torstai 26. maaliskuuta 2015

Jenna Kostet: Lautturi

"Minä olen muukalainen, joka halusi nähdä maailman."
         
     
Blogistanian Kuopuksen voittaja 2014
Tunnelmamusiikkia: Sibelius: Sydämeni laulu, Moonsorrow: Matkan lopussa, Tenhi: Kuolleesi jokeen, Amorphis: Enigma
Lukuhaasteissa: Goodreads 50: 36. A book set in high school, I Spy: 25. Occupation
  
Blogistanian palkintojenjakotilaisuudessa esikoiskirjailija Jenna Kostet kertoi, että Lautturi kumpuaa suomalaisesta kansanperinteestä ja kapinoi kliseisiä yliluonnollisia romansseja vastaan. laitoinkin teoksen samantien varaukseen, kun tilaisuus loppui. Vaikka teoksen kalpeaa päähenkilöä, Tuonelan lautturin poikaa Kaita verrataankin välillä vampyyriin ja joiltakin osin teos saattaa olla paranormaalin romantiikan lukijoille tuttu, on Kostet kuitenkin mennyt rohkeasti omia polkujaan. Esimerkiksi vainajien lautturina toimii yleensä Tuonen Tytti, siis naishahmo. 
  
Minun mielikuvani Kaista näyttää tältä.
Malli: Tait Hughes Geijer - Kuva täältä
Lautturin kieli on hyvin runollista, Kostet myös lainaa muutamien kuuluisien runoilijoiden Kiven, Kailaksen ja Södergranin sanoja, jotka toimivat hyvinä tunnelmanluojina. Teos on jaettu kolmeen osaan. Alussa kertojana toimii Kai. Hän on isänsä ja veljiensä lailla Tuonelan virran lautturi. Äiti on virrasta poimittu sielu, johon on puhallettu henki. Kai ei tunne kuuluvansa virralle, jossa on aina kevät. Hän pitää kyllä perheestään ja joesta, mutta jokin puuttuu. Hän tahtoo nähdä sen paikan ylhäällä, josta sielut tulevat. 
   
Minä en sure kuolleita vaan eläviä, sillä kuolleilla on kaikki, mutta ylhäällä kulkevat ovat jokainen yksin omalla tavallaan. (s. 64)
  
Elämä ylhäällä on kuitenkin erilaista mitä Kai odotti. Hän nousee joesta alkutalven hämäryydessä, eikä usko äitinsä varoitteluihin auringosta. Harmaa, kylmä ja lehdetön maisema saa Kain uskomaan auringon olevan tarua. Lukiossa häntä pidetään outona ulkonäkönsä ja puhetapansa vuoksi.  Kai on jo luovuttamassa ja palaamassa häntä jalkojen välissä kotiin, kunnes hän näkee Iran. Hän pitää tuota toisenlaista tyttöä majakkana pimeyden keskellä. Ira on ainoa syy, jonka vuoksi Kai jää ylös kesään saakka. Mutta Ira ei näe Kaita - ainoastaan kalpean, oudon pojan, jolla on liian vaalea iho ja siniset silmät.
   
"Hei, mä tiedän nämä vampyyritarinat ja muut. Oletko sä olevinas joku yliluonnollinen olento?" puuskahdin kyllästyneenä. [--] Vampyyriltä se kyllä näyttikin kalpeine ihoineen [--]
"En", se sanoi kuin olisi kuvitellut mun olevani tosissaani [--]
"Mutta?" vaadin. (s. 115)
   
Loppupuolella teosta myös Ira pääsee ääneen. Hänen äitinsä on maahanmuuttaja Iranista ja isänsä suomalainen. Ira ei ole liian tumma, jota häntä olisi kiusattu "mamuna". Hänessä on juuri sopivasti eksotiikkaa, jotta hänen vierasperäiset piirteensä eivät pelota vaan houkuttelevat. Jokainen aamu Ira pukee kasvoilleen naamion, sillä koulussa täytyy hymyillä, jotta toiset tytöt ovat kateellisia poikien häntä kohtaan osoittamasta huomiosta. Kotona Ira on hiljainen ja tottelevainen, jotta isä ei suutu ja kohdista nyrkkejään äitiin. Hän on nuorallatanssija. .
  
Molemmat, sekä Kai että Ira pitävät sanoista, Ira erityisesti runoista. Kai ajattelee sanoja muurahaisina paperilla ja kun sanat lausuu ääneen, kasvattavat muurahaiset värikkäät perhosen siivet ja nousevat lentoon. Ira tahtoisi opiskella kirjallisuutta ja kirjoittaa runoja, mutta isä on päättänyt, että tytöstä tulee arkkitehti ja nuoremmasta siskosta, Siristä lääkäri. Iralle tapahtuva onnettomuus sitoo Kain ja Iran toisiinsa siteillä jotka ovat vahvempia kuin mikään muu. Ne kestävät tästä maailmasta seuraavaan, eikä Ira ei enää kesän jälkeen pelkää kuolemaa. 
   
Marssin sisälle tuttuun kahvilaan kirjaston vieressä ja ravistelin sadepisarat eteisen lattialle. Tilasin kupillisen kahvia ja etsin itselleni paikan kahvilan nurkasta. Sisällä tuoksui sakoitus kahvin aromeja ja tuoksuja, jotka toivat mieleeni mukavia asioita. Olin istunut kahvilassa useaan otteeseen hyvän kirjan kanssa. Tämä oli paikka, jonne tulin yksin. En kelpuuttanut muita mukaan, halusin pitää jotain itselläni. (s. 117-118)
   
Kostet onnistuu kertomaan tarinan, jonka keskiössä ei ole itsetarkoituksellinen maaginen realismi vaan nuorten kokema toiseus ja oman paikan etsiminen. Perheväkivalta ja koulukiusaaminen ovat rankkoja aiheita, vaikka Päivi Heikkilä-Halttunen HS:n kritiikissään pitääkin niitä kliseisinä. Minusta molemmista pitäisi puhua enemmän, sillä liian moni joutuu kohtaamaan vastaavia tilanteita elämässään. ja vaikenee niitä. Lautturissa astutaan rohkeasti toisen saappaisiin ja rankat kuvaukset kirjallisuudessa ovat omiaan herättämään empatiaa - ehkä joku jossain saa teoksesta voimaa astua kaltoinkohtelijaansa vastaan tai puuttuu koulukiusaaamiseen. Välillä päähenkilöiden elämä näyttää kurjalta, mutta teoksella on kuitenkin onnellinen loppu. Se maalaa tuokiokuvan vajaan puolen vuoden ajalta siitä, millaista on olla erilainen ja kuinka löytää lujaa maata jalkojensa alta. 
      
Akseli Gallen-Kallela maalanukset Tuonelasta:
Lemminkäisen äiti 1897 ja Tuonelan joella 1903
Kalevala ja Tuonela ovat kautta aikain inspiroineet monia  niin musiikin kuin muidenkin alojen teiteilijoita. Kostetin tuoreemman tartunnan lisäksi klassikoista  mm. Sibelius ja Gallen-Kallela kuuluvat tähän joukkoon.
 
Paitsi Gallen-Kallelan maalaus, mm. myös Amorphiksen kappale Shaman kertoo Lemminkäisen äidistä. Tuonelan joen lisäksi sillä uivasta valkoisesta joutsenesta löytyy paljon viittauksia taiteesta ja musiikista. Kostet puolestaan ei mainitse tuota uljasta lintua, vaan puhuu Tuonelan koivuissa laulavista huilunokista ja kehrääjälinnuista. 
   
Kirjat kertovat tästä maailmasta. Historiankirjasta huomaan kuvan, jonka on maalannut Gallen-Kallela. Hän on kuvitellut minun kotini, mutta hän ei tiedä kaikkea ja minua hymyilyttää, kun lehteilen sivua.Isä aina sanoi, että ylhäällä sielut kuvittelevat millaista lopussa on, mutta eivät koskaan ymmärrä. Sen voi tietää vasta sitten kun on nähnyt kaiken.
Kuvasta tulee hyvä mieli, vaikka maisema onkin erilainen kuin sen kuuluisi olla. (s. 33)
  
Lautturi on lyhyt ja nopealukuinen teos, vaikka se käsitteleekin sivumäräänsä nähden varsin raskaita aihepiirejä. Maailma tuntuu uskottavalta, niin tämä meidän yläpuolemme kuin alapuolinen virran väen asuttama taso. Kaikkea ei kerrota loppuun, mutta kirjoittaja antaa riittävästi vihjeitä siitä, miten tarina tulee jatkumaan, jotta lukija ei viimeisen sivun jälkeen aivan tyhjän päälle jää. Ja esimerkiksi Kirjaneito kehui teosta siitä, että kyseessä on yksittäinen kirja, eikä nyt niin suositun trilogiamittaisen sarjan avaus. 
   
Kertojista pidin Kaista paljon enemmän kuin Irasta, vaikka Kain olisi kaiken järjen mukaan kuulunut olla lukijalle vieraampi ja vaikeammin samaistuttava. Kai vertaa meille niin tuttuja ilmiöitä, kuten rahaa ja valtahierarkiaa kotiinsa eikä osaa hahmottaa niitä. Kuoleman jälkeen kaikki ovat tasa-arvoisia eikä rahalla ole mitään vaikutusta siihen. Irassa en pitänyt hänen tavasta esittää ja olla parempi kuin muut ja toisaalta joutua alistumaan dominoivan isänsä alle kaikessa - koinkin paljon tyydystä loppuratkaisusta. Kostet on luonut molemmille niin omanlaisensa tavan katsoa maailmaa ja puhua jettä hahmot tuntuivatkin kokonaisilta ja aidoilta.
   
