias Kati-e sai ensimmäisten lemmikkinsä, miten hän tutustui parhaaseen ystäväänsä Lisaan ja rakensi ensimmäisen robottinsa.
  
Lemmikkifrendit käynnistää Pet Agentsille helppolukuisemman spin off–sarjan, joka kertoo miten Kati-en ja Ti-botin agenttikaksikko sai alkunsa ja ratkaisi ensimmäiset tehtävänsä.

  
112 sivua, Tammi 2022
  
Sarjassa ilmestynyt:

• Bitti ja Moodi
• Moppi (ilmestyy syksyllä 2022)
• Papu (ilmestyy keväällä 2023)
• Mir (ilmestyy syksyllä 2023)

    

*****

  

"- Meille tulee koira! Meille tulee koira! Aino ja Isla rallattavat niin että huoneisto raikuu."

    

  

Unelmakoirat on heppakirjoista tuttujen Merja ja Marvi Jalon uusi, helppolukuisten koirakirjojen sarja (aikaisemmin heiltä on ilmestynyt myös Jesse-koirasta kertova sarja hieman vanhemmille lukijoille). Sarjan ensimmäisen osan on julkaissut Karisto, mutta myöhempien osien kustantajana on Kvaliti. 

 

Tämä on kiva sarja koirista tykkääville lukemaanoppineille. Äiti on sitä mieltä, että syksyllä koulun aloittava (siis saman ikäinen kuin Kati-e Lemmikkifrendeissä) Aino on liian nuori ottamaan vastuuta omasta koirasta. (Itsehän en antaisi lapselle omaa lemmikkiä ennen kuin lähellä täysi-ikäisyyttä, perheen lemmikit ovat asia erikseen.)

 

Lea-täti kasvattaa koiria ja jännittävästi on mukana myös rescuekoiratoiminnassa. Hän tuo välillä Ainolle vanhoja koiralehtiä joista hän yhdessä ystävänsä Islan kanssa leikkaa söpöjä koirakuvia, joita he liimaavat vihkoihinsa. 

 

Lea pyytää, voisiko Ainon perhe ottaa Aksu-koira tulee pariksi viikoksi hoitoon. Koirista suuresti pitävät ystävykset yrittävät suostutella vanhempiaan ottamaan koiran heille, mutta eivät onnistu siinä. Suru tulee, kun Aksulle löytyykin pian koti. Tytöt päättävät piilottaa Aksun ja valehdella, että se karkasi, ettei heidän tarvitse luopua karvaisesta kaverista. Mutta tietenkään suunnitelma ei onnistu niin kuin he ajattelivat.

 

Islan isosisko Enni ja hänen ystävänsä Henriikka ovat aivan yhtä kamalia tässä kuin myöhemmissäkin osissa. Isommat tytöt suostuttelevat nuorempansa päästämään Aksun irti taluttimesta pihalla, mutta itkuhan siitä tulee, kun Aksua ei meinata saada kiinni. Henriikkan äiti haukkuu Aksua rääpäleeksi, joka varmasti kähveltää tavaroita ja pureskelee ne risoiksi.

 

Jalot ovat tunnettuja kirjailijoita, mutta harmillisesti heidän lastenkirjoihinsa on päätynyt aika paljon vanhentuneita ilmaisuja, kuten myös Lastenmaailmassa on todettu. Olen toki sitä mieltä, että lapsille tulee tarjota laajaa sanavarastoa sisältäviä kirjoja, mutta toisinaan liian vieras kieli vieraannuttaa lukukokemuksesta. En esimerkiksi ole itsekään ennen kuullut grillikylkiä kutsuttavan rimpsuluiksi.

  

    

Sain Ilkiön nimeltä Raipe arvostelukappaleena kustantamolta, kiitos! Tämä osa tuntui paikoin ensimmäisen kirjan toistolta (esim. isot tytöt olivat taas ostamassa mansikoita torilta), mutta höystettynä hössöttävällä koiralla. Raipe on aivan mahdoton ja tässä luodaan selvästi mustavalkeaa asetelmaa kurittoman rotukoiran ja tottelevainen sekarotuisen Aksun välille.

    

Ainon ja Islan naapuri mummo otti Aksun sillä ehdolla, että tytöt käyttäisivät sitä ulkona. Alku oli kuitenkin vaikeaa, kun isommat tytöt, Islan isosisko Enni ja hänen ystävänsä Henriikka olivat kateellisia, mutta menettivät oikeutensa Aksun hoitoon kiusattuaan koiraparkaa ja sen nuoria lenkittäjiä. Nyt Henriikka on kuitenkin saanut oman koiran, joka on täysin tottelematon eikä sovi ensimmäiseksi lemmikiksi.

   

Kuinka likaista asunnossa täytyy olla, että sohva on täynnä rottia? Siinä ainakin nollattiin täysin Henriikan hienostelevan äidin ylimielisyyttä. Ja "hieman" eri sävyssä puhutaan rotista kuin Lemmikkifrendeissä. Talonmies virittelee loukkuja harmitellen, kun nykyään ei saa käyttää myrkkyä. Loukut ovat kuvan perusteella sellaisia, jotka ottavat rotat kiinni elävänä.

  

Tässäkin oli muutamia erikoisia ilmaisuja, kuten verbiä pönkiä en ihan täysin ymmärtänyt, "huudahtaa inhon ilmein" on hieman kankeaa ja päänahkaa tuskin sairaalassa neulotaan, vaan ommellaan. Lisäksi tossun alla oleva puoliso on hieman kyseenalainen ilmaus näin nuorten lasten kirjassa.

