maanantai 29. huhtikuuta 2013

Edwidge Danticat: Veressä viljava maa

"Nyt olen vielä lähempänä aurinkoa."
      
  
Kauan se oli ollut elämääni, mutta nyt se kaikki oli mennyttä. Nyt meidän kaikkien täytyi yrittää löytää tulevaisuus. (s. 188)
  
Kansanmurha, Haiti, Dominikaaninen tasavalta. Pelkona sekoittuminen. Nämä sanat hyppäsivät silmilleni, kun luin Helsingin Sanomissa olleen arvostelun kirjasta. Etsin luettavakseni kirjaa Rotu ja etnisyys-kurssin loppuesseeseen. Jokin Edwidge Danticatin teoksessa alkoi kiinnostaa. Danticatin kieltä on sanottu kömpelöksi kuvaillessaan rakastumista, mutta pääsevän ylemmälle tasolle toiminnan lisääntyessä. Minusta teksti oli tasaisen laadukasta, runollista ja rauhallista, ilmavaa, mutta vakavaa.
       
Hän kuvittelee että kyyhkyset vaikertavat samalla lailla kuin aaveet itkevät, kun ne ovat liian yksinäisiä tai liian surullisia, kun ne ovat olleet kuolleena niin kauan etteivät enää osaa lausua omaa nimeään. (s. 32)
      
Haitilaissyntyisen, mutta nykyään Yhdysvalloissa asuvan Danticatin romaani perustuu vuoden 1937 tapahtumiin. Dominikaanisen tasavallan diktaattori Rafael Trujillo antoi käskyn teloittaa kaikki saarivaltion haitilaisasukkaat. Kymmenet tuhannet, käytännössä orjuutetut sokeriruokotyöläiset saivat surmansa "valkaisuksi" kutsutussa tapahtumasarjassa. Teoksen lopussa eletään jo vuotta 1961, kun Trujillo saa surmansa.
     
Lukija pääsee seuraamaan tapahtumia vanhempansa nuorena menettäneen Amabellen silmin vuoroin lineaarisesti etenevän kerronan, vuoroin Amabellen takautumien kautta. Omiin lukuihinsa jaetut takautumat on erotettu muusta kerronnasta on tummentamalla.
    
Sinne kävellessä menee puoli aamua, vesiputouksen taakse jäävään kapeaan luolaan joen alkulähteelle, missä sokerityöläiset kylpevät. Luolassa on märkää sammalta, korallia ja marmorin näköistä kalkkikiveä. Ensin vesiputouksen taa pelottaa mennä, kun vesi iskeytyy täydellä voimalla olkapäihin. Silti sitä hiipii luolaan, kunnes ei näy muuta kuin hohtava vihreä fresko - märkien papaijanlehtien tummaa viherrystä. Ei kuulu sirkkojen siritystä, ei kolobrien sirinää, ei kyyhkysten kujerrusta. Kuuluu vain miten vesi liukuu kielekkeeltä ja kohisee vaahtoavana valkoisena suihkuna alas laskualtaaseen. (s. 106)
      
Amabelle on haitilainen, jonka vanhemmat hukkuivat tulvivaan jokeen. Amabelle jäi asumaan joen "väärälle", dominikaaniselle puolelle. Samanikäinen Valencia ja hänen isänsä löysivät Amabellen pian onnettomuuden jälkeen. Kysyttäessä hän kertoi kuuluvansa itselleen, vaikka myöhemmin palveleekin señora Valencian perhettä. Kirja alkaa señora Valencian synnytyksellä, jossa Amabelle toimii kätilönä. Rouva on toivonut tytärtä ja hänen miehensä poikaa. Yllätykseksi lapsia syntyy kaksi. Kookosmaidon valkoinen poika syntyy ensimmäisenä ja hunajamantelin värinen tytär seurasi perästä.  
       
Kaikkien yllätykseksi heikompana syntynyt tytär, "intiaaniprinsessa" Rosalinda, jää henkiin pontevan pojan, itse Generalissimon (Trujillo) mukaan nimetyn Rafaelin sijaan. Kun Rafi kuolee, Amabelle epäilee, että lasten isää señor Picoa kyllästyttää katsoa hyvinvoivaa tytärtään, joka on pulska ja tyytyväinen. Rouva kutsuu Rosalindaa kameleontiksi, sillä tämän ihonväri on lähempänä Amabellea kuin häntä itseään.
     
Papi, señora Valencian isä, oli aikoinaan muuttanut laaksoon päästäkseen eroon sodasta ja armeijasta, Hänen tyttärensä kuitenkin rakastui ensimmäiseen sotilaaseen, joka papin puutarhaan sattui kulkemaan. "Rakkautta ei aina pysty selittämään", toteaa papi, joka ei ymmärrä tyttärensä valintaa. Señoran ja señorin suhdetta ei solmittu rakkaudesta, he ovat kuin kaksi muukalaista. Señor oli aluksi ihastunut toiseen, joka kuitenkin torjui hänet. Pian tämän jälkeen hän näki Valencian isänsä puutarhassa poimimassa orkideoja. Orkideathan symboloivat rakkautta ja kauneutta, sekä pitkää ikää, kiinassa ne merkitsevät täydellisyyttä.
   
Hänen äänettömyytensä osoitti miten epäonnistunut oli tämä äkillinen avioliitto kahden muukalaisen kesken, joita eivät edes aika ja kaksi lasta - yksi tässä maailmassa ja toinen toisessa - olleet juuri lähentäneet. (s. 104)
  
Amabelle on lupautunut Sabastienille, jonka ruumiiseen raskas sokeripeltotyö on jättänyt merkkinsä. Amabellen menneisyyden varjot piinaavat häntä painajaisina, joista Sebastien äänellään ja kosketuksellaan ohjaa häntä kohti turvasatamaa. Heidän rakkaustarinansa jää lyhyeksi, sillä pian alkaa kuulua huhuja siitä, kuinka haitilaisia työläisiä on tapettu. Syyksi kerrotaan se, kuinka haitilaiset ääntävät persijan väärin. (En aiemminkaan ole pitänyt persiljasta, ja tämän kirjan luettuani se tuntuu vieläkin epämiellyttävämmältä yrtiltä.) Persilja nousee toistuvasti esille, sitä käytetään esimerkiksi mausteen lisäksi myös pesusienen tavoin.
     
Tartuin nyrkkeihin ja avasin ne nähdäkseni kämmenet, joista ruokojen leikkaaminen oli hangannut pois elämänviivat. (s. 148)
  
Mielenkiintoisana havaintona huomasin muutamaan kertaan sivuhahmona mainittavan, ruokakojua pitävän domiinikaaninaisen nimeltään Mercedes. Hänestä tuli mieleeni lukion jälkeinen aika, kun olin ennen yliopistoa puoli vuotta talouskoulussa. Olin lukiosta valmistuneiden linjalla, jossa keski-ikä oli vähän korkeampi kuin muissa ryhmissä. Yksi luokkatovereistani oli Mercedes niminen nainen dominikaanisesta tasavallasta. Nimestä tulee helposti mieleen eräs automerkki, mutta nimen taustaa hiukan tutkittuani sillä on vanhempikin merkitys, joka antaa syvyyttä Danticatin teokselle: Mercedes is a feminine given name of Spanish origin, referring to a title for the Virgin Mary, "Our Lady of Mercy".
    
Teos on raskaasta aiheesta huolimatta nopealukuinen. Sen sisältämä kertomus kuitenkin arvokas. Kaikki tuntevat ainakin jollakin tasolla natsit ja Euroopan holokaustin, mutta kuinka moni tietää haitilaisten kauhuista? Minulle tämä kirja avasi jälleen uusia näkymiä siihen, kuinka erilaisuus voi pelottaa ihmisiä, jotka pitävät itseään muita parempina. Suosittelen historiasta, ihmisoikeuksista ja vieraista kulttuureista pitäville ihmisille. Vaikka teos kertookin kansanmurhasta, on se pohjimmiltaan kaunis ja sykähdyksissä etenevä selviytymistarina.
     
Arvosana:
      
Takakannesta:
Amabella rakastaa Sebastienia, hänen sokeriruokojen naarmuttamia kasvojaan ja kovan työn kovettamia käsiään. He päättävät mennä naimisiin ja ylittää kahta valtiota ja kahta kansaa erottavan joen sadonkorjuun loputtua. Kesken arkipäivän toivorikkaan aherruksen, pian se jälkeen kun Amabelle on voitokkaasti auttanut emäntänsä kaksoset maailmaan, alkaa kylillä liikkua huhuja, että muissa kaupungeissa haitilaisia on alettu vainota, jopa tappaa…
    
Haitilaisten r-kirjain sointuu väärin, heidän ihonvärinsä on liian tumma ja he uhkaavat Dominikaanisen tasavallan rodun puhtautta. Tapahtumien vyöry erottaa Amabellen rakastetustaan, jota hän alkaa etsiä joen toiselta puolen, joesta, ja taas joen toiselta puolen.
        
