lauantai 13. marraskuuta 2021

Vauhdikkaita maailmanlopun seikkailuja

"Tellus. Maa. Vanha kunnon pölypallo. Avaruuden yksinäinen. 
Sininen planeettaa. Maa-äiti. Koti. Elämän kehto. Siinä se nyt oli."
     
  
Timo Parvelan (vuorotellen Bjørn Sortlandin kanssa) kirjoittaman ja Pasi Pitkäsen kuvittaman Kepler62-sarjan kolmannen ja viimeisen kauden ensimmäinen osa Terra: Kloonit on vuoden 2021 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian ehdokkaana. Sarjan päätösosa Terra: Sydän ilmestyy ensi keväänä. Sarjan loppu alkaa siis häämöttää. Kolmannella tuotantokaudella palataan takaisin Maahan.
  
Kulkuväline oli kuin pyörillä varustettu romuläjä, öljytynnyreiden ja jättiläistuulettimen yhdistelmä. Ruosteen ja rojun keskellä istui kuljettaja päässään kypärä ja suuret, tummennetut ajolasit. (s. 21)
  
Kloonit on jo kannen kuvankin lupausten mukaisesti hyvin vauhdikas. Mad Maxin jalanjäljissä kulkeva joukko päheine, merileväpolttoaineella käyvine kärryineen ottaa Maahan palanneet vastaan lapset ja kertoo, miten maailma on muuttunut heidän ollessaan poissa (aikamatkailun epätarkkuuden vuoksi hahmot olivat Kepler-planeetalla vain pari vuotta, mutta takaisin tullessaan aikaan onkin kulunut jo 15 vuotta). "Mädäntyneen löyhkä kiiri hyökkääijen edellä kuin tulossa olisi kuolleiden armeija."
  
  
– Missä kaikki ihmiset ovat? Kai maapallolla on vielä vapaita ihmisiä, jotka eivät ole Scorpionin vallassa.
--
– Me ollaan niitä, Kaleb sanoi.
--
– Klooniarmeija teki selvää kaikista ja nälänhätä hoiti loput. Ihmiset oli sitä ennen jo ite pitäneet huolta siitä, ettei maapallolla kasvanut juuri muuta kuin maissia, ja sitten kun hyönteiset katos lopullisesti, katos se maissikin ja jäljelle jäi näitä, Kayla kertoi ja näytti papanoita. (s. 42-43)

Ari, Joni ja X lähtevät matkaan moottoripyörillä, suunta kohti ihmisten viimeistä kaupunkia. Sitä ennen he ehtivät tutustua monenlaiseen miljööseen ja hahmoon, joita vain tekoälyn valloittama maailma voi tarjoilla. Isona juonena kulkee Jonin kuiskaajilta saamat elämän siemenet, joiden on tarkoitus palauttaa Maa takaisin eläväksi, hyönteisiä täynnä olevaksi vihreäksi maailmaksi.

Joni ja Ari mutustelivat hartaina ruskeita, kovia papanoita, jotka eivät maistuneet millekään, mutta täyttivät sentään vatsan. 
– Me ryöstettiin -- varasto -- löydettiin sieltä säkeittäin ruokaa. Sitä on siellä vieläkin niin paljon, että voidaan syödä tätä -- koko loppuelämämme. Tää on luultavasti ollut jotain eliitin erikoissapuskaa
--
Olivia hymyili Arille ilkikurisesti. "Koiranruokaa" hänen huulensa lausuivat äänettömästi ja sitten hän nosti sormensa huulilleen vaikenemisen merkiksi ja työnsi sen jälkeen papanan suuhunsa kuin suurenkin herkun. (s. 40)
  
Kirjassa on todella paljon räjähdyksia alusta loppuun, jännittäviä uusia hahmoja, kuten mystinen Flora ja koko ajan ollaan liikkeellä eli tylsää ei tule miljöön alati vaihtuessa. Vaikka teos onkin todella hyvä, ei tämä ollut minulle sarjan parasta antia. Erityisesti tämä kiroilukohtaus tökkäsi silmään: "- Se paskapää hiiri, jota te ruokitte koirannappuloilla. Se helvetin tyhmä idiootti ahne kusiaivo siimahäntä"... Kuvitusta on edelleen runsaasti, vaikka se ei ole aivan yhtä säväyttävää kuin ensimmäisellä kaudella. 
  