  

Tällä kertaa kirjassa oli nelivärikuvitus (mikä on aivan liian harvinaista, siitä plussaa), joskin huomasin, että yhtä kuvaa käytettiin kahteen kertaa - ovelaa kierrättämistä, mutta kuvan olisi voinut vaikka peilata, niin lainaus ei olisi ollut niin ilmiselvä! 

   

Arvosanat:

Aksu etsii kotia ♥♥♥ | Ilkiö nimeltä Raipe ♥♥

       

Takakannesta:

Ekaluokkalaiset Aino ja Isla asuvat viereisissä rapuissa ja ovat parhaita ystävyksiä. Tytöt haaveilevat omasta koirasta, mutta kummankaan äiti ei ole suopea ajatukselle. Lea-tädillä on huostaan otettujen koirien hoitola, ja kun hoitolassa on tilapäisesti täyttä, Ainon äiti suostuu ottamaan yhden koiran kahdeksi viikoksi perheeseen. Aino ja Isla haaveilevat mahdollisuudesta pitää Aksu kokonaan omanaan, ja tätä silmällä pitäen he laativat nerokkaan suunnitelman.

  

---

  

Aino ja Isla ällistyvät kuullessaan, että naapurirapussa asuva Henriikka on saanut oman koiran, jota sanotaan Raipeksi. Kohta käy ikävällä tavalla ilmi, ettei Henriikka pysty pitämään minkäänlaista kuria isolle ja tarmokkaalle ranskalaiselle paimenkoiralleen. Ensi töikseen Raipe yrittää päästä tyttöjen hoitokoiran Aksun kimppuun ja kaataa Sohvin pihalla niin pahasti, että hän loukkaantuu.

  

Kaiken lisäksi taloyhtiöön on pesiytynyt rottia. Ihmiset heittelevät kadunkulman nakkikioskilla roskia maahan, ja Henriikan äiti ruokkii myös lintuja, mistä talonmies ei lainkaan pidä. Aino ja Isla saavat määräyksen pitää Aksu kaukana roskakatokselta, koska sinne on asetettu rotanloukkuja. Mutta miten sitten käykään...

  

Suosituista eläinkirjoistaan tunnettujen Merja ja Marvi Jalon Unelmakoirat-sarjan kolmas osa. Ilmeikkään nelivärikuvituksen kirjaan on piirtänyt Reija Kiiski.

    

60 ja 68 sivua, Karisto 2020 / Kvaliti 2022
  
Kuvittanut: Marjo Nygård / Reija Kiiski

  

Sarjassa ilmestynyt:

• Aksu etsii kotia
• Iki-ihana Jekku
• Ilkiö nimeltä Raipe

  

Luettu myös täällä: Aksu etsii kotia: Lapsen maailma | Ilkiö nimeltä Raipe: Kirjahullun päiväkirja, Lue meille äitikulta

3x kotimainen säeromaani

"olen hattaraa

kepeää

sotkuista

tahmeaa"

  

Arvostelukappale

  

Kuinka mahtavaa, että säeromaaneja saadaan nyt tiheässä tahdissa kotimaisiltakin tekijöiltä! Kirjatubesta ja kirjagramista tutun Varjokirjojen eli Sanni Ylimartimon esikoisteos Pimeässä hohtavat tähdet on loistava uusi tulokas kentälle. Vaikka teoksen päähenkilö fanittaakin k-poppia, ei lukijan tarvitse tietää aiheesta tietää mitään voidakseen nauttia tarinasta.

  

Mun vanhemmat näkevät vain

tunnit        jotka istun näytön äärellä 

ne kerrat kun en mene ulos 

sen miten en                "elänyt oikeasti"

Vaikka se on perhe ympäri maailmaa (s. 56)

   

14-vuotias Mira on koulukiusattu tyttö, liian pitkä ollakseen näkymätön. Hänen pelastusrenkaansa, pakopaikkansa, taikamaailmansa "jonka lapset löytää vaatekaapista" ja perheensä on k-popissa ja fanittamisen kautta löytyneiden ihmisten luona, "me kaikki jotka emme kuuluneet". Äidin rakkaus on tukahduttavaa, hän ei anna Miran kokeilla siipiään. Onneksi lopussa Mira pääsee nousemaan lentoon. 

  

Collapse kertoo

omien pelkojen voittamisesta

ja siitä ettei saa antaa muiden lannistaa omia unelmiaan (s. 36)

  

Mira haluaa suosikkibändinsä keikalle, tapaamaan netissä solmittuja ystävyyksiään, mutta äidistä matka pikkukylästä Helsinkiin on liian vaarallinen tytölle. Niinpä nuoruuden vimmalla Mira päättää lähteä ilman lupaa. 

  

Teos käsittelee minulle todella tuttuja tunteita koulukiusaamisesta, oman jutun löytämisestä ja siitä, kuinka vaikeaa on ottaa kontakti uusiin ihmisiin (etenkin poikiin), vaikka k-popin maailma ja fanittaminen ovatkin itselleni aika vieraita. 

  

tuossa ihmisessä ei ole mitään vikaa

ja silti häntä kiusataan

Silloin ajattelin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan

että ehkä minussakaan

              ei ole. (s. 37)

  

Kieli on jutustelevaa, välillä ihastuttavan runollista ("Olen talvesta kankea puu jota kevät herättelee") ja tarina soljuu kirkkaana. Olisin toivonut lopun olevan ihan hiuskarvan verran erilainen, mutta silti tämä on erittäin mainio kokonaisuudessaan. Erityisesti pidin äidin keltaisesta kuplavolkkarista! 

  

Muodon, napakan pituutensa ja kerrontansa tenhoavuuden ansiosta tämä on passelia luettavaa vähänkin lukeville nuorille. Todella tasokas esikoinen, joka nousee suosikkisäeromaanien joukkoon. Odotan suurella mielenkiinnolla Ylimartimon seuraavia teoksia.

  

Arvosana:

        

Takakannesta:

14-vuotiaan Miran elämän valopilkku on k-pop. Hän pakenee arkea nettiin musiikin ja ihanien ystävien pariin unohtaakseen kiusaajat, ylihuolehtivan äidin ja epätoivoisen etäihastuksen. Kun Miran suosikkiyhtye ERR0RC ilmoittaa saapuvansa Suomeen keikalle, Mira haluaa mukaan keinolla millä hyvänsä. Ensin on vain kerättävä lippurahat ja saatava äiti uskomaan, ettei keikalla ole mitään vaaroja. Mutta millaista on astua maailmaan ja kohdata netissä eletty elämä vihdoin todellisuudessa?

  

152 sivua, Karisto 2022

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet, Lastenkirjahylly, Kulttuuritoimitus, Luova ruho, Kirjailuja

  

*****

  

"Ranta on hiljainen ja autio.

Toisella puolella hämärää pihaa nousee

musta, mäntyjen muotoinen metsänraja.

 

Jokin osa minusta rakastaa

sittenkin Suomea ja sen karuutta."

   

   

Arvostelukappale

  

Hanna van der Steenin Punapipoinen poika oli 10. lukemani säeromaani. Niin ihanaa, että yhä useampi suomalainen kirjailija on innostunut kirjoittamaan säeromaanimuotoon. Tämä on suloisen samaistuttava, rehellisen raaka ja aito kuvaus suuria mullistuksia kokeneen nuoren elämästä. Tosin mustan hupparin ja kollareiden käyttö ei ehkä ihan täytä vaihtoehtonuoren kuvausta... Sisältövaroituksena itsetuhoisuus. 

  

mummolassa kello pysähtyy

aina viinimarjanmehun makuiseen

lapsuuteen (s. 30)

  

Tällä kertaa seurataan 15-vuotiaan Marlin elämää, jossa on tapahtunut suuri muutos. Hän on asunut perheineen Yhdysvalloissa, mutta nyt he paluumuuttavat Suomeen. Juuri, kun Marli on alkanut seurustella ihastuksensa kanssa. Pojasta ei kuulu enää pihahdustakaan tytön kadottua maisemista ja Marli kokee itsensä ulkopuoliseksi synnyinmaassaan. Kaikki ahdistaa, ja isä pitää häntä näyttelypuudelina, ostelee kalliita tavaroita hyvitykseksi, eikä näe tyttären kipua. Äitikin keskittyy mieluummin viinilasiinsa kuin teinin elämän myrskyihin.

  

Samassa itkettää kaikki:

Se, että olen niin ulkopuolinen.

Se, että kukaan ei ymmärrä,

miltä minusta tuntuu. (s. 40-41)

  

Ei tässä päästy niin syvälle päähenkilön sisäiseen maailmaan kuin joissakin muissa säeromaaneissa, mutta Marlin elämäntilanne on samaistuttava, koskettava ja puhutteleva. Kirjassa kuvataan myös hyvin nuorten naisten kokemaa seksuaalista ahdistelua tai ainakin sen uhkaa, kuten pelkoa yksin liikkuessa (niin samaistuttavaa). Koulussa pojat katsovat Marlia, mutta kun hän ei vastaa katseisiin, hän onkin yllättäen "vitun huora". Bileissä Marlin pakaraa kouritaan. 

  

Tahtoisin repiä

särön ihooni,

jotta valo pääsisi sisälle

keventämään pimeyden painoa. (s. 52)

   

Marli tapaa perheen koiraa Lamppua ulkoiluttaessaan mystisen, punapipoisen pojan, josta tulee hänelle yllättäen tärkeä. Teoksen nimen perusteella voisi kuvitella, että tuo poika olisi isommassakin roolissa, mutta hänet tavataan vain muutaman kerran. Tässä oli jollakin tapaa paljon samaa henkeä kuin Pimeässä hohtavissa tähdissä ja JS Meresmaan Dodo-sarjassa sekä E. Lockhartin romaanissa Me olimme valehtelijoita.

  

Lumihiutaleet leijailevat katulampun 

valossa. Ajattelen taas Narniaa ja sitten lapsuutta Suomessa

ja nuoruutta ulkomailla ja sitä, ettei mikään

enää ikinä tule olemaan niin kuin ennen. (s. 21)

   

Arvosana:

        

Takakannesta:

Hanna van der Steenin säeromaani Punapipoinen poika kertoo 15-vuotiaasta tytöstä, Marlista, joka muuttaa kahden ulkomaan vuoden jälkeen takaisin Suomeen. Hän tuntee olonsa ulkopuoliseksi vanhoissa ympyröissä ja alkaa masentua. Onneksi hän törmää lähipuistossa salaperäiseen poikaan, Suideen, jonka kanssa keskustelu lievittää pahaa oloa. Mutta mikä pojan oma salaisuus on?

  

107 sivua, Kvaliti 2022

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Lastenkirjahylly, Lukufiilis, Kirjahullun päiväkirja, Kirjojen keskellä

  

*****

  

"Apokalyptinen aika oli alkanut."  

      

    

Meitsin nimi on Gabriel Kaido Janek,

aina saa olla selittämässä,

mist mä tiiän mikä nimi se oikein on,

Viroon kadonneen faijan huono idea. (s. 9)

  

Veera Salmen säeromaanissa Olin niinku aurinko paistais päästään palaamaan koronakevään 2020 ahdistuneisiin tunnelmiin. (Salmi on vähän jumittunut tähän koronateemaan, sillä tämän jälkeen julkaistussa Oboin kirjassa on niin ikään koronaviittaus, joskin hyvin salaliittoteoriamaisesti). 

  

Makasin keittiön paksulla ikkunalaudalla

ku ruumis

josta raatokärpäset jo etsiskeli 

kotia suurperheilleen. (s. 92)

  

Gabriel on yläasteikäinen ja hänellä on joitakin vuosia nuorempi pikkusisko. Äiti on sairaanhoitaja ja tulee eräänä päivänä kotiin kipeänä, oletettavastikin koronan saaneena tai sitten kyse on masennuksesta, ehkä molempia, mutta se ei tarinasta käy ilmi. Hän umpioituu makkariinsa ja pitkin kirjaa on epäselvää, onko hän enää edes elossa. Lapset eivät osallistu etäkouluun, vaan haahuilevat missä sattuu, mutta äiti on jättänyt heille ohjeistuksena, ettei sosiaalitoimistoon saa ottaa yhteyttä.

  

Tämä oli hyvin ristiriitainen tapaus. Paikoin tässä oli aivan loistavaa rivien lentoa, huimaa leikittelyä fonteilla ja neljännen seinä rikkomista puhumalla suoraan lukijalle. 

  

Yöllä kerrostalojen yllä roikku tummansininen kosmos (s. 18) 

SATOI OUTOJA ASIOITA keittiön katosta, satoi lunta ja verta (s. 24) 

Yhdeltätoista kävelin yönpimeään leikkipuistoon.

Lapset puuttu. Se oli kuollu ku hautausmaa. (s. 28) 

Aurinko paloi valoverhojen takana

Ilmassa hiukkasia

Vesilaseissa pienten kärpästen kuolleita ruumiita (s. 52) 

Avasin ikkunan, ja saman tien sisään työnty märkää maaliskuuta, kymmenentonnia masentavaa maaliskuuta, pienemmästäkin voisi mennä mäsäksi (s. 56) 

Ja koko yön mä

olin valveilla ja palelin

musta peitto ympärilläni

tumma avaruustiheni

puristavaks maapallon yllä (s. 97) 

koivu kadun varressa,

oli täynnä kakaduja, koaloita ja pandoja,

päivän värisevä kirkkaus täytti ilman maasta avaruuteen asti (s. 106)

  

Välillä kuitenkin tuli vastaan todella töksähtäviä kohtia, joissa kirjailijan mopo keulii liikaa ja ensimmäisen koronakevään kaikki kamaluus tiivistyy muutamaan merkkiin. Naurahdin, kun yhdellä sivulla mainittiin neljä kertaa picachu, mutta yhteen niistä oli lipsahtanut typo pikachsu. En tiedä, kuin tuollainen on edes mahdollista... 

  

Ja seuraavan yön

pyörin kuin valaansukuinen meriotus

painajaismaisissa aallokoissa

upottavissa soissa

tuntemattomilla kosteikoilla

metsissä, joissa kuolleiden ihmisten pääkallosta kasvoi

             verta tihkuvia kukkia

--

olin KOKO MAAILMAN VIIMEINEN ELOSSA OLEVA IHMINEN

ja ilma, se oli tiheänä karvaisista hyönteisistä (s. 114)

    

Ison miinuksen annan transihmisen deadnamesta. Siis oikeasti, eikö tosiaan 2020-luvulla osata olla väärinnimeämättä ihmisiä! Ja kun sisarukset pelleillen sovittelevat äidin mekkoja, Gabriel pohtii "olinko mä tullu hulluksi ja muuttuisinko mä nyt joksku toiseks"... että sellaista kivaa lokaa sitten. Ja ei, en voi kyllä kovin lämpimästi suositella kirjaa, johon on tällainen faux pas on päässyt kustannustoimittajalta eteenpäin. 

  

Arvosana:

          

Takakannesta:

Ensirakkaus, koronakevät.

  

Säeromaani pojasta, jonka elämässä järisee yhtäkkiä kaikki.

  

Äiti makaa sairaana huoneessaan, ruokakaapit ammottavat tyhjyyttään, rahat ovat loppu eikä pikkusisko Meerike jaksa osallistua etäopetukseen. Gabriel huomaa olevansa yksin vastuussa kaikesta. Varsinkin siitä, että sossuille ei paljastu, missä mennään, koska silloin Meerike saatettaisiin ottaa huostaan. Mutta kaiken kamaluuden keskelläkin löytyy välillä pilkahdus toivoa, kadulta löytynyt kymppi, pieni koiranpentu tai ihana Aava, joka saa Gabrielin leijumaan.

  

136 sivua, Otava 2021

   

Luettu myös täällä: Kirjavinkit, Siniset helmet, Luova ruho, Lastenkirjahylly

Heinäkuun luetut

  

Heinäkuu heilahti ohitse kauhean nopeasti, mutta ehdin myös lukemaan paljon - kiitos säiden viilentymisen (en ole yhtään helleihminen). Etenkin kirjabloggaajien lukumaratonin toisella kierroksella sain luettua 10 teosta, joista suurin osa kirjastosta. Kolmas kierros on luvassa elokuun viimeisenä viikonloppuna. Lisää tietoa kannattaa käydä etsimässä Oksan hyllyltä -blogista. 

