Lastenkirjalauantai: Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti

"Pyrstötähdistä en tiedä. ne tulevat ja menevät niin kuin haluavat. 

Ehkäpä se ei tulekaan tänne."

    

   

Tove Janssonin muumit eivät paljon esittelyä kaivanne. Päätin ottaa Muumipeikko ja pysrtötähden osana lastenkirjalauantaita, vaikka kirjat eivät vain lapsille suunnattuja olekaan. Näitä klassikoita on nimittäin aikuisellakin oikeus lukea hyvällä omalla tunnolla. Monet tasot avautuvat vain elämää enemmän nähneelle lukijalle, sillä osa Toven tematiikasta kumpuaa kirjoitusajankohdasta, sodasta. Klassikon aseman saavuttaneet, pyöreistä ja omaperäisistä otuksista kertovat kirjat ovat viihdyttäneet jo useampia sukupolvia. 

   

Olen lukenut muumikirjoja vasta aikuisiällä, viime vuosien aikana peräti jo kolme, poimien ne minua eniten kiinnostavat teokset. No, itse asiassa ensimmäinen lukemani muumikirja oli lukupiirini valitsema Muumilaakson marraskuu, joka lienee varsin erikoinen aloitusteos - eihän siinä ole muumeja ollenkaan! Toisaalta jos teoksen olisi lukenut viimeisenä muumikirjana, olisi se ollut melankolisen tunnelmansa vuoksi myöskin liian haikeaa luettavaa.

Ehkä siis ihan hyvä, että sen olen lukenut jo niin sanotusti alta pois. Viime vuonna juhlittiin Tovea, hänen syntymästä oli kulunut 100 vuotta. Luin juhlavuoden kunniaksi kaksi muumiromaania: Vaarallisen juhannuksen juhannuksena ja talvipäivänseisauksen aikoihin kirjabloggarien joulukalenteriin Taikatalven. Seuraava muumikirjani lienee joko Taikurin hattu tai Muumit ja suuri tuhotulva.

  

Muumipeikko ja pyrstötähti on ensimmäinen varsinainen muumiromaani, joka käynnistyy vauhdikkaasti jo ensi sivuilla. Pikku otus Nipsu huomaa uuden polun ja kutsuu muumipeikon mukaan tutkimaan sitä. Periltä he löytävät meren, jonka aaltoihin muumipeikko sukeltaa. Rannalle jäänyt Nipsu tapaa uuden ystävän, kissanpennun ja seuraa tätä kalliolla kunnes huomaa luolan. Pappa rakentaa sillan joen ylitse ja tuhoaa samalla piisamirotan kotikolon. 

- Minä olen piisamirotta, sanoi kurja olento heikolla äänellä. - Koditon piisamirotta. Puolet talostani sortui kun te rakensitte sillan joen yli. Eihän se tietenkään mitään haittaa. Toisen puoliskon sade huuhtoi mennessään. Sillä on vielä vähemmän merkitystä. Filosofille on yhdentekevää elääkö hän vai kuoleeko, mutta tämän vilustumisen jälkeen on epävarmaa, kuinka minun käy... (s. 20)

  

Piisamirotta on maailmanloppua povaava pessimistinen filosofi, joka saa muumipeikon huolestumaan äärettömästä, mustasta maailmankaikkeudesta, jossa on lukemattomia aurinkokuntia ja siitä, kuinka pieni maapallo onkaan siihen verrattuna. Mamma ja pappa lähettävät poikansa ja Nipsun etsimään Yksinäisillä vuorilla olevan tähtitornin, jotta saisivat vastaukset kysymyksiin: onko avaruus musta ja päättymätön. Matkan aikana kohdataan monta tuttua hahmoa ensimmäistä kertaa. seurueeseen liittyvät niin Nuuskamuikkunen kuin Niiskuneiti veljensä Niiskun kanssa. Saatuaan tietää, että komeetta joko ohittaa Maan tai osuu siihen, seurue kiirehtii takaisin Muumilaaksoon mukanaan tämä raskas tieto. 

  

Kun koko komea konkkaronkka viimein pääsee perille, on mamma leipomassa täytekakkua poikansa odotetun paluun kunniaksi. Lopulta Muumiperhe pakenee pyrstötähteä omaisuutensa kanssa Nipsun luolaan. Mukanaan otetaan uudet ystävät sekä hemuli, joka on elämäsä sijaan enemmän huolissaan postimerkeistään. Myös piisamirotta päättää lopulta tulla luolaan, joskin väittää hakevansa vain luolan viileyttä, eikä turvaa. Nipsu ei näe kissanpentuaan missään, vaan lähtee etsimään sitä vaikka pyrstötähden laskettuun aikaan on vain minuutteja. Lopulta tarina kuitenkin päättyy onnellisesti.

Muumipeikko ja pyrstötähti on hyvin jännittävä ja vauhdikas seikkailukertomus suuren tuhon edellä. Vaikka en muita muumikirjoja olekaan vielä lukenut, voin sanoa jo nyt, että kyseessä on taatusti hurjumpia muumiseikkailuja. Matkalla pelastetaan Niiskuneiti lihansyöjä-Angosturan lonkeroista, tanssitaan metsän olentojen kanssa ja ajaudutaan lautalla vesiputoukseen. 

  

En muista milloin näin teoksesta tehdyn elokuvan ensimmäisen kerran, mutta vahvoja mielikuvia minulla ei ollut kuin parista kohtauksesta. Olikin siis todella hauskaa lukea tätä. Maailmanlopun vitsaukset (heinäsirkat ja pyörremyrsky) pääsivät yllättämään. Uutena opin senkin, että niiskut muuttavat väriään mielialansa mukaan siinä missä muumit pysyvät valkoisina. Luolaan pakeneminen toi mieleeni Veronica Rossin nuorten dystopia trilogian päätösosan, Yhä sininen taivas, josa myöskin haetaan luolasta turvaa taivaalliselta tuholta.

- Minulla on luontainen ruuan halu juuri nyt, ilmoitti Nipsu. (s. 71)

Luin Wikipediasta, että Jansson kirjoitti Muumipeikko ja pyrstötähden uudelleen useampaan kertaan. Teos on julkaistu ruotsiksi kolmella eri nimellä ja näistä uusin, vuoden 1968 versio eroaa sisällöllisesti aiemmista mm. siinä, että Nipsu tapaa silkkiapinan sijaan kissanpennun. Lukemani tarkistettu käännös perustui tähän uusimpaan versioon. Jansson kirjoitti pyrstötähdestä myös sarjakuvaversion. Mumintrollet och jordens undergång (suom. 2007 Maailmanloppu tulee!) ilmestyi Ny Tid -lehdessä 1947-1948 ja oli ensimmäinen muumisarjakuva.

Muumipeikko ja pyrstötähteä ei ole Muumilaakson tarinoita -tv-sarjassa, vaan siitä tehtiin elokuva vuonna 1992. Sen tapahtumat sijoittuvat ajallisesti ennen tv-sarjaa, vaikka elokuva ilmestyikin vasta sarjan jälkeen. Vuonna 2010 ilmestyi Muumi ja punainen pyrstötähti nimeä kantava nukkeanimaatio.

  

- Tältäkö näyttää maailmanlopun jälkeen? Pelkkää tyhjää joka puolella? 

- Ei maailma ole loppunut, sanoi Nuuskamuikkunen. - Minä luulen, että pyrstötähti vain hipaisi meitä hännällään. (s. 143)

  

Arvosana:

     
Takakannesta: 

Ovatko Muumilaakson oudot luonnonilmiöt lähestyvän tuhon merkkejä? Muumipeikko lähtee pitkälle ja vaarallisellekin matkalle saadakseen vastauksen. Muumilaaksossa on rauhallista. Uusi silta on vasta maalattu, Muumipeikko kalastelee helmiä ja Muumimamma järjestelee näkinkenkiä kukkapenkkien ympärille. Mutta sitten puhkeaa myrsky, ja muitakin pahaenteisiä merkkejä alkaa näkyä. Piisamirotta puhuu kauheita tulisesta tähdestä, joka voi tehdä kaikista muhennosta. Muumipeikko ja Nipsu päättävät lähteä kysymään neuvoa Yksinäisten Vuorten Tähtitornin professoreilta. Siitä tulee pitkä ja vaarallinen matka. Lopulta on vain muutama päivä aikaa ehtiä takaisin kotiin varoittamaan vaarallisesta, kuumana hehkuvasta pyrstötähdestä, joka lähestyy maata.

Alkuperäinen nimi: Kometjakten (1946), uudistettu laitos Kometen kommer (1968), 144 sivua, WSOY 2010 (1. suomennos 1955, tarkistettu suomennos 2010 Päivi Kivelä)

   

Muumien kanssa on paettu pyrstötähteä myös täällä: Risingshadow, Anna minun lukea enemmän, Vinttikamarissa, Lukutoukan kulttuuriblogi, Oksan hyllyllä, Luettua elämää, Satun luetut, Jokken kirjanurkka

  

Wikipediassa: Kirjasta ja elokuvasta

    

Sarjassa ilmestynyt: 

1. Muumit ja suuri tuhotulva (1945)
2. Muumipeikko ja pyrstötähti (1946)
3. Taikurin hattu (1948)
4. Muumipapan urotyöt (1950)
5. Vaarallinen juhannus (1954)
6. Taikatalvi (1957)
7. Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia (1962)
8. Muumipappa ja meri (1965)
9. Muumilaakson marraskuu (1970)

Lastenkirjapäivä 2.4. - Lewis Carroll: Alice Peilintakamaassa

"Rakastaakohan lumi puita ja niittyjä, kun se antaa niille suukkoja?"