Edwidge Danticat sijoittaa romaaninsa vuoden 1937 haitilaisten siirtotyöläisten joukkoteurastusta kuvaaviin tapahtumiin ja herättää henkiin historian unohtaman – mutta niin usein toistaman – tapahtumasarjan. Veressä viljava maa on tarina rakkaudesta, barbariasta, kunniasta ja ainoasta selviytymiskeinosta joka vainotuille ja viattomille jää: taito kestää.
  
Suomentanut: Leena Tamminen, 309 sivua, Gummerus 2000
     
Alkuperäinen nimi: The Farming of Bones (1998)
    
Kirjasta muualla: Helsingin Sanomat
  
Samantyylisiä kirjoja: Jean Rhys: Siintää Sargassomeri, Meera Syal: Anita and me, Zadie Smith: Valkoiset hapaat, Hanif Kureishi: Esikaupunkien Buddha, Sam Selvon: The Lonely Londoners, Philip Roth: Ihmisen tahra

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

James Joyce: Dublinilaisia

"Mitkään ystävät eivät ole vanhojen ystävien kaltaisia"

     
Praktikum 2 kirja 4/5, 30Koetus 1887/30 000 sivua.
   
Luin teoksesta vanhemman, Saarikosken 1965 suomentaman version. Vuonna 2012 ilmestyi uusi, Heikki Salojärven, kieliasuiltaan päivitetty versio. Suomennos selittyy tekijänoikeuksien vanhenemisella: Joyce kuoli vuonna 1941. Kokoelmalla meni vuosia päästä kustannettavaksi, ei siis ole klassikoksi tuleminenkaan helppoa.
     
James Joyce kuvaa novelleissaan tarkasti 1900-luvun alun dublinilaisia, tavallisia ihmisiä arkisissa toimissaan. Monet henkilöhahmot esiintyvät myös hänen myöhemmässä teoksessa Odysseuksessa, jonka suomennoksesta vastasi niin ikään Pentti Saarikoski. Muutamalla lausella Joyce tuo jokaisesta hahmosta esiin piirteitä, jotka eivät aina tue aikaisempaa glorifoitua "kelttiläistä kansankuvaa", vaan paljastaa irlantilaisista salattuja, inhimillisiä puolia, "turmeluksen ilmapiiriä".  Novellien rakenne ei ole aina juonellinen vaan ne ovat usein tuokiokuvia, joilla Joyce tahtoo kenties esitella mahdollisimman monta erilaista persoonaa.
  
Yhdessä novellissa kerrotaan miehestä, joka aloittaa kyseenalaisen suhteen varattuun naiseen. Toisessa novellissa seurataan nuorta naista, joka aikoo karata kotonaan mennäkseen naimisiin ulkomailla. Kolmannessa juopotteleva konttorivirkailija lyö poikaansa. Onpa mukaan jopa mahtunut nainen, joka menee naimisiin vaimentaakseen puheet vanhaksi piiaksi jäämisestään. Hänelle aviomiehnsä suurin arvo on tämän "abstrakti arvo miehenä". Esimerkiksi Parnasson artikkelissa Tarja Pulli vertaa uutta ja vanhaa suomennosta keskenään ja toteaa "Suomennoksen lukijalle sillä ei ole paljonkaan väliä. Minä pidän enemmän jostakusta miehenä sinänsä kuin hänen abstraktista arvostaan miehenä."
 
Minulle näillä kahdela on selkeä sisällöllinen ero: abstrakti mies ja tämän arvo on yleistävä ilmaus, hänellä ei ole merkitystä miehenä yksilönä vaan tämän edustaman sukupuolen edustajana, jolla on todennäköisesti enemmän arvoa ja valtaa kuin ajankuvansa naisilla. Mies sinänsä on nykyaikaisempi, lievempi ilmaus, joka antaa miehelle yksilönä enemmän arvoa. Minulle tämä suomennosten välinen ero on merkittävä ja olisi ollut hienoa lukea näitä kahta versiota tarkemminkin rinnakkain.
  
Harmaa, lämmin elokuun ilta oli langennut kaupungin ylle, ja lempeä, lämmin ilma, muisto kesästä virtaili kaduilla. Ikkunaluukut oli suljettu sunnuntain lepoon, ja kaduilla parveilivat iloisen värikkäät ihmisjoukot. (s. 47)
   
Joycen novelleja värittää vahvasti aikalaisten katolisuus. Joyce ei itse kannattanut katolisia aatteita ja huomasin usein hänen novelleistaan pohjavireen, joka ei yleensä ollut katolisuutta ylistävä. (Tämä saattaa johtua myös osittain omista uskonnäkemyksistäni, sillä erosin kirkosta joitakin vuosia sitten.) Dublin kuvataan kaunistelematta: se on hieman nuhjuinen, hiilipölyn tahraama kaupunki, jossa työntekeminen on raskasta. Ja raskas työ vaatii raskaat huvit. Välillä tuli olo, että Joycen Dublinilla ja nykypäivän Oululla on paljon yhteistä.
   
Myöhäissyksyn auringonlaskun hehku peitti ruohomatot ja käytävät. Se sirotti ystävällistä kultapölyä epäsiistien piikojen ja raihnaisten vanhojen miesten päälle, jotka torkkuivat penkillä. (s. 69-70)
 
Tätä klassikkoa uskaltaa suositella. Jopa klassikkokammoinen, kuten allekirjoittanut, nauttii tästä. Saarikosken hyvin aikaa kestäneessä suomennoksessa on kaunis ja soljuva kieli, jota on helppoa lukea. Etenkin maisemakuvailut lumosivat. Joitakin erikoisia sanoja, kuten "stritsa" tai käännöskukkasia, kuten "halli" (engl. hall) teoksesta löytyi, ne eivät kuitenkaan lukemista tai ymmärtämistä häirinneet toisin kuin esimerkiksi Lukukeskuksen Kiiltomato.net sivuilla Kirsi Suutarinen pelkää.
  
Olin kuullut paljon Joycen Odysseuksesta, kuinka se on vaikea ymmärtää ja pelkäsin tämän olevan samantyylinen. Päinvastoin, tämä oli varsin nopealukuinen. Suurin osa novelleista on noin kymmenen sivuisia ja yksittäin luettuina kevyitä paloja, joiden pinnan alla on kokonainen maailma. Kokoelman kaksi viimeistä novellia muodostavat kolmanneksen teoksesta. Toisenlaisen näkökulman teokseen antaa esimerkiksi Luettujen maailmojen Kata, joka lähes jätti kirjan kesken.
  
[H]änen tuli sääli köyhiä rappeutuneita taloja. Ne näyttivät hänestä rykelmältä kulkureita, jotka kyyhöttivät toisiinsa nojaten virran rantamilla, vanhat takit pölyn ja noen peitossa, katsellen auringonlaskun näkymää typerinä ja odotellen illan ensimmäistä vilun väristystä, joka kehottaisi heitä nousemaan, ravistelemaan itseään ja lähtemään matkoihinsa. (s. 72)
    
Teoksessa on 15 novellia Joycen nuoruuden vuosilta.
  1. Sisaret
  2. Tapaaminen
  3. Arabia
  4. Eveline
  5. Kilpa-ajojen jälkeen
  6. Kaksi liehakkoa
  7. Täyshoitola 
  8. Pieni pilvi
  9. Vastineet
  10. Savea 
  11. Surullinen tapaus
  12. Murattipäivä komitean istuntohuoneessa
  13. Äiti
  14. Armo
  15. Kuolleet
 
Arvosana:
    
Tyylilaji: klassikot, 
   
Samantyylisiä kirjoja: -
  
Suomentanut: Pentti Saarikoski, 229 sivua, Tammen Keltainen kirjasto 3. painos 2011 (ensimmäinen suomennos 1965)
  
Alkuperäinen nimi: Dubliners (1914)
  
Dublinilaisia Wikipediassa.

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Beth Revis: Across the Universe - Miljoona aurinkoa


"Hiljaisuus. Ja tähdet."
   
 
Luin tämän jo helmikuussa, mutta vasta nyt kirjoitin tästä. Piti antaa kirjalle aikaa hengittää, sillä liian vaikuttavista kirjoista on vaikeaa kirjoitta tuoreeltaan. 
   
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu alkuperäisesti Risingshadow-sivustolla.
   
Ensimmäinen osa Across the Universe-sarjassa, Matka alkaa, toi raikkaita tuulia nuorten scifi-kirjallisuuteen. Teos ilmestyi suomeksi alkuvuodesta 2012. Nyt vuotta myöhemmin lukijoiden odotukset palkittiin, kun uutta planeettaa, Kentauri-Maata kohti lähetetylle avaruusalukselle sijaitseva sarja sai jatkoa. 
  
Toisessa osassa Miljoona aurinkoa, puheenvuoronsa saavat jo tutuksi tulleet Amy, Varjelus-aluksella syväjäädytettynä matkannut tyttö ja Seuraaja, aluksen hierarkiassa Vanhimman jälkeen toinen, ja myöhemmin tämän tittelin perivä poika. Kerronta etenee edellisen osan tavoin vuoroin Amyn ja Seuraajan näkökulmista. Aikaisemmin kävi ilmi, että Amy on herännyt liian aikaisin, eikä tule koskaan näkemään vanhempiaan muutoin kuin jäähän vangittuina.
  
Matkan oli alkuperäisten laskelmien perusteella tarkoitus kestää 300 vuotta, mutta jokin menee pieleen ja pikku hiljaa koko tapahtumien ketju alkaa paljastua Amylle ja Seuraajalle. Toisessa osassa näitä salaisuuksia paljastuu lisää. Aluksen historiassa tunnetaan suuri taistelu, jonka jälkeen Vanhin-järjestelmä otettiin käyttöön. 
  
Seuraaja on nyt vastuussa aluksesta - Vanhin, vaikkei käytäkään tätä nimitystä. Rajallinen maailma ja oman paikan löytäminen sieltä ahdistavat Amya ja hän ei näytä tajuavan pojan uusia vastuualueita ja jää usein yksin omaan, pimeään huoneeseensa. Kun uusia vihjeitä suuresta käännekohdasta alkaa paljastua, Amy hakee ratkaisua kirjoista. Kirjojen ystävälle viittaukset maailmankirjallisuuden suuriin klassikoihin, kuten Platonin Valtioon, värittävät kerrontaa iloisesti
  
Aluksella on kahdenlaisia ihmisiä: nukkujia, eli syväjäädytettyjä ihmisiä menneisyydestä ja aluksen toimintoja ylläpitävää työläiskansanryhmää. Amy on erilainen kuin muut aluksen ihmiset, joiden geneettiset erot ovat tasoittuneet vuosisatojen saatossa. Hänellä on vaalea iho, punaiset hiukset ja hän on aluksella ainoa, joka on koskaan nähnyt oikean auringon, eikä aluksen kattoon kiinnitettyä lamppua. Seuraaja kadehtii tätä ominaisuutta ja haaveilee joskus tuntevansa auringon lämmön ihollaan ja tuulen hiuksissaan. 
  
Kaikki maanviljelijöistä ja mekaanikoista muodostuvien työläisten ryhmän jäsenet ovat olleet sukupolvesta toiseen vahvasti huumattuja erilaisin veteen lisättyjen kemikaalien avulla. Seuraaja päättää kuitenkin vapauttaa kansansa ja antaa heille vapaan tahdon. Tästä seuraa kuitenkin uusia ongelmia. Työn orjat vapautuvat sorron yöstä ja luovat uudet pelisäännöt. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, kuinka vahvimmat persoonat ryhtyvät luomaan vastarantaliikkeitä Vanhin-järjestelmää vastaan ja ihmishenget joutuvat vaaraan vanhan ja uuden maailman yhteen törmäyksessä. Historiaa tuntevalle tästä tulee vahva mielikuva Marxin työväenluokan vallankumouksellisista ajatuksista.
  
Jatko-osa piti yllä jännittävää tunnelmaa alusta loppuun. Teosta oli vaikea laskea käsistään, sillä lukijan oli pakko saada selville mitä leivänmuruista koostuvien polkujen päässä on. Kuka kätki vihjeet Amyn löydettäväksi, mikä on se suuri salaisuus, jota on kauan piiloteltu ja kuinka jatkaa elämää sen jälkeen, kun totuus paljastuu ja kansa hajaantuu kahteen ryhmään. Odotan malttamattomana kuinka kirjailija vastaa näihin kysymyksiin seuraavassa teoksessa, joka toivottavasti paljastaa uuden maailmanjärjestyksen. 
  
On matkattava kauas tutuista ympyröistä, jotta voi oppia jotain itsestään. Revisin teos on harvinainen nuortenkirja sen suhteen, kuinka paljon se herättää ajatuksia lukiessa ja kuinka outoon ympäristöön sijoittuva selviytymistarina paljastaa miten samanlainen ihminen sisimmältään on ajankuvasta riippumatta.
  
Työläislaulun Internationale ensimmäinen säkeistö. Tämä tiivistää paljon kirjan teemoja.

Työn-orjat! Sorron yöstä nouskaa! –
maan äärin kuuluu kutsumus.
Nyt ryskyin murtuu pakkovalta,
tää on viime ponnistus.
Pohja vanhan järjestyksen horjuu.
Orjajoukko taistohon!
Alas lyökää koko vanha mailma,
ja valta teidän silloin on!
:,: Tää on viimeinen taisto!
Rintamaamme yhtykää,
niin huomispäivänä kansat
on veljet keskenään! :,:
  
 Arvosana:
  
Takakannesta ja etulieppeestä:
Rakkaus joka ei ole valinta, ei ole rakkautta ollenkaan.
 
Amy: En tiedä kuka minä olen täällä. Ilman Maata tunnen itseni hädin tuskin ihmiseksi. Tarvitsen jotain. Jotain mikä täyttäisi minut jälleen. Jotain mikä määrittelisi minut.
 
Seuraaja: Minun täytyy keksiä, mitä ihmettä teemme aluksen moottorille - jos sille nyt ylipäätään pystyy tekemään mitään - mutta en voi korjata alusta ennen kuin korjaan sen minkä rikoin Amyssa.
 
Amy tuntee tukehtuvansa Varjeluksella.
 
Ajatus tulevaisuudesta, jossa ei ole raitista ilmaa tai oikeaa aurinkoa uhkaa musertaa hänet. Myöskään rakkaus ei Amyn elämässä ole ongelmatonta. Miksi olla yhdessä jonkun kassa vain siitä syystä, että ketään muuta ei ole? Riittääkö se?
 
Johtajan saapaisiin astunut Seuraaja puolestaan yrittää epätoivoisesti pitää alusta ja sen toimintoja elinkelpoisina. Ja kun samaan aikaan ruoka-annosten huvetessa ihmisten tyytymättömyys kasvaa, väkivaltainen kapina on käsissä.    
  
Tyylilaji: nuoret, dystopia, rakkaus, kasvutarina
     
Samantyylisiä kirjoja: Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla, K. A. Applegate: Remnants-sarja, Monica Hughes: Tietokoneen vangit, Johan Harstad: Darlah - 172 tuntia Kuussa, Ray Bradbury: Fahrenheit 451,
   
Suomentanut: Outi Järvinen, 379 sivua, Otava 2013
      
Alkuperäinen nimi: A Million Suns (2012)
 
Kirjasta muualla: Risingshadow, Kirjavinkit, Kirjaston kummitus, Tarinoiden taikaa,
  
Sarjassa aiemmin ilmestynyt: Across the Universe - Matka alkaa (2012)

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Syksyn 2013 uutuuskirjoja

Jokohan näistä saa puhua? Kustantamot ovat syksyn katalogeja jo jonkin aikaa esitelleet ja kirjablogaajia on kovasti puhuttanut tulevan syksyn uutuudet (kuten PIJ:n uutuusteos, jonka kirjailijan tuotantoon tutustumattomanakin olen pitänyt kiinnolla merkille).
  
Tein listan niistä teoksista, jotka eniten houkuttavat minua. Yksi kirja, jonka katalogista huomatessani kiljahtelin ääneen, on Justin Croninin Linnake. Hänen kyseisen sarjan aloittanut teos Ensimmäinen siirtokunta, kun oli kirjablogissani ensimmäisenä esitelty teos. Myös Lauren Oliverin dystopia-trilogia saa odotetun päätöksensä.
   
Eniten kuitenkin odotan Gummeruksen J.D. Robb-pokkareita. Olin nuorempana (siis lukiossa) aivan koukussa futuristisen New Yorkin poliisin, Eve Dallasin tutkimuksiin. Irlantilainen paha poika Roarke hurmasi myös. Erotiikkaakaan näistä ei jää puuttumaan. Kirjathan on siis kirjoittanut salanimen takana Nora Roberts. Näitä on saanut odottaa vuosia. Katalogissa muuten luki, että suomennoksia on jatkettu yleisön pyynnöstä!

Päivitetty 26.5.2013
  
Atena-kustannus:
  
Gummerus:
  
Karisto:
  
Minerva:
 
Otava:
  
WSOY:

 Ïhana kirjasyksy siis tulossa. Mutta nautitaanhan kesästä ensin!

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Keväisen kaupunkireissun fantastiset kirjaostokset

Tänään piti käydä kaupungilla hoitamassa paperihommia ja samalla sitten pyörähdin kirppareilla. Mukaan tarttui toiselta kirpparilta muutama nuorten fantasia.

Philip Pullman: Kultainen kompassi, Salaperäinen veitsi ja Maaginen kaukoputki
- Ostin koko sarjan Kultaisen kompassin leffakannella yhteishintaan 6 euroa. Sarjan ensimmäinen osa  minulla jo oli, vanhalla kannella, pokkarina. Nyt on yhtenevän näköinen kokonaisuus. 

C.S. Lewis: Narnia - Kaikki tarinat
-  Kaikki Narniat yksissä kansissa, ilman kansipaperia kustansi 3,20 euroa. Olen Velho ja leijonan lukenut joskus ala-asteella, muita en. Ehkä tuon ostettuani voin korjata tilanteen. Hurmaava tiiliskivi. :)

Anu Holopainen: Gae Bolga
- En ollut aivan varma, joko minulla kyseinen teos on, mutta kahdella eurolla pystyin kirjan kotiuttamaan ilman suuria tuskia. Näitä ei ole paljoa liikkeellä. 

Järjestelin kirjahyllyn vasta muutama viikko sitten uudelleen ja nyt täytyy taas uudelleen säätää, kun lisää nämä hankinnat sinne sekaan,. No, ei voi mitään. Pitäisi vaan päättää millä logiikalla nuo menisi parhaiten. Kauneimmat, mieluisimmat vai lukemattomat eturiviin? Pystyyn vai vaakaan? (Pokkareita ainakin saa päälekkäin pinottuna enemmän samaan tilaan.) Väri- vai genrekoodaus?

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Getrude Stein: Ida

"Ida ei ollut millään lailla hassu mutta hassuja hän koki kumminkin"
    

    
Praktikum 2 kirja 3/5, 30Koetus 1279/30 000 sivua.
      
Heikon saatavuuden vuoksi vaihdoimme alkuperäiseksi praktikum lukukirjaksi tarkoittamamme Patrick Whiten Kohti mantereen sydäntä tähän Gertrude Steinin teokseen Ida. Valitsimme kirjan Suketuksen blogauksen perusteella. Etenkin oudoksi kirjaksi haukkuminen kiinnosti meitä. No, saimme sitä, mitä tilasimme.  
 
Gertrude Stein tunnetaan oman tyylinsä luojana. Minä luokittelisin tuon tyylin jäsentelemättömäksi tajunnanvirraksi, jossa aika ei etene lineaarisesti vaan syklisesti. Hän suosii symbolleja, outoja lauseranketeita, toistoa ja runollista tyyliä. Suomentajalle tämä varmaankin on aiheuttanut paljon päänvaivaa ja teksti riimeineen tuntuu välillä hyvin pakotetulta. Steinin teoksen lukemista vaikeuttivat myös pilkkujen pääsääntöinen puuttuminen. Etenkin toisto lauseen sisällä saa välillä raapimaan ohimoita, "mitä tässä yritetään sanoa?". 
   
Päähenkilönä seurataan Ida nimistä tyttöä, kohti aikuisuutta. Ida vaikuttaa ikäistään nuoremmalta. Hänen tapansa kommunikoida on lapsenomaista höpöttelyä, jota leikkaavat "olipa kerran"-lyhyttarinat. Pohdin moneen otteeseen hänen mielenterveyttänsä. Varsin alussa kirjaa hän mm. päättää keksiä itselleen kaksosen. Tässä vaiheessa kirjaa hän oli jo lähenpänä kuuttatoista ikävuotta. Voisiko kyseessä olla Sucker Punch tai The Ward leffojen tyylinen kertomus mielisairaalan potilaasta? Ajattelin Idan juurettomana haahuilijana, joka ei aina tajua, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Idalle "tapahtuu hassuja". Nämä tapahtumat eivät yleensä olleet hassuja. Tai oikeastaan edes tapahtumia. Ida lähinnä seuraa sivustakatsojien puuhia lapsen intensiivisyydellä. 
    
Kun ensimmäisen kerran katsoin kirjan kantta, mietin, liittyykö kansikuvan (maalaaja F. Valloton) naisen alastomuus teokseen. Päätin jättää sen sivuun ja ajatella avoimin mielin tarinaa. Se, että kannessa on tissit (kuten Suketuskin mainitsee), ei välttämättä kerro mitään sisällöstä. Jokainen, joka uskaltaa tarttua kirjaan, voi päätellä itse.
    
Idan työ herätti paljon ihmettelyä omassa päässäni ja myös praktikum keskustelussa. Sivulla 35 todetaan, että parasta on tehdä sellaista työtä, joka on helpointa lopettaa. Aluksi Ida ryhtyy valokuvaajaksi, mutta huomaa lopulta ihmisten kanssa keskustelun paljon kiinnostavammaksi ja hyödyllisemmäksi. Ihmiset jopa maksavat tästä. Myöhemmin Ida tekee palveluksia miehille. Aina kun häntä tarvitaan, hän on lepäämässä. palvelusten tekeminen ei väsytä häntä. Monet miehet tulevat Idan luokse ja "toivoivat jotakin". Tämän tulkitsin suurella todennäköisyydellä merkitsevän Idan olevan jonkinlainen seksityöntekijä.
   
Jos esimerkiksi Liisan seikkailut Ihmemaassa tai Amélie elokuvan päähenkilön sisäinen maailma ovat liian vaikeaselkoisia, silloin en suosittele tätä kirjaa lukemaan. jos kuitenkin tahdot selättää tämän kenties erään hankalimmin tartuttavissa olevan klassikon, suosittelen pitämään mielen avoimena. Viiden ihmisen voimin käydyssä praktikum keskustelussa emme päätyneet yhteen tiettyyn tulkintaan. 

Arvosana:
      
Suomentanut: Kaarina Ripatti, 125 sivua, Kirjayhtymä/Gummerus 1988
  
Alkuperäinen nimi: Ida (1941)
  
Kirjasta muualla: Eniten minua kiinnostaa tie, Luotaajat
   
Gertrude Stein Wikipediassa

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Tänään kirjastosta 2/2013

Vaikka kurssien loppuesseiden deadlinet pukkaa pikkuhiljaa niskaan, kävin kirjastossa lainaamassa muutaman kirjan. No, olihan siellä ihan niille kursseillekin kuuluvaa kirjallisuutta. Yksi tai kaksi. Ajattelin jo ennakkoon rentouttavaa kesää, jolloin voin lukea vapaammin - käydä lapi vaikka TBR-listoja. En ole edes tehnyt vielä listausta kesän tai tarkemmin sanottuna syksyn kirjoista. Onpas siellä paljon kaikkia herkkuja luvassa, mutta niistä lisää myöhemmin. :) Monet teosista tarttuivat kirjaston ihanasta näyttelystä, monenlaista fantasiaa. Veikkaan, että se kiva nuoren oloinen kirjastoharjoittelijatyttö on sen takana.

James Joyce: Dublinilaisia
- Praktikum 2:n seuraava kirja, klassikokirjailijan novelleja.

Edwidge Danticat: Veressä viljava maa
- Tämä on Rotu-ja etnisyys-kurssin loppuesseeseeni valitsema teos.

Alex Capus: Léon ja Louise
- Tämän teoksen poimin listalleni Jossun lukupäiväkirjasta.

Michelle Harrison: 13 salaisuutta
- Keijutrilogian päätösosa. Kuinka tässä malttaa kirjoittaa puuduttavaa kirjallisuusjargonia, kun tällainen herkku odottaa hyllyllä?

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
- Tämä on ollut TBR-listalla aivan ilmestymisestään saakka. Ilmiömäisen suosion vuoksi myös erittäin hankala bongattava. 

Laini Taylor: Karou, savun tytär
- Kertaalleen lainassa ollut, mutta kiireiden takia palautettu teos odotti hyllyssä uutta yritystä. Tähänkin on ilmeisesti tulossa jo jatkoa.

J.S. meresmaa: Mifongin perintö, Mifongin aika
- Mifongeista ensimmäinen on ollut lainassa, mutta jatko-osan näin nyt ensimmäistä kertaa kirjastossani hyllyssä. Nappasin siis molemmat, ennen kuin kukaan muu ehtii. ;)

Lopuksi haavekuva viime kesältä.

perjantai 12. huhtikuuta 2013

Roskisrunoutta

Kiireen keskellä ehtii tehdä pikaisen postauksen. Mintuumaan blogissa heitettiin haaste roskisrunoudesta. Tähän oli pakko tarttua. Onneksi lehtileikettä (ja leikkaamista odottavia lehtiä) riittää ja muutamien silputtujen joukosta koostin tällaisen lopputuloksen. Runon teemana on syksy, lempivuodenaikani (vaikka kevät onkin tulossa, oli kasassa vielä syksyisiä lehtiä).