  

Heinäkuussa järjestettiin jälleen kaksi vuosittain toistuvaa haastetta. Naistenviikolla julkaisin yhden hillotun postauksen, vaikka tarkoitus oli ehtiä julkaisemaan muutakin. Kirjabloggaajien klassikkohaasteessa puolestaan pyörähti 15. kierros, minun haastepostaukseni löytyy täältä. 

  

Discordissa vetämässäni lukupiirissä valitaan elokuun toisella viikolla syksyn kirjat. Nyt onkin hyvä tilaisuus tulla mukaan ja äänestämään tulevia kirjoja! Mukaan pääsee laittamalla minulle viestiä esimerkiksi Instagramissa tai sähköpostilla. Elokuussa luemme Mary Shelleyn klassikon Frankenstein, ja keskustelemme siitä etänä 28.8. klo 18.

  

Heinäkuussa luin 25 kirjaa (4456 sivua), joista seitsemän oli sarjakuvaa, viisi kuvakirjaa, viisi lasten romaania, kolme YA:ta (joista kaksi säeromaaneja) ja kolme aikuisten romaania. Parhaat lukuhetket tarjosivat Ripley - Nopea yhteys (ollen samalla vuoden paras kirja), Menneisyyden kaiku, Kirke, Agnes-sarjan päätösosa, Maja ja ystävät sekä Punapipoinen poika.

  

Kaikki heinäkuussa luetut:

• Kaiu Shirai & Posuka Demizu: The Promised Neverland 3
• Kenta Shinohara: Astra - Avaruuden haaksirikkoiset 1
• Madeline Miller: Kirke
• Tuutikki Tolonen: Agnes ja varjo ikkunassa
• Tatsuya Endo: Spy x Family 3
• Yoshiyuki Sadamoto: Neon Genesis Evangelion 1: Enkelin hyökkäys
• Riina ja Sami Kaarla & Anders Vacklin: Pet Agents - Lemmikkifrendit: Bitti ja Moodi
• Hilkka Liitsola: Uuden alun kajo
• Annukka Salama: Ripley - Nopea yhteys
• Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari
• Emilia Erfving: Kasan nenä
• Hannele Lampela & Ninka Reittu: Prinsessa Pikkiriikki ja (kaamea) totuus vauvoista
• Sandra Dieckmann: Metsän kätköissä - Retki eläinten maailmaan
• Anna-Leena Rajamäki: Valkea nalle ja syysmyrsky
• Larysa Denysenko & Masha Foya: Maja ja ystävät
• Merja & Marvi Jalo: Unelmakoirat 1: Aksu etsii kotia ja Unelmakoirat 3: Ilkiö nimeltä Raipe
• Malin Falch: Viikingit ja Varis
• Hanna van der Steen: Punapipoinen poika
• Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais
• Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku
• Stephen King: Tervetuloa Joylandiin
• L.M. Montgomery, Crystal S. Chan & Kuma Chan: Anne of Green Gables
• Keum Suk Gendry-Kim: Grass

  

Helmet-lukuhaasteessa suoritetut kohdat:

  

3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana - Annukka salama: Ripley - Nopea yhteys 

20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä - Madeline Miller: Kirke

37. Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle mielelle -  L.M. Montgomery, Crystal S. Chan & Kuma Chan: Anne of Green Gables

38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave - Stephen King: Tervetuloa Joylandiin

42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä - Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku

46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen - Hanna van der Steen: Punapipoinen poika 

   

     

Elokuun lukupinossa:

• Eli Brown: Kummat
• Ingrid Law: Lahja
• Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperhon kutsu
• Oona Pohjolainen & Adile Sevimli: Kärsimyskukkauuteaddiktio
• Rick Riordan: Syvyyksien tytär
• Mary Shelley: Frankenstein
• Cristal Snow & Kati Vuorento: Penni Pähkinäsydän ja mörkökuumeen kirous

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 15 | Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari

"Nyt Krabat näki myllyn.

  

Se oli hänen edessään lumeen kyyristyneenä, pimeänä ja uhkaavana 

kuin saalista vaaniva valtaisa ja vihainen eläin."

    

  

Mutta mikä piru oli mennyt värvättyjä saattavaan luutnanttiin, kun tämä oli työntänyt jalkojensa väliin miekan tuppineen kuin keppihevosen! (s. 65)

  

Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 15, Helmet 29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa

  

Otfried Preusslerin Mustan myllyn mestari on monelle tuttu peruskouluajoilta mutta minulle tämä 1700-luvun alkuvuosiin sijoittuva klassikko tuli vastaan ensimmäisen kerran vasta verrattain vähän aikaa sitten. Kirja on ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi 1978 WSOY:n nuortenkirjat -sarjassa ja tästä löytyy myös vihreäkantinen pokkari korpin kuvalla vuodelta 2003. Vanhemman painoksen oranssi kansi oli hyvin haastava kuvattavaksi, onneksi myös nimiösivulla on Herbert Holzingin kuvitusta, jota oli paljon kivempaa kuvata Ainolan puiston kasvihuoneella. 

