maanantai 26. helmikuuta 2018

Max Porter: Surulla on sulkapeite

"En lähde luotasi ennen kuin lakkaat tarvitsemasta minua."
   

Lukuhaasteissa: Runohaaste 2018, Helmet 2018: 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa
  
Max Porterin esikoisteos Surulla on sulkapeite ei herättänyt huomiotani katalogissa, mutta silti se tarttui silmääni jossain. Nyt en vaan saa mieleeni missä, vaikka yritin tosissani kelata, kuinka tämä kirkkaanvihreä kansi sekä teoksen synopsis lumosivat minut. Teoksen on kuvattu välttelevän tiukkaa määrittelyä, sillä sen voi lukea romaanina, runona tai näytelmänä - lukija voi valita näistä yhden tai antaa tekstin virrata lajista toiseen. Minä luin tämän runona.
  
Kuinka isä ja hänen kaksi pientä poikaansa selviävät, kun äiti kuolee? Siitä tilanteesta Surulla on sulkapeite alkaa. Viisi päivää kuolemantapauksen jälkeen ovikello soi. Varis on saapunut. Kertojina vuorottelevat pojat, isä ja varis. 
    
Olen piirtänyt hänet sellaisena kuin hän oli ennen pois viemistä, kellopelimäisesti pingottuneet kylkiluut levällään ja kuolleita lintuja soittamaan sävelmää hänen luillaan. (s. 23)
  
Teos on jaettu kolmeen osaan, Yön häivä, Pesän puolustaminen ja Lupa lähteä. Keskimmäinen osa on  näistä pisin, mutta siitä minulla syntyi vähiten sanottavaa. Päälimmäinen ajatukseni teoksesta on, kuinka kaunista, surullista ja rajuakin kieltä Porter on käyttänyt surun kuvauksessaan. Äidin kuoleman syytä ei avata, mutta rivien väleistä voi tehdä omia tulkintojaan.
  
Teksti tulee lähelle. Olin 13, kun isäni kuoli. En siis aivan yhtä nuori kuin teoksen pojat, mutta vanhemman kuolema ja etenkin sen äkillisyys hätkähdyttää aina sydänjuuria myöten. Lisäksi nyt, kun olen naimisissa ja elänyt yhdessä mieheni kanssa hieman yli kahdeksan vuotta, en voinut olla kuvittelematta millaista puolison menettäminen on.
    
On aika siirtyä eteenpäin, se tuuba on tyhmiä varten, koska jokainen järkevä ihminen ymmärtää, että sureminen vie aikansa. Kieltäydyn kiirehtimästä. Älköön kukaan tulko jarruttelemaan, jouduttamaan tai lääkitsemään meille sysättyä tuskaa. (s. 105)
  
Teksti ei ole tyyliltään puhtaan  realistista, sillä varis puhuu. ja sen voi tulkita monin tavoin. Oikeana variksena, joka alkaakin yllättäen juttelemaan, maagisena olentona tai ruumittomana suruna, jolle haluaa antaa kiinteän hahmon, jotta siihen voi suhtautua jotenkin, läheisinä ihmisinä, jotka auttavat tai sosiaaliturvan kautta tulleena avustajana. Jokainen lukija varmasti tulkitsee linnun eri tavalla. Minulla varis on luonteeltaan sekoitus kuin Nanny McPheetä ja Painajainen ennen joulua -elokuvan Jack Skellingtonia. 
  
Nautin Porterin tulkitsijan, eli kääntäjä Irmeli Ruuskan kielellisestä leikittelystä, kuten  sanavalinnaoista unipunos ja surukelmu. Kohta "Suukotin liinanöyhtää (varvastöhnäistä köhnää)" lähes surisee ja kihelmöi kielellä. Se on yksi kohta, jonka varis sanoo ja sen puheenvuorot ovatkin kirjan parasta antia. "Eläköön kuvitellut eläimet, siellä ovat, missä on tarve."
  
LINTU Tiesin, että kun lähettäisit varis-esseesi lopullisen version kustantajalle, minun työni olisi tehty. 
MIES Olisin siis selvinnyt surusta? 
LINTU Ei, et suinkaan. Olisit selvinnyt toivottomuudesta. Surutyö jatkuu yhä, etkä tarvitse siihen varista. (s. 108-109)
  
Teos on hyvin nopealukuinen, tummasta teemastaan huolimatta ja vaikka lukemaansa jäisikin maistelemaan. Suosittelem lämpimästi tarttumaan tähän, etenkin jos runous ei tunnu omimmalta genreltä, sillä tämä yllättää. 
  
  
Arvosana:
   
Takakannesta:
Lontoolaiskodissa surevat kaksi pientä poikaa ja isä. Äiti on kuollut, pojat ovat hämmennyksissään, eikä isällä ole voimia auttaa.
  
Sitten saapuu vierailija.
  
Ovelle lehahtaa suru variksen muodossa ja aikoo jäädä niin pitkäksi aikaa kuin tarvitaan. Variksesta tulee perheen terapeutti ja apulainen. Toisinaan se on epäkohtelias ja tunkee nokkansa asioihin, jotka eivät sille kuulu. Mutta lintu osaa myös lohduttaa. 
  
Max Porterin pienoisromaan on täynnä kirjallista hohtoa, ja siinä siirrytään noepilla siiveniksuilla huimapäisestä huumorista totisiin tunteisiin - ja takaisin. Kirja sydämessä ovat ne kaikkein suurimmat: suru ja rakkaus.
  
Suomentanut: Irmeli Ruuska, 119 sivua, Gummerus 2018

Alkuperäinen nimi: Grief is the Thing With Feathers (2015)

2 kommenttia:

  1. Todella kaunis kirjoitus tästä! Minulle tämä oli jotenkin tosi vaikea teos, luin ehkä liian nopeasti, kieleltään kyllä runsas ja hieno.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! ♥ Tämä on tosiaan hieman haastava teos ja minua varmasti auttoi, että aloitin kirjan lukemisen runona. Lukemiseen meni kuitenkin viikko (Goodreads statuspäivitysteni perusteella), vaikka onkin niin ohkainen teos.

      Poista