Elly Griffiths: Risteyskohdat (Ruth Galloway #1)

"Hautoja, hautauksia, ruumiita, luita.

Miksi arkeologia on niin kiinnostunut kuolemasta?"

  

 
Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja
  

En yleensä kiinnostu dekkareista, ellei niissä ole jotain erityislaatuista. Elly Griffithsin Risteyskohdat tarttui kuitenkin lukulistalle, koska sen päähenkilö Ruth Galloway on arkeologi. Olen opiskellut arkeologiaa neljä vuotta, ennen kuin vaihdoin pääaineeni kirjallisuuteen, niinpä alan terminologia ja käytänteet ovat tulleet tutuiksi. Arvostan myös kääntäjän ammattitaitoa, sillä Anna Lönnroth on koulutukseltaan myös arkeologi.

  

Maisema on symboolinen. Maan ja meren välissä, tai elämän ja kuoleman. (s. 20)

  

On vuosi 2007, kun Norfolkin pohjoisosassa asuva Ruth kutsutaan katsomaan marskimaan reunasta löydettyjä luita, sillä alueella on kymmenen vuotta aikaisemmin kadonnut pieni tyttö. Ruthin on kerrottava rikoskomisario Harry Nelsonille, ovatko luut tuon tytön vai muinaisia, marskimaalla sijainneeseen paalurakennelmaan liittyviä. Ruth oli paikalla tytön katoamisen aikoihin arkeologiryhmän kanssa tutkimassa paalukehää ja hän jäi asumaan lähistölle ihastuttuaan alueen luontoon. Sittemmin hän sai töitä paikallisen yliopiston arkeologian laitoksen opettajana, yhtenä erikoisalanaan forensinen arkeologia (vrt. Kathy Reichsin romaanien Temperance Brennan, joka on tuttu myös Bones -tv-sarjasta). 

  

Pettymyksekseni teos oli enemmän chick litiä kuin kovaksi keitetty dekkari. Yksin asuvalla Ruthilla on klassisia miesongelmia, huonot välit vanhempiinsa ja hän tykkää juoda viiniä parhaan ystävänsä Shonan kanssa viettämissään tyttöjen illoissa. Vaikka pidänkin yleensä hahmoista, joilla on vikoja tai jotka kokevat olonsa epävarmaksi, koska ne tekevät hahmoista inhimillisiä ja samaistuttavia, Ruthin kanssa en kuitenkaan löytänyt kovin vahvaa yhteyttä. 

  

Nyt olen alistunut pysymään vanhanapiikana ja kummitätinä, vajoamaan vähitelleen hulluuteen ja naulomaan kissoilleni vaatteita omista hiuksistani. (s. 49)

  

Ruth valittaa ärsyttävyyteen asti painostaan (80 kiloa) ja vaatekoostaan (44). Hän ei omien sanojensa mukaan voi käyttää farkkuja, koska on liian vanha (pian 40) ja läski, vaan pukeutuu mieluummin mustiin samettihousuihin, mikä minusta on huomattavasti huonompi vaihtoehto. Hän pukeutuu kokomustaan piiloutuakseen katseilta, vaikka pitää väreistä, glitteristä ja helmiompeleista. Hän tuntee itsensä tavallistakin kookkaammaksi autoissa ja pelkää vainoharhaisesti että istuimeen on piilotettu painoanturi, joka hälyyttää liian raskaasta matkustajasta. 

Hän kietoo punaisen kaulaliinan (ainoa myönnytys väreille: kaulaliinoja voivat ostaa läskitkin) kaulaansa. (s. 11)

Olisin nauttinut teoksesta niin paljon enemmän, jos Ruth ei olisi ollut niin ulkonäkökeskeinen. On toki totta, että naiset (minäkin) vertailemme usein omia piirteitämme toisiin ja kaipaamme epäreilusti itseämme kohtaan jotain sellaista, mitä voi olla mahdotonkin saada: jos hiukset ovat tummat ja kiharat, haluaa suorat ja vaaleat, pienemmät tai isommat rinnat, kapeammat tai reheämmät reidet ja vyötärön, enemmän tai vähemmän pituutta. Mutta Ruthin elämässä ei paljoa muuta olekaan kuin ylipaino ja kissat, joita hänen äitinsä kutsuu lapsenkorvikkeiksi (olen muuten samaa mieltä Ruthin kanssa siitä, etteivät ne ole).  

  

Kirjoja kaikilla mahdollisilla pinnoilla. Enimmäkseen arkeologiaa, mutta myös murhamysteerejä, keittokirjoja, matkaoppaita, lääkäri-hoitaja-romantiikkaa. Ruthin makua voi kuvailla vähintäänkin monenkirjavaksi. Erityisesti hänen sydäntään lähellä olivat baletista tai ratsastuksesta kertovat lastenkirjat. (s. 9)

  

Kissat, karun kaunis miljöö, arkeologia ja Ruthin rakkaus kirjoja kohtaan ovat teoksen parasta antia. Varoitan kuitenkin turvautumaan lukukokemukseen nenäliinapaketin kanssa, sillä kyseessä on teos, jossa tapahtuu kuolemia ja lasten kaappaamista. Syyllisen arvasi aivan liian helposti, mutta onneksi Nelsonin saamat, tytön katoamiseen liittyvät kirjeet, joissa oli erikoisia arkeologisia, uskonnollisia, mytologisia ja kirjallisia lainauksia pitivät mielenkiinnon yllä. 

  

Ruth Gallowayn tutkimukset saavat jatkoa, kun Januksen kivi ilmestyy syyskuussa 2017. Aion lukea senkin, sillä jokin Griffithsin tyylissä kiinnostaa kaikesta huolimatta. En olisi lukenut kirjaa loppuun, jos se olisi ollut täysin huono, vaikka en kokonaan ihastunutkaan. Uskon siihen, että Ruth tulee kasvamaan tulevissa teoksissa itsevarmemmaksi ja helpommin pidettäväksi hahmoksi. Englanniksi sarjaa on ilmestynyt jo yhdeksän osaa. PS. Elly Griffiths on Domenica de Rosan dekkaristinimi, niin kuin J.D. Robb on Nora Robertsin. 

   

Arvosana:

   
Takakannesta:

Huippusuosittu ja tunnelmallinen Ryth Galloway -sarja alkaa!

Arkeologi Ruth Gallowayn rauhaisa elämä Norfolkin perukoilla järkkyy, kun poliisi ottaa yhteyttä: muinaisen paalukehän liepeiltä on löytynyt ihmisen luita. Onko kyseessä kymmenen vuotta aiemmin kadonnut tyttö vai esihistoriallinen löytö?

Katoamistapausta tutkiva rikoskomisario Harry Nelson ei aio luovuttaa ennen kuin tytön kohtalo on selvinnyt. Ratkaisu saattaakin olla lähempänä kuin koskaan Ruthin asiantuntemuksen ja herkän vaiston ansiosta. Mutta kun toinenkin tyttö katoaa, mysteeri tihenee kuin sumu marskimailla – ja Ruthin rooli poliisin neuvonantajana käy todella vaaralliseksi.

”Huiman tunnelmallinen mysteeri Norfolkin rannikon marskimailta.”
- The New York Times

”Ruth Galloway on yksi meistä, fiksu, hyvin pärjäävä ja silti hiukan epävarma itsestään. Hänestä lukijat haluavat kuulla lisää.”
- USA Today

   

Suomentanut: Anna Lönnroth, 305 sivua, Tammi 2017

  

Alkuperäinen nimi: The Crossing Places (2009)

  

Ruthin kanssa suolamarskilla ovat olleet myös: Kirsin kirjahylly, Tuulevin lukublogi, Kirjakaapin kummitus, Lukuneuvoja
   
Samantyylisiä kirjoja: Kathy Reichs: Temperance Brennan -sarja, Nora Roberts: Menneisyyden vangit, J.D. Robb: Kuoleman riitit

Elena Mady: Varjo (The Body Jumper #2)

"Taisin kuulostaa marionetilta. Ei ihme.
Olin narusta vedettävä, korkeampia voimia totteleva olento."