     

  

Huhtikuun toinen päivä on satusetä H.C Andersenin syntymäpäivä. Sen kunniaksi vietetään kansainvälistä Lastenkirjapäivää. Päivää on vietetty vuodesta 1967 saakka ja sen tiimoilta on tehty useita erilaisia kampanjoita. Vuosittain esimerkiksi yksi International Board on Books for Yong People eli IBBY-organisaation jäsenmaista valitsee teeman ja pyrkii norstamaan esille lukemisen merkitystä ja innostaa lapsia lukemaan. Vuoden 2015 teemana on Many Cultures One Story. Suomessa IBBY järjesti 1.4. suomalais-unkarilaisen lastenkirjallisuuden seminaarin.

       

Ulkona viima raivoisasti

syytää silmiin lunta,

sisällä tulen lämmössä

on lasten valtakunta.

Sanoilla sinut lumoan

luota tuulen ulvovan.

Luin Lewis Carrollin klassikon, Liisan seikkailut ihmemaassa (Tove Janssonin kuvittamana) ensimmäisen kerran vasta viime vuonna, vaikka tarina toki olikin tuttu sen useiden adaptaatioden vuoksi. Siskoni puhui muutama päivä sitten tulevasta Crimson Peak -elokuvasta ja minulle trailerista tuli Ihmemaa-vivahteita, vaikka kyseessä onkin paljon synkempi tarina. 

   

Lainasinkin siis seuraavana päivänä kirjastosta John Tennielin klassisella kuvituksella varustetun Alice Peilintakamaassa. Toisin kuin Liisan/Alicen ensimmäinen seikkailu, on tämä toinen teos paljon vähemmän tunnettu. Ja ehkä syystäkin. Carroll jatkaa samoilla nonsense-linjoilla kuin aikaisemmin, kenties jopa vieläkin sekavammin. Tyylilaji on sitemmin inspiroinut mm. Jarkko Jokista, jonka runokokoelman luin vähän aikaa sitten. 

Pailintakamaassa kaikki tapahtuu päinvastoin kuin Alicen omassa maailmassa, Paikoillasi pysyäksesi sinun on juostava kovaa ja halutessasi matkata kaukana edessäpäin olevaa kohti, käänny ja kävele toiseen suuntaan. Siinä missä Ihmemaassa kuninkaalliset olivat saaneet hahmonsa korttipakasta, Peilintakamaassa monarkit ovat shakkilaudalta. Liikkuvia, ihmisen kokoisia shakkinappuloita on myös niin ikään brittiläisen J.K. Rowlingin jo klassikon asemaa tavoittelevassa fantasiaseikkailussa Harry Potter ja viisasten kivi.

        

Leikitään, että Peilintakamaahan pääsisi. Leikitään, että lasi olisi muuttunut pehmeäksi kuin pumpuli ja sinä ja minä mentäisiin sen läpi. (s. 18)

     

Alice kohtaa taaskin monenlaisia, eriskummallisia hahmoja, kuten Töttöröön ja Töttörömin, sekä Nakkelis Kokkeliksen. Nakkelis Kokkelis on minulle tutumpi nimillä Tyyris Tyllerö tai Lilleri Lalleri, uutta nimeä selittänee tuore käännös. Kyseessä on siis tuo hassu, munan muotoinen miekkonen, joka rallattelussa istuu aidalla tai muurilla, putoaa maahan ja menee rikki, eikä kukaan kuninkaan miehistä häntä enää saa ehjäksi. Onneksi Nakkelis Kokkelis kuitenkin selviää ehjin nahoin. (Kuisma Korhosen kritiikissä, Helsingin Sanomissa on muuten virhe. Jutussa puhutaan Nokkelis Kokkeliksesta... Muutoin hänen analyysinsä on oikein mielenkiintoinen ja käännöksiä vertaileva.)

Peilitakamaassa ei ole samaa tenhoa kuin Ihmemaassa ja lukukokemus jäikin siltä osin latteammaksi. Kerronta ei ole soljuvaa vaan äkkinäistä ja Alicen hypätessä ruudusta toiseen vaihtuvat sekä maisema että hahmot kuin veitsellä leikaten. Oli kuitenkin hienoa nautia myös tämä lasten klassikko, sillä löysin tästä yhden tuntemani lainauksen, jolle en ollut aikaisemmin tiennyt alkuperää:

   

Joskus minun on onnistunut uskoa jopa kuusi mahdotonta asiaa ennen aamiaista. (s. 80)

Arvosana:

 
Takakannesta:

Oi kirluntaipäivä! Luroo ja lurei!

   

Kun Alice pujahtaa peilin lävitse, hän löytää sen takaa villin ja hurmaavan maailman. Peilintakamaassa loikka johtaa šakkiruudusta toiseen, ja Alice kohtaa ihmeiden kirjon, joka hämmästyttää ja houkuttelee jatkamaan matkaa.    

   

Lewis Carrollin toisessa, vuonna 1871 ilmestyneessä lastenkirjaklassikossa loputtomasti polveilevat sanaleikit, lorut ja keskustelut johtavat hauskoihin väärinymmärryksiin ja umpikujiin. Mikä kumma on Monkerias? Kuinka Nakkelis Kokkelis sen selittää?