Yleinen tunnelma Lautturissa on hieman melankolinen. Se tulee ilmi myös lyhyiden, otsikoimattomien lukujen rakenteessa. Jokainen sana on tarkkaan harkittu, eikä niitä viljellä turhan takia. Teos jättääkin vähäeleisyydellään voimakkaan tunnekokemuksen - paljon suuremman sivumääräänsä nähden. Tästä onkin hyvä havaita, ettei tarvitse kirjoittaa tuhansien sivujen mittaista tiiliskiveä, jotta voi silti aiheuttaa lukijoissa vahvan reaktion. 
   
Suosittelen teosta lukijalle, joka saa peristeistä paranormaalista romantiikasta ihottumaa ja tuskastuu maagissen realismin kiemuroihin. Kostetin teos eroaa kauniisti molemmissa tyylilajeissa viljellyistä perinteistä ja luo niihin perin suomalaisia vivahteita. Oli ilo lukea tämä bloggareiden ylistämä teos!
    
Kostet kirjoittaa jo uutta kirjaa. Vielä nimetön, aikuisempaan makuun sopiva teos ilmestyy alkutietojen mukaan syksyllä 2015.
      
Arvosana:
   
Takakannesta:

Kai ei ole kotoisin täältä. 
Hän tietää miten sielut uivat virran mustassa vedessä. 
Mutta hän ei tiedä mitä ylhäällä. 
  
Minusta tuntuu, 
että minun pitäisi selitellä tekemääni ratkaisua, 
mutta mitä voisin sanoa? 
Minä lähdin koska kaipasin.
  
Ira on täällä. Hän hymyilee ja 
hänen naurunsa kuplii kuin vesi. 
Mutta Kai näkee sen, 
mitä muut eivät näe ulospäin. 
  
Lautturi on spekulatiivinen fiktio 
kahdesta lukiolaisesta, Kaista ja Irasta. 
Tulevaisuus on käden ulottuvilla, 
mutta todellisuus vie eri suuntaan 
minne unelmat haluavat johdattaa.
   
Samantyylisiä kirjoja: Veera Laitinen: Surunsyöjät, Stephenie Meyer: Houkutus-sarja, Lauren Kate: Fallen, Becca Fitzpatrick: Langennut enkeli, Mia Vänskä: Saattaja ja Valkoinen aura, Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Kansi: Johanna Lumme, 199 sivua, Robustos 2014

Kirja on herättänyt ajatuksia täälläkin: Helsingin Sanomat, Kirjaneidon tornihone, Anna minun lukea enemmän, Todella vaiheessa, Kujerruksia, Morren maailma,

Kirjailijan kotisivut: Kaikkitietämättömät kertojat

6 kommenttia:

  1. Mainiota että luit! Lautturissa on tosiaan paljon ns. perinteisiä nuortenkirjallisuuden aihepiirejä, mutta myös minun mielestäni Kostet onnistuu toteutuksessaan hyvin. Kai oli myös ulkopuolisuuden tunteineen yllättävä samaistuttava, vaikka onkin vieras.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olihan tämä pakko lukea, kun tieto kyseisen kirjan olemassaolosta saavutti korvani. Oli ihan ansiokas teos, enkä yhtään ihmettele, miksi niin moni äänesti Kuopuksessa Lautturia. Kai oli jotenkin loistokas hahmo. ♥

      Poista
  2. Kuulostaapa mielenkiintoiselta. Tämä pitää ehdottomasti lukea, kun osuu käsiin. Olen viime aikoina mennyt niin viihteellisen paranormaalin sarjan parissa, että toisenlainen voisi tehdä ihan hyvää (vaikka kyseinen sarja ihan oikeasti on aika viihdyttävä)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen kyllä tutustumaan. Tämä oli ajatuksia herättävä teos, joka ei mene siitä, mistä aita on matalin.

      Poista
  3. Tässä tuntuu olevan tietyt nuortenkirjapiirteet (vältän sanomasta -kliseet), mutta kuitenkin jotain raikasta ja samalla vanhahtavaa. Lautturi kiinnostaa siis kovasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Määrittelysi kuvaa aikalailla nappiin sitä, mitä Lautturi on. :) Kliseiseksi ei voisi tarinaa kuvata, sillä vaikka alkuasetelma (ulkopuolisuuden tunne), yläpuolen miljöö (koulu), sekä keskeinen ihmissuhdeasetelma (vieras, outo tyyppi + koulun suosituin tyttö) ovatkin aluksi tutun kuuloisia, tapa jolla Kostet pyörittää hahmojaan näiden karikoiden ohitse on ihastuttavan tuore. Kirjailijan Tuonela-kuvaus on myös aivan ihana! ♥ Suosittelen tarttumaan teokseen, sillä olen varma teoksen tenhoavuudesta ja uskon sen antavan sinullekin paljon.

      Poista