  

"Ole huoletta", Krabat sanoi. "Minä en välitä tytöistä vähääkään enkä osaa kuvitellakaan että se asia muuksi muuttuisi." (s. 42)

  

Eihän tämä nyt niin hurja ollut kuin kuulemani perusteella olin muodostanut mielikuvan, enemminkin kirjassa korostuu nuorten miesten välinen ystävyys ja on tässä jopa romanssikin. Kyllä joukkoon mahtuu silti rajumpaakin kuvastoa, kuolemia ja fyysisiä rangaistuksia, eli ihan perheen pienimipien iltasatumateriaalista ei ole kyse. Tämä oli myös yllättäen paljon uskonnollisempi kuin olin ajatellut. Tapahtumia ajoitetaan erilaisilla kristillisillä pyhäpäivillä ja koko tarina alkaa siitä, kun päähenkilö on kiertelemässä tiernapoikana. 

  

Krabat erotti hämärässä rivin pitkulaisia ja matalia kumpuja: ne olivat hylätyn kalmiston hautoja, kanerva oli peittänyt ne eikä näillä hoitamattomilla kummuilla ollut ristiä eikä kiveä. Kenen hautoja ne mahtoivat olla? (s. 70)

  

Vaikka tapahtumia ei kirjassa niin paljoa olekaan, vaan keskitytään enemmän hahmojen kasvattamiseen, oli tämä hyvin nopealukuinen. Mielestäni tosin vaatisi ehdottomasti uuden käännöksen, sillä vaikka "onko sinussa kuumetta" saattaakin sopia kirjan kuvaamaan aikaan, ei se modernille lukijalle välttämättä ole luontevaa (ja naurahdin, kun eräs hahmo sanoo: "Ennen lähtöä kopeloimme pojan vielä kertaalleen." Ehkä ei se paras sanavalinta eräänlaiselle hammastarkastukselle...) Kuvituksen kun vielä saisi vaikkapa Teemu Juhanilta tai Brocilta, niin maistuisi varmasti nykynuorillekin. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista jokainen kattaa yhden vuoden. Alussa 14-vuotias Krabat kuitenkin vanhentuu satanististen oppien takia jo ensimmäisen vuoden aikana kolmen verran.

  

Krabat ei pahemmin piitannut talvesta varsinkaan kun se kaikessa lumen runsaudessaan ei ollut erityisen kylmä, mutta toisten myllyrenkien mielialaa talvi näytti koettelevan: Viikko viikolta he muuttuivat yhä äreämmiksi, ja mitä lähemmäksi vuoden vaihde tuli, sitä vaikeampi heidän kanssaan oli tulla toimeen. He olivat ohutpintaisia kuin raa'at kananmunat ja ärtyisiä kuin kalkkunakukot. (s. 72)

  

Krabat päätyi myllylle nähtyään toistuvaa unta, jossa häntä kutsutaan yhdeksi rengiksi kahdestatoista. Nimilista olisi ollut ihan hyvä, sillä en millään osannut yhdistää kuin muutaman useimmin mainitun hahmon nimiinsä. Eniten mieleen jäivät Tonda ja Juro, jotka molemmat auttavat Krabatia pärjäämään myllyllä. Krabatin vanhemmat kuolivat isorokkoon vuotta ennen kuin hän päätyi myllylle. Hänet otettiin pastorin perheeseen, mutta hän karkasi, koska ei jaksanut käyttäytyä koko ajan kunnolla vaan olla joskus vähän vallaton. Hän haluaa karata myllyltäkin, mutta se ei olekaan yhtä helppoa.

  

"Sinun tulee tietää, Krabat, että olet Mustassa koulussa. Täällä ei opita lukemista, kirjoittamista tai laskemista - täällä opitaan taitojen taitoa. Tuo edessäni pöydällä ketjuilla kiinnitetty kirja on Koraktor eli Helvetin pakko. Kuten näet, sen sivut ovat mustat ja kirjoitus on valkoista. Se sisältää maailman kaikki loitsut. Ainoastaan minä saan lukea sitä, koska minä olen mestari." (s. 34)

  

Olen aina ihmetellyt tiedätte-kyllä-kenen teoksissa, että miksi noidat ja velhot eivät vain heilauta taikasauvaa ja tee kaikkea valmiiksi. Miksi monilapsisen perheen äiti laittaa kauhan sekoittamaan ruokaa, eikä vain taio ruokaa valmiina ja miksi koulun talonmies luuttuaa lattioita, eikä niitä ole lumottu puhdistautumaan itsestään? Tässä kirjassa on tarjolla yksi, joskin ympäripyöreä ja etenkin nykyaikana vanhentunut selitys: "ajattele kuinka pian sinäkin kyllästyisit elämään joutilaana! Ilman työntekoa ei mistään tulisi ajanoloon yhtään mitään, paitsi että joutuisit vain ennen pitkää perikatoon". Minä todellakin napsauttaisin aina sormiani, jos saisin sillä siivottua asunnon monen tunnin ahertamisen sijaan. Mukana on myös fantasiaklisee: maaginen ase, joka muuttaa väriä, kun vaara uhkaa.

  

"Luuletko sinä että tyttö osaa noitua?" 

"Toisella tavalla kuin me", Juro sanoi. "On noituutta joka opitaan vaivalloisesti merkki merkiltä ja kaava kaavalta ja se on sitä mikä sisältyy Koraktoriin. Sitten on sellaista joka kasvaa sydämen syvyyksistä silloin kun on huolissaan rakastetustaan." (s. 209)

  

Loppupuolella oli selkeästi ollut kääntäjällä, kielentarkastajalla tai vastaavalla ollut kiire, kun lähes jokaisella sivulla viimeisten 50 sivun ajan oli jokin pieni typo. Esimerkiksi sivuilla 164-165 oli peräti kolme typoa vain muutaman rivin välein: "jonkain päivänä", "hän omistauti kaksin verroin innokkaammin" ja "pakkanen jatkui hellittämättömän anakrana". Harmillista. Nautin kuitenkin erityisesti kirjan luontokuvauksista, joita on ripoteltu pitkin tarinaa: 

  

• Oli kaunis ja aurinkoinen heinäkuun päivä. Närhet rähisivät puissa, kuului tikan koputusta, ja vadelmapensaikot olivat tulvillaan mehiläisten ja kimalaisten surinaa. (s. 51)

• Aurinko paistoi, ja koivut kuvastuivat tienvarren vesilammikoissa. Nummen kukkuloilla ruoho oli kellastunut ja kanervankukat lakastuneet jo kauan sitten. Pensaikoissa oli siellä täällä punaisia marjoja kuin veripisaroita. Siellä täällä kimalteli myöhäisiä hämähäkinverkkoja hopeanhohtoisina. (s. 67)

• Koskaan aikaisemmin Krabat ei ollut huomannut, kuinka monenlaista vihreää oli olemassa: satoja vivahteita ruohonvihreää, koivun- ja pajunvihreää, välillä sammalenvihreää, toisinaan hivenen siniseen vivahtavaa vihreää, nuorta ja leimuavaa vihreää myllylammen rantamilla, jokaisessa pensaassa ja marjanvarvussa - tummaa ja lakastunutta vihreää männyissä, toisinaan uhkaavaa ja ja melkein mustaa, toisinaan illan suussa heleää kuin kullalla silattua. (s. 178)

  

Huomasin, että tämä oli muuten ensimmäinen saksasta käännetty klassikko jonka olen haasteeseen lukenut ja mietinkin, että pitäisi yrittää laajentaa muihinkin kieliryhmiin kuin englantiin ja suomeen (no, Tove Jansson kirjoitti ruotsiksi, mutta oli kuitenkin suomalainen). Olisikin kiinnostavaa tutustua vaikkapa ranskan-, espanjan- ja portugalinkielisiin kuin myös eteläamerikkalaisiin, afrikkalaisiin ja aasialaisiin klassikoihin, sillä euro- ja anglosentrisyys ei oikein tunnu enää hyvältä näin pitkällä haasteessa ja 2020-luvulla (vaikka haasteen ulkopuolella laaja-alaisesti luenkin). 

Joten jos teillä tulee mieleen etenkin feministiä sekä scifin ja fantasian klassikoita, jotka ovat toisilta kieli- tai kulttuurialueilta, jättäkää vinkkinne kommenttilaatikkoon!

  

Krabatin lävitse kulki väristys, ja hän alkoi kutistua: hänen vartalonsa muuttui yhä pienemmäksi, ja hänelle kasvoivat korpinsulat, nokka ja kynnet. (s. 34)

       

Valitsin kirjanmerkiksi tämän puolisolta saamani magneettisen ihanuuden, Samuel Jessurun de Mesquitan Hoornuil (1915). 

     

  

Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

William Golding: Kärpästen herra

L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

George Orwell: Vuonna 1984

C.S. Lewis: Velho ja leijona

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi

Minna Canth: Papin perhe

Kate Chopin: Herääminen

Octavia E. Butler: Aamunkoitto

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta

James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni

Vonda N. McIntyre: Unikäärme

    

Arvosana:

       

Takakannesta:

Nelitoistavuotias Krabat saa unessa käskyn mustilta korpeilta: hänen on lähdettävä Schwarzkollmin myllylle. Mylly on pelottava ja pahamaineinen, mutta Krabat tuntee, että hänen on pakko totella. Mustan myllyn mestarilla on yksitoista renkiä, kahdestoista makuusija on tyhjä ja sille asetetut vaatteet sopivat Krabatille. Mutta Krabat ei vielä tiedä millainen hinta hänen on oppiajastaan määrä maksaa.

  

Suomentanut: Mikko Kilpi, 220 sivua, WSOY 1978

   

Alkuperäinen nimi: Krabat (1971)

  

Teos on luettu myös täällä: Kirjavinkkit, Taikalyhty, Lunaran lukunurkka

Naistenviikko | Alice Walker: Häivähdys purppuraa

"Maailma muuttuu, minä sanoin. Maailma ei enää kuulu yksin pojille ja miehille."

    

  

Aloitin Feministisessä lukupiirissä helmikuussa (joka on myös Black History Month) käsitellyn Alice Walkerin klassikon Häivähdys purppuraa sattumalta hänen syntymäpäivänään 9.2., mutta säästin teoksen postauksen Naistenviikolle. Oli kiinnostavaa päästä keskustelemaan kirjasta piirissä, sillä se oli roikkunut vuosia lukulistalla. Ja koska puolet kirjasta sijoittui Afrikkaan sain ruksia Helmet-lukuhaasteen vaikeaksi arvelemani kohdan 33 eli kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan. 

  

Minä en edes vilkase miehiä. Näin on. Naisia minä kyllä katton koska niitä minä en pelkää. (s. 16)

  

Teos pääsi kuitenkin todella yllättämään. En nimittäin tiennyt siitä mitään etukäteen, en sitä, että se on kirjemuotoinen tai että tämä LGBTQIA+ klassikko käsittelee myös sellaisia isoja teemoja kuten rasismi, raiskaus ja imperialismi. Nyt ymmärrän, miksi se on toistuvasti tullut vastaan kiellettyjen kirjojen listoilla. Se on herättänyt paljon kohua ilmestyessään ja yhä tänäkin päivänä. Yksi mainioimpia kohtia teoksessa:

  

Shug sano että ota peili ja kato itteäs. Et ole tietty ikinä kattonu itteäs sieltä alhaalta. (s. 108)

  

Kääntäjä Kersti Juva on onnistunut hyvin päähenkilö Celien murteellisessa puhetyylissä. Aluksi Celie osoittaa kirjeensä jumalalle, myöhemmin siskolleen Nettielle ja niiden avulla päästään näkemään niin Celien kuin Nettienkin elämää muutaman vuosikymmenen ajan 1900-luvun alussa, maailmansotien varjossa. Kummankin naisen elämässä on ylä ja alamäkiä, rajuja kohtaloita kuin onnen hetkiäkin.

  

Niillä on ottaa väittää että se että orjuus ei pelastanu on meidän syy, Sofia sano. Niin kun me oltas oltu niin toopeja ettei osattu olla orjina. (s. 134)

  

Teos täräytti heti alussa kovaa. Celien isä raiskaa tytön tämän ollessa vasta 14 ja kun hän synnyttää lapsen, annetaan se heti adoptoitavaksi. Celie tosin luulee lapsensa kuolleen. Hän tulee raskaaksi vielä uudelleen, mutta tämän syntymän jälkeen isä naittaa Celien leskimiehelle, joka pahoinpitelee häntä toistuvasti - ajan tavan mukaisesti vaimot hakattiin kuuliaisiksi - ja makaa hänen kanssaan, vaikka Celietä ei yhtään kiinnostaisi. Onneksi "jumala on tyssännyt" Celien kuukautiset, eli hän ei voi tulla enää raskaaksi. Nettie puolestaan päätyy Afrikkaan lähetyssaarnaajien kanssa

  

Isäntä sano että Celie, kerro mulle totuus. Onko niin että et tykkää minusta koska minä olen mies? (s. 318)

  

Lukemassani vanhassa painoksessa sivuilla oli asettelun takia paljon tyhjää, sillä kirjeet alkoivat puolivälistä sivua ja suurin osa oli vain sivun mittaisia. Kiinnostaisi nähdä, millaisen asettelu huhtikuussa ilmestyneessä kauniskantisessa uusintapainoksessa on. Lukeminen oli vauhdikasta, vaikka samaan aikaan olin koko ajan tuohtunut. En siis Celielle vaan Celien ja kaikkien ihonvärinsä, sukupuolensa tai seksuaalisen suuntautumisen takia kärsineen puolesta. 

  

Sofia ja Harpo yrittää aina työntää mua jollekki miehelle. Ne tietää että minä rakastan Shugia mutta ne luulee että naisten rakkaus on joku vahinko, että sitä ihastuu siihen kuka siinä sattuu olemaan. (s. 327) 

  

Teoksen sateenkaarevuus pääsi tosiaan yllättämään ja ihmettelen, kun en muista, että siitä puolesta olisi lukiossa tai yliopiston kirjallisuuden opinnoissakaan puhuttu ollenkaan. Päädyinkin googlaamaan, kuinka siihen on suhtauduttu, ja nopeasti silmiini osui otsikointi: "The Color Purple is a lesbian story. No matter how many try to erase it." Kuulemma kirjasta tehdyssä filmatisoinnissakin on teema harmillisesti häivytetty pois. Asiaan lienee vaikuttanut suuresti mm. ilmestymisvuosi, 1985.

  

Kaikki muut värilliset naiset mitä minä tunnen rakastaa lapsia. Sinun tuntees on minusta jotenkin luonnottomia. (s. 332)

  

Harmittavaa, että kirjan sateenkaarevuutta on peitelty. Jännitin loppuun asti kuinka hahmoille käy ja olin tosi yllättynyt ja ilahtunut. Celie perustaa oman bisneksen. Hän tekee housuja naisille, jopa oman malliston raskaana oleville. Kun Nettie käytti kuukautisista sanaa kaveri, tuli mieleen, kuinka hämmentynyt olin lapsena äidin puhuessa "kallenpäivistä", luulin jonkun Kalle-nimisen tulevan kylään, vaikka tosiasiassa se oli vain eufemismi. Kokonaisuudessaan mainio ja asemansa ansainnut klassikko, jota voin suositella.

  

Tiesitkö että Afrikassa oli tuhansia vuosia sitten suuria kaupunkeja, isompia kuin Milledgeville ja jopa Atlanta. Tai että egyptiläiset jotka rakensivat pyramidit ja orjuuttivat israelilaiset olivat värillisiä? Että Egypti on Afrikassa? Että se Etiopia josta raamatussa kerrotaan tarkotti koko Afrikkaa. -- En ollut ymmärtänyt kuinka tietämätön olin. (s. 169)

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Romaani mustien elämästä Georgiassa, syvän Etelän viimeisessä vankassa rotuvihan linnakkeessa maailmansotien välillä. Rajun rehellinen kertomus Celien, nuoren mustan naisen kohtalosta insestin, väkivallan, riiston ja rasismin kyllästämässä ilmapiirissä. Irtonaista huumoria, lämpöä ja elämäniloa säteilevä tarina uskosta, toivosta, rakkaudesta naisiin, miehiin ja jumalaan.  

  

Suomentanut: Kersti Juva, 360 sivua, WSOY 1998 (5. painos, 1. painos 1982)
  
Alkuperäinen nimi: The Color Purple (1982)

  

Luettu myös täällä: Kirjavinkit, Mitä luimme kerran, Eniten minua kiinnostaa tie, Sivutiellä, Villasukka kirjahyllyssä, Kannesta kanteen, Annelin kirjoissa