Naistenviikko: Jennifer Worth: Hakekaa kätilö 2 - Kaupungin varjoissa

"Naiset ovat yhteiskuntaa ylläpitävä voima"

     

   

Naistenviikko kirjablogeissa 18.-24.7. 

Nimipäivä tänään: Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
 
Helmet-lukuhaaste: 26. Elämäkerta tai muistelmateos

   

Jennifer Worthin omaelämäkerran toinen osa Hakekaa kätilö 2 - Kaupungin varjoissa on teoksena ehkä jopa edellistä sujuvampi luettava. Worth kirjoittaa kokemuksistaan ja tapaamistaan ihmisistä romaanimuodossa. Jenny työskentelei sairaanhoitajana 1950-luvulla East Endissä, nunnien pyörittämässä Nonnatus Housessa.

  

Aivan yhtä paljon en saanut tästä irti kuin ensimmäisestä osasta. Se ei kuitenkaan johtunut siitä, että tämä olisi ollut huonompi teos, hyvin surullinen vain. Worthin muistelmien toisen osan nimen englanninkielinen sana workinghouse nimittäin viittaa nimittäin köyhäintaloihin. Suomenkielinen nimi on paljon miellyttävämpi. Tässä osassa kätilön työt ovat vain pienessä sivuroolissa ja Worth kertoo kolmesta eri tapauksesta pidemmälti. 

   

En jaksa suffragetteja. ne tekivät historian suurimman virheen. He halusivat tasa-arvoa. Heidän olisi pitänyt taistella naisten vallan puolesta. (s. 195)

  

Kirjailija alleviivaa useaan otteeseen 2000-luvun ihmisten helppoa elämää ja toteaa, että nykyään ei tiedetä ollenkaan, kuinka rankkaa naisilla oli viisikymmentä vuotta sitten. Harvassa talossa oli juoksevaa vettä, sähköä tai sisävessaa, 25 neliön asuinhuoneessa saattoi elää jopa 15 lapsinen perhe ja ankaran työttömyyden aikana rahaa ei saanut sosiaalihuollosta. Worth kertoo välillä mikä historian käänne vaikutti mihinkin tilanteeseen 50-luvulla. Esimerkiksi, että teollistumisesta johti räjähdysmäiseen väestönkasvuun. En todellakaan pysty kuvittelemaan, millaista olisi elää toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen, synnyttää kaksinumeroinen määrä lapsia ja jakaa elintila ötököiden kanssa

   

Minun sukupolveni kasvoi köyhäintalojen varjoissa. Vanhempani ja isovanhempani elivät jatkuvassa pelossa, että jotain odottamatonta tapahtuisi, minkä seurauksena he joutuivat noihin hirvittäviin rakennuksiin. (s. 28)

    

Ensimmäinen osio käsittelee köyhäintalossa varttuneita Janea ja sisaruspari Peggyä ja Frankia. Janen äiti tuli raskaaksi palvelemalleen isännälle ja hänet lähetettiin köyhäintaloon. Lapset ja vanhemmat, miehet ja vaimot erotettiin toisistaan. Jane ei siis koskaan oppinut tuntemaan äitiään. Peggy syntyi keskosena ja on Frankia neljä vuotta nuorempi. Heidän isänsä kuoli lavantautiin ja astmaattinen äiti kuoli pian hänen jälkeensä yrittäessään tienata rahaa perheen elättämiseen. Lapset päätyivät köyhäintaloon ja Frankin täytettyä seitsemän heidät erotettiin. Frank lähetettiin poikien osastolle. Erinäisten käänteiden jälkeen hän 16-vuotiaana tulee lopulta hakemaan siskonsa asumaan kanssaan. Arka Jane asuu Nonnatus Housessa, iloinen Peggy siivoaa siellä pari kertaa viikossa ja Frank myy keittiöön kalaa. 

  

Frank ei ollut ajatellut siskoaan vuosiin ja sisko oli myös todennäköisesti unohtanut veljensä olemassaolon. (s. 105) 

Peggy olisi nyt 12-vuotias eli varsinainen nuori neiti. Frank ei ollut nähnyt Peggyä vauvavuosien jälkeen, mutta hän kuvitteli, että tämä muistutti heidän äitiään. (s. 112)

   

Toisessa osiossa 90-vuotias sisar Monica Joan pääsee esille, ja hän onkin erittäin kiinnostava persoona. Sisar Monica Joania syytetään näpistelystä ja hänen henkinen terveytensä kyseenalaistetaan. Jenny on ainoita ihmisiä, joita sisar Monica Joan sietää tutkimusten aikaan ja kertoo tälle nuoruudestaan. Hän oli rikkaan perheen tytär, joka nähtyään kuinka miehet kohtelivat hänen äitiään ja tätiään, päätti kapinoida ja rikkoa perheensä perinteet ilmoittamalla haluavansa sairaanhoitajaksi. Isä lukitsi tytön huoneeseensa, mutta tämä lähetti kirjeen Florence Nightingalelle, joka puhui hänen puolestaan kuningatar Victorialle. Sisar Monica Joan on todella monipuolinen ja ihastuttavan ennalta-arvaamaton ihminen.

    

Vannoin, etten seuraisi äitini, tätini ja heidän ystäviensä jalanjälkiä. Minusta ei tulisi naista, jonka aviomies voisi määrätä hampaat vedettäväksi vaimonsa suusta, tai joka voitaisiin teljetä lukkojen taakse, kuten onneton Anne-tätini. (s. 192)

     

Kolmas osio puolestaan nostaa esiin yhden sotaveteraanin surullisen tarinan. Jenny työskentelee kiertävänä sairaanhoitajana ja yhtenä potilaistaan hän tapaa Joseph Collettin, yksinäisen vanhuksen, jonka säärihaavoja hän hoitaa. Siteiden vaihtamisen lisäksi Jenny ystävystyy isoisänsä kaltaisen miehen kanssa ja kuulee tämän elämäntarinan. 

  

Olimme päättäneet, että meitä eivät sakemannit voittaisi. 'Keskisormea Hitlerille' oli meidän asenteemme. (s. 321)

  

Molemmat Worthilta lukemani muistelmateokset ovat saaneet kiinnostumaan entistä enemmän historiasta, niin maailmansodista kuin naisten oikeuksista aiemmilla vuosikymmenillä ja tulen ehdottomasti jossain vaiheessa lukemaan myös muistelmien kolmannenkin osan - ehkä ensi vuoden naistenviikolla.
 
Koska teos perustuu tositapahtumiin, ja se on kerrottu vaikuttavasti, on lukijan pakko välillä ottaa etäisyyttä tekstistä, sen verran rankkoja ihmiskohtaloita teos esittää. Teoksen ensimmäisen ja kolmannen osan kokemukset olivat itseasiassa hyvin laajoja ilmiöitä, mutta äärimmäisen vähän puhuttuja ja Worth antaa kasvot monille menneisyyden haamuille, joiden ääntä tai tarinaa ei ole koskaan kuultu.

  

Nämä nunnat olivat todellakin sankareita. He olivat tulleet lontoon satama-alueen slummeihin aikana, jolloin kukaan muu ei suostunut menemään lähellekään niitä, paitsi ehkä poliisi. He olivat työskennelleet kolera-, lavantaunti-, tuberkuloosi-, tulirokko- ja isorokkoepidemioiden aikana tartuntariskistä huolimatta. He olivat työskennelleet kahden maailmansodan ajan ja selviytyneet Lontoon pommituksista toisen maailmansodan yhteydessä. (s. 158)

Worthin teoksella pääsen rastittamaan Lukutoukan kulttuuriblogin kesäbingosta kohdan "Menneisyyteen sijoittuva kirja"

  
Arvosana:

  
Takakannesta:

Värikäs, BBC:n menestyssarjana tunnettu tarina kätilöiden arjesta 1950-luvun Lontoossa jatkuu

  

Jennifer Worthin hauska ja liikuttava tositarina vie lukijan mennessään. Vaikka Lontoon laitakaupungin ihmisten elämä on kovaa, huumori ja romantiikka kukkivat. Oma lukunsa ovat Nonnatus Housen nunnien ja sairaanhoitajien edesottamukset. 90-vuotias sisar Monica Joan jää tällä kertaa kiinni näpistelystä, eikä siinä vielä kaikki.

     

Suomentanut: Eija Tervonen, 350 sivua, Seven-pokkari 2015 (1. painos Otava 2014)

    

Alkuperäinen nimi: Shadows of the Workhouse (2005)

   

Köyhäintaloista, nunnista ja kätilöistä on luettu myös täällä: Kirjojen keskellä, Aakkosellinen hakemisto, Black + White = Grey, Kastanjan lukupäiväkirja, Pappilan elämää, Liftaan

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Hakekaa kätilö! (2012) - Call the Midwife (2003)
• Hakekaa kätilö! 2 - Kaupungin varjoissa (2014) - Shadows of the Workhouse (2005)
• Hakekaa kätilö! 3 - Jäähyväiset nunnille (2015) - Farewell to the East End (2009)

Naistenviikko | Henrik Ibsen: Nukkekoti

"Ja mitä sinuun ja minuun tulee, täytyy näyttää siltä, että kaikki meidän välillämme on samanlaista kuin ennenkin. Mutta luonnollisisti vain maailman silmissä. Nyt ei ole enää kysymys onnesta, on kysymys vain jäännöksistä, rippeistä, ulkokuoresta."

