Lastenkirjalauantai: Siri Kolu: Tervemenoa Taika Taksinen

Hyvää kansainvälistä lastenkirjanpäivää!

  

      

Arvostelukappale

Tänään, Hans Christian Andersenin syntymäpäivänä, vietetään kansainvälistä lastenkirjanpäivää. Päivän tarkoituksena on nostaa esiin lastenkirjoja ympäri maailmaa ja innostaa lapsia lukemaan. Lastenkirjanpäivää on juhlittu jo vuodesta 1967 lähtien.

Pääsiäinen, mikä hyvä sauma harventaa arvosteltavien teosten pinoa. Viime viikonlopun teemaan sopi hyvin tämä Siri Kolun viime vuoden puolella ilmestynyt Tervemenoa Taika Taksinen. Kolun tuotannosta suuri osa muodostuu suositusta Me Rosvolat -sarjasta, johon en ole vielä ehtinyt tutustumaan. Rosvot saivat myös oman elokuvasovituksensa melko tarkalleen vuosi sitten. Olen kuitenkin lukenut Kolulta aikaisemmin teosparin PI - Pelko ihmisessä ja IP - Ihmisen puolella, joten kun huomasin tämän lastenkirjan Otavan uutuuskatalogista, uteliaisuuteni heräsi. Teos on saamassa jatkoa syksyllä, vaikka tämä toimii hyvin itsenäisestikin. 

 

Aika monen uuden naapurin mielestä me olemme perheenä jotenkin erikoinen. Romutaiteilija, koirien hiusmuotoilija ja koululainen. Meidän itsemme mielestä siinä ei tietenkään ole mitään ihmeellistä. Meistä talo, johon muutimme, on ihmeellinen. Joki kiertää sitä kolmessa suunnassa, ja talossa on tilaa meille kaikille. Isä saa tehdä romuteoksiaan puutarhassa ja pihavertaassa, äidin trimmaamo mahtuu talliksi kutsuttuun sivurakennukseen, jossa on varmaan joskus asunut hevonen. Jokirannantalo on korkein, jyrkkäkattoisin ja erikoisin talo, jonka olen koskaan nähnyt, ja siellä on ullakolla huone, joka on selkeästi minulle tehty. Se on kaunein talo mitä on olemassa. (s. 12)

   

Tervemenoa Taika Taksinen on peruskiva seikkailukirja +8 vuotiaille. Ja viihdytti tämä moderni noita-teemainen teos myös aikuistakin lukijaa. Päähenkilö on kymmenenvuotias Roosa Hurme, jonka perhe teoksen alussa muuttaa Sirkuslaaksoon, ihanaan, vanhaan Jokirannantaloon. Hän ystävystyy pian tietokonenörtti Lars Strömin kanssa. Lars kertoo Roosalle, että paikkakunnan räväkkä, punaisiin pukeutuva kunnallispoliitikko Taika Taksinen on oikeasti lapsia kaappaava isotissinen valeaikuinen, lähiönoita. Kamalinta kaikessa on se, että kukaan ei muista kadonneita lapsia (juonikuvio, joka muistuttaa suuresti useamman R.L. Stinen Goosebumps-sarjassa ilmestyneen teoksen tapahtumia).

Voisin kuvitella teoksen olevan hyvä ääneenluettava niin (ilta)satuhetkiin kuin vaikkapa luokassa. Kerronnan kanssa vuorottelevat otteet Roosan ja Larsin kirjoittamasta Lähiönoidan nujertaminen - taistelijan käsikirjasta. Käsikirjan vinkkien avulla voi tarkkailla, löytyykö lähinoitia omien naapureiden, opettajien ja kirjastotätien joukosta.

Teoksen kantta on kritisoitu rumaksi ja aikuisille suunnatuksi, koska musta ei kuulemma sovi lastenkirjan värimaailmaan. Minusta kansi on oikein kiva ja tähän tarinaan sopiva. Jännittävien ja hauskojen tapahtumien lisäksi Kolu käsittelee myös vakavampiakin teemoja, kuten yksinäisyys ja mitä se voi ihmiselle tehdä. Ja jostain kumman syystä kanteen ikuistettu, itse lähiönoita Taika Taksinen, muistuttaa hieman kirjan kirjoittajaa. Eikä kyseessä varmastikaan ole vahinko.  

    

Arvosana:   

Takakannesta:

Minä luulin että tämän vuoden suurin seikkailu oli se, että me muutimme. Lähiönoidn kanssa käytyyn taisteluun verrattuna se oli ihan pikkujuttu.

Sirkuslaakson ensimmäisissä juhlissa löysin parhaan kaverini Linkki-Larsin ja tutustuin pahimpaan viholliseeni, kunnallispoliitikko ja lähiönoita Taika Taksiseen. Lars kertoi minulle kadonneista lapsista. Hän tarvitsi todisteita, ja niin minusta ja Larsista tuli liittolaisia. Me aloitimme taistelun lähiönoitaa vastan. Meidän maailmassamme eivät kummallisuuspoliitikot määräisi! Eivät ainakaan lasten asioista.

Mitä tehdä, jos seudullesi muuttaa lähiönoita?

Lue tämä taistelukäsikirja. Sen jälkeen asetu puolustusasentoon ja sano: 

Tervemenoa, lähiönoita! Sinä isotissinen valeaikuinen et minua nujerra!

Noidanvastustajat Lars Ström & Roosa Hurme

Siri Kolu tunnetaan suosituista Me Rosvolat -kirjoistaan, joista ensimmäinen sai Finlandia Junior -palkinnon. Maantierosvojen tarina on myyty pariinkymmeneen maahan ja se on ilmestynyt myös elokuvana.

  

Samantyylisiä kirjoja:  Roald Dahl: Kuka pelkää noitia ja Matilda, Mervi Heikkilä & Jussi Matilainen: Kummajaisten kylä, R.L. Stine: Goosebumps -sarja, Jari Mäkipää: Etsiväkerho Hurrikaani -sarja, Martin Widmark: Lasse-Maijan etsivätoimisto -sarja

   

201 sivua, Otava 2015

   

Noitia on karkotettu myös täällä: Helsingin Sanomat, Savon Sanomat, Suomi lukee, Amman lukuhetki, Lumiomena, Kirjasähkökäyrä, Luetaanko tämä?

Maaliskuun luetut ja kuulumisia

Kuva maaliskuun kirjablogimiittipaikkana toimineesta
ihastuttavasta kahvila Roosterista. 

Mitäs kummaa, taas on ehtinyt kuukausi kulua. Hurjan nopeasti menee tämä aika keväällä. Eilen, kuun viimeisenä päivänä tapahui kaikenlaista jännää. Saimme mieheni kanssa maistraatista hääpäivämme, 6.5., posti toi ihanan paketin, josta alla lisää, sain viestin, että uudet silmälasini ovat haettavissa (saan ne lauantaina, kun olen menossa katsomaan 5. aalto -elokuvan) ja kaikkea muutakin jännää tapahtui (kerron myöhemmin lisää, kunhan saan luvan). Roald Dahl -lukuhaaste käynnistyi omalta osaltani, kun luin Tynkätyiset ja Nilviöt. Olin myös yhteyksissä ArtHouseen ja lukuhaasteeseessa tulee olemaan (ainakin) heidän kauttaan saatuja Dahl-kirjapalkintoja. 

   

Tosiaankin, posti toi tänään jo muutaman päivän odottamani lähetyksen. Tilasin nimittäin Itse suunniteltua -blogia kirjoittavalta Mailta häälahjaksi itselleni hurjan suloiset ja pörröiset korvikset. Lähestyin Maita sähköpostilla ja kainosti tiedustelin, olisiko hänen mahdollista tehdä minulle kustomoidut, Hayao Miyazakin leffoista tuttujen nokipalleroiden näköiset korvikset. Pian paljastui, että nokipalleroita löytyi häneltä kotoaan ja että tuttuja otuksia ovat. Olin löytänyt netistä inspiraatiokuvan, mutta kerroin toiveestani, että pallero voisi olla jotenkin enemmän 3D ja Mai ehdotti pörröistä villapintaa. Ja miten ihana lopputulos siitä syntyikin! Olen ihan seitsemännessä taivaassa noiden kanssa. Tahdon vain silitellä uusia nokipalleroitani, jotka matkustivat suloisessa, pienessä pahvirasiassa. Ostin aikaisemmin tässä kuussa Totoro-paidan ja kunhan saan uudet lasini, voin supernörttiytyä, kun laitan paidan ja nämä korvikset yhtä aikaa päälle!

    

Kuukauden luetut yhdessä kuvassa    

Lukusaldoon napsahti tässä kuussa hieno lukema: 27 kirjaa ja 4668 sivua. Huikea sivumäärä selittyy sievällä pinolla sarjakuvia, joita kuukauden aikana ahmin (yhteensä 19 kpl). Sain nimittäin alkupuolella kuuta mieheni kanssa sitkeän nuhan, jonka takia en jaksanut keskittyä pitkäksi aikaa yhteen teokseen. Sain kuitenkin pari romaaniakin luettua. Sarjakuvista en kirjoittanut bloggauksia ja kuukauden aikana blogini onkin näyttänyt hyvin laihalta. Ensi kuussa on luvassa enemmän postauksia. Luettavanani ovat nyt mm. K. K. Alongin Kevätuhrit, Hanna Kauppisen Kirja jota kukaan ei koskaan lukenut ja Pierce Brownin Red Rising. 

  

Kuukauden parhaat hetket tarjosi Brian K. Vaughanin Saga -sarjakuva, jonka kaikki kolme suomennettua albumia luin. Suosittelen tutustumaan, jos eeppinen avaruusseikkailu Star Warsin hengessä kiinnostaa. Pelkkää toimintaa ei sarja ole, vaan mukana on myös suuria tunteita, fantasiaa ja herätteleviä ajatuksia ihmisoikeuksista. 

  

Toinen sarjakuvasuositus tulee saman kirjoittajan tuotannosta, nimittäin Y: The Last Man -sarja, joka kertoo maailmasta, jossa pandemia on tappanut kaikki miehet ja urosnisäkkäät - siis Y-kromosomia kantaneet. Päähenkilönä seurataan Yorick-nimistä miestä (The Last Man), joka jostain syystä pelastuu tuolta oudolta taudilta - vai mikä olikaan tapahtuneen taustalla. Erittäin kiehtova mielikuvitus tällä Vaughanilla! 

  

Enemmän kokemuksiani noista sarjakuvista löytyy Goodreadsista ja minut saa muuten pyytää kaveriksi siellä. Jotta tämä ei menisi aivan pelkäksi sarjakuvayksinpuheluksi, on mainittava myös Minna Canthin päiväksi lukemani vaikuttava ja ajankohtaiselta tuntuva Köyhää kansaa ja vähän sen jälkeen nautittu Spirististinen istunto. Sivistin itseäni peräti kahdella Canthin hyvin erilaisella teoksella. 

  

Kuukauden romaanipuoli oli hyvin lastenkirjapainotteinen, sillä Dahlin lisäksi luin myös pari uudempaa teosta. Tämä kaksikko oli pääsiäisteemainen, sillä toisessa oli kaneja, toisessa noitia. Kyseessä ovat siis Lotta levoton ja suuri kanikaaos ja Tervemenoa Taika Taksinen, josta on tulossa postaus lauantaina. Kuukauteen mahtui myös lukupiirikirja Paahde sekä pientä pettymystä aiheuttanut, kauniskantinen dystopia Station Eleven. Jälkimmäistä voi tosin suositella valoisammista post-apokalyptisistä seikkailuista pitävälle. 

  

Minun oli tarkoitus esitellä vielä alkuvuoden kirjahankintoja, mutta tämä kooste- ja kuulumispostaus on venynyt niin pitkäksi, että kuvaa en tähän niistä ota, vaan tyydyn listaamaan ostokset sanallisesti: Diana Gabaldon: Tulivana, Magne Hovden: Saamelandia, Eowyn Ivey: Lumilapsi, Robert Kirkman & Jay Banansinga: The Walking Dead - Kuvernöörin nousu, Eleanor H. Porter: Iloinen tyttö, Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras, Bernard Schlink: Lukija. Tälle pinolle tuli hintaa alle kolme euroa. Ostin lisäksi kaksi teosta lahjaksi, joten niitä en tässä maininnut.

Ai niin, meinasin unohtaa: voitin Pihin naisen arvonnasta Saku Tuomisen ja Annamari Heikkilän teoksen Uskonko. Voitin myös Salla Simukan Facebookissa pitämästä arvonnasta kirjailijan Lumikki-trilogian kolmannen osan englanniksi (As Black as Ebony) ja sievän omppu-strassikorun. 

   

    

Romaanit ja lastenkirjat:

• Louis Sachar: Paahde
• Roald Dahl: Tynkätyiset
• Roald Dahl: Nilviöt
• Minna Canth: Köyhää kansaa
• Minna Canth: Spiritistinen istunto (näytelmä)
• Emily St. Mandel: Station Eleven
• Alice Pantermüller & Daniela Kohl: Lotta levoton ja suuri kanikaaos
• Siri Kolu: Tervemenoa Taika Taksinen (bloggaus tulossa)

   
Sarjakuvat ja manga:

• Brian K. Vaughan: Saga
• Brian K. Vaughan: Saga - Kirja kaksi
• Brian K. Vaughan: Saga - Kirja kolme
• Brian K. Vaughan: Y: The Last Man - 1: Unmanned
• Brian K. Vaughan: Y: The Last Man - 2: Cycles
• Brian K. Vaughan: Y: The Last Man - 3: One Small Step
• Brian K. Vaughan: Y: The Last Man - 4: Safeword
• Brian K. Vaughan: Y: The Last Man - 5: Ring of Truth
• Brian K. Vaughan: Y: The Last Man - 6: Girl on Girl 
• Brian K. Vaughan: Y: The Last Man - 7: Paper Dolls
• Brian K. Vaughan: Y: The Last Man - 8: Kimono Dragons
• Brian K. Vaughan: Y: The Last Man - 9: Motherland
• Brian K. Vaughan: Y: The Last Man - 10: Whys and Wherefores
• Robert Kirkman: The Walking Dead - Book Eight
• Robert Kirkman: The Walking Dead - Book Nine
• Robert Kirkman: The Walking Dead - Book Ten
• Petri Tolppanen: Sarasvatin hiekkaa
• Hajime Isayama: Titaanien sota 1 
• Masayuki Taguchi: Battle Royale, Vol. 01 

Lastenkirjalauantai: Alice Pantermüller & Daniela Kohl: Lotta levoton ja suuri kanikaaos

"Kerroin Pippurille, ettei minun huiluni ollut normaali. 

Että oli huilun vika, kun minulle tapahtui kummallisia asioita."

     

  

Arvostelukappale

   

Odotukseni Alice Pantermüllerin kirjoittaman ja Daniela Kohlin kuvittaman Lotta Levottoman ja suuren kanikaaoksen suhteen olivat varovaisen korkealla. En kuitenkaan osannut ollenkaan varautua, kuinka päiväkirjamuotoon kirjoitetun teoksen huumori tasapainottelee hyvän maun rajalla, lipsahtaen paikoin ei-niin-tahdikkaalle puolelle. 

  

Lotta rakastaa eläimiä ja haluaisi koiran tai pienen lampaan, vaikka ei jaksa edes hoitaa perheen vanhaa kilpikonnaa Heestersiä. Kilppari lojuukin missä sattuu lattialla, eikä Lotta ole edes varma, onko se enää elossakaan. Etenkään sen jälkeen, kun tyttö on useamman kerran kompastunut siihen. Äiti tilailee krääsää tv-shopista, mutta ei itsekään jaksa huolestua eläimen kunnosta. 

  

Lotan parhaalla ystävällä Pippurilla on 200 kania. Kahden poikakanin sijaan heille olikin tullut yksi tyttö ja yksi poika, ja kaikkihan arvaavat mitä tästä seuraa. Kaneja ja niiden kakkaa on kaikkialla, eivätkä kaikki näytä enää kovin eloisilta - syynä lienee hampparien salaatinlehdet, jotka vaikuttavat olevan ainoaa ruokaa, mitä eläinparat ovat saaneet. Kamalinta teoksessa on kuitenkin Ruppana-kani, jonka päälle on pudonnut tv, eivätkä sen takajalat enää toimi kunnolla. 

  

Pippurin perheessä ei muutenkaan tunnu menevän hyvin. Yksinhuoltaja äiti on koko ajan väsynyt ja nukkuu sohvalla, ruokana on aina hampparipaikan noutoaterioita. Pippuri ja pikkusiskonsa Parfyymi leikkivät keskenään ja tyttöjen huoneessa on oma tv sekä Wii-konsoli, lisäksi Pippurilla on myös kamerakännykkä ja mp3-soitin, joista Lotta on kateellinen. Hänellä on vain äitinsä vanha kasettisoitin sekä outo intialainen nokkahuilu.

  

Olen lukenut viimeisen vuoden aikana paljon lastenkirjoja, joissa on ollut aika hurjiakin teemoja, jotka ovat herättäneet kummastusta. Voivatko ajat oman lapsuuteni jälkeen voineet muuttua näin paljon? No, jos Roald Dahlin kirjoja (esim. Nilviöt) voi pitää jonkinlaisena vertauílu kohtana, eivät paljoa. Missä ovat sellaiset hyvän mielen lastenkirjat, joissa voi kuitenkin tapahtua kaikkea jännää, mutta sisältävät myös elämänviisauksia ja teemojen syvää käsittelyä? Esimerkiksi kuolema on yksi elämän osapuolista ja siitäkin voi kirjoittaa lastenkirjan, joka on muutakin kuin synkistelevää pintaraapaisua tai huonoa huumoria. 

  

En nyt tiedä, kenelle tätä suosittelisin, en ainakaan liian eläinrakkaille ihmisille. Ehkäpä Herra Gummin, Kapteeni Kalsarin, Reuhurinteen ala-asteen ja Risto Räppääjien lukijat saattaisivat viihtyä tämänkin teoksen parissa. Teos on kuitenkin hyvin nopealukuinen, sillä tekstin seassa on paljon kuvia ja fonteilla on leikitelty paljon, vähän samaan tapaan kuin Puluboi-kirjoissa.  

  

Arvosana:

  
Takakannesta: 

Nimeni on Lotta, olen 10-vuotias ja ihan normaali. Ainakin normaalimpi kuin vanhempani ja kaksi pönttöveljeäni. Siksi en ollenkaan ymmärrä, miksi juuri minulle on viime aikoina sattunut niin paljon kummia juttuja. Vaikka se, että koulussa taululle ilmestyy itsestään todella noloja tekstejä tai että lempiruokani maistuu yhtäkkiä ruusukaalilta. Yök! Johtuuko se intialaisesta nokkahuilusta, jonka äiti antoi minulle? Tällaiseen minulla ei nyt riitä aika. Haluan nimittäin oman lemmikkieläimen. Ja minulla on jo hyvä suunnitelma sen saamiseksi...

Ahmittavaksi ja kippurassa kikattamista varten: Lotan kootut katastrofit!

Samantyylisiä kirjoja: Jeff Kinney: Neropatin päiväkirjat, Maria Kuutti: Anna ja Elvis-sarja (osat 1, 2 ja 3), Timo Parvela: Ella-kirjat, Veera Salmi: Puluboin ja Ponin kirja, Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu, Siri Kolu: Tervemenoa TaikaTaksinen!, Noora Kunnas: Kaheli sakki ja kauhujen kaappi, Jukka Itkonen: Sirkusjuna saapuu, Roald Dahl: Matilda, David Walliams: Poika ja mekko, Gangsterimummi

184 sivua, Lasten keskus 2015

Kuvitus: Daniela Kohl

Lotan kohelluksista on luettu myös täällä: Lukutoukan kulttuuriblogi, Sininen keskitie

Sarjassa ilmestyneet: (saksaksi ilmestynyt jo kahdeksan osaa)

• Lotta levoton ja suuri kanikaaos (2015)
• Lotta Levoton ja Lättähampaat (2015)

Minna Canth: Spiritistinen istunto - Ilveily yhdessä näytöksessä

"Tämä henki kenties narraa.

Eihän niihin aina ole luottamista."

    

    

HelMet-lukuhaaste: 12: Näytelmä, Lukuharjoituksia -haaste: luettuja näytelmiä 2

Kuten edellisessa Minna Canth -postauksessa kerroin, varasin tämän vuonna 1894 ilmestyneen näytelmän Spiritistinen istunto - Ilveily yhdessä näytöksessä kirjaston varastosta. Nämä oikeasti vanhat teokset ovat ihania: teoksen koko on hyvin siro ja se tuoksuu aivan uskomattoman hyvälle. Saamani kappale oli uudelleen kansitettu ja sidottu, mutta 122 vuotta vanha paperi oli aivan uudenveroista. Eipä taida 2000-luvulla painetuista teoksista olla kilpailemaan ajan hammasta vastaan samalla tavalla. 

  

Canthin kevyempiin näytelmiin lukeutuva Spiritistinen istunto on ihastuttava hupailu. Amerikasta kotimaahan palannut herra Orell on tuonut mukanaan spiritismin ja henkien manaaminen on paikallisten rouvasihmisten mielestä mahdottoman jännittävää. Herra Orell yrittää henkien avulla keinotella nuoren Helmi neidon puolisokseen, mutta tämän sydän kuuluu mustasilmäiselle Rennelle. Poika keksii ovelan juonen, jonka avulla hän henkiolennoksi tekeytymällä saa Helmin käden avioliitossa.

   

LIISA: Mutta minkä ihmeen takia tätinne häntä vihaa sitten? 

HELMI: Nähkääs, sen takia vaan, ettei hän usko spiritismiä. Ei ole mitään muuta syytä. 

LIISA: Piri – Mitä sanoitte, ettei hän usko? 

HELMI: Spiritismiä. Sitä uutta oppia. Eikö Liisa vielä ole siitä kuullut? 

LIISA: En eläissäni. Mitä uutta oppia se on? 

HELMI: Kun puhutaan henkien kanssa ja manataan niitä esille. 

LIISA: Ooho? Ihanko manataan esille? Olettekos nähnyt? 

HELMI: Enkä ole nähnyt. Mutta niin ne väittävät. 

LIISA: Ei tuo tok’ liene totta. Ei ikinä. – Tai olisikohan tuomiopäivä ehkä tulossa? Maailman lopun edellähän ne sanovat semmoisia ihmeitä tapahtuvan. 

HELMI: En tiedä. Täti siihen vaan on niin kovasti innostunut siitä lähtien kuin herra Orell tuli tänne. Hän se, näette, on mediumi. 

LIISA: Mikä hän on, sanoitte? 

HELMI: Mediumi. Semmoinen, joka saa henkiä esille tulemaan. 

LIISA: Ahaa – hän on toisin sanoen noita, loihtija. 

HELMI: Mikä lienee, mokoma. Minä olen sille miehelle niin vihanen, etten tiedä, mitä hänelle tekisin. Ilman häntä olisi Rennen ja minun väli ihan selvillä ja kaikki olisi niin hyvin. 

LIISA: Sekö se on se laihasäärinen herra harmaissa housuissa, joka täällä on viime aikoina näkynyt käyvän tätinne luona? 

HELMI: Se juuri. 

LIISA: Ooho! Vai hän se osaa henkiä manata. Missä tuo lienee sen konstin oppinut? 

HELMI: Kaiketi Amerikassa. Siellä hän kuuluu oleskelleen monta vuotta, vaan on nyt tullut takaisin kotimaahan. 

LIISA: Ja häneenkö sitten tätinne mielestä pitäisi heti kohta uskoa? Vaikka olisi minkälainen maailman peijuori? Mikä sen tietää? Ei, minun mielestäni Renne herra on ihan oikeassa, kun epäilee semmoisia vehkeitä. Minä hänen sijassaan tekisin ihan samalla lailla. (s. 12-14)

   

Voin suositella tätä näytelmistä pitäville, sekä ensimmäiseksi kosketukseksi Canthin tuotantoon. Teoksen lukee todella nopeasti, vaikka näytelmän lukeminen onkin erilaista kuin tavallisen kirjan. Voi kun pääsisi joskus näkemään tämän näyteltynä! Teoksessa oleva istunto perustuu muuten Canthin omiin kokemuksiin spiritismistä.

"Minna Canthin yhdistetyssä olohuone-työhuoneessa eli Kanttilan salongissa pidettiin lukupiirejä, väiteltiin yhteiskunnallisista aiheista ja kirjallisuudesta, pelattiin skruuvia – ja harjoitettiin spiritismiä. ”Teosofiiasta ja spiritismistä olimme täällä kovasti innoissamme viime keväänä ja kesänä", Canth kertoo eräässä kirjeessään.  

Vaikka Canth pohdiskeli paljon myös kristinuskon kysymyksiä – jumalanpilkkaajan maineestaan huolimatta – se ei estänyt hänen avointa ja uteliasta mieltään kiinnostumasta okkultistisista opeista. Huumorintajuisen emännän salongissa ”sceancet” olivat tosin ennemminkin hauska seuraleikki, ja hauskasti Canth kuvaa istuntoa myös vuonna 1894 kirjoittamassaan komediassa Spiritistinen istunto."

Lähde: 150 Sibeliusta - Kanttilan salongissa

Arvosana:

  

74 sivua, U.W. Telén & C. 1894

       

Myös näissä blogeissa on osallistuttu spiritistiseen istuntoon: Orfeuksen kääntöpiiri, Lukemisen ilo

Minna Canthin tuotantoa:
   
Näytelmät:

• Murtovarkaus (1883)
• Roinilan talossa (1885)
• Työmiehen vaimo (1885)
• Kovan onnen lapsia (1888)
• Papin perhe (1891)
• Sylvi (1893)
• Hän on Sysmästä (1893)
• Spiritistinen istunto (1894)
• Anna Liisa (1895)
• Kotoa pois (1895)

Novellit ja pienosromaanit:

• Hanna (1886)
• Köyhää kansaa (1886)
• Salakari (1887)
• Lain mukaan (1889)
• Kauppa-Lopo (1889)
• Agnes (1892)

Emily St. John Mandel: Station Eleven

"What was lost in the collapse?
Almost everything, but there is still such beauty."

   

Haasteissa: Helmet 2016: 8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin, Ultimate Popsugar reading Challenge: 10. A New York Times bestseller
  

Sain kanadalaisen Emily St. John Mandelin paljon kehutun ja Arthur C. Clarke - pystillä palkitun Station Elevenin viimein luettua. Aloittelin tätä jo viime vuoden puolella, mutta teoksesta olleen varauksen vuoksi en ehtinyt lukea kuin muutaman sivun aivan alusta. Nytkin piti varauksen vuoksi lukea kiireellä, sillä palautuspäivä oli tiistaina. Deadline auttoi kyllä lukemaan tämän nopeammin. Yksi ystäväni luki tätä samaan aikaan, ja sain sieltäkin tsemppiä, muutoin tuskin olisin lukenut tätä näin nopeasti, jos olisin päässyt edes loppuun asti.

   

Hell is the absence of the people you long for. (s. 144)

    

Teoksen keskeisenä henkilönä on Arthur Leander, ansioitunut näyttelijä, johon jokaisella teoksen päähahmoista on jonkinlainen suhde, kuten hänen ex-vaimonsa, nuoruusvuosien hyvä ystävä ja näyttelijä Shakespearen Kuningas Lear -näytelmästä. Tämä on teoksen suurin vahvuus: moniäänisyys, ja kuinka seurattujen hahmojen elämissä on hetkiä, jotka kietoutuvat Atrhuriin. Luulin teoksen aluksi sijoittuvan New Yorkiin, ja olikin ilahduttavaa myöhemmin tajuta miljöiden olevankin pääosin Kanadassa. 

   

Kirsten found herself wondering, as she always did when she saw children, if it was better or worse to have never known any world except the one after the Georgia flu. (s. 147)

     

Pidin myös siitä, kuinka kerrankin apokalyptisessä kirjallisuudessa kuvataan mullistusta sen tapahtuessa. Station Elevenissä on myös paljon takaumia aikaan ennen maailman (sellaisena kuin se oli) loppua, vaikka pääosa kerronnasta tapahtuukin 20 vuotta muutoksen jälkeen. Olen aina halunnut lukea katastrofikirjan, jossa kuvataan ihmisten tunteita ja selviytymistä tuhon hetkellä ja sen jälkeen, mutta jotain jäi tästä puuttumaan. 

  

Ehkä se on teoksen yleinen keveys, värikkyys ja valoisuus, vaikka teema onkin hyvin raskas: vain alle yksi prosentti maailman ihmisistä selviytyi influenssaepidemiasta. Kirjailija ei myöskään ollut keksinyt mitään erityisen persoonallista, vaan selviytymiskamppailu oli jo varsin nähty, tosin Shakespearen näytelmiä esittävä kiertävä sinfonia oli mielenkiintoinen mauste kaaoksen keskellä.

  

This illness was going to be the divide between a before and an after. (s. 20)

There was the flu that exploded like a neutron bomb over the surface of the earth and the shock of the collapse that followed. (s. 37)

    

Olin kuullut teoksesta paljon positiivisia arvosteluja, mutta minulle tämä oli juoneltaan varsin mitäänsanomaton ja tasapaksu. Toki tähän mahtui muutamia toiminnallisia ja uhkaavia hetkiä, mutta ne saivat vain kaipaamaan lisää samanlaista kerrontaa. Odotukseni olivat siis ennakkotietojen perusteella korkealla, mutta niihin ei vastattu. 

The beauty of this world where almost everyone was gone. If hell is other people, what is a world with almost no people in it? Perhaps soon humanity would simply flicker out, but Kirsten found this thought more peaceful than sad. So many species had appeared and later vanished from the earth; what was one more? How many people were even left now? (s. 148)

    

Kirjan kansi saa minulta paljon kiitosta. Mandelin muistakin kirjoista on saatavana samaan tyyliin suunniteltu kansi, mutta tämä on asettelultaan, väreiltään ja tunnelmaltaan onnistunein. Olisipas kiinnostavaa lukea tuo sarjakuva, jonka mukaan teos on saanut nimensä. Harmillisesti se on olemassa vain teoksen maailmassa. 

  

Yhteenvetona: Ei siis huono teos, mutta hieman vaisu ja vailla henkeäsalpaavaa loppua. Tuntuu vähän siltä, kuin tämä olisi ollut kirjasarjan ensimmäinen osa, sillä jäin kaipaamaan lisää syvyyttä etenkin kiertävän sinfonian jäsenten osalta. Jos kuitenkin haluat lukea post-apokalyptisen teoksen, joka ei ole liian masentava, tämä voisi kirja sinun makuusi. 

  

"The world didn't end", he said. "It's still spinning." (s. 202)

  

Arvosana:

     

Takakannesta:

DAY ONE: The Georgia Flu explodes over the surface of the earth like a neutron bomb. News reports put the mortality rate at over 99%.

WEEK TWO: Civilization has crumbled.

YEAR TWENTY: A band of actors and musicians called the Travelling Symphony move through their territories performing concerts and Shakespeare to the settlements that have grown up there. Twenty years after the pandemic, life feels relatively safe.

But now a new danger looms, and he threatens the hopeful world every survivor has tried to rebuild.

STATION ELEVEN

Moving backwards and forwards in time, from the glittering years just before the collapse to the strange and altered world that exists twenty years after, Station Eleven charts the unexpected twists of fate that connect six people: famous actor Arthur Leander; Jeevan - warned about the flu just in time; Arthur's first wife Miranda; Arthur's oldest friend Clark; Kirsten, a young actress with the Travelling Symphony; and the mysterious and self-proclaimed 'prophet'.

Thrilling, unique and deeply moving, this is a beautiful novel that asks questions about art and fame and about the relationships that sustain us through anything - even the end of the world.

Samantyylisiä kirjoja: Ann Aguirrre: Enclave ja Outpost, Jeanne DuPrau: The People of Sparks, Brian K. Vaughan: Y: The Last Man -sarjakuvasarja, Marie Lu: Legend, Justin Cronin: Ensimmäinen siirtokunta, Rick Yancey: 5. aalto, Guillermo del Toro & Chuck Hogan: Vitsaus, Robert Kirkman: The Walking Dead -sarjakuvasarja

333 sivua, Picador 2014 (1. painos Alfred A. Knopf 2014)

   

Station Eleven on luettu myös näissä blogeissa: Kirjaneidon tornihuone, Kujerruksia, Reader, why did I marry him?, Kirjan kanssa, Todellisuuden rajamailla