   

   

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadowssa.
Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja

  

Lauluntekijänäkin tunnetun Elena Madyn paranormaaleja elementtejä sisältävän nuortenkirjasarja The Body Jumperin toinen osa Varjo jatkaa uudesta ruumiista kotinsa saaneen sielun tarinaa. Sara Winterin kehosssa elävä Alex etsii varjoaan, sitä ihmistä, joka hän aikaisemmin oli. Trilogian toiset osat onnistuvat harvoin, sillä maailma ja hahmot on jo esitelty, mutta suuret paljastukset jätetään päätösosaan, minkä vuoksi väliosat eivät kerro paljoa uutta ja tarina jumittaa paikoillaan. Tämä vaivaa Varjoakin. 

Miksi talous perustuu siihen, että kulutetaan koko ajan lisää ja lisää, ja samalla käytetään raakamateriaalit loppuun. (s. 73)

  

Saran vanhemmat omistivat futuristisen teknologiayrityksen, WinTechin, jonka tavoitteina on keksiä uusia energiamuotoja fossiilisten polttoaineiden tilalle. Alex joutuu hyppäämään firman johtoon vailla tarvittavaa tietotaitoa, mutta saa onnekseen tukea kavereiltaan ja poikaystävältään Jesseltä. Jesse on ainoa ihminen, joka tietää, että Alex on vaihdokas, hyppääjä. Yrityksen johtamisen lisäksi Alexin elämää varjostaa Saran valtaa tavoitteleva täti, joka yrittää saada hänet hengiltä sekä Santeri-niminen poika, joka ahdistelee tyttöä tämän selvistä kielloista huolimatta.

Rakkaus oli ryhmätyötä, ja elämä myös. (s. 220)

  

Jesse lähtee opiskelemaan yliopistoon ja Alex joutuu viettämään paljon aikaa itsekseen. Pari riitelee usein, koska Alex ei kerro totuudenmukaisesti huolistaan pojalle ja käsittää tahallaan väärin, kun Jessen entinen tyttöystävä Jenna vastaa yhä uudelleen pojan puhelimeen. Toistuva kettu-uni yrittää kertoa Alexille jotain menneisyydestään, mutta hän ei osaa avata kryptistä viestiä. Selvitettyään mahdollisen minuutensa kuolinilmoitusten perusteella Alex etsii elossa olevia sukulaisehdokkaitaan. Tähänkin osaan mahtuu klassisisia dekkarielementtejä, kuten murto, räjähdys ja myrkytettyjä hedelmiä.

Koko yhteiskunta oli rakentunut fossiilisten polttoaineiden ympärille. Monet käsittävät, että niiden käyttöön ei ollut enää varaa, että hirmumyrskyt, tulvat ja luontokappaleiden kuoleminen sukupuuttoon olivat liian korkea hinta siitä, mitä oli joskus alettu tehdä eikä oltu osattumuuttaa ajoissa. Toiset olivat valmiita mihin vain estääkseen sen ja ostaakseen lisää aikaa itselleen ja heitä palvelevalle systeemille. (s. 205)

   

Viime vuosina on puhuttu paljon nuorten huonosta lukeneisuudesta ja siitä, millaisilla kirjoilla heidät saisi lukemaan enemmän. Varjo saattaa houkuttaa tietyntyyppisiä lukijoita, sillä Alex on Teslalla ajeleva ökyrikas teini, joka laulaa ja jonka paras ystävä Krisu bongataan tavallisesta kaduntallaajasta malliksi. Kiinnostavuutta on yritetty lisätä mainitsemalla selfiet, sup-lautailu, YouTube, ”Henkka ja Maukka”, sekä muita tämän hetken ilmiöitä. Vanhempi ja kriittisempi lukija saattaa pitää teoksen juonta hieman epäuskottavana.

Jokin tässä kuviossa mättää. (s. 166)

  

Mady leikittelee kielellä ensimmäistä osaa enemmän, vaikka lyyrikoista puuttuu edelleen samaa kekseliäisyyttä ja luontevuutta. Kirjailija onnistuu Alexin kuvaillessa itseään käentytöksi ja pseudokuolleeksi, mutta kaikki kielikuvat eivät onnistu yhtä taidokkaasti. Homo spaiensitar ja somakko ovat erikoisia, vaikkakin hahmolle sopivia ilmaisuja, mutta deodorantin kutsuminen dödöksi on hieman vanhentunutta ja osuu helposti silmään. Lisäksi juoneen on jäänyt pari epäloogisuutta. Teoksen ekokritiikki on kirjoitettu hienosti rivien väliin tuputtamatta. Tarinaan on luotu myös isänmaallinen ryhmä, jonka mielipiteet ei-kantasuomalaisen näköisistä ihmisistä on hyvin uskottavaa ja tarttuu nykyiseen ajankuvaan terävästi.

Kantasuomalainen on eufemismi. Pelkkä kiiltokuvasana, joka oikeasti tarkoittaa vain valkeaihoisia suomalaisia. (s. 144)

  

Mady osaa pitää lukijan pimennossa suurista juonikaarista. Onko hyppääjät lähetetty ruumiisiinsa auttamaan korjaamaan vääryydet, vai onko uusi ruumis vain uusi mahdollisuus elämään liian nuorena kuolleille? Onko kulissien takana Matrix-trilogian tyylinen Arkkitehti vai jokin taivaallinen entiteetti? Toivottavasti sarjan päätösosa kertoo viimein hyppääjistä, välitilasta ja siitä voimasta, joka kuviota pyörittää, mutta luultavasti kirjailija jättää jotain lukijan itsensäkin päätettäväksi. Kolmas osa ilmestyy elokuussa 2017.

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Onko sinulla mitään käsitystä siitä, millaista on elää jonkun toisen elämää, joka ikinen päivä?

Kukaan ei tiennyt, että olin eksynyt itsestäni, että olin hylännyt itseni menneisyyteen. Toivoin unien kantavan minut itseeni ja antavan vastaukset, joita kaipasin ja tarvitsin. Kuin Peter Panin varjo, halusin kotiin, kiinni itseeni.

Kun on selvinnyt sarjamurhaajan kynsistä naapurin hakkerin vaikuttavaan syliin, elämän pitäisi vihdoin olla mallillaan. Vaihdokas Alex saa kuitenkin kokea keinonahoissaan, että mikään ei ole niin kuin toivoisi, ja sisin on tärkeintä vain korulauseissa.

  

Alexin perimän yrityksen edistyksellinen energiateknologia horjuttaa vallalla olevia rakenteita, ja hänen henkeään uhataan yhä uudestaan. Jokainen askel kohti oman identiteetin selvittämistä tuntuu johtavan lähemmäs painajaismaista menneisyyttä.

  

Kintereillä lymyävä pahuuden varjo vaanii jokaista, jota Alex rakastaa. Onko jäljellä muuta vaihtoehtoa, kuin jättää kaikki taakseen?

The Body Jumper -sarja kertoo ulkokuoren alle haudatusta salaisuudesta. Varjo on sarjan toinen osa. 

    

265 sivua, WSOY 2016

   

Varjo on luettu myös täällä: Unelmien aika, Dysphoria, Mustemaailmani, Ullan luetut kirjat, Lukutoukan kulttuuriblogi, Venla's little diary, Kieltenopen kotiblogi, Kirjataivas

Nicola Yoon: Kaikki kaikessa

"Turvallisuus ei ole kaikki kaikessa.

Elämä on muutakin kuin hengissä pysymistä."

   

  

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, Havaitse harvinaisuus (harvinainen sairaus)

  

Nicola Yoonin YA-teos Kaikki kaikessa ilmestyy Suomessa ensipainoksena leffakannella (ensi-ilta 19.5.2017). Teoksen alkuperäinen kansi olisi miellyttänyt silmääni enemmän, mutta ymmärrän tämän ratkaisun ja pehmeiden kansien pyrkivän houkuttelemaan teoksen kohderyhmää tarttumaan siihen. Tarina toimii myös vanhemmallekin lukijalle, sillä ainakin itse ihastuin Maddyyn, jännitin hänen puolestaan ja pidätin hengitystäni lähes koko lukemisen ajan. Loppu yllättää ja tekee lukukokemuksesta sen vuoksi vieläkin onnistuneemman. 

  

Olen lukenut paljon enemmän kirjoja kuin sinä. Ihan riipumatta siitä, montako olet lukenut. Olen lukenut enemmän. Usko pois. Minulla on ollut aikaa. (s. 7)

  

Kirja kertoo 18-vuotiaasta Madelinesta, joka on allerginen maailmalle. Hänen kotinsa on tarkasti kontrolloitu, ilmatiivis kupla. Ilma käsitellään koneellisesti, vierailijat puhdistetaan ilmalukossa, pintamateriaalit, pesuaineet ja ruoka on tarkasti valittu niin, ettei Maddy saisi niistä hengenvaarallisia oireita. Hän asuu lääkäri-äitinsä kanssa, isä ja isoveli ovat kuolleet auto-onnettomuudessa Maddyn ollessa niin pieni, ettei muista heitä ollenkaan. 

   

Maddyn ainoat kosketukset ulkomaailmaan tapahtuvat hoitaja-Carlan, elokuvien, kirjojen ja internetin kautta. Mutta "puun kuvaus ei ole puu" ja "valju puolielämä ei todellisuudessa ole elämää". Kaikki muuttuu, kun naapuriin muuttaa perhe, jonka lukioikäinen poika Olly kiinnittää heti saapuessaan Maddyn huomion. Rakkaus ei ehkä vie henkeä, mutta sen tavoittelu saattaa hyvinkin vaarantaa terveyden.
 

  

Maddy on ihastuttava nuori nainen, joka rakastaa kirjoja (etenkin Pikku prinssiä) ja kirjoittaa niistä arvioita Tublriin. Hän on sairaudestaan huolimatta tavallinen nuori vaikka elääkin hyvin poikkeuksellista elämää. Hän opiskelee Skypen välityksellä ja haluaa olla isona arkkitehti, vaikka tietääkin, että unelman toteutuminen ei ole kovin todennäköistä. On helppoa verrata tarinaa John Greenen Tähtiin kirjoitettuun virheeseen, mutta sillä on myös aivan omat erikoismausteensa. 

  

Kirjasta voi löytyä elämän takoitus, jos lukee riittävän paljon. (s. 96)

  

Vaikka Yoonin kuvaus SCID-sairaudesta ja "kuplalapsesta" onkin saanut jonkin verran kritiikkiä, minulle Maddyn kokemukset tuntuivat uskottavilta. Miksi sairauden kanssa 17 vuotta elänyt tyttö kertoisikaan päiväkirjamaisessa teoksessa tarkkaan kaikesta sairauteensa liittyvästä? Sivuilla on silti kuvattu kattavasti asunnon erikoisvalmistelusta ja jatkuvista terveydentilan mittauksista, jotta syntyy käsitys sairauden vakavuudesta. Maddyn sairautensa hyväksyminen ja sopeutuminen rajattuun tilaan tuntuu sekin hyvin todenmukaiselta, sillä ihminen tottuu vallitseviin olosuhteisiin ja useimmiten pyrkii tekemään parhaansa niillä korteilla, jotka hänelle on jaettu. 

  

Maddyn nopea ihastuminen naapurinpoikaan on sekin hyvin uskottavaa, sillä kun hänen rajatun maailmansa reunalle ilmestyy yhtäkkiä uusi kirkas taivaankappale, tietenkin hänen kiinnostuksensa herää. Kuka ei katselisi sellaista aikaisemmin samanlaisena toistuneesta arjesta poikkeavaa ilmiötä, joka kaiken lisäksi "liikkuu aivan kuin painovoima ei vaikuttaisi häneen samalla tavalla kuin meihin muihin". Olly on paratiisilintu varpusten asuttamassa autiokaupungissa, vaikka pukeutuukin kokomustaan.

"Oletko kummitus? Se tuli ensimmäisenä mieleen kun näin sinut muuttopäivänä ikkunassa. Olisi niin minun tuuriani että naapurin sievä tyttö ei olisi varsinaisesti elävä." (s. 53-54)

    

Tästä teoksesta on hankalaa blogata paljastamatta liikaa, mutta suosittelen lämpimästi tutustumaan siihen. Ihanaa, kun viime aikoina on ilmestynyt suomeksi todella kovatasoisia YA-teoksia kuten tämä ja Minä, Simon, Homo Sapiens. Jos mahdollista, elokuva vaikuttaa jopa kirjaa paremmalta, sillä jo trailerin perusteella on huomattavissa, että muutama asia on ratkaistu siinä hieman eri tavalla, tehden parista teoksen mahdollisesta ongelmakohdasta loogisempia.

Kun luet tämän, olemme jo tavanneet. Se on sujunut loistavasti. (s. 77)

     

Arvosana:

     

Takakannesta:

Ehkä kaikkea ei voi ennustaa, mutta jotakin voi. 

Kuten esimerkiksi sen, että olen rakastumassa Ollyyn.

Ja siitä tulee lähes varmasti katastrofi.

  

Maddy on tyttö, joka on allerginen koko maailmalle. Hän sairastuu jo pelkästä henkäyksestä ulkoilmaa. Sairautensa vankina hän pysyy kotonaan, puhtaan ilman kuplassa. Eräänä päivänä naapuriin muuttaa poika. Ikkunasta Maddy näkee Ollyn ja Olly Maddyn. Maddy ymmärtää, että eläminen tarkoittaa muutakin kuin hengissä pysymistä. Joskus rakkaus on kaikki kaisessa; Olly on riski, joka Maddyn on pakko ottaa.

  

Suomentanut: Helene Bützow, 316 sivua, Tammi 2017

  

Alkuperäinen nimi: Everything, everything (2015)

  

Maddyn kanssa kuplassa on oltu myös täällä: Tarinoiden syvyydet, Notko, se lukeva peikko, Lukulahnan luola, It's just my life,

  

Samantyylisiä kirjoja: John Greene: Tähtiin kirjoitettu virhe, Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens, Rainbow Rowell: Eleanor & Park, Jennifer Niven: All the Bright Places, Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea

Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens

"Hehän eivät edes tiedä että minä olen homo.

En minä tiedä, miten voin kertoa heille jotakin sellaista

ja silti tuntea edelleen oloni samaksi vanhaksi Simoniksi."

   

   

Lukuhaasteissa: Adventures in Down Under and Beyond -Australia lukuhaaste: 42. Kirja, jossa kuvaillaan vahvoja ystävyyssuhteita

  

Tiedättekö sen tunteen, kun jokin kirja on todella hyvä ja luulet, että se jatkuu vielä muutaman aukeaman verran, mutta löydätkin seuraavalta sivulta vain kirjailijan kiitokset? Ja sen tunteen, että kirjan haluaa lukea uudelleen heti, kun on päässyt sen loppuun?

  

Nämä kaksi ajatusta tulivat ensimmäisenä mieleen, kun olin ahminut Becky Albertallin Minä, Simon, Homo Sapiensin, joka on tähän mennessä vuoden ihanin lukukokemus (ja varmasti pysyy sellaisena vielä pitkään). Se pitää otteessaan, se hymyilyttää ja se saa silmäkulmat kostumaan. En voi kuin suositella tarttumaan tähän kirjaan. Mutta varoituksena sanottakoon, että tämän lukeminen saattaa aiheuttaa akuuttia Oreo-keksien himoa! Teoksen pohjalta ollaan tekemässä elokuvaa, jonka pitäisi saada ensi-iltansa vuonna 2018. 

  

Kuvan Double Stuffed Oreot katosivat melko pian parempiin suihin.

   

Teoksen päähenkilö on lukiota käyvä Simon, joka on homo. Hän ei ole tullut ulos kaapista, eikä ole aikonut vielä aikoihin tullakaan kaapista. Ei häntä sinällään pelota kertoa ihmisille, että tykkää pojista, mutta hän ei koe sille tarvetta juuri tässä vaiheessa elämäänsä. Toisin kuitenkin käy, kun hän unohtaa kirjaantua sänhköpostistaan ja seuraavaksi koneelle istuva tyyppi vahingossa lukee Simonin keskustelun Blueksi kutsutun pojan kanssa. Bluen käyttäjänimen takana on joku samaa koulua käyvä homopoika, ainoa ihminen, jonka kanssa Simon on tämän puolen itsestään jakanut. 

  

Mulla on tällainen uusi iso palanen, jota vasta sovittelen osaksi itseäni. En tiedä vielä, miten se sopii. Tai miten mä sovin siihen. Niin kuin meikäläisestä olisi tulossa ihan uusi versio. (s. 234)

  

Kirjasta puolet koostuu Simonin ja Bluen sähköpostikeskusteluista. Simonia ahdistaa, että joku muu Bluen lisäksi tietää hänen olevan homo ja tämä kehtaa vieläpä kiristää häntä uhkaamalla paljastaa sen kaikille koulun juoruja julkaisevalla Tumblr-sivustolla. Kiristäjä on kiinnostunut Simonin ystävästä Abbysta ja sanoo, ettei julkaise kuvakaappauksia sähköposteista, jos pääsee Abbyn kanssa väleihin. Hommassa ei tietenkään käy hyvin kenellekään, mutta jokainen taho pyytää lopulta anteeksi.

  

Koko kirjan ajan on ilmassa jännitettä siitä, kuka Blue on ja paljastuuko Simonin salaisuus. Poikien sähköposteja on ihanaa lukea, ja vatsanpohjassa tuntuu perhosia, kun heidän suhteensa kehittyy. Lopussa Bluen henkilöllisyys paljastuu yllättävällä tavalla, enkä todellakaan arvannut oikein, kuka hän on. Simonin elämää seurataan muutaman kuukauden ajan. tutuiksi tulevat niin hänen ihastuttavan persoonallinen perheensä, luotettavat ja aidon tuntuiset ystävänsä kuin näytelmäryhmänsäkin henkilöt. Oreoiden ja Bluen lisäksi Simon rakastaa perheen kultaista noutajaa ja Elliott Smithin musiikkia.  

"Haluaisin ottaa sua kädestä kiinni", sanon hiljaa. 

"No ota sitten", hän sanoo. (s. 222)

Teoksessa vilahtelee paljon hauskoja Harry Potter-viittauksia ja bongailin innolla muitakin kirjallisuuden ja popkulttuurin teoksia tekstistä. Yleensä en pidä humoristisista teoksista, mutta Simonin luonne on vain niin ihana ja Albertallin tapa kirjoittaa tarinaa harvinainen yhdistelmä uskottavaa nuorten arkea ja komediaa. Tämä on teos, joka ei tarvitse yliluonnollisia elementtejä tai kauhistuttavalla tavalla väärin mennyttä tulevaisuuden maailmaa ollakseen koukuttava. Tätä olisi voinut lukea pitemmänkin kirjan verran. 

  

Sitaattikunniamaininta (termi lainattu Villikseltä) on toisinaan blogissani ilmenevä loppulause eli hassu lainaus, joka tuntuu eksyneen väärään teokseen tai kertoo esimerkiksi jonkin hauskan lukemiseen liittyvän anekdootin. Enimmäkseen olen kerännyt tunnisteen alle dystooppisia tunnelmia ei-dystooppisista teoksista. Tällä kertaa erityiskunnian saa seuraava pätkä: "Tuntuu kuin olisimme zombieapokalypsin viimeiset henkiinjääneet: Ihmenainen ja homoankeuttaja. Ei paras yhdistelmä lajinsäilymisen kannalta." (s. 46-47)

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Onko kaikkien pakko tulla kaapista?

  

16-vuotias Simon rakastaa draamaa, mutta vain näyttämöllä. Kun luokkakaveri ryhtyy kiristämään Simonia, hänen salainen ihastuksensa on vaarassa päätyä parrasvaloihin.

  

Simonin on tehtävä hankalia valintoja, onhan pelissä mahdollisuus rakkauteen ihanan ja hämmentävän pojan kanssa. Kunhan Simon vain saisi selville, kuka hän on.

  

Becky Albertallin riemastutava ja sympaattinen romaani on kahminut palkintoehdokkuuksia. Sen oikeudet on myyty 26 maahan ja siitä on tekeillä elokuva.

"Huokailuttavan ihana kirja pojista, jotka rakastuvat toisiinsa."

- The Bulletin of the Center for Childres Book's

  

"Ratkiriemukas ja sydäntäsärkevä. -- Blue saattaa epäröidä, mutta lukijat hullaantuvat Simoniin."

- Publisher's Weekly

  

Suomentanut: Lotta Sonninen, 249 sivua, Otava 2017

  

Alkuperäinen nimi: Simon vs. the Homo Sapiens Agenda (2015)

  

Simoniin on ihastuttu myös täällä: Kirjaneidon tornihuone, Vinopino kirjoja, Carry on reading, Sivujen välissä

Jay Asher: Kolmetoista syytä

"Miten paljon vaikutusta meillä on toisten ihmisten elämään.

 Useimmiten emme tiedä siitä mitään."

   

     

Kiinnostuin Jay Asherin YA-romaanista Kolmetoista syytä, kun aloin kuulla monesta suunnasta sen pohjalta tehdystä samannimisestä Netflix-sarjasta. Pakko katsoa se nyt kun kirja on luettu, vaikka versioiden välillä onkin ilmeisesti jonkin verran eroavaisuuksia. Tämä kirja kuuluu kategoriaan lukukokemuksesta saa eniten irti, kun sisällöstä tietää mahdollisimman vähän. Kolmetoista syytä on Asherin esikoisteos. Kirjailijalta on suomennettu myös Sinä ja minä sitten joskus.

  

Teos kertoo Hannah Bakerista, lukiotytöstä, joka päätyi tekemään itsemurhan. Tarina avautuu Hannahin c-kaseteille nauhoittamien kolmelletoista eri henkilölle suunnatun puheen kautta. Jokaisen kasetin yhdellä puolella hän kertoo syyn, kuinka kukin henkilöistä vaikutti hänen elämäänsä ja sen päättymiseen.

    

Toivon että olet valmis, koska aion kertoa sinulle elämäntarinani. Tarkemmin sanottuna sen, miksi elämäni päättyi ja jos kuuntelet näitä kasetteja, sinä olen yksi syy siihen. 

Säännöt ovat yksinkertaiset. Niitä on vain kaksi. Sääntö numero yksi: kuuntele kasetit. Sääntö numero kaksi: lähetä ne eteenpäin. Toivon mukaan kumpikaan ei ole sinulle helppoa. (s. 9-10)

  

Kasetit kiertävät järjestyksessä jokaisen mainitun henkilön kuunneltavana. Kirjan alussa kasetit saa Clay Jensen, joka on ollut kauan ihastunut Hannahiin, mutta ei ollut ujona paljoakaan puhunut tai muutenkaan tutustunut tyttöön. Hannahin puheen rinnalla kuullaan Clayn ajatuksia ja reaktiota tytön paljastuksiin.

  

Jokin muistoissani kääntyy päälaelleen jokaisen kasetin jokaisella puolella. Joku ihminen muuttuu minulle tunnistamattomaksi. (s. 117)

  

Clay kuuntelee kasetit yhden päivän aikana ja kiertää kartan kanssa siihen merkkityjä kohteita, joissa on tapahtunut jotain merkittävää Hannahin kertoman kannalta. Tytön kohtalo avautuu pikkuhiljaa, kun palapelin palat liittyvät toisiinsa. Lukija odottaa Clayn kanssa, missä vaiheessa on pojan vuoro olla Hannahin tarinan osa ja kuulla mitä tämä on tehnyt tai jättänyt tekemättä. 

   

Lukukokemuksena teos on melankolinen ja herättää ajatuksia. Aiheestaan huolimatta kerronnan rytmi koukuttaa ja on kuin hypnotisoituna luettava eteenpäin, jotta Hannahin kohtalo avautuu. Nenäliinoille saattaa tulla tarvetta. 

Huomasitteko arpia, joita jätitte? (s. 62)

Kiitos kuvausrekvisiitasta, Hanna!

Arvosana:

  

Takakannesta:

Miten monta salaisuutta yhdessä koulussa voi olla?

  

16-vuotias Clay Jensen saa postissa paketillisen kasetteja. Nauhoilla hänen luokkatoverinsa Hannah Baker kertoo 13 syytä siihen, miksi päätyi epätoivoiseen ratkaisuunsa. Ja että Clay oli yksi niistä syistä. Kolmetoista syytä on tarina epävarmuudesta: mysteeri, muistokirjoitus ja seremonia yksissä kansissa.

   

Suomentanut: Annika Eräpuro, 252 sivua, Otava 2014

  

Alkuperäinen nimi: Thirteen Reasons Why (2007)
  

Kasetit on kuunneltu myös täällä: Kirjaneidon tornihuone, Notko, se lukeva peikko, Kujerruksia, Kirjaston kummitus, Anna minun lukea enemmän, Kirjasähkökäyrä, Narseskan kirjanurkkaus