   

Suomennoksen on tehnyt Alice Martin, joka on aiemmin suomentanut myös Alicen seikkailut ihmemaassa. Teokseen sisältyy ennen suomentamaton kertomus Valehapsivaapsahaisesta, pois jätetystä katkelmasta, joka löydettiin ja julkaistiin vasta 1970-luvulla.

   

Samantyylisiä kirjoja: Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itserakentamallaan laivalla ja Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa, L.M. Montgomery: Pieni runotyttö

  
Suomentanut: Alice Martin, 168 sivua, WSOY 2010 (1. suomennettu painos 1974)

   

Kuvitus: John Tenniel

    

Alkuperäinen nimi: Through the Looking-Glass and What Alice Found There (1871)

   

Peilin taakse on kurkistettu myös täällä: Helsingin Sanomat, Risingshadow, Onko kaunosieluista kyborgeiksi?, Saran kirjat,  

Maaliskuun luetut

Maaliskuu oli hyvin aktiivinen. Luin peräti 14 kirjaa = 2116 sivua. Pari tämän ja viime kuukauden luettujen postaustauksista odottelee edelleen jonossa, nämä ovat siis ensin Risingshadow'lla ilmestyviä arvosteluja. 

    

Paksua kirjapinoa selittää osittain se, että kahdeksan lukemistani teoksista on lastenkirjoja (sivumäärästä noin puolet, 1102 sivua). Blogissani alkoi nimittäin uusi, ainakin näin aluksi viikottainen juttusarja Lastenkirjalauantai, jossa olen jo esitellyt kaksi lastenkirjasarjaa: Sängynaluskansa on n.3-6-vuotiaille ja Anna ja Elvis n. 7-10-vuotiaille. Molemmat sarjat ovat saaneet uusimman osansa nyt alkuvuodesta. 

   

Luin myös lastenkirjaklassikoita, lukupiirikirjana Pienen runotytön sekä vielä blogissa käsittelemättömät Muumipeikko ja pyrstötähti, Alice Peilintakamaassa ja Muumit ja suuri tuhotulva, joista lisää tulevina lauantaina. 

   

En kuitenkaan lukenut pelkästään lastenkirjoja, sillä mahtui mukaan myös niin näytelmää (Anna Liisa) kuin runojakin (modernimpi kokoelma Uneni ovat sammakoiden valtatiellä ja klassikko runoilijan Uuno kailaksen Paljain jaloin), unohtamatta nuorten dystopiaa (Ihon alaiset ja Unwind). 

    

Tutustuin myös Blogistanian Kuopus 2014 -voittajaan, Lautturiin, joka on saanut kaksoiluokituksen myötä hyllypaikan myös aikuisten osastolta. Lautturin ansiosta varasin kirjastosta myös edellä mainitun Kailaan runokokoleman lisäksi Edith Södergrania (jälkimmäistä en vielä ole saanut käsiini). 

   

Luin kuukauden aikana myös kahta haasteteosta (Diana Gabaldon: Muukalainen ja Terry Pratchett & Stephen Baxter: Pitkä maa), yhteensä n. 450 sivua. Molemmat ovat siis vielä kesken. Huomenna 1.4. avautuu Nettilukutoukkiin toinen keskustelualue Gabaldonin teoksesta. Käsittelyssä ovat luvut 12-22 eli sivulle 408 saakka. Molempiin kimppalukuhaasteisiin ehtii edelleen ilmoittautua mukaan täällä. 

   

Lukujonon kärjestä löytyy maananaina postiluukusta kolahtanut James Dashnerin Maze Runner - Labyrintti, ja kirjastosta varaamani (sekä pyynnöstäni sinne hankittu) Claudia Greyn A Thousand Pieces of You, jonka bongasin alunperin Lukevan peikon blogista. Tätä siis luvassa ensikuussa:  

       

    

• L.M. Montgomery: Pieni runotyttö
• Anu Holopainen: Ihon alaiset
• Minna Canth: Anna Liisa
• Jarkko Jokinen: Uneni sijaitsevat sammakoiden valtatiellä
• Ella Brigatti: Sängynaluskansa & Sängynaluskansa - Karnivaalit
• Neal Shusterman: Unwind
• Jenna Kostet: Lautturi
• Maria Kuutti: Anna ja Elvis kylpylässä & Anna ja Elvis mummolassa
• Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti
• Lewis Carroll: Alice peilintakamaassa
• Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva
• Uuno Kailas: Paljain jaloin

      

Summa summarum:

• Sivuja: 2116
• Kirjoja: 14, joista:
• Lapsille: 8
• Nuorille: 3
• Runoja ja näytelmiä: 3

Lastenkirjalauantai: Maria Kuutti: Anna ja Elvis kylpylässä & Anna ja Elvis mummolassa

"Minä pidän Elviksestä sen takia, että hänen kanssaan voi leikkiä. Kaikkien kanssa 

ei voi leikkiä. Jotkut minun luokkani tytöt väittävät, että leikkiminen on lapsellista. 

Mutta mehän olemme lapsia!"

   

      

Jokin aika sitten sähköpostiini kolahti viesti kirjailija Maria Kuutilta. Hän kysyi, kiinnostaisiko minua lukea hänen 7+ ikäsuosituksella merkittyjä lastenkirjojaan. Teosten juoni muistutti mielestäni Timo Parvelan Ella-kirjoja, joita olen muutama vuosi sitten lukenut siskontytölle iltasaduksi. Kuutti kertoi teoksissaan olevan myös tasoja, jotka on suunnattu ensisijaisesti aikuisille. Kuten jo teosten kansikuvituskin kertoo, huumoria löytyy - niin karkailevien tissien kuin yöllisen suklaavarkaan muodossa. Meinasi lukiessa mennä riisipiirakan muru väärään reikään, kun nauroin etenkin mummon puuhille! Hänestä tuli usein mieleen oma äitini, ovathan he samaa sukupolvea.

  

Anna ja Elvis sarjan ensimmäinen osa voitti Kariston Perhe on paras -kirjoituskilpailun. Sarjan päähenkilö on Anna ja tarina kerrotaan hänen näkökulmastaan. Ensimmäisessä osassa Anna on seitsemän. Hänen perheeseensä kuuluu isän ja äidin lisäksi 12-vuotias isoveli, Ilari ja pikkuveli, Veikko-vauva. Ja mummo, joka myös tuntuu asuvan saman katon alla. Perheen oli tarkoituksena mennä pääsiäislomalla Italiaan, mutta äiti oli käyttänyt säästötilin rahoja sisustusostoksiin ja isä nettipokeriin. 

  

Ilari huudahti:
- Teidän rahankäytössä ei ole mitään järkeä! Jos säästötililtä ottaa vähän väliä rahaa, se ei enää ole säästötili. (s. 7)

  

Koska rahaa ei juurikaan ole jäljellä, lähtee perhe mummon ehdotuksesta Imatran kylpylään. Kaikki ei kuitenkaan suju kommelluksitta. Mummon laukku jää matkasta ja kylpylästä vuokrattu uima-asun yläosa on niin niukka, että mummon tissit karkaavat koko ajan. Kun muu perhee rentoutuu, äiti vaikuttaa Veikko-vauvan hoitamisen takia väsyneemmältä kuin ennen lomaa - eihän hän jaksanut laittaa papiljotteja kuin puoleen päätä ja meikitkin leviävät saaden äidin näyttämään pandalta. Annalle loma on kuitenkin paras koskaan, sillä hän tapaa uuden ystävän, Elviksen.

   

Tytöllä oli mukanaan vihko ja hän meni heti nurkkaan piirtelemään. Katsoin hetken muka televisiota mutta oikeasti katsoin tyttöä. Hänellä oli nipin napin korvat peittävä pörröinen hiusmalli ja pyöreät silmälasit, jotka pukivat hyvin hänen pyöreitä kasvojaan. Tyttö näytti siltä, että hänestä voisi tulla ystäväni, menin ja kysyin: 

- Ollaanko kavereita? 

Tyttö nyökkäsi hätääntyneenä. Kerroin olevani Anna. Tytön nimi oli ilmeisesti Elvi, ellen kuullut väärin. Tästä tulisi kiva loma. (s. 34)

   

Toisessa osassa eletään samaa vuotta kuin ensimmäisessä osassa, nyt tosin kesälomaa. Isä on voittanut nettipokerissa sen verran rahaa, että voi viedä äidin ja Veikko-vauvan viikoksi Italiaan. Ilarin ja Annan täytyy tyytyä lomaan mummolassa. Onneksi Anna keksii pyytää Elviksen mukaan, niin aika ei pääse käymään tylsäksi. Touhukaksikko ehtii näyttelemän Kulkurin valssia, juomaan näkymättömyysjuomaa ja vakoilemaan Ilaria tämän tavatessa salaa tyttöystäväänsä Iinaa.

   

Mummo on ajan hermolla ja käyttää Facebookia sekä ottaa selfieitä. Ajankuva näkyy myös teoksen musiikkiviittauksissa, Lady Gaga, Robin ja Sini Sabotage ovat päässet mukaan. Teosten hauskuus ei ole pelkkää vessahuumoria ja väärinkäsityksille nauramisen lisäksi teoksissa käsitellään myös vakavampiakin teemoja, esimerkiksi sitä, onko valehteleminen oikein. Tilannekomedia toimii niin kohderyhmäänsä (n. 7-10-vuotiaille) kuin myös aikuisillekin lukijoille - varttuneempi lukija tosin tässä tapauksessa lienee useimmiten lapselle ääneen lukeva vanhempi, kerho- tai kirjaston satutunnin täti. 

    

Kuutti viljelee molemmissa teoksissa runsaasti kirjallisuusviittauksia. Anna on ahkera lukija ja saakin kahdeksanvuotislahjakseen lahjakortin kirjakauppaan. Mainitut teokset ovatkin suurimmalta osin samankaltaisia huumoriltaan ja kohderyhmältään kuin Annan ja Elviksen ystävyydestä kertova sarja. Toisaalta ne sitovat Kuutin teokset osaksi suomalaista lastenkirjallisuuden kaanonia, toisaalta toivoisiin niiden lisäävän lasten lukemisharrastuneisuutta. Jospa joku tarttuisi vinkkauksiin! Listaan voisi lisätä vielä Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjät. 

Nämä teokset mainittiin:

- Maikki Harjanne: Vanttu-kirjat

- Anders Jacobsson & Soren Olsson: Lasse ekaluokkalainen

- Tuula Kallioniemi: Konsta, eka A

- Astrid Lindgren: Vaahteramäen Eemeli

- L.M. Montgomery: Runotyttö

- Timo Parvela: Ella-kirjat

- Dav Pilkey: Kapteeni Kalsari-kirjat

- Teija Rekola & Mervi Lindman: Eetu ja nokkelat neropatit

- Veera Salmi: Puluboi-kirjat

Aikuisille:

- Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

- Nora Roberts: Ovi sydämeen

  

Takakannesta:

Valoittava Anna ja Elvis -sarja alkaa!

Annan perheen Italian-loma menee sattuneista syistä mönkään, ja he suuntaavat sen sijaan kylpylään. Kyllä sielläkin näkemistä riittää, jos on vilkas mielikuvitus ja mummo, joka järjestää ihan uusia elämyksiä koko perheelle. Ja löytääpä Anna myös uuden ystävän, Elviksen, joka ei olekaan mikään tavallinen tapaus.

Perhe on paras -kirjoituskilpailun voittanut tarina on täynnä perhe-elämän riemua ja räiskyvää huumoria pienen lukijan makuun.

  

---

  

Äiti ja isä pääsevät vihdoin kauan odotetulle Italian-lomalleen, ja Annan ja Ilarin on mentävä siksi aikaa mummon hoiviin. Onneksi Elvis tulee Annan seuraksi - mutta mummo taitaa silti pitää huolen ohjelmasta. Viikon aikana ehditään lavatansseihin, huutokauppaan ja metsäretkelle, ja lopulta selviää sekin, miksi mummolla on niin valtava kokoelma vessapaperirullan hylsyjä...

  

Annan ja Elviksen lämminhenkiset seikkailut jatkuvat! Lastenromaanisarjan ensimmäinen osa Anna ja Elvins kylpylässä voitti Perhe on paras - kirjoituskilpailun vuonna 2014.

     

Kirjoja myydään ainakin Adlibriksessä, katso kirjakohtaiset linkit alla:

Anna ja Elvis kylpylässä, 111 s. Karisto 2014

Anna ja Elvis mummolassa, 109 s. Karisto 2015

   

Kuvitus: Katri Kirkkopelto, Elviksen piirrokset: Ilmari Kettunen

Myös täällä on naurettu Annan ja Elviksen kanssa: Keskisuomalainen, Kaunis, pieni elämä

Jenna Kostet: Lautturi

"Minä olen muukalainen, joka halusi nähdä maailman."

         

     

Blogistanian Kuopuksen voittaja 2014
  

Tunnelmamusiikkia: Sibelius: Sydämeni laulu, Moonsorrow: Matkan lopussa, Tenhi: Kuolleesi jokeen, Amorphis: Enigma
  

Lukuhaasteissa: Goodreads 50: 36. A book set in high school, I Spy: 25. Occupation

  

Blogistanian palkintojenjakotilaisuudessa esikoiskirjailija Jenna Kostet kertoi, että Lautturi kumpuaa suomalaisesta kansanperinteestä ja kapinoi kliseisiä yliluonnollisia romansseja vastaan. Laitoinkin teoksen saman tien varaukseen, kun tilaisuus loppui. Vaikka teoksen kalpeaa päähenkilöä, Tuonelan lautturin poikaa Kaita verrataankin välillä vampyyriin ja joiltakin osin teos saattaa tuntua paranormaalin romantiikan lukijoille tutulta, on Kostet kuitenkin mennyt rohkeasti omia polkujaan. Esimerkiksi vainajien lautturina toimii yleensä Tuonen Tytti, siis naishahmo. 

  

Lautturin kieli on hyvin runollista, Kostet myös lainaa muutamien kuuluisien runoilijoiden Kiven, Kailaksen ja Södergranin sanoja, jotka toimivat hyvinä tunnelmanluojina. Teos on jaettu kolmeen osaan. Alussa kertojana toimii Kai. Hän on isänsä ja veljiensä lailla Tuonelan virran lautturi. Äiti on virrasta poimittu sielu, johon on puhallettu henki. Kai ei tunne kuuluvansa virralle, jossa on aina kevät. Hän pitää kyllä perheestään ja joesta, mutta jokin puuttuu. Hän tahtoo nähdä sen paikan ylhäällä, josta sielut tulevat. 

   

Minä en sure kuolleita vaan eläviä, sillä kuolleilla on kaikki, mutta ylhäällä kulkevat ovat jokainen yksin omalla tavallaan. (s. 64)

  

Elämä ylhäällä on kuitenkin erilaista mitä Kai odotti. Hän nousee joesta alkutalven hämäryydessä, eikä usko äitinsä varoitteluihin auringosta. Harmaa, kylmä ja lehdetön maisema saa Kain uskomaan auringon olevan tarua. Lukiossa häntä pidetään outona ulkonäkönsä ja puhetapansa vuoksi.  Kai on jo luovuttamassa ja palaamassa häntä jalkojen välissä kotiin, kunnes hän näkee Iran. Hän pitää tuota toisenlaista tyttöä majakkana pimeyden keskellä. Ira on ainoa syy, jonka vuoksi Kai jää ylös kesään saakka. Mutta Ira ei näe Kaita - ainoastaan kalpean, oudon pojan, jolla on liian vaalea iho ja siniset silmät.

    

"Hei, mä tiedän nämä vampyyritarinat ja muut. Oletko sä olevinas joku yliluonnollinen olento?" puuskahdin kyllästyneenä. -- Vampyyriltä se kyllä näyttikin kalpeine ihoineen

--

"En", se sanoi kuin olisi kuvitellut mun olevani tosissaani

--

"Mutta?" vaadin. (s. 115)

   

Loppupuolella teosta myös Ira pääsee ääneen. Hänen äitinsä on maahanmuuttaja Iranista ja isänsä suomalainen. Ira ei ole liian tumma, jota häntä olisi kiusattu "mamuna". Hänessä on juuri sopivasti eksotiikkaa, jotta hänen vierasperäiset piirteensä eivät pelota vaan houkuttelevat. Jokainen aamu Ira pukee kasvoilleen naamion, sillä koulussa täytyy hymyillä, jotta toiset tytöt ovat kateellisia poikien häntä kohtaan osoittamasta huomiosta. Kotona Ira on hiljainen ja tottelevainen, jotta isä ei suutu ja kohdista nyrkkejään äitiin. Hän on nuorallatanssija. .

  

Molemmat, sekä Kai että Ira pitävät sanoista, Ira erityisesti runoista. Kai ajattelee sanoja muurahaisina paperilla ja kun sanat lausuu ääneen, kasvattavat muurahaiset värikkäät perhosen siivet ja nousevat lentoon. Ira tahtoisi opiskella kirjallisuutta ja kirjoittaa runoja, mutta isä on päättänyt, että tytöstä tulee arkkitehti ja nuoremmasta siskosta, Siristä lääkäri. Iralle tapahtuva onnettomuus sitoo Kain ja Iran toisiinsa siteillä jotka ovat vahvempia kuin mikään muu. Ne kestävät tästä maailmasta seuraavaan, eikä Ira ei enää kesän jälkeen pelkää kuolemaa. 

   

Marssin sisälle tuttuun kahvilaan kirjaston vieressä ja ravistelin sadepisarat eteisen lattialle. Tilasin kupillisen kahvia ja etsin itselleni paikan kahvilan nurkasta. Sisällä tuoksui sakoitus kahvin aromeja ja tuoksuja, jotka toivat mieleeni mukavia asioita. Olin istunut kahvilassa useaan otteeseen hyvän kirjan kanssa. Tämä oli paikka, jonne tulin yksin. En kelpuuttanut muita mukaan, halusin pitää jotain itselläni. (s. 117-118)

   

Kostet onnistuu kertomaan tarinan, jonka keskiössä ei ole itsetarkoituksellinen maaginen realismi vaan nuorten kokema toiseus ja oman paikan etsiminen. Perheväkivalta ja koulukiusaaminen ovat rankkoja aiheita, vaikka Päivi Heikkilä-Halttunen HS:n kritiikissään pitääkin niitä kliseisinä. Minusta molemmista pitäisi puhua enemmän, sillä liian moni joutuu kohtaamaan vastaavia tilanteita elämässään. ja vaikenee niitä.
  
Lautturissa astutaan rohkeasti toisen saappaisiin ja rankat kuvaukset kirjallisuudessa ovat omiaan herättämään empatiaa - ehkä joku jossain saa teoksesta voimaa astua kaltoinkohtelijaansa vastaan tai puuttuu koulukiusaamiseen. Välillä päähenkilöiden elämä näyttää kurjalta, mutta teoksella on kuitenkin onnellinen loppu. Se maalaa tuokiokuvan vajaan puolen vuoden ajalta siitä, millaista on olla erilainen ja kuinka löytää lujaa maata jalkojensa alta. 

      

Akseli Gallen-Kallela maalanukset Tuonelasta:
Lemminkäisen äiti 1897 ja Tuonelan joella 1903

 
Kalevala ja Tuonela ovat kautta aikain inspiroineet monia  niin musiikin kuin muidenkin alojen taiteilijoita. Kostetin tuoreemman tartunnan lisäksi klassikoista  mm. Sibelius ja Gallen-Kallela kuuluvat tähän joukkoon. Paitsi Gallen-Kallelan maalaus, mm. myös Amorphiksen kappale Shaman kertoo Lemminkäisen äidistä. Tuonelan joen lisäksi sillä uivasta valkoisesta joutsenesta löytyy paljon viittauksia taiteesta ja musiikista. Kostet puolestaan ei mainitse tuota uljasta lintua, vaan puhuu Tuonelan koivuissa laulavista huilunokista ja kehrääjälinnuista. 

     

Kirjat kertovat tästä maailmasta. Historiankirjasta huomaan kuvan, jonka on maalannut Gallen-Kallela. Hän on kuvitellut minun kotini, mutta hän ei tiedä kaikkea ja minua hymyilyttää, kun lehteilen sivua. Isä aina sanoi, että ylhäällä sielut kuvittelevat millaista lopussa on, mutta eivät koskaan ymmärrä. Sen voi tietää vasta sitten kun on nähnyt kaiken. 

Kuvasta tulee hyvä mieli, vaikka maisema onkin erilainen kuin sen kuuluisi olla. (s. 33)

   

Lautturi on lyhyt ja nopealukuinen teos, vaikka se käsitteleekin sivumääräänsä nähden varsin raskaita aihepiirejä. Maailma tuntuu uskottavalta, niin tämä meidän yläpuolemme kuin alapuolinen virran väen asuttama taso. Kaikkea ei kerrota loppuun, mutta kirjoittaja antaa riittävästi vihjeitä siitä, miten tarina tulee jatkumaan, jotta lukija ei viimeisen sivun jälkeen aivan tyhjän päälle jää. Ja esimerkiksi Kirjaneito kehui teosta siitä, että kyseessä on yksittäinen kirja, eikä nyt niin suositun trilogiamittaisen sarjan avaus. 

   

Minun mielikuvani Kaista näyttää tältä.
Malli: Tait Hughes Geijer - Kuva täältä

Kertojista pidin Kaista enemmän kuin Irasta, vaikka Kain olisi kaiken järjen mukaan kuulunut olla lukijalle vieraampi ja vaikeammin samaistuttava. Kai vertaa meille niin tuttuja ilmiöitä, kuten rahaa ja valtahierarkiaa kotiinsa eikä osaa hahmottaa niitä. Kuoleman jälkeen kaikki ovat tasa-arvoisia eikä rahalla ole vaikutusta siihen. Irassa en pitänyt hänen tavasta esittää parempaa kuin muut ja toisaalta joutua alistumaan dominoivalle isälleen - koin paljon tyydytystä loppuratkaisusta. Kostet on luonut molemmille omanlaisensa tavan katsoa maailmaa ja puhua saaden hahmot tuntumaan kokonaisilta ja aidoilta.

   

Yleinen tunnelma Lautturissa on hieman melankolinen. Se tulee ilmi myös lyhyiden, otsikoimattomien lukujen rakenteessa. Jokainen sana on tarkkaan harkittu. Teos jättää vähäeleisyydellään voimakkaan tunnekokemuksen - paljon suuremman sivumääräänsä nähden. Ei tarvitse kirjoittaa tuhansien sivujen mittaista tiiliskiveä, mutta voi silti aiheuttaa lukijoissa vahvan reaktion. Suosittelen teosta lukijalle, joka saa perinteistä paranormaalista romantiikasta ihottumaa ja tuskastuu maagissen realismin kiemuroihin. Kostetin teos eroaa kauniisti molemmissa tyylilajeissa viljellyistä kliseistä ja tuo mukaan suomalaisia vivahteita. Oli ilo lukea tämä bloggaajien ylistämä teos!

    

Kostet kirjoittaa jo uutta kirjaa. Vielä nimetön, aikuisempaan makuun sopiva teos ilmestyy alkutietojen mukaan syksyllä 2015.

      

Arvosana:

   

Takakannesta:

Kai ei ole kotoisin täältä.  Hän tietää miten sielut uivat virran mustassa vedessä.  Mutta hän ei tiedä mitä ylhäällä. 

  

Minusta tuntuu, 

että minun pitäisi selitellä tekemääni ratkaisua, 

mutta mitä voisin sanoa? 

Minä lähdin koska kaipasin.

  

Ira on täällä. Hän hymyilee ja  hänen naurunsa kuplii kuin vesi.  Mutta Kai näkee sen,  mitä muut eivät näe ulospäin. 

  

Lautturi on spekulatiivinen fiktio  kahdesta lukiolaisesta, Kaista ja Irasta.  Tulevaisuus on käden ulottuvilla,  mutta todellisuus vie eri suuntaan  minne unelmat haluavat johdattaa.

    

Kansi: Johanna Lumme, 199 sivua, Robustos 2014
   

Kirja on herättänyt ajatuksia täälläkin: Helsingin Sanomat, Kirjaneidon tornihone, Anna minun lukea enemmän, Todella vaiheessa, Kujerruksia, Morren maailma,

  

Kirjailijan kotisivut: Kaikkitietämättömät kertojat

  

Samantyylisiä kirjoja: Veera Laitinen: Surunsyöjät, Stephenie Meyer: Houkutus-sarja, Lauren Kate: Fallen, Becca Fitzpatrick: Langennut enkeli, Mia Vänskä: Saattaja ja Valkoinen aura, Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa