"Maailma jatkuu. Mikään ei kirkastu, mutta aika parantaa ja ihminen unohtaa.
Kummituksen patterit loppuvat. Asioita tapahtuu päälleikkäin, väärään aikaan, eri aikaan, väärissä paikoissa. Enkelit eivät määrää. Sillä aina on joku, joka unohtaa kuunnella uutiset, joka katsoo vaikka ei pitäisi ja joka seisoo väärässä paikassa."
Kummituksen patterit loppuvat. Asioita tapahtuu päälleikkäin, väärään aikaan, eri aikaan, väärissä paikoissa. Enkelit eivät määrää. Sillä aina on joku, joka unohtaa kuunnella uutiset, joka katsoo vaikka ei pitäisi ja joka seisoo väärässä paikassa."
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadowssa.
Selja Ahavan toinen romaani Taivaalta tippuvat asiat on luokiteltu maagiseksi realismiksi, jonka alle joutsenliputetut romaanit tunnetaan myös nimellä suomikumma. Kovinkaan vahvasti teos ei tätä lupaustaan lunasta, vaan leikittelee enemminkin arkitodellisuuden reunoilla. Kaikki, mitä teoksessa tapahtuu, voisi tapahtua oikeastikin, joskaan ei kovin suurella todennäköisyydellä. Seinään haudattu neito voi kuitenkin muuttua vuosia myöhemmin omenapuuksi, joka pakottaa tiensä läpi sahanpurun ja paneloinnin.
Teoksen juoni avautuu pikkuhiljaa. Sen keskeisenä teemana ovat sattumat, jotka muuttavat koko elämän. Eräänä päivänä voi taivaalta pudota murskaava kimpale sinistä jäätä, toisena joku voittaa loton jättipotin, kolmantena salama iskee mieheen. Kun sattumat alkavat toistua, salama iskee samaan mieheen viidennen kerran ja jättipotti menee kahdesti samalle ihmisille, ollaan teoksen perimmäisten kysymysten äärellä: kuinka sattumanvaraista kaikki oikeastaan onkaan, vai onko sittenkään?
Aikuiset aina kyselevät, mitä lapset miettivät. Mutta luulen, että ne huolestuisivat, jos lapset kertoisivat. Jos on esimerkiksi kolme vuotta vanha ja on tuulinen päivä, ei kannata tuojottaa horisonttiin ja sanoa: "minä tässä mietin missä tuuli syntyy." Kannattaa mieluummin kertoa, että leikkii helikopteria. Ja kun on viisi vuotta, ei kannata kysyä liikaa kuolemasta eikä fosiilleista, sillä aikuiset eivät halua miettiä kuolemaa eivätkä satuhahmojen vanhenemista eivätkä sitä miten Jeesus kuoli ristillä. (s. 11)
Teos on jaettu neljään novellimaiseen osaan, joiden kertojaäänet vaihtuvat. Aluksi tapahtumia seurataan Saaran näkökulmasta. Hänen äitinsä kuoli lentokoneesta pudonneen jään iskusta. Hercule Poirot pystyy piirtämään valkoisen viivan asioiden ympärille, mutta Saara ei voi piirtää viivaa äidin ympärille, sillä tämä on jäänyt kesken. Sadut ja reaalimaailma sekoittuvat lapsen mielessä, kun äiti palaa kummituksena ja haalistuu lopulta kokonaan pois.
Toisessa osassa ääneen pääsee Saaran eksentrinen täti Annu, lottovoittaja, jonka luokse veli ja hänen tyttärensä muuttavat. Nähtyään dokumentin miehestä, joka on kokenut tilastollisesti harvinaisen tapahtuman, Annu kirjoittaa Hamish MacKaylle, jota salamat ovat iskeneet toistuvasti. Myöhemmin täti lähtee etsimään maailmalta muita, erikoisista sattumuksista kertovia tarinoita.
Kolmannessa osassa tapahtumia päästään tarkastelemaan ulkopuolisen silmin, isän uuden vaimon Kristan kautta. Lopuksi ympyrä sulkeutuu ja Saara päästetään muutamaa vuotta myöhemmin kertomaan perheensä tarinan loppuun. Uusioperhe muuttaa takaisin jatkuvan remontin alla olevaan Sahanpurutaloon. Vanhat haavat alkavat viimein olla enää haalistuneita arpia ja Kristan vatsassa kasvaa uusi ihminen, oikea merenneito.
Kun talo on tarpeeksi vanha, se lakkaa näyttämästä ihmisen rakentamalta. Se muuttuu samalla lailla eläväksi kuin sammaleinen kivi tai vanha paksu puu. Kuvittelen Förstorgårdin nousseen maasta kuin sieni - ensin ilmestyi kivinen rinki, sitten sen sisältä kohosi punainen hahmo, joka jähmettyi seiniksi. Aikojen kuluessa hirret venyivät ja ikkunat avautuivat lautojen lomaan. Torni kohottautui ja katto vahvistui, sammal läikitti kivijalan ja seinien väri haalistui. Niin syntyi Förstorgård. (s. 15)
Ahavan kieli on kaunista luettavaa, joskin hyvin melankolista. Kertojien äänet ovat sävykkäitä, vaikka liikkuvatkin vain harmaalla väriskaalalla. Rikkonaiset talot ja ihmiset, keskeneräinen mansikkapyramidi ja vuotavat varpaat kertovat metaforisesti toinen toisistaan. Siitä, kuinka hetkellistä ja haavoittuvaa ihmisen elämä on. Romaani päättyy sanoihin "Sen pituinen se", mutta kaikkea ei kerrota. Saaran sanoin: "Se on huono loppu, mutta me emme osanneet parempaa."
Arvosana:
Takakannesta:
On tyttö, jonka äiti jää taivaalta tippuvan jäälohkareen alle. On nainen, joka voittaa lotossa jättipotin kahdesti. On mies, jota salama iskee viisi kertaa. Kaikki he etsivät selitystä elämälleen.
"Kyllä minä olen nähnyt, miten isä välillä vilkaisee taivasta. Ikään kuin se tarkistaisi jotain. Ikään kuin se olisi vasta nyt tajunnut, että pihan yläpuolella on aina tyhjä taivas. Ja taivaan takana on avaruus, ja avaruudessa avaruusaluksia, jotka voivat mennä rikki.
Taivas on ajatus. jonka ympäri minäkään en osaa piirtää viivaa. Taivas on aina auki, se vuotaa niin kuin isän varpaat.”
Selja Ahava (s. 1974) on dramaturgi ja käsikirjoittaja. Hän on asunut viisi vuotta Lontoossa ja asettunut perheineen Porvooseen. Kiitelty esikoisromaani Eksyneen muistikirja (2010) oli Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokas, ja Ahavalle myönnettiin siitä Laila Hirvisaaren rahaston apuraha. Romaanin käännös on Saksassa noussut kriitikoiden ja lukijoiden suosioon.
Samantyylisiä kirjoja:
Myös täällä on nostettu katse taivaalle: Risingshadow, Helsingin Sanomat, Turun Sanomat, Lumiomena, Cats, books & me, Kannesta kanteen, Kirjasähkökäyrä