  

   

Naistenviikko kirjablogeissa 18.-24.7. Nimipäivä tänään: Riikka

 
Lukuharjoituksia -haaste: luettuja näytelmiä 4, Helmet-lukuhaaste: 34. Keskustelua herättänyt kirja, Ultimate Popsugar Reading Challenge: 17. A book at least 100 years older than you

  

Norjalaisen Henrik Ibsenin klassikkonäytelmä Nukkekoti ilmestyi Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 1880, tuolloin tosin nimellä nimellä Nora. Näytelmä on suomennettu neljä kertaa. UNESCO on liittänyt näytelmän käsikirjoituksen Maailman Muisti rekisteriinsä. Näytelmä kertoo kolmen pienen lapsen äidin Noran ja asianajaja Torvald Helmerin parisuhdekriisistä kahdeksan avioliittovuoden jälkeen.

   

Nora esitetään näytelmän alussa lapsenomaisena, sillä sellaisena Torvald haluaa hänet nähdä. Mies kutsuu nuorta vaimoaan toistuvasti laululinnuksi, leivoseksi ja oravaksi, hellitelläkseen vaiko alistaaksen? Nora on miehensä tietämättä tehnyt vuosia aikaisemmin erään kauaskantoisen ja esille tullessaan moniin ihmisiin vaikuttavan päätöksen tarkoituksenaan pelastaa Torvaldin hengen. 

 

Laululinnulla täytyy visertääkseen olla puhdas nokka; ei milloinkaan vääriä ääniä. (s. 52)

  

Näytelmä tapahtuu jouluna ja noiden kolmen päivän aikana Noran menneisyydessään tekemä valinta nousee yllättäen päivänvaloon. Myös Torvaldista paljastuu Noralle aivan uusia puolia, jotka eivät miellytä. Torvald rakastaa kaikkea kaunista ja pitää Noraa nukkevaimonaan, jonka liikkeitä ohjailee. Torvald sanookin näytelmän loppupuolella Noralle: "Enkö saisi katsella kalleinta omaisuuttani? Kaikkea sitä ihanuutta, joka on minun, vain minun, minun kokonaan." 1800-luvulla oli vielä tyypillistä pitää vaimoa miehen omaisuutena. Kun Nora lopulta riisuu rooliasunsa ja todistaa, ettei olekaan avuton olento, vaan itsenäisesti ajatteleva yksilö, jolla on tahtoa ja voimaa liikkua oma-aloitteisesti, Torvaldin luoma pilvilinna romahtaa.
   

Nora: Mutta enkö minäkin ole kiltti kun noudatan mieltäsi? 

Helmer: Kiltti - noudattaessasi miehesi mieltä? No, no, pikku hupsu hupsu. Arvelen ettet tarkoittanut sitä siten. (s. 64)

  

Yksi suosikkikohtani näytelmästä on, kun Noran lapsuudenystävä Kristine tulee yllättäen vierailulle. Nora kauhistelee hänen muuttunutta ulkomuotoaan, johon Kristine kertoo joutuneensa tekemään töitä elättääkseen itsensä miehensä kuoleman jälkeen. Nora haaveille helpoista rikkauksista, mitä juuri pankinjohtajaksi ylennyksen saanut Torvald hänelle tuo, mutta Kristine on tienannut omat rahansa ja kertoo kuinka oli "hauskaa istua siinä, työskennellä ja ansaita rahaa. Tuntui melkein siltä kuin olisin ollut mies." Kristine pitää Noraa tuhlailevana lapsena, millaiselta hän tosiaan alussa vaikuttikin - täysin huolettomalta pikkulinnulta, joka tanssahtelee huoneesta toiseen.
  

Yllätyin Torvaldin varsin avoimen seksuaalisista vihjailuista. Hän kertoo, että kuvittelee aina juhlissa, Noran olevan hänen salainen rakastettunsa ja lähtiessään kotiin, kietoessaan huivin naisen harteille tästä tulee hänen vastavihitty vaimonsa. Pari juhlii joulua naapurissa, missä Nora tanssii villin tarantellan. Oman kodin hiljaisuuteen pästyään Torvald jatkaa roolileikkiä kuvailemalla Noralle, kuinka "ensi kerran saan sinut asuntooni. Ensimmäisen kerran olen yksin kanssasi, aivan yksin nuoren värisevän ihanuutesi kanssa. Kun näin siinun kiitävän viekottelevana tarantellassa vereni kiehui, en kestänyt kauempaa. sen vuoksi toin sinut tänne niin aikaisin,"

  

Ette koskaan ole rakastaneet minua. Teistä tuntui vain hauskalta olla olevinaan rakastuneita minuun. (s. 114)

   

Torvaldin hyvä ystävä tohtori Rank on myös mielenkiintoinen hahmo, vaikka monissa lukemissani blogeissa hänen läsnäolonsa koettiin turhana. Noralla on avoimempi suhde Rankiin kuin mieheensä. Hän keimailee tohtorille, vihjailee näyttävänsä tälle nilja ja vähän enemmänkin ja mieskin tunnustaa, että hänellä on lämpimiä ajatuksia Norasta - skandaalin aineksia! 

  

Näytelmän lopussa tohtori kuitenkin kuolee. Epäilen itsemurhaa, sillä Rank on ollut pitkään sairas ja hän sanoi Noralle lähettävänsä viestin ennen kuolemaansa. Hänen isänsä oli "vastenmielinen ihminen, joka piti rakastajattaria ja muuta sellaista, ja siksi pojasta tuli sairaalloinen lapsuudesta saakka" ja siksi hänen selkärankansa näivettyy.  Kiinnostaisi kyllä tietää mitä tohtori Rank sairasti nykylääketieteen valossa. Mieleen tulee Salaisen puutarhan Colin, jolla oletettiin olevan samanlainen kyttyräselkä kuin isällään.

   

Nora: Mitä sinä pidät pyhimpinä velvollisuuksinani? 

Helmer: Eivätkö ne ole velvollisuutesi miestäsi ja lapsiasi kohtaan? 

Nora: Minulla on toisia yhtä pyhiä velvollisuuksia itseäni kohtaan. 

Helmer: Olet ennen kaikkea vaimo ja äiti. 

Nora: Siihen en enää usko. Uskon, että olen ennen kaikkea ihminen, minä, yhtä hyvin kuin sinä.

Helmer: Tuohan on kuulumatonta noin nuoren naisen lausumana! 

Nora: Tiedän vain että minulla on sellaisesta aivan toinen käsitys kuin sinulla. 

Helmer: Puhut kuin lapsi. Et ymmärrä yhteiskuntaa, jossa elät. 

Nora: En, en ymmärrä. Mutta nyt otan selvän siitä. Nyt koetan päästä perille kumpi on oikeassa, yhteiskunta vai minä. (s. 117-118)

     

Ymmärrän teoksen luettuani hyvin sen 1800-luvun lopulla synnyttämää vilkasta keskustelua ja olenkin iloinen, että viimein luin tämän. Vaikka naisen asema on parantunut näytelmän ajoista huomattavasti, herätti se edelleen huomaamaan pieniä epäkohtia yhteiskunnassa. Noran päätös oman identiteetin etsimisestä näytelmän lopussa antoi varmasti ajateltavaa monille aikalaisnaisille, jotka olivat miestensä vallan tukahduttamia. Nora kertoo Torvaldille, ettei hän koskaan ollut onnellinen, ainoastaan iloinen. Naisen asema oli Ibsenille tärkeä ja hän pyrki omassa avioliitossaan elämään vaimonsa kanssa tasaveroisina ihmisinä. Kiinnitin lukiessani huomiota erikoiseen seikkaan repliikeissä: Nora nimittäin esiintyy niissä etunimellään, mutta Torvald sukunimellä

  

Kotimme ei kuitenkaan ole ollut muuta kuin leikkimökki, olen täällä ollut sinun nukkevaimosi, kuten kotona olin isän nukkelapsi. (s. 115) 

Minun täytyy olla aivan yksin päästäkseni selville itsestäni ja kaikesta ulkopuolella olevasta. Minun täytyy hankkia itselleni kokemusta, Torvald. (s. 116-117)

 

Historiallisesti katsottuna mm. suffragetti-liike alkoi vaatia äänioikeutta naisille kaksikymmentä vuotta näytelmän ilmestymisen jälkeen. Suomi oli 1800- ja 1900-luvun vaihteessa edellä aikaansa, täällä kun naiset saivat ensimmäisenä maailmassa samat äänioikeudet kuin miehetkin - jo vuonna 1906! Ja vuonna 1926 Suomessa valitiin ensimmäinen naisministeri, Miina Sillanpää, jonka syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 vuotta.

   

Lukutoukan kulttuuriblogin kesäbingosta löytyy kohta "Teos 1800-luvulta" ja Nukkekoti sopii siihen oivallisesti

Arvosana:

     
Takakannesta:

"Ole vain avomielinen minulle, ja minä olen sekä tahtosi että omatuntosi"
 
Nora ja Torvald Helmerin kodissa kaikki on päällisin puolin kunnossa. Nora leikkii kotia kolmen lapsensa ja miehensä kanssa. Torvald tarkkailee, opettaa ja välillä toruu hyväntahtoisesti. Vähitellen idylliin ilmestyy säröjä. Mitä tapahtuu, kun todellisuus tulee vieraaksi nukkekotiin?
 
Nukkekoti (1879) on kertomus naisen roolin muuttumisesta viime vuosisadan lopulla. Näytelmä herätti eurooppalaisissa porvariskodeissa kiihkeän keskustelun naisen asemasta ja tasa-arvosta niin perheessä kuin yhteiskunnassakin. Keskustelua käydään yhä edelleen.

    

Samankaltaisia teoksia: Henrik Ibsen: Villisorsa, Gustave Flaubert: Rouva Bovary, Minna Canth: Työmiehen vaimo ja Anna Liisa, Laila Hirvisaari: Myrskyn edellä

  

Suomentanut: Eino Palola, 123 sivua, WSOY 1999 (7. painos, 1. painos 1880 julkaistiin nimellä Nora, tunnettu nimellä Nukkekoti vuodesta 1913 saakka)

    

Alkuperäinen nimi: Et Dukkehjem (1879)

   

Noran epätavallisesta valinnasta on luettu myös täällä: Kujerruksia, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjainten virrassa, Morren maailma, Amman lukuhetki, Tarinauttisen hämärän hetket, The books of my life, Nuoren opettajattaren kirjablogi

Hajime Isayama: Titaanien sota 1 ja 2

"Tämä maailma on julma paikka"

   

     

Mieheni on seurannut Attack on Titan -animesarjaa, ja huomattuani vähän aikaa sitten sen perustuvan Hajime Isayaman mangaan, jota on myös suomennettu (jo kahdeksan osaa), kävin heti varaamassa sen kaksi ensimmäistä osaa kirjastosta. Suomennoksen nimivalintaa Titaanien sota ihmettelin, sillä omaan silmään olisi paremmin sopinut englanninkielisen nimen säilyttämienn (muutoinkin kuin alaotsikkona) tai käännös tyyliin "Titaanien hyökkäys" tai "Sota titaaneja vastaan", mutta tällä nimellä mennään, kun kustantaja sellaisen on antanut. 

   

Piirrostyyli on pääasiassa miellyttävää, joskin sisältää hyvin paljon liikettä. Paljoa ei selitellä ja historiasta paljastetaan vain vähän. Ensimmäinen osa esittelee titaanit, nuo ihmisiä syövät jättimäiset olennot. Mutta onko kaikki se, mitä titaaneista kerrotaan totta? Ovatko nuo valtaisat, ihmistä muistuttavat olennot sittenkään pelkkiä vaistojen varassa liikkuvia tappokoneita - voisivatko ne olla myös älykkäitä?

    

Isayama osaa pitää tukun kortteja hihassaan ja paljastaa tärkeitä juonenkäänteitä hyvin säästeliäästi. Tällainen pihtailu herättääkin joukon kysymyksiä, kuten miksi ajasta ennen muurien perustamista ei tiedetä juuri mitään, miksi maailma muistuttaa keskiaikaa ja mistä titaanit ovat saaneet alkunsa. Tämä manga kutittelee sitä osaa minussa, joka nauttii dystopioiden ja katastrofaalisten tarinoiden lukemisesta.

  

Sarjassa on ilmestynyt käsittääkseni nyt 19 albumia, ja joidenkin tietojen mukaan Isayaman kerrotaan sanoneen sarjan kestävän vain 20 pokkarin verran. Tarinan loppu voi siis olla hyvinkin lähellä. Ehkä. Varasin kaikki loput suomeksi io ilmestyneet osat kirjastosta ja kirjoittelen myöhemmistä sarjasta lisää, kunhan saan teokset käsiini. 

  

  

Titaanien sota 2 jatkaa ensimmäisessä osassa aloitettua tarinaa. Keskeinen kolmikko Eren, Armin ja Mikasa ovat hajallaan titaanien murtauduttua uloimman muurin läpi. Takaumien avulla syvennetään hahmojen elämää ja selitetään miksi heitä on tullut sellaisia kuin ovat nyt. Erityisesti huomio keskittyy nyt Mikasaan, joka on lyhyesti ilmastuna tunteeton titaanien tappaja. Mikasa on ilmeisesti hyvin suosittu hahmo otaku-piireissä.

  

Tapa tai tule tapetuksi on toistuvasti esiin nouseva ajatus ja myös ihmiset tappavat toisiaan, eivät vain titaanit. 50 metriä korkeiden muurien ulkopuolella on titaanien maailma, jossa 5, 15 ja jopa yli 50 metriset titaanit ovat tuhonneet kaiken muun ihmiskunnan. Muurien suojissa olevat kaupungit ovat viimeisten ihmisten linnoitus. 

  

Kerronnassa on välillä eksistentiaalisia ja darwinistisia näkökulmia. Hahmot pohtivat elämisen mielekkyyttä ja sitä, onko ihmisten tarkoitus väistyä titaanien tieltä evoluution tässä vaiheessa, sillä kaikkihan tietävät, että vain vahvimmat selviävät. Pelkkää toimintaa ei sarja siis ole, vaikka nojaakin vahvasti me vastaan nuo toiset asetelmaan.  

  

Isayaman piirrostyyli on välillä hyvin vauhdikas ja liikettä ilmaisevia viivoja riittää jokaiseen ilmansuuntaan. Tarinaa on tästä huolimatta kuitenkin helppoa seurata, jos ei huomaa suomennokseen lipsahtaneita epäloogisuuksia. Toisessa osassa on tavallisten titaanien lisäksi myös "poikkeusyksilöitä", mutta harmillisesti yhdestä tällaisesta kirjoitettu juonenkäänne oli aivan liian ennalta-arvattava jo heti alussa. 

  

Aion kuitenkin lukea sarjaa lisää, sillä jokin tässä viehättää. Ehkä se liittyy noihin omituisiin titaaneihin, joiden olemassaolosa ei vielä ole selitetty. Kolossititaani tuo ainakin mieleen Hayao Miyazakin Nausicaässa olleet "God Warriorit", joita joskus muistan kutsutun Miyazakin parhaaksi kaijuksi (siis hirviöksi). Täytyy tutustua myös mangan pohjalta tehtyyn animesarjaan.

   

Yllä: Titaanit kokovertailussa
Alla: Ihmisten elinalua (noin Ranskan kokoinen)

  

Takakannesta:

Titaanit tulevat!

  

Yli vuosisata sitten maailmaan ilmestyi ihmisiä syöviä jättiläisiä. Eloonjääneet etsivät turvaa titaaneiksi kutsutuilta olennoilta valtavien muurien takaa...

   

Pitkä rauha päättyy ja kauhu palaa, kun valtava titaani hajottaa osan uloimmasta muurista! Jäteille vanhempansa menettänyt Eren värväytyy ystäviensä kanssa armeijaan. Mutta Erenillä on salaisuus, joka paljastuu aiheuttaen lisää paniikkia... Ihmiskunnan viimeinen taistelu arvoituksellisia titaaneja vastaan alkaa.

 
Ikäsuositus: 15+
 
Suomentanut: Antti Kokkonen, 190 sivua, Sangatsu Manga 2015

Alkuperäinen nimi: Shingeki no Kyojin (2010)

Titaanit ovat tuttuja myös täällä: Anime-lehti, Notko, se lukeva peikko, Opus eka

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

"He usein yllättivätkin hänet jostakin hänen lukuisten asuntojensa  mitä kummallisemmista unohdetuista nurkista, rillit nenän päässä, muistikirja ja kynä vierellään."

  

   

Helmet-lukuhaaste: 48. Kirjassa on alle 150 sivua, Ultimate Popsugar Reading Challenge: 9. A book under 150 pages

    

Luin tämän kesälukumaratonissa ja pikaisella googlauksella havaitsin, että teos on päätynyt aika monen muunkin bloggaajan - ainakin Villiksen, Katrin, Jassun ja Nannan - maratonpinoon parin viime vuoden aikana.

  

Alan Bennettin satiirinen Epätavallinen lukija alkaa vahvasti. Koiriensa takia Englannin kuningatar päätyy vahingossa kirjastoautoon, joka on pysähtynyt palatsin takapihalle. Kuningatar ei ole kirjastoauton ainoa asiakas, vaan hän kohtaa siellä punatukkaisen keittiöpojan, Normanin. Kuningatar haluaa olla tahdikas ja lainaa yhden kirjan, kuitenkin ilman aikomusta lukea sitä. 

    

Kun aloitan kirjan, luen sen myös loppuun. Sellaiseksi sitä on kasvatettu. (s. 12)

  

Toisin kuitenkin käy ja seuraavan viikon keskiviikkona kuningatar palauttaa luetun kirjan henkilökohtaisesti. Kun kirjastonhoitaja tiedustelee, voiko hän auttaa ja millaisesta kirjallisuudesta kuningatar pitää, kuningatar tajuaa, ettei osaa vastata kysymykseen. Niinpä Norman ylennetään kuningattaren kirjalliseksi avustajaksi ja kaksikko seikkailee kirjallisuuden parissa klassikoista nykykirjallisuuteen pitkin teosta. 

  

Hän alkoi myös huomata kuinka yksi kirja johti toiseen, uusia ovia avautui kääntyi minne tahansa, eivätkä päivän tunnit enää tahtoneet riittää lukemiseen. (s. 21)

  

Puolen välin jälkeen tarina menettää harmillisesti suuntansa, eivätkä kuningattaren lähipiirin ja hovin jatkuvat yritykset kuningattaren lukemishalujen sammuttamiseksi viihdytä, vaan ne ovat lähinnä surullisia tai jopa vihastuttavia. Miksei kuningattarellakin voisi olla harrastuksia? Jotkut jopa epäilivät kuningattaren muistin heikentyneen nähdessään tämän kirjoittamassa ylös mietteitä lukemistaan kirjoista, sillä mitä syytä kuningattarella voisikaan olla kirjoittaa mitään ylös. 

  

"Olisin sitä mieltä, madam, että vaikka lukeminen ei nyt ihan elitististä olekaan, se lähettää väärän viestin. Se ikään kuin sulkee muut ulkopuolelle." 

"Ulkopuolelle? Varmasti valtaosa ihmisistä osaa lukea?" 

"Osaa kyllä, mutta en osaa sanoa lukeeko." 

"Siinä tapauksessa minä olen heille hyvänä esimerkkinä, sir Kevin." (s. 27)

  

Parasta antia teoksessa on ehdottomasti kuningattaren ahmintavaihe, jolloin hän ottaa kesken olevan kirjan mukaan käsilaukussaan ja lukee jopa kolmea kirjaa samanaikaisesti. Bennett kirjoittaa ihastuttavasti lukemisesta ja kirjallisuudesta, ja on nostanut esiin havainnon, että aikaa lukea kaikki kiinnostava ei koskaan ole tarpeeksi, ja että lukeminen on lihas, jota voi kehittää. 

  

Pidän kirjallisuutta avarana maana, jonka kaukaisille rajoille teen matkaa, mutta jonka rajoja en voi milloinkaan tavoittaa. (s. 46)

  

Samastuin suuresti kohtaan, jossa kuvattiin kuinka kuningatar kirjoitti muistikirjaan vaikuttavia lainauksia lukemistaan teoksista, sillä minullakin on tapana kirjoittaa pitkiä muistiinpanoja ja lainauksia lukiessani. Oli myös hauskaa huomata kirjastoauton aikataulu, sillä ollessani ala-asteella koulullamme kävi kirjastoauto niin ikään aina keskiviikkoisin.

Kirja on pommi, joka räjäyttää mielikuvituksen liikkeelle. (s. 33)

 
Loppuun sijoitettu koukku ei uppoa kovin tehokkaasti, eikä takakannessa lupailtu satiiri ainakaan minulle avautunut. Surullista on myös valtuuston halu vähentää kirjastojen määrärahoja, sillä se on aivan liian totta myös täällä kirjastojen luvatussa maassa. Vaikka pidinkin siis suuresti Bennettin kirjallisuusviittauksista ja lukuharrastuksen eri puolien esittelystä, päällimmäisenä tunteena on pieni pettymys siitä, kuinka hyvin alkanut teos voi kompastua lillukan varsiin ja mätkähtää naamalleen.

  

Lukemisen viehätys, hän ajatteli, kätkeytyi sen puolueettomuuteen. Kirjat eivät piitanneet siitä kuka niitä luki vai lukiko kukan. Kaikki kirjat olivat tasavertaisia ja kirjallisuus oli hänestä kansanyhteisö, kirjainten tasavalta.

Kirjat eivät taipuneet kenenkään tahtoon. Kaikki lukijat olivat tasavertaisia. Sitä saattoi lukea nimettömänä, yhdessä muiden kanssa. Näillä sivuilla ja näiden kansien välissä hän saattoi kuljeskella tuntemattomana. (s. 30)

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Kaikki on koirien syytä. Ilman niitä kuningatar tuskin olisi seonnut kaunokirjallisuuteen. Hänen Majesteettinsa tulee lainanneeksi kirjastoautosta ensin yhden romaanin, sitten toisen, ja pian hän ahmii kirjoja intohimolla, joka saa koko hovin pois tolaltaan. Kuningattaren lähipiiri pääministeriä myöten saa nimittäin huomata, että kirjallisuus on räjähdysherkkää tavaraa – kirjaimellisesti. Lopulta vaakalaudalla on koko kuningaskunnan tulevaisuus.
 
Alan Bennett on Britannian tunnetuimpia kirjailijoita, dramaatikkoja ja humoristeja. Epätavallinen lukija on herkullinen satiiri Englannin hovista ja lukemisen voimasta. Kirja on ollut huikea arvostelu- ja myyntimenestys niin saarivaltakunnassa kuin sen ulkopuolellakin. Se on myös Bennettin ensimmäinen suomennettu teos.

  

Suomentanut:  Heikki Salojärvi, 115 sivua. Basam Books (nyk. Viisas Elämä) 2008

 

Alkuperäinen nimi: The Uncommon Reader (2007)

Kuningattaren lukuharrastuksesta on luettu myös täällä: Lumiomena, Kirjamielellä, Ei vain mustaa valkoisella, Villasukka kirjahyllyssä, Tea with Anna Karenina, Kirjojen keskellä, Kirjainten virrassa, Sinisen linnan kirjasto, Kirjoihin kadonnut

Esittelyssä: Värityskirja Unihiekkaa 2

    

Arvostelukappale

   

Kolmiokirjan Unihiekkaa 2 on kuva-aiheiltaan hyvin ensimmäisen Unihiekkaa-värityskirjan kaltainen. Mukana on paljon eläinaiheita, pienistä kuvista koostuvia pintoja ja mandaloita. Suosikkini on ehdottomasti tuo ensimäisessä kuvassa oleva susi. Aloitin värittämään sitä kettuna ja pidin yläosan valmiiksi saatuani pari päivää taukoa. Kun palasin kuvaan uudelleen, näin sen silloin sutena. Onneksi olin ottanut mustan ja harmaan värivalikoimaan jo alussa ja pystyin värittämään alaosan vähän hillitymmin. Ei se kuitenkaan näytä pahalle omaan silmään. 

  

Susi ja kettu

   

Tällä kertaa värikyninä olivat sekalaisen puuvärien sijaan Mapedin Color'Pepsit ja ne toimivat tälle paperilaadulle erittäin hyvin. Väri levittyi kevyesti eikä tahrannut tai siirtynyt toiselle sivulle. Unihiekkaa-värityskirjojen ehdottomana vahvuutena on kuvien sijoittelu vain yhdelle puolelle sivua. Kannessa sanotaan "Väritä ja kehystä", eli sivut pitäisi pystyä irrottamaan helposti, mutta en kokeillut sitä vielä itse. 

 

 

Perhosmandala

Tämä perhosmandala on tähän mennessä kokoelmiini kertyneistä kymmenestä värityskirjasta löytyneistä mandaloista kaunein. Tässä ei ollut ärsyttävän pieniä, vaikeasti väritettäviä yksityiskohtia, niin kuin mandaloissa usein on, etenkin jos sivun koko on pieni. Pidänkin suuresti Unihiekkaa-värityskirjojen noin A4-kokoluokkaa olevista sivuista. 

Merihirviö syvyyksistä

   

Molemmissa Unihiekkaa -värityskirjoissa on ollut myös yllättäviä kuvia, niin kuin tällä kertaa tämä merihirviö, jonka värittämisestä nautin suuresti. Pari kuvaa oli tuttuja muista värityskirjoista, mutta suurin osa valituista kuvista oli minulle aivan uusia. Mukana oli myös söpö pöllö-kuva (siitä iso plussa) ja leijona, jotka ovatkin seuraavaksi väritetävinä. 

Sneak Peak: Nämäkin houkuttelevat kuvat löytyvät Unihiekkaa 2 -värityskirjasta

   

Unihiekkaa 2 on ilmestynyt 1.6. ja sitä saa hyvinvarustelluista lehtipisteistä tai tilaamalla suoraan Kolmiokirjalta. 

   

Julkaisija: Kolmiokirja, 2016

Aikaisemmat värityskirjaesittelyt:

• Unihiekkaa (Kolmiokirjat, 2016)
• Meri Mort: Pohjolan myytit (Like, 2016)
• Hanna Karlzon: Kesäyö (Readme, 2016)
• Kerby Rosanes: Imagimorphia (Orage, 2016)