keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku prinssi

"Olipa kerran pieni prinssi, joka asui tuskin itseään isommassa tähdessä 
ja joka tarvitsi ystävää..."
 
   
Lukumaratooni kirja 1/7.
   
Siskoni on jo vuosia hehkuttanut Pikku prinssiä, en vain ole koskaan tullut aikaisemmin tutustuneeksi teokseen. Ehkä vähän myös vierastin tällaista ylihypetettyä (siis suomeksi paljon keskusteluissa kohotettua), klassikkostatuksen saanutta teosta. Ja ilmeisesti aika moni muukin kirjablogaaja on vasta myöhemmällä iällä tämän lukenut. Kiitos Saran kirja-arvonnan voiton sain tämän kirjan omakseni! Alla olevan lainauksen tunnistavat varmasti kaikki, vaikkei Pikku prinssi olisikaan tuttu teos:
   
Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä. (s. 72)
 
Nyt teoksen luettuani voin sanoa, että kannatti viettää tämän kanssa puolitoistatuntinen. Suurin osa ihmisistä varmaan tietää perustarinan: Pikku prinssi asuu asteroidilla B 612 (tai sellaisen nimen sille antoi eräs turkkilainen tähtitieteilijä). Koti on hyvin pieni, mutta se ei prinssiä haittaa, sllä hän pystyy katsomaan auringon laskun uudelleen vain siirtämällä tuoliaan hiukan. Asteroidilla on kaksi polvenkoirkuista, toimivaa tulivuorta ja yksi sammunut. Prinssi nuohoaa ne kerran viikossa. Muutoinkin prinssin arki kuluu tavanomaisten askareiden parissa kuten baobab puiden taimia kitkien ja puhumalla hänen ainutlaatuiselle kukalleen.
     
Ihminen ei ole koskaan tyytyväinen siellä, missä hän on. (s. 74)
 
Tutustuessaan naapureihinsa prinssi paljastaa monia ihmisyyden ongelmakohtia: hän tapaa monia lapsuutensa kadottaneita, turhamaisia ihmisiä ja mm. juopon, liikemiehen (joka väittää omistavansa kaikki tähdet) sekä katulampun sytyttäjän, joka tahtoisi vain nukkua. Hahmot saivat miettimään omaa elämääni ja kuinka jokainen ihminen on kuin asteroidi: meillä on omat ratamme, ohitamme usein toisiamme edes huomaamattamme ja välillä törmäämme yhteen tuhoisinkin seurauksin. Satu, joka on säilynyt hyvinkin tuoreena ja ajattomana.
     
Isot ihmiset ovat kerta kaikkiaan omituisia. (s. 49)
   
Tarinan kertoja on mies (kirjailija itse?), jonka lentokoneeseen tulee vika ja hänen täytyi laskeutua aavikolle. Prinssi löytää miehen ja pyytää tätä piirtämään lampaan, ja kun hän kysyy jotakin, ei hän ole tyytyväinen ennen kuin hänelle vastataan. Tässä vaiheessa prinssi on ollut Maassa jo vuoden. Minun tulkintani prinssistä oli, että hän oli miehen luoma illuusio, jolle puhumalla hän säilytti rauhallisuutensa ja järkensä korjatessaan konettaan ja yrittäesään säännöstellä juomavettä. Tai sitten hän oli vain tavallinen pikkupoika, hyvin vilkkaalla mielikuvituksella varustettuna.
 
Kuten olin kuullutkin, loppu on surullinen. Mutta millä ihmeellä prinssi matkusteli paikasta toiseen? (Ymmärrän, tämä on satu, mutta vaikka kyseessä olisi ajatuksen voimalla matkustaminen, niin olisi kiva tietää. Lopussahan kerrotaan ainakin prinssin "kotiinpaluusta", mutta tuskin sama tekniikka toimi aikaisemmilla vierailuilla.) Parhaiten mieleeni jäivät hatunnäköinen, norsun niellyt boa ja hellyttävä kettu, jolle mies oli piirtänyt liian pitkät korvat.
    
Suosittelen Pikku prinssiä lämpimästi kaikille, jotka ovat epäröineet tarttua tähän aikaisemmin - myös klassikkokammoisille. Kyllä tämä on asemansa ansainnut, kenties yksi suosikkiklasarini.
   
Arvosana:
 
Takakannesta:
Muistathan sen kuuluisan taivaankappaleen, jolla on kolme polvenkorkuista tulivuorta, jättiläismäisiksi kasvavia baobabeja ja oikullinen, turhamainen ja epäluuloinen kukka, jota ei pidä koskaan kuunnella, vain katsella ja hengittää? Se on Asteroidi B 612, jolta on kotoisin yksi maailman tunnetuimmista satuhahmoista.
        
Suomentanut: Irma Packalén, 95 sivua, WSOY 2004, 36 painos
    
Alkuperäinen nimi: Le petit Prince, 1944
     
Kirja on luettu mm. täällä: Risingshadow, Täydellisyys on ihmisen luomaa, Kirjoihin kadonnut, Onko kaunosieluista kyborgeiksi, Jos vaikka lukisi... (ja aikalailla kaikkialla muuallakin)

    tiistai 18. kesäkuuta 2013

    Maratonin jälkeen. Miltä nyt tuntuu?

    Luku-urakka on siis takana päin. Olo on kyllä jotenkin, miten tätä kuvailisi. Valaistunut? Kaikki maratoonilla lukemani kirjat ovat yhdellä sanalla sanoen kehittäviä. Tea with Anna Karenina blogin Noora totesi omasta 24 tunnin (kolmelle päivälle jaksotetusta) maratonistaan, että olo on kuin krapulaisella. Kieltämättä, jos joisin alkoholia niin voisin kuvitella olon kostean illan jälkeen olevan tällainen - vähän itsestään irrallaan. Mutta suosittelen kyllä tätä kokemusta kaikille rohkeille ihmisille!
       
    Pidemmittä puheitta alla listattuna lukemani kirjani siinä järjestyksessä kuin ne luin. Tarkemmat ajatukset tulevat jokaisesta kirjasta vielä erikseen ja linkittelen ne jälkeenpäin vielä tähän postaukseenkin. Aika on osittain summitainen, kun unohdin välillä kirjata mihin aikaan minkäkin kirjan aloitin. Sivuja kertyi seitsemästä kirjasta 616, ei siis huimaa määrää siinä, mutta sisältöä pikku kirjoissa riittikin enemmän kuin sivuja. Olen vähän hitaanpuoleinen lukija, etenkin jos tekstiin haluaa syventyä enemmän kuin kevyempään viihdekirjallisuuteen.
       
    Klo 7-8.30 - Antoine de Saint-Exupéry: Pikku prinssi
    Klo 8.30-9 - Tuomas Anhava: Oikukas tuuli
    Klo 9-10.30 - Kahlil Gibran: Maan jumalat
    Klo 10.30-13.30 - William Shakespeare: Kesäyön unelma
    Klo 13.30-15.30 - J.K. Rowling: Siuntio Silosäkeen tarinat
    Klo 15.30-19 - Richard Bach: Lokki Joonatan
    Klo 19-20 - Tuomas Anhava: Täällä kaukana
     
    Baobabit.

    maanantai 17. kesäkuuta 2013

    12 tunnin lukumaratooni

    Näistä lukumaratooneista olen kuullut parin blogivuoteni aikana monessakin kirjablogissa, ja jo pidemmän aikaa olen haaveillut itsekin tekeväni saman. Nyt viime päivinä on ollut maratooneja ainakin blogeissa Tea with Anna Karenina ja Elegia.
        
    Koska viimeaikaisessa kirjablogikeskustelussa on todettu, että blogaajat lukevat vain uutuuksia (ja hehkuttavat vain samoja kirjoja), valitsin hyllyni kätköistä ja hain vielä kirjastosta lisää kirjoja, jotka edustavat vähemmän luettuja genrejä (eli mm. runoja, näytelmiä ja novelleja). Kirjoitus/ilmestymisvuodetkin kirjoissa ovat ihan muuta kuin viime aikaisia. Esimerkiksi Keisarinnan hovineidon päiväkirjan alkuperä löytyy lähes tuhannen vuotta sitten. Mukaan mahtuu myös uudenpana teoksena Osuuskumman novelliantologia, joka ilmestyi viime huhtikuussa. 
       
    Nyt kun lista on kasassa, pitää vain valita päivä, jolloin teokset luen. Keskustelu avomiehen kanssa johti siihen, että luen tämän maratonin huomenna! (Miehellä alkaa työt seitsemältä eli voin aloittaa lukemisen kukon laulun aikaan. Kotiin mies palaa neljän maissa.) Olisin tyytyväinen jos saisin edes osan näistä luettua, tavoitteena kymmenen. Aloituskirjaksi olen valinnut Pikku prinssin ja siitä eteenpäin menen fiiliksen pohjalta.
         
    Seuraa etenemistäni kirjablogini Facebook-sivulta. Blogin puolelle postaan luetut kommentteineen sitten kun olen urakkani suorittanut.
       
     

    Kirjalistani:

     
    Nuortenkirjoja
    •  (2011) Tuulia Aho: Urpukas (s. 186) (Omasta hyllystä)
    •  (2010/2008) David Almond: Naakkakesä (s. 201) (Omasta hyllystä)
     
    Satuja
     
    Novelleja
     
    Runoja
     
    Näytelmiä
     
    Klassikoita
     
    Naisista
    • (2005/n.1058) Sugawara Takasuen tytär: Keisarinnan hovineidon päiväkirja (s. 134) (Omasta hyllystä)
    • (2010/1982) Nora Roberts: Linna Bretagnessa (s. 188) (Omasta hyllystä)
     
    Makaaberia
    • (1977/1974) Leif Esper Andersen: Noitaroihu savuaa (s. 86) (Omasta hyllystä)
    • (1991/1986) Guy N. Smith: Kannibaalit (s. 186) (Omasta hyllystä)
       
    Vaikuttavaa:
    • (2009/1978) Ian McEwan: Sementtipuutarha (s. 135) (Kirjastosta)
    • (1976/1932) Kahlil Gibran: Vaeltaja (s. 76) (Kirjastosta)

    maanantai 10. kesäkuuta 2013

    Kirjablogeissa kiehuu

    Vähän roiskuu hellallekin. 

    Mikä on saanut lämmön nousemaan?  

         
    Hesarin Nyt-liitteessä (linkki alla) esiteltiin ongelmakohtia, joita kirjablogien kanssa on noussut esiin. "Ensinnäkin: Monet bloggaajat ovat kirjallisuuteen rakastuneita himolukijoita. He eivät ole kriitikoita, joiden on pakko lukea leipänsä eteen kaikenlaista kirjallisuutta ja sanottava, mitkä teokset ovat huippuja ja huteja." Ja onko tässä siis jotakin väärin?
       
    Kirjabloggarit, tuo näennäisen yhtenäinen joukkio ei mahdu yksiselitteisen, tyhjentävän kuvailun alle. Me emme kuulu salaseuraan, jonka tehtävänä on tehdä ammattikriitikoista työttömiä. Tämä on suurelle osalle, myös minulle ensisijaisesti rakas harrastus, lue alla olevien linkkien takaa vaikka Karoliinan, Amman ja Morren mielipiteitä. Harvoin varmaan muihin harrasteilmiöihin on näin pinsettien ja suurennuslasin kanssa tartuttu? Kirjablogaajista ja kriitikoista esitetään outo kuva: blogaajat nauttivat lukemisesta ja valitsevat vain itseään kiinnostavia kirjoja, kun kriitikoiden puolestaan täytyy lukea pääsääntöisesti koska on pakko. 
       
    Tekohauskasta näkökulmasta katsoen kriitikoille lukeminen jättää pakkopullan maun suuhun, onhan se palkka jollakin tienattava. Lukeminen ei myöskään saa olla coolia, vaan se on erakkoluonteen kammioon hautautumista, epäsosiaalisuutta tai itsensä kultivoimista, jonka takia kevyt kirjallisuus ei olekaan itsensä vakavasti ottavan kriitikon alaa: he etsivät elämyksiä elämänkatsomusta avartavista uniikeista teoksista. Sepä hienoa, missä tällaisia kritiikkejä sitten saa lukea? Minusta kun näyttää vahvasti, että ne kritiikit jotka silmieni eteen ovat sattuneet, ovat aikalailla juurikin niitä pinnalle nousevia kirjoja, joista monet seuraamani blogitkin kirjoittavat, esimerkiksi Dan Brownin uutuus Inferno (tässä Hesarin artikkeliin viitaten) taitaa kallistua viihdekirjallisuuden vaakakuppiin.
      
    Pitäisikö sitä mitä lukee ja mistä kirjoista blogissa/lehdessä kirjoittaa jotenkin arvottaa? Eikö lukeminen ylipäätään ole hieno asia vaikka runojen ja pienkustantamoiden osuus nyt jäisikin pienemmäksi. Syynä ei varmaankaan ole ainoastaan se, etteikö niistä lukemisesta kiinnostuttaisi kirjoittamaan: runot eivät nyt vain ole kaikkien mieleen (kuten eivät ole dekkaritkaan) ja monia oma/pienkustanteita ei esimerkiksi saa kaikista kirjastoista. Minusta kirjallisuudesta tehdään helposti jotenkin pienen piirin oikeus. Kyllähän taiteen muitakin aloja on aina arvosteltu koulutustasosta riippumatta. Nautinto ei vaadi maisterin papereita. 
        

    Miksi luen kirjoja?

       
    Kysymys voi kuulostaa tyhmältä ja silti tätä saa aina olla selittämässä. Olen sisimmiltäni nautiskelija, eskapisti, matkustuskammoinen. Kirjojen avulla pääsen kauas täältä lähtemättä kuitenkaan minnekään. Mielikuvitukseni käyttää kirjoja polttoaineenaan. Kirjojen avulla voi kokea ensirakkauden nipistelyn vatsanpohjassa, silittää yksisarvisen turpaa, tappaa örkkejä, valloittaa tutkimattomia planeettoja Missä muussa harrastuksessa voit sanoa näin?
       
    Morrekin linkkasi tämän loistavan Sirpa Kähkösen kolumnin, jonka luin jo heti tuoreeltaan ja samaistuin joihinkin kirjailijan esittämiin lapsuuskokemuksiinsa. En muista olenko täällä jo aiemmin kertonut, mutta olin koko peruskouluaikani koulukiusattu. Menin eri yläasteelle kuin muuta maalaiskouluni oppilaat, jotta saisin aloittaa puhtaalta pöydältä. Ei auttanut, Olin leimattu koko elämäkseni. Niin ainakin ajattelin toisinaan. Kirjallisuus piti minut järjissäni silloinkin, kun tuntui että turvaverkot pettivät.
       

    Olenko myynyt sieluni kustantamoille?

      
    Olen myöntänyt mm. yläpalkissa olevan linkin takaa löytyvässä esittelytekstissäni  että saan arvostelukappaleita, osan jopa pyydän itse suoraan eri kustantamoilta. Teen yhteistyötä Risingshadow-sivuston kanssa ja arvostelujani löytää sieltä (viimeisinpänä Sari Peltoniemen Haltijan poika). Olen joskus jopa kysynyt, saanko kirjoittaa artikkelin, vaikka olen lukenut kirjan kirjastosta - ja vastauksena olen saanut, että kirja on palkkioni työstä, jonka näen lukiessani ja kirjoittaessani lukemastani. En pidä itseäni ammattikriitikkona. Kirjahyllyni pursuilee ihan muista syistä kuin arvostelukappaleista. Ja kuten ovat muutkin todenneet, tulisin aivan hyvin toimeen ilman arvostelukappaleitakin (en ole myynyt sieluani millekään tietylle kustantamolle). Luen myös vanhempaa kirjallisuutta, omasta halustani ja kirjallisuuden opintojen takia.
      
    Saan uudet kirjat vain vähän nopeammin, kun kustantamot lähettävät ne sen sijaan, että varaisin ja hakisin teoksen kirjaston kautta. Rahallinen etu on pieni: en varmaan montaakaan uutuuskirjaa ostaisi uutena, sillä opiskelijan budjettini ei kestäisi kalliiden kirjojen ostamista vaan kääntyisin kirjaston puoleen. Jälleenmyyntiarvo uunituoreellakaan kirjalla ei pilviä hivele. Ja postikulut kirjan lähettämisestä tekevät nettikirpparillaa myymisestä vähän turhaa, jos lähikirjakaupasta saman teoksen saa samalla hintaa kuin mitä se "käytettynä" ja postitettuna maksaisi. 
      
    Blogimaailmaan on nyt tulossa pelisäännöt. ne auttavat kaikkia meitä blogaajia blogin aihepiiristä huolimatta kirjoittamaan näytteistä, lahjoista ja muista ilmaistuotteista entistä paremmin. Minä kirjoitan aina artikkelini alkuun, jos kirja on arvostelukappale. sama tieto löytyy myös lopussa olevista tunnisteista. Jos kirja on kirastosta tai omasta hyllystä, merkintä löytyy näidenkin kohdalla usein lopusta. Oma hylly-merkintä pitää sisällään esimerkiksi myös kirjat, joita saan lahjaksi perheeltäni.  
      
    Linkkaan blogiartikkeleihini muidenkin kommentteja lukemastani kirjasta laajentaakseni näkökulmia. Onhan se lukijankin näkökulmasta rikkaus, jos samasta kirjasta ollaan useampaa mieltä. Se että kirjaboggarit päättäisivät yksissä tuumin kehua jotakin kirjaa on vain urbaani legenda. Minäkään en aina pidä samoista kirjoista kuin ne blogaajat, joiden kanssa kirjamakuni eniten kulkee samoja ratoja. Lisään myös aina uudemmista kirjoista puhuttaessa linkin kustantajan sivulle. Tästä en kuitenkaan saa mitään palkkaa. Se vain tuntuu loogiselta ja luontevalta.
        

    Kirjallisuus ammattina

       
    Voi, olen jo kauan toivonut, että tästä kirjahulluudestani voisin joskus saada työn - mutta minkälaisen? Kirjastossa, kirjakaupassa, kustantamossa, kriitikkona, äidinkielen opettajana...? Sitä en vielä tiedä minne päädyn, mutta nyt ainakin olen askeleen lähempänä tulevaisuutta. Kirjastoalaa eli informaatiotutkimusta en ole vieläkään päässyt opiskelemaan, mutta uskon kirjallisuudenopintojen avaavaan taas uusia ovia.
      
    Blogaaminen ei kuitenkaan näillä näkyminen ammatikseni muodostu. Toivottavasti lukijani ymmärtävät tämän tekstin lähtökohdat ja syyt: tahdon avoimesti kertoa, että en ole pelinappula isojen firmojen rattaissa vaan ajattelen omilla aivoillani. Vaikka minua yritettäisiin johonkin lokeroon pakottaa, taistelen vastaan. En myöskään anna hämmentävistä lähtökohdista kirjoitettujen, blogaajia provosoivien tekstien vaikuttaa siihen iloon, jota saan lukiessani. Näillä eväillä jatkan seuraavan kirjan pariin.
      
    Hauskaa ja vapaamuotoista lukukesää kaikille!

    Linkkilistausta:
    Nyt: Kirjabloggarit ovat kustantamoiden uusia bestiksiä
    Nyt: Kirjallisuus on siististi cool (Kolumni)
    Blogisiskot: Kirjablogaajien valta ja ongelmat
    Luutii: Rakkaudesta... mihin?
    Kirjava kammari: Lukemisen kauhu ja surkeus
    Amman lukuhetki: Bloggaajan ja journalistin etiikka
    Missio kässäri: Rakkaudesta kirjablogeihin
    Morren maailma: Suorasainen ja itsekäs kirjablogaaja

    sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

    Sari Peltoniemi: Haltijan poika

    "Joissakin tilanteissa sitä luulee helposti itsestään liikoja. 
    Ellei luulisi, ei pystyisi mihinkään."
             
      
    Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu alkuperäisesti Risingshadow-sivustolla.
      
    Haltijan poika on synkkä ja koukuttava jatko-osa Peltoniemen vuonna 2011 ilmestyneelle teokselle Kuulen kutsun metsänpeittoon. Tarina alkaa syksystä, jolloin päähenkilö Jouni Allisen elämässä alkaa uusi ajanjakso, lukio. Elämässä on paljon muitakin uusia tuulia: kaveriporukan yhteinen bändi Tavallinen Uolevi saa ensimmäisen keikkansa, kainalosta löytyy ihana tyttöystävä Matleena ja kotonakin asiat näyttävät sujuvan hyvin. Shamaaniksi ryhtynyt Jounin entinen peruskoulun opettaja Romppainen kuitenkin varoittaa lähestyvästä pyhäinpäivästä, jolloin rajat elävien ja kuolleiden valtakuntien välissä avautuvat. Voivatko kuolleet vahingoittaa Jounia, entä löytävätkö hän ja Saara-sisko koskaan haltijaäitiään?
      
    Jouni huomaa elävänsä kaksoiselämää. Päivisin hän on ihan tavallinen lukiolainen, mutta öisin hän ei nuku enää ollenkaan, hänen aistinsa ovat terävöityneet ja niinpä pimeässä näkevästä yö-Jounista tuleekin eräänlainen supermies, joka tuntuu pystyvän mihin vain. Jotta elämä ei olisi liian helppoa ja turvallista, Jouni löytää itsensä keskeltä lumimyrskyä puolustautumasta kuolleiden joukkoja vastaan. Hänen haltijaäidiltään perityt kyvyt houkuttelevat kadonneita sieluja kuin palava kynttilä yöperhosia. Apua Jouni saa muun muassa hautausmaan portinvartija Krideltä, joka on yksi teoksen kiinnostavimmista henkilöistä. Hänestä tule jotenkin mieleeni kulttimaineessa oleva hahmo Crow.
       
    Kride istui kirkkopuiston penkillä katulampun valokeilassa ja katseli tuloani. Hänellä oli vaalea, kihara tukka, oikein kerubimainen. Muutenkin hän näytti sirolta ja sievältä, aika tyttömäiseltä. Jalat kylläkin oluvat pojan jalat, kengät vielä törkeämmät kanootit kuin minulla.(s. 5)   
      
    Peltoniemen kirjoissa ovat todellisuuden ja tarun rajat hämärtyneet aikaisemminkin. Esimerkiksi teoksissa Suomu ja Hämärän renki päähenkilö Oona siirtyi ajassa taaksepäin. Nyt Peltoniemi hyödyntää vahvasti pohjoiselta maistuvaa saamelaismytologiaa. Haltijan poika osoittaa yhdessä esimerkiksi Johanna Sinisalon tuotannon kanssa, että suomalaisella kirjallisuudella on vahvoja naiskirjoittajia, joiden tuotannon voi laskea omannäköisemme maagisen realismin piiriin. Haltijan pojassa yliluonnollinen maailma on kuvattu uskottavasti ja se esitetään teoksessa yhtä luonnollisesti kuin muukin maailma. Sujuva kerronta on Peltoniemen vahvuus. Hahmot voivat näyttää pinnallisilta, mutta heistä annetaan rivien väleistä vihjeitä, joiden mukaan taustalla on paljon enemmän.
     
    Peltoniemi on tarttunut myös muutamaan hankalaankin teemaan, kuten kestävään kehitykseen, eläinten oikeuksiin ja kasvissyöntiin. Jounin lähipiirin naiset kantavat vastuuta, Saara ja bändikaveri Marko (oikealta nimeltään Margarita) eivät laita lautasilleen lihaa tai osta sipsejä ja ylikansallisia virvoitusjuomia. Olipa minkkien tarhaaminen eettistä tai ei, ilkivaltaan kannustamiseen tai syyllistämiseen ei kirjailija ole sortunut. Hän heittää ilmoille epäkohtia ja antaa lukijan pohtia omaa kantaansa niihin. Tarvitseeko joka vuosi ostaa uudet farkut, voiko pienillä teoilla vaikuttaa monien elämään?
     
    Haltijan poika on todella nopealukuinen teos, jota voi suositella lämpimästi myös poika-lukijoille. Tämä kirja osoittaa, kuinka tärkeitä läheisten ihmisten muodostamat turvaverkot ovat. Tapa, jolla Peltoniemi vetää juonen langat kasaan antaa viitteitä siitä, että Jounin tarina ei ole vielä lopussa.
         
    Arvosana:
       
    Takakannesta:
    Jouni on aloittanut lukion. Hänen bändinsä Tavallinen Uolevi jatkaa harjoituksia ja valmistautuu keikkaan. Sevettijärven-matkan jälkeen Jouni on kohdannut olentoja, joita ei tiennyt olevan olemassakaan. Oppaaksi hän saa Kriden, joka vartioi hautausmaan portilla. Pojan turvaverkko on pettänyt, ja Jounikin sotkee omansa.
     
    Sitten tulee halloween, josta Jounia on varoitettu. Silloin vainajat ovat liikkeellä - eivätkä ne halua Jounille hyvää. Ulos lumimyrskyyn Jouni kuitenkin päätyy. Hyytävän jännittävä seikkailu johdattaa Jounin ja hänen siskonsa Saaran lopulta aliseen maailmaan. Löytävätkö he sieltä vastauksen haltijaäitinsä arvoitukseen?
     
    Haltijan poika on jatkoa kirjalle Kuulen kutsun metsänpeittoon. Maagisen kertojan uusi romaani ammentaa aineksia niin kauhutarinoista kuin pohjoisesta mytologiastakin.
       
    Tyylilaji: nuoret, rakkaus, kansanperinne, pohjoinen, kauhu, maaginen realismi
       
    Samantyylisiä kirjoja: Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi, Neil Gaiman: Hautausmaan poika, Annika Eräpuro: Fria ja Kuunainen

    182 , Tammi 2013
     
    Kirjasta mm täällä: Risingshadow, Turun Sanomat, Kirjavinkit, Opuscolo,

    Sarjassa aiemmin ilmestynyt: Kuulen kutsun metsänpeittoon (2011)