Siri Kolu: Iltasatuja maailmanpalosta

"Olipa kerran tyttö, joka piti käsissään ohutkuorista munaa, ja munan sisällä nukkui sota.

  

Tyttö oli kannatellut munaa sadan vuoden verran suojellakseen ihmisiä sodalta, 

mutta huomenna hän pudottaisi munan saadakseen olla vapaa."

      

    

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Helmet 9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön

   

On parempi, etten listaa mitä meiltä on viety, meiltä jotka sairastuimme vailla valintaa ja jotka muutuimme, joista tuli ihmisten varjoja siellä missä liikuimme. Pandemia löi kaikkia, mutta on silti monia jotka toivoisivat, ettemme saisi lainkaan elää. (s. 15)

  

Siri Kolun Iltasatuja maailmapalosta on itsenäinen jatko-osa teoksille Pelko ihmisessä (2013) ja Ihmisen puolella (2014). Ensimmäisessä kirjassa esiteltiin 16-vuotias, P-influenssaan sairastunut Pilvi. Hän selvisi taudista, mutta joutui käymään läpi metamorfoosin, joka muutti hänet uuden ihmislajin homo feriksen edustajaksi eli pihmiseksi. Pihmisillä on kykyjä, kuten tarkempi kuulo ja osa heistä pystyy puhumaan toisilleen telepaattisesti. 

  

Kuka haluaa rakastaa tiilimurskan seassa, ikkunattomien betoniseinien takana, maailmassa jossa voi räjähtää kappaleiksi koska vain? (s. 128)

  

Nyt Pilvi on jo kolmenkympin kieppeillä ja laitoksesta aikoinaan adoptoimansa, nyt liki parikymppisen pihmispojan äiti. Aikaa mitataan vuosissa jälkeen pandemian. Tapahtumia ei kerrota lineaarisesti, vaan kokonaiskuva silloin ja nyt välillä muodostetaan takaumien avulla. Nyt, pandemian itsekin kokeneena, on teoksen maailma aiempaakin synkempi ja uhkaavampi. Eurooppa valmistautuu sotaan, pihmisoikeuksia sorretaan, aatemaailma muuttuu myrkylliseksi, pakolaiset vaeltavat maasta toiseen, pihmisiä viedään tuhoamisleireille, ilmastonmuutoskin kurkistelee nurkan takana. Kuulostaa pelottavan tutulta, eikö vain?

  

Neuvoston edellisen kokouksen päätös vie meiltä henkilökohtaiset vaatteet.

--

Ymmärrän, ettei tämä tietenkään lopu käyttövaatteisiin. 

Tämä on vasta alkua. -- Meiltä voidaan poistaa kaikki omaisuus, koska se on tiellä.

--

Olemme jälleen muuttuneet numeroiksi. Otamme ison askeleen kohti laitosta, säilyttämöä, vankilaa. (s. 86-87)

  

Olen kirjoittanut Ihmisen puolella postauksessani näin: "Osa tarinasta jää kuitenkin selvästi kirjoittajan mielen maailmaan. Olisikin kiinnostavaa, jos sarja saisi vielä jatkoa, jossa paljastettaisiin loputkin kortit." Jatkoa tosiaan tuli, ja moni varmaan yllättyi kanssasi - harvoin näin pitkän ajan päästä saa jatkaa tarinaa vanhojen tuttujen hahmojen kanssa. Kaikkia kortteja ei varmaan vieläkään lyöty pöytään, mutta tämä ehdottomasti täydentää aiempia osia. Kautta koko teoksen puhutaan tarinoiden voimasta. Kolu on onnistunut luomaan fiktiivisen maailman, joka heijastelee omaamme nostaen tapetille ne kaikkein kipeimmät kohdat.  

  

Pöly laskeutuu tuttuihin huoneisiin, kun olemme matkalla, eikä matkanteko tämän jälkeen koskaan lopu. (s. 82)

  

On hienoa, että kirja on saanut kaksoismerkinnän niin nuorten kuin aikuistenkin puolelle - nyt ei ainakaan voi kukaan aikuinen sanoa, ettei kehtaisi tätä lukea! Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandialla palkittu Anne-Maija Aallon Mistä valo pääsee sisään (ja sen edeltäjä Korento) olisivat mielestäni voineet saada saman kohtelun. Kirjassa muuten kommentoidaan, kuinka monet ongelmat johtuvat siitä, kun aikuiset eivät kuuntele nuoria ja ota heitä mukaan toimintaan. Onkin siis erittäin terveellistä lukea lanua ja YA:ta, tarkastella nykynuorten maailmaa eikä vain muistella omia teinivuosia. 

  

Ihminen on kekseliäin, mitä tulee kärsimykseen ja kuolemaan. Leikkivä ihminen, tuhossaan hirvittävä. (s. 90)

  

Aallon ja Kolun teokset muuten muistuttavat tunnelmaltaan ja teemoiltaan toisiaan. Molemmissa on useampi näkökulmahenkilökin. Iltasaduissa maailmanpalosta Pilvin, Julianin ja Livin (Julianin tyttöystävän, ihmisoikeusaktivistin) näkökulmat vaihtelevat. Lisäksi mukana on blogitekstejä ja kuulustelupäiväkirjojen litterointeja. Tekniikalla saadaan energiatehokkaasti luotua kuva laajemmasta maailmasta infodumppaamatta, mutta jatkuvasti vaihtuva näkökulma jättää hahmot (etenkin Livin) etäisiksi. Teos herättää paljon ajatuksia, mutta siinä tapahtuu lopulta todella vähän.

  

Sodan vuoksi tehdyt ihmisoikeusrikokset eivät poistu minkään muotoseikan takia. Kansanmurhaa ei saa tehdä ajatellen, että jos sitä ei missään kielletä, sen voi tehdä. (s. 138)

  

Olisi kiinnostavaa kuulla sellaisen lukijan ajatuksia, joka on lukenut kaikki kolme osaa putkeen, minulla aika on haalistanut aiemmat lukukokemukset. En esimerkiksi muista, että Largo olisi ollut niin ärsyttävä ja toksisesti maskuliininen kuin hänet tässä kuvattiin. Largo pakottaa Pilvin tottelemaan itseään ja ei ole suuri ihme, että Pilvi sitten pakenee tuota tukahduttavaa petoliittoa. 

  

Lajien sekoittuminen on heidän suurin pelkonsa. (s. 305)

  

Largo vastustaa Julianin ja Livin suhdetta, koska Liv on ihminen. Livillä taitaa olla hieman taipumusta paranormaalin romantiikan ihannointiin, sillä hänellä on iltalukemisena "tyynyn vieressä -- resukorvainen, ikivanha Twilight". Pihmiset eivät tiedä, kuinka sairastettu tauti muuttaa heidän elinajanodotettaan. Uusi ihmislaji on kuitenkin kovaa vauhtia aikuistumassa, eikä uutta sukupolvea näy. Lapsilla on tapana syntyä ennen aikaansa, jos raskaus edes alkaa.

  

- Tiedät kai sen Keskuksessa levitellyn uskomuksen, jonka takia nuoret turhautui, sanoin. - Että vain osa meistä voi jatkaa sukua, niin kuin mehiläiskuningattaret. Me tajuttiin että ollaan kuhnureita, ihan turhia. (s. 288)

  

Vaikka yleensä en haluakaan kommentoida lukemistani kotimaisista kirjoista negatiiviseen sävyyn, on pakko ihmetellä kuinka tähän kirjaan on jäänyt aivan tuhottoman paljon kirjoitusvirheitä ja rikkonaisia lauseita. Kuinka tämä on voinut mennä kustannustoimittajalta eteenpäin tällaisessa kuosissa? Tässä joitakin esimerkkejä selkeistä ongelmista, jotka eivät kuitenkaan vaikuta juoneen, ainoastaan lukukokemukseen:

  

- "Anna me kerromme, että te olette ongelma, jota kutsumme sitä ratkaisuksi." (s. 147)

- "Ei ropise, tihku laskeutuu kaiken vesisumuna kaiken ylle." (s. 163)

- "Pilvin aika koettaa kuukauden päästä." - koittaa? (s. 299)

- "Kuuntelen joka tilan, mittaa joka kaiun, luotaa joka pulssin --" (s. 312)

  

Kolu ei käytä kaikkein helpointa kieltä, jopa itselleni muutama sana oli vieras. Osa on selvästi vanhempaa kieltä tai murretta, joka ei välttämättä kaikille avaudu: noivea, penkkivelli, ritvilä, äänittää video... Turvatalojen pihmiset puhuvat yleiskieltä, underlinguaa (sekoitus englantia, saksaa ja ranskaa) sekä norundia, pohjoismaisten pihmisten omaa murretta. Olisi ollut kiinnostavaa kuulla esimerkkejä näistä. 

  

Kirjan lopetus on erittäin täräyttävä.

     

Kiinassa on leviämässä uusi pandemia, hyvin toisenlainen kuin PI, mutta sekin flunssan kaltainen. Lentokenttiä suljetaan. Lehtikuvissa näytetään autioitunutta miljoonakaupunkia, jossa kaikki ovat ulkonaliikkumiskiellossa. 

- Ei se meille tule, Petri lohduttaa. - Me ollaan tällainen harvaanasuttu pohjoinen niemi.

--

Olemme ne, jotka muutti Se Edellinen. Olemme vanhaa mallia. -- Kukaan ei katso enää lähelle, meitä jotka olemme täällä jo, mitta joita kukaan ei näe. (s. 320)

  

Arvosana:

      

Takakannesta:

Kun maailma haluaa nujertaa Pilvin ja hänen kaltaisensa, voi tarinoiden avulla säilyä hengissä.

  

Pilvin ja Julianin sairastama P-virus on muuttanut heidät. Pihmiset ovat vainottu vähemmistö, uhka ihmisille. He majailevat milloin metroasemilla, milloin hylätyissä tehtaissa, aina valmiina lähtöön. Pilvi alkaa kertoa tarinoita pelastamalleen Julianille, jotta tämä uskaltaisi nukahtaa.

  

Pihmisten on valittava, vaaditaanko paikka maailmassa sodalla. Pilville selviää, että omienkin joukossa selviäminen riippuu tarinoista – ne voivat pitää hengissä tai ajaa tuhoon.

  

Iltasatuja maailmanpalosta jatkaa itsenäisenä teoksena romaanien Pelko ihmisessä (2013) ja Ihmisen puolella (2014) tarinaa.

  

333 sivua, Otava 2021

  

Luettu myös täällä: Kirsin kirjanurkka, Maaseudun tulevaisuus, Luova ruho, Siniset helmet, Kirjapöllön huhuiluja

  

Samankaltaista luettavaa: Anne-Maija Aalto: Korento, Mistä valo pääsee sisään, Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli, Nora Roberts: Ensimmäinen vuosi, Christina Sweeney-Baird: Viimeiset miehet

Tammikuun luetut

   

Tammikuu meni ohitse todella nopeasti. Sain kolmannen koronarokotteeni ja sen seurauksena kärsin ankaraa väsymystä viikon ajan. Tuntui, ettei jaksa yhtään mitään. Ihme ja kumma, sain kuitenkin luettua ihan kivan määrän kirjoja ja bloggasinkin jo peräti neljästä kirjasta!

  

Yhdessä kirjagrammaajien @kuudennenkerroksenkirjat ja @lukujumi kanssa vetämäni YA-spefibingo alkoi ja luin siihen kaksi teosta. The Forest of Hands and Teeth, jonka laitoin kohtaan kauhu (sopii myös kohtiin lue kirja toisella kielellä, ihana, ärsyttävä tai samaistuttava hahmo ja julkaistu ennen vuotta 2010). Iltasatuja maailmanpalosta puolestaan meni kohtaan kotimainen kirja, mutta sopii myös seuraaviin: julkaistu 2020-luvulla, kirja herättää tunteita, paranormaali romantiikka ja utopia/dystopia.

  

Tammikuussa luin yhdeksän teosta (2167 sivua), joista sarjakuvia oli kaksi. Parhaat hetket tarjosivat The Promised Neverland -mangasarjan ensimmäinen osa, sekä Kirjabloggaajien klassikkohaasteen 14. kierrokselle lukemani Unikäärme. Aloitin myös Thomas Taylorin Kammovarjon, mutta siitä jäi vielä helmikuulle 150 sivua. 

 Kaikki tammikuussa luetut:

• Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat 
• Carrie Ryan: The Forest of Hands and Teeth 
• Vonda N. McIntyre: Unikäärme 
• Kaiu Shirai & Posuka Demizu: The Promised Neverland 1
• Alastair Reynolds: Ikirouta 
• Maria Kuutti: Anna ja Elvis risteilyllä 
• Dan Lockwood (toim.): The Lovecraft Anthology 1 
• Kim Dong Hwa: The Color Earth
• Siri Kolu: Iltasatuja maailmanpalosta 

  

Helmet-lukuhaasteessa suoritetut kohdat:

  

4. Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana - Carrie Ryan: The Forest of Hands and Teeth 

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti -  Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat 

6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija - Vonda N. McIntyre: Unikäärme 

9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön - Siri Kolu: Iltasatuja maailmanpalosta 

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä - Alastair Reynolds: Ikirouta 

16. Kirjan luvuilla on nimet - Thomas Taylor: Kammovarjo

Helmikuun lukupino:

• Dhonielle Clayton, Tiffany D Jackson, Nic Stone, Angie Thomas, Ashley Woodfolk & Nicola Yoon: Blackout 
• Leah Johnson: Jos vain kruunun saisin 
• E. Lockhart: Me olimme valehtelijoita 
• J.S. Meresmaa: Kenties tapan sinut vielä 
• Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa 
• Alice Walker: Häivähdys purppuraa 

  

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 14 | Vonda N. McIntyre: Unikäärme

"Käärmeet, ihmiset eivätkä muutkaan eloonjääneet 

olleet vielä sopeutuneet maailmaan, sellaisena kuin se nyt oli."

   

    

Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 14, Helmet 6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija

  

Klassikkohaasteen kierrokselle 14, jota vetää tällä kertaa Kartanon kruunaamaton lukija, halusin lukea taas naisen kirjoittaman scifiklassikon, vaikka tämä Vonda N. McIntyren Unikäärme onkin merkitty jostakin syystä mm. omassa kirjastossani fantasiaksi. Tätä oli todella miellyttävää lukea ja sivut kääntyivät kuin itsestään. Ei ihme, että kirja on saanut merkittävät Hugo, Nebula ja Locus -palkinnot. 

  

Kraatterit olivat niin suuria niitä oli niin laajalti, että niitä oli niin laajalti, että niillä saattoi olla vain yksi aiheuttaja: ydinräjähdykset. Itse sota oli loppunut jo kauan sitten ja jo melkein unohtunutkin, sillä se oli tuhonnut jokaisen, joka tiesi tai välitti siitä, miksi se oli käyty.

--

Tällaisissa paikoissa sodan jäljet olivat säilyneet - jotkut paljaina, jotkut näkymättöminä - Käärmeen aikaan asti. Ne pysyisivät siellä vuosisatoja hänen jälkeensäkin. (s. 57)

  

Unikäärme on mainio feministinen klassikko, joka sijoittuu postapokalyptiseen maailmaan. Ydinsodan jälkeen ihmiset ovat hajaantuneet pieniin vaeltaviin heimoihin tai sulkeutuneet omiin kaupunkeihinsa. Parantaja nimeltään Käärme kulkee eri ihmisryhmien luona, välillä ylittäen vaarallisia aavikoita ja hoitaa sairaita sekä rokottaa mm. jäykkäkouristusta vastaan. Kaikki eivät ole rokotemyönteisiä, mutta Käärme yrittää parhaansa mukaan saada heidätkin ymmärtämään rokottamisen hyödyt - kuinka ajankohtainen teema!

  

"Ao, kun minä rokotan toiset, annatko minun rokottaa sinutkin?" 

Keräilijä näytti epäilevältä. "Ryömiväiset, myrkyt, taikuus, noidat - ei, ei meitä varten." 

"Sitten minun täytyy viedä kaikki tuo roina keskelle keidasta ja upottaa se." 

"Tuhlausta!" keräilijä huusi. "Ei! Likaat veden? Häpäiset ammattini. Häpäiset itsesi." 

"Minusta tuntuu samalta, kun sinä et anna minun suojata sinua tauteja vastaan. Tuhlausta. Tarpeettomia kuolemia." (s. 84)

  

Kun Käärmeen tärkein apulainen, vaaleanvihreä pikkuruinen unikäärme nimeltään Ruoho tapetaan, alkaa kuumeinen seikkailu. Kukaan ei tiedä, kuinka unikäärmeet lisääntyvät, mutta eräässä kaupungissa on maan ulkopuolelta kotoisin olevia olentoja, joilla voisi olla niitä - nuo erikoislaatuiset käärmeet kun ovat nekin toisesta maailmasta. Parantajien ei tosin ole koskaan sallittu astua tuon suljetun kaupungin sisälle. Käärmeen on saatava Ruohon tilalle uusi unikäärme tai ei voi kutsua itseään enää parantajaksi, vaikka hänellä on myös albiinokobra Usva ja kalkkarokäärme Hiekka. Matkan aikana Käärme tapaa niin kauniita miehiä kuin itsekkäitäkin ihmisiä, hän harrastaa suostumuksellista seksiä ja adoptoi lapsen. Samaan aikaan eräs mies etsii häntä. Mies, josta Käärme uneksii.

   

Jossain mustan hiekan alla oli sileä, peräänantamaton pinta. Muinainen tie? Hän oli nähnyt jäännöksiä muualla, murentuvaa betonilihaa ja ruostuvia teräsluita paikoissa, joissa keräilijät eivät olleet vielä työskennelleet. (s. 214-215)

  

Unikäärmeen maailma on huima. Tässä on selkeän polyamorisia perheryhmiä, useamman aikuisen kumppanusliittoja. Ihmiset ovat kehittäneet kyvyn säädellä omaa lisääntymistään muuttamalla kehonsa osien lämpötilaa ja jopa abortoida ei-toivotun lapsen. Käärme on immuuni useimmille sairauksille ja syövälle, sekä käärmeiden puremille, minkä vuoksi hän - kuten parantajat lähes aina - on steriili. Parantajat adoptoivat lapsensa ja kutsuvat kaikkia joukossaan tasa-arvoisesti perheekseen. Ei ihme, että tämä on ollut Otherwise -retropalkintoehdokkaana.

  

Hänen kansansa, samoin kuin kaikki muut maan kansat, olivat liian itsekeskeisiä, liian sisäänpäinkääntyneitä. Ehkä se oli väistämätöntä, sillä heidän oli ollut pakko eristäytyä.

--

Maa oli väkisin eristetty muista maailmoista ja liian monet ihmisryhmät olivat omasta aloitteestaan eristäytyneet toisistaan. (s. 302-303)

  

Tämän ajattoman klassikon soisi olla tunnetumpikin. Pidin tästä enemmän kuin Margaret Atwoodin Oryx ja Crakesta (molemmissa on geenimanipulaatioita). Tässä on vahvaa #metoo-henkeä. Käärmeen päätös adoptoida tulipalossa loukkaantunut tyttö kaupungista, jonka ihmiset ovat tunnettuja kauneudestaan, syntyy halusta erottaa hänet holhoojastaan, joka on käyttänyt lasta hyväkseen. 

  

Käärme vihastui hiljalleen yhä enemmän, hän muuttui vaarallisen myrkylliseksi. Arpisella, loukkaantuneella ja pelästyneellä lapsella oli yhtä suuri oikeus lempeään seksuaaliseen nautintoon kuin kauniilla ja itseensä luottavilla ihmisilläkin - ehkä jopa suurempi oikeus. Melissaa oli kuitenkin vain arpeutettu, loukattu ja peloteltu lisää. Ja nöyryytetty. (s. 172)

  

Harmillisesti käännökseen on jäänyt paljon kirjoitusvirheitä ja osa sanoista puuttui osin tai kokonaan viimeisessä kolmanneksessa, mikä luultavimmin kertoo kiireestä. Unikäärmeen kansikuva olisi voinut olla kiinnostavampikin, sen kellastuneet värit eivät ole omaan makuuni. Tein kollaasin viidestä englanninkielisestä kansiversiosta, joista etenkin ensimmäinen vasemmalta olisi suosikkini kirjan uusintapainokselle.

  

  

     

Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

     

William Golding: Kärpästen herra

L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

George Orwell: Vuonna 1984

C.S. Lewis: Velho ja leijona

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi

Minna Canth: Papin perhe

Kate Chopin: Herääminen

Octavia E. Butler: Aamunkoitto

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta

James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni

    

Arvosana:

     

Takakannesta:

Fantastinen, aistillinen ja jännittävä seikkailuromaani. Upea nainen nimeltään Käärme auttaa kärsiviä ja sairaita. Hän tuo lohdun niillekin potilaille, jotka ovat jo parantavan avun ulottumattomissa.

  

Typerät ja pelokkaat ihmiset tappavat Käärmeen tärkeimmän apurin, unikäärmeen, jonka avulla ihminen voi voittaa kuolemanpelon ja valmistautua tuonpuoleiseen rauhallisin mielin. Valitettavasti parantajat eivät tiedä, miten nuo äärimmäisen harvinaiset ja arvokkaat käärmeet lisääntyvät. Käärmeen on pian löydettävä uusi unikäärme, muuten hän ei voi jatkaa parantajan ammattiaan. Tehtävä tuntuu mahdottomalta.

  

Käärme kohtaa matkallaan monia vaaroja, mutta onneksi hänen elämässään on myös intohimoa, hyvyyttä ja onnea.

  

Unikäärme on Vonda McIntyren vuonna 1978 kirjoittama romaani, joka on nykyään korotettu klassikon asemaan. Se on voittanut mm. Hugo-, Nebula- ja Locus-palkinnot. Unikäärme on käännetty jo viidelletoista kielelle, nyt vihdoin siis myös suomeksi.

  

Yhdysvaltain Seattlessä asuva McIntyre on kirjoittanut 12 teosta. Myös hänen viimeisin romaaninsa Aurinko ja kuu palkittiin Nebulalla.  

  

Suomentanut: Paula Merjamaa 323 sivua, Like 2002
  
Alkuperäinen nimi: Dreamsnake (1978)
  
Teos on luettu myös täällä: Kiiltomato, Kirjavinkit, Taikakirjaimet

Lukupiirissä | Alastair Reynolds: Ikirouta

"Ylitimme aavemaisia kaupunkeja ja kyliä, joiden tyhjistä rakennuksista ei loistanut valoja. Maasto alkoi muuttua jäätyneemmäksi jokaisen lentämämme kilometrin myötä."

      

  

Lukuhaasteissa: Helmet 11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

    

Vetämäni lukupiirin tammikuun kirjana oli Alastair Reynoldin pienoisromaani Ikirouta. Vuosi on käynnistynyt hyvin post-apokalyptisissä merkeissä, sillä tässäkin on maailmanloppu tekeillä hyönteisten kuoltua. Vuonna 2080 ihmiskunta on sukupuuton partaalla, eletään Tuhon jälkeistä aikaa. Päähenkilö on 70-vuotias opettaja, joka säälii viimeistä sukupolvea, lapsia jotka kärsivät pahan ruokapulan takia.

  

"Kaikki ovat sitä mieltä, ettei sillä ole enää merkitystä", minä sanoin. "Koulutuksella. Sillä, että niille tytöille ja pojille annettaisiin mahdollisuus. -- Mitä sitten, jos heillä ei ole muuta odotettavissa kuin hidas nääntyminen nälkään tai visiitti kiertäville eutanasiaklinikoille?" (s. 11)

  

On kehitelty suurin piirtein jesarilla ja paperiklemmareilla kasassa pysyvää teknologiaa, jolla voidaan lähettää muutamien valikoitujen yksilöiden tietoisuus ajassa taaksepäin. Projektin nimi on Ikirouta. Matkaajia eli "aikaan vajoavia" kutsutaan piloteiksi, sillä he ottavat kohdehenkilönsä kehon hallintaan ja suorittavat heille annettua tehtävää: hankkia siemenet, pelastaa tulevaisuus. Tästä tuli paljolti mieleen tv-sarja Travelers, jossa tulevaisuudesta lähetetään tajuntoja menneisyyden ihmisten ruumiisiin heidän kuolemahetkellään.

  

On puhetta horisontaalisesta geenien siirrosta, sattumanvaraisesta mutaatiosta, ehkä jostain tahallisesta, valloilleen karanneesta biologisesta aseesta, joka hyppii hyönteislajista toiseen. Sammuttaa niitä kuin tietokonevirus. -- Maatumisprosessit alkavat pettää -- Pölymyrskyjä, aavikoitumista, kansanvaelluksia. Yhteiskunnallisen järjestyksen asteittainen luhistuminen. -- aloimme kutsua sitä Tuhoksi: ekologiseksi ja biologiseksi katastrofiksi. (s. 98-99)

    

Reynolds esittelee hyvin minimalistisesti tulevaisuuden maailman sekä muutamat keskeiset hahmot. Ajassa liikutaan niin takaumien kuin menneen ja nykyhetken välillä tapahtuvien matkojenkin muodossa. Lukija saakin olla tarkkana, ettei aivan kokonaan mene sekaisin, mitä tapahtuu missäkin järjestyksessä. Lyhkäisessä teoksessa ei ole lukuja, eri ajoissa ja paikoissa pomppivat kappaleet on kuitenkin erotettu toisistaan. 

   

Kenkieni alla oleva muta ei ollut elotonta maata, se kuhisi kuumeisena täynnä mikro-organismeja. Nuo puut etäällä eivät olleet kivettyneitä keloja, ne olivat hirviömäisiä ja kauniita eläviä koneita, tehtaita, jotka oli rakennettu soluista ja nesteistä ja uskomattomasta, hienoviritetystä biomolekyylisestä kellokoneostosta. (s. 101)

  

Ikirouta oli erittäin hämmentävä lukukokemus, mutta ei niistä syistä kuin kirjaan tarttuessani luulin. Reynolds on puolisoni lempikirjailija ja hän on kertonut monien teosten aivotnyrjäyttävästä juonesta. Tässä ei ollut vaaraa siitä, vaikka tarkoituksellista kertomatta jättämistä (osittain kiitos käännöksen) ja pientä paradoksaalisuutta tarinassa sen aikamatkailuluonteen vuoksi ilmeneekin. Siinä mielessä siis kevyt ensitapaaminen Reynoldsin kanssa.

  

Nyt elossa on viimeinen sukupolvi, sen jälkeen kun Maailmanterveys otti käyttöön pakolliset sterilointiohjelmat. Oli lempeä teko olla tuomatta maailmaan lisää lapsia. (s. 103)

  

Isoin mitäs kummaa -kohta oli nimittäin suomalainen nainen nimeltään Antti. Pientä laiskuutta, ettei ole edes tarkistettu nimeä googlaamalla, eikä tässä ollut minusta mitään viitteitä sateenkaarikirjallisuudesta. Suomi mainittiin myös toiseen kertaan, sillä jossakin maassamme on kirjan mukaan siemenpankki, missä säilytetään geneettisesti muunneltuja siemeniä, jotka pölyttyvät tuulen avulla, eikä hyönteiskato siis estä ruoan kasvattamista. Maaperänkin tosin kommentoidaan olevan steriili, eikä siihen tarjota mitään ratkaisua.

  

Yksi naisista ojentautui puristamaan kättäni.

--

"Minä olen Antti", hän sanoi hieman murteellisella venäjän kielellä. "Alun perin Suomesta, ja olen yksi piloteista."

--

"Mutta sinun ei ollut määrä päätyä miehen ruumiiseen. Mikä hitto meni pieleen?" (s. 50 ja 93)

  

Käännös on paikoin tasoa - ja lainaan suoraan - purkillinen käärmeitä (jonka täytyy alkuteoksessa olla can of worms) eli aika pahoja anglismeja on tähän jäänyt. Eikä tarinan ideakaan aivan täysillä napannut mukaansa, vaikka aikamatkailusta ja maailmanloppukirjallisuudesta pidänkin. Luulen, että eniten hiersi se, että ratkaisuna ongelmiin on vain muutaman siemen sisältämä salkku, eikä estetä Tuhoa tapahtumasta alkujaankaan. Pidän alkuperäisestä kannesta enemmän kuin suomennoksesta.

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Korjaa menneisyys. Pelasta nykyisyys. Pysäytä tulevaisuus.​

  

Vuosi 2080: ryhmä tiedemiehiä pelaa uhkapeliä ihmiskunnan tulevaisuudella. Tavoite on tehdä pieni muutos menneisyyteen globaalin katastrofin välttämiseksi ja jättää kirjoitettu historia koskemattomaksi.​

  

Vuosi 2028: nuori nainen menee rutiininomaiseen aivoleikkaukseen, jonka seurauksena hän alkaa kuulla päässään ääntä, jolla tuntuu olevan oma tahto ja tarkoitusperät.​

  

Suomentanut: Hannu Tervaharju, 153 sivua, Like 2020

   
Alkuperäinen nimi: Permafrost (2019)

  

Luettu myös täällä: Maailmankirjat, Kirjavinkit, Espoon Fantasia, Inkan maailma, Kirjattelua

Carrie Ryan: The Forest of Hands and Teeth

"Outside, pure white snow covers the trees and fence, blanketing the Unconsecrated. It is a bright clear day, the sun sparkling off the ice crystals. One of those days when you can't understand why there is such beauty in a world that is nothing but ugly."

   

   

Lukuhaasteissa: Helmet 2022: 4. Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana, YA-spefibingo: Kauhu 

   

Sain Carrie Ryanin YA-zombiromaanin The Forest of Hands and Teeth joululahjaksi puolisoltani. Kirja on kiinnostanut minua jo pitkään, mutta sitä ei ole kirjaston valikoimassa. Siksipä luinkin kirjan heti vuoden alkuun suurella innolla. Harmikseni kirja ei sitten tarjoillutkaan aivan toivotunlaista lukukokemusta. Kirjan vahvuutena tosin ovat osoitus tarinoiden voimasta ja siitä, kuinka teoilla on seuraamuksia.

  

What future can any of us have if we are the last humans? The ones with the burden of carrying ourselves on, of re-creating the world? (s. 217)

  

Päähenkilö Mary oli rasittava, teoksen maailma makuuni liian uskonnollinen ja naiselle on tarjolla vain kolme mahdollisuutta: avioliitto, uskonsisareksi liittyminen tai jääminen oman perheen pariin, jos hänelle sellainen sallitaan. Aviolittojakaan ei solmita rakkaudesta vaan velvollisuudesta. 

  

I sob because my life is nothing like I imagined it would be. I sob for the way we all live and for the Unconsecrated and the Forest of Hands and Teeth -- I sob because this is not a life. This is not the way life should be and because I don't know how to fix it. 

--

It is as if every door in my life has been slammed shut, every wondow boarded up until there is only one path for me to take. (s. 50 ja 82)

  

On syksy ja Harvest Celebration, jolloin kylän nuoret ilmoittavat kenen kanssa haluavat aloittaa koeajan (säädyllisen seurustelun, courtship), joka päättyy seuraavan vuoden keväällä. Tuolloin pari päättää jatkaako yhdessäoloa solmimalla sitovan liiton (Brethlaw), vai eroavatko he. Naisille ei kuitenkaan siinä vaiheessa myönnetä uutta yritystä, vaikka lasten tekemistä niin kovasti pidetäänkin arvossaan. Jos nuorta ei kukaan pyydä parikseen, hän voi odottaa seuraavaan vuoteen tai aloittaa kokelaana sisarkunnassa. 

   

Having children with Harry. My stomach clenches at the thought of it. -- I think about the way his flesh looked, puffy and white and wrong.

--

My mind whirls, trying to determine which is the better choice, which the better fate: life as wife to Harry or life as a sister. (s. 76-77)

  

Maryn lapsuudessa kylää ravisteli vakava sairaus, jonka seurauksesta hänellä on vain muutama ikätoveri, hänen paras ystävänsä Cass ja veljekset Travis ja Harry. Mary ihastunut Travisiin, mutta Harry on se, joka tulee pyytämään häntä kumppanikseen. Mary ahdistuu, mutta ei ehdi vastaamaan kysymykseen kylän hälytyssireenin alkaessa huutaa. Joku on saanut pureman.

  

Our village has been isolated since soon after the Return and while we have grown strong and populous over the years, it is still imperative that every healthy young man and woman wed and breed if possible. (s. 25)

  

Kylää kiertää aita, jonka toisella puolella on käsien ja hampaiden metsä - zombeja. Pureman on saanut Maryn äiti. Hänen veljensä on aitoja huoltava ja zombiongelmista vastaava vartija ja komennuksella kaukana kylästä. Maryn on siis tehtävä päätös - tarjota äidille eutanasia vai noudattaa tämän toivetta vapautuksesta toisten epäkuolleiden (joita tässä maailmassa kutsutaan nimellä Unconsecrated, "siunaamattomat") joukkoon, missä heidän kadonnut isänsäkin luultavasti on. 

  

Wheter the fences were to keep the Uncosecrated out or the living in we no longer know. But the end result was our village, an enclave of hundreds of survivors in the middle of a vast Forest of Unconsecrated. 

There are various theories as how our village came into existence in the middle of this Forest. The Cathedral and some other buildings clearly predate the Return and some people suggest that They carved this place out as a sanctuary. Others claim that we are a chosen people and that our ancestors were the best of their time and were sent here to survive. Who we are and why we are here has been lost to history, lost because our ancestors were too busy trying to survive to remember and pass on what they knew. (s. 27)

  

Veli tulee paikalle vain nähdäkseen äidin liittyvän kalmojen joukkoon. Hän on katkera Marylle eikä halua ottaa häntä kotiinsa. Koska Mary ei ehtinyt vastata Harryn pyyntöön, jää ainoaksi vaihtoehdoksi luostari. Mary oppii pian, että sisarkunta salaa paljon asioita kyläläisiltä, menneestä ajasta ja mitä aitojen takana on. Kyläläisille opetetaan, että he ovat maailman viimeiset ihmiset, eikä metsän takana ole mitään. Näin ei kuitenkaan ole. Salaisuuksia ei paljasteta, mutta Mary osaa lukea rivien väleistä, että paljon jätetään kertomatta.

  

"So you have chosen to become one of us?" the eldest, Sister Tabitha asks me.

--

"I have no other choices," I tell her, because it is the truth.

--

"There is always a choice, Mary," Sister Tabitha says to me -- "It is what makes us human, what separates us from them." (s. 30-34)

  

Kirjan ensimmäinen kolmannes on hyvin hidas. Kerrotaan paljon kylästä, sen asukkaista ja tavoista. Takakannen iso juonipaljastus tapahtuu vasta puolivälin paikkeilla kirjaa, jonka jälkeen tapahtuu paljon ja nopeasti, mutta samaan aikaan ei tapahdu mitään. Paetaan, Mary mököttää, paetaan lisää, Mary mököttää taas - sen sijaan, että käyttäisi aikansa viisaasti. En löytänyt yhteistä säveltä Maryn kanssa, jolle edes ihailemansa pojan rakkaus ei riittänyt, vaan hän haaveili aina vain merestä, josta hänen äitinsä oli puhunut suvussaan kulkeneita tarinoita. Toisaalta olisin kyllä itsekin paennut kylän ahdistavia, rajattuja mahdollisuuksia, sisarkunnan valvovan katseen alta. 

   

"You think you want answers to your questions but you do not. And you will not. Because it is our sworn duty as Sisters to ensure that such questions are not asked. You must understand - there are no answers for you."

--

"The Sisterhood carries a sacred burden. We carry it so that the villagers do not. So that we can forget what came before, can heal, become reborn without the weight of our sins before the Return." (s. 65-67)

  

Oli omituista, kuinka ollakseen saanut jossakin määrin aseenkäyttöopetusta - From a young age everyone in my village is taught how to fight for a day as this. - Mary ei ole siinä kovinkaan hyvä. Hän hukkaa aseensa vähän väliä ja on enemmän kuin kerran neito pulassa odottamassa jonkun miehen pelastamaksi tulemista. Sisäisessä maailmassaan hän kapinoi, mutta ulkopuolelta näyttää, että hän alistuu normeihin. Olisin halunnut nähdä Maryssä hieman enemmän Katnissia, mutta toisaalta hänen käyttäytymisensä ja kömpelyys aseiden kanssa tuntuu uskottavalta.

  

It makes me wonder how and why our -- village was so ill-prepared. (s. 127)

  

Lukijalle ei kerrota, mitä vuotta kirjassa eletään, mutta annetaan olettaa, että luhistunut yhteiskunta on ollut hyvin lähellä omaa aikaamme ja aikaa on tapahtumista kulunut luultavasti pari sataa vuotta ellei enemmänkin. Puhutaan hyvin ympäripyöreästi ajasta ennen ja jälkeen "Return", eli paluu, joka siis jakaa maailman aikaan ennen ja jälkeen zombeja. 

    

My entire life has been about the world outside the fence line, has been about the Forest. Of course I have wondered if there's anything past the Forest, if anything else survived the Return or if my mother's stories were true and an entire world existed before the Return. We have never even known -- if there is an end to it all. -- Or does the Forest run forever, hemmed in by nothing but Unconsecrated? A part of me has imagined that there could be nothing else in our world but Forest. (s. 72)

  

Tässä on samaa jännitettä kuin M. Night Shyamalanin Kylässä, sillä mikään ei ole varmaa. On pelottavia olentoja, metsä, jonka toiselle puolelle ei saa mennä, eikä tapahtuma-ajastakaan ole täyttä varmuutta. Kirja kuitenkin harmillisesti loppui niin ontosti tössähtäen, etten ole varma haluanko jatkaa seuraaviin osiin, joissa käsittääkseni on eri päähenkilöt. Ehkä lukemalla ne saisi laajemman kuvan teosten maailmasta, jos ne ylipäätään liittyvät toisiinsa. Kiinnostaisi etenkin se ajankohta, kun yhteiskunta oli romahtamassa.

  

The large black words scream at me from every page: GOVERNMENT MOVED TO SECRET LOCATION; CDC UNABLE TO DETERMINE CAUSE OF INFECTION; LAST STAND AT ROCKIES FAILS; OUTBREAKS REPORTED WORLDWIDE; PREVIOUSLY CLEARED AREAS ENDANGERED BY FAST-MOVING INFECTED. (s. 240)

  

The Forest of Hands and Feet ei siis noussut zombikirjojen suosikikseni, mutta se saa jäädä omaan hyllyyn (vaikka siinä onkin aivastuttava hajuveden ja/tai tupakan haju sekä alleviivauksia), sillä tässä second hand kirjassa oli sattumalta kirjailijan nimikirjoitus. Suosittelisin mieluummin Ann Aguirren Enclavea ja Kim Liggettin Armonvuotta, joissa on paljon samoja teemoja kuin tässä. 

  

I do not accept the hand of God; I do not believe in divine intervention or predestination. I cannot believe that our paths are pre-chosen and that our lives have no will. That there is no such thing as choise. (s. 175)

  

Kielellisesti tämä oli hyvin helppoa luettavaa, ainoastaan uskonnollista sanastoa oli paikoin hieman haastava ymmärtää. Tässä toisteltiin hämmentävän usein samansisältöisiä lauseita, esimerkiksi Mary huomaa jatkuvasti unohtaneensa hengittää. Lisäksi hän kommentoi, että hänestä tuntuu kuinka joku sivuhenkilöistä "lukee hänen ajatuksensa" tilanteissa, joissa hän ei voi kysyä asioita (tarjoten siis lukijallekin lisätietoa). Minulla on kasvot, joilta voi lukea kaikki ajatukseni, eli kyse voi olla tästä ilmiöstä, joskin sen jatkuva viljeleminen on hieman laiskaa juonenkuljettamista.

   

I should feel something inside me tugging me toward this helpless child, some sort of dormant maternal instict. I should want to change her soiled clothing, to care for her. (s. 193)

  

Kirja sopii Instagramissa yhdessä @kuudennenkerroksenkirjat ja @lukujumi kanssa vetämäni YA-spefibingo -lukuhaasteen kohtiin lue kirja toisella kielellä, ihana, ärsyttävä tai samaistuttava hahmo, julkaistu ennen vuotta 2010 ja kauhu.

  

Who we are if not the stories we pass down? What happens when there's no one left to tell those stories? (s. 207) 

      

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

In Mary's world there are simple truths.

The Sisterhood always knows best.

The Guardians will protect and serve.

The Unconsecrated will never relent.

And you must always mind the fence that surrounds the village. The fence that protects the village from the Forest of Hands and Teeth.

  

But, slowly, Mary's truths are failing her. She's learning things she never wanted to know about the Sisterhood and its secrets, and the Guardians and their power. And, when the fence is breached and her world is thrown into chaos, about the Unconsecrated and their relentlessness.

  

Now, she must choose between her village and her future, between the one she loves and the one who loves her. And she must face the truth about the Forest of Hands and Teeth. Could there be life outside a world surrounded by so much death?

308 sivua, Delacorte Press 2009