  
Aikoinaan tämä Yosemiten kansallispuistona tunnettu alue oli ollut metsien peitossa, mutta nyt kuolleiden puiden luurangot reunustivat tietä. (s. 87)
  
Kirjassa on aivan selvä viittaus Matrixiin, kaikkien aikojen suosikkileffaani, jonka olen nähnyt yli 20 kertaa. "Jotkut sanoo, että osaan ihmisistä tökättiin johdot ja niitä käytettiin elävinä paristoina tuottamaan virtaa Scorpionille." Luin yläasteen ja lukion aikana K.A. Applegaten Remnants-sarjan, jossa on paljon samaa kuin Kepler62-sarjassa. Kummassakin lähetetään nuoria tuhoutuvalta maapallolta avaruuteen cryokaapeissa. Ja molemmissa palataan sarjan lopussa takaisin Maahan. Matkan aikana osa nuorista sai myös erikoisia kykyjä. 
  
Tähän saakka he olivat oikeastaan vain ajelehtineet tilanteesta toiseen, yrittäneet selviytyä kulloisestakin esteestä. Nyt, kun he ensimmäistä kertaa kunnolla pysähtyivät pohtimaan vastustajaansa, sen ylivoimaisuus tuntui musertavalta. Älykkäin koskaan elänyt olento, jolla ei ollut hahmoa eikä ruumista. Se oli yhtä aikaa kaikkialla eikä missään, kuin joku jumalolento. Kuinka kukaan voisi voittaa jumalan? (s. 116)
  
Oletteko lukeneet tätä Finlandia-ehdokasta tai aiempia osia? Entä onko tuo Applegaten sarja teille tuttu?
  
    
Arvosana:
  
Takakannesta:
Kepler62-uudisraivaajalapset palaavat maapallolle!
  
Huippusuosittu Kepler62 -sarja on edennyt kolmanteen kauteen, joka kertoo kahden kirjan verran avaruusseikkailijoiden paluusta Maahan. Tekoäly on ottanut kotiplaneetan haltuun, mutta peli ei ole vielä pelattu!
  
Tähtipurjehtija Gaia on laskeutunut Maan kamaralle. Paluu on rankempi kuin nuoret olivat voineet edes kuvitella. Kasvillisuus on kuihtumassa ja maapalloa yksinvaltiaana hallitseva tekoäly on ajanut ihmiskunnan sukupuuton partaalle. Aivan kuin vastuksia ei olisi vielä tarpeeksi, nuorten on lisäksi selvitettävä kloonilasten ja X:n isän kohtalo.Toivoa on silti, sillä Jonin uudet kyvyt puhkeavat kukkaan - mutta voiko yksi ihmepoika pelastaa maailman?
  
Kepler62-sarja avaruuteen lähetetyistä uudisraivaajalapsista on kerännyt lukijoita ja menestystä niin kotimaassa kuin maailmallakin. Sarjaa on käännetty yli 20 kielelle ja sitä on myyty Suomessa yli 100 000 kappaletta. Sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt kaksi tuotantokautta ja yhteensä 11 kirjaa.
  
185 sivua, WSOY 2021
  
Kuvittanut: Pasi Pitkänen
  
Sarjassa ilmestyneet:
1. kausi:
  1. Kutsu
  2. Lähtölaskenta
  3. Matka
  4. Pioneerit
  5. Virus
  6. Salaisuus
2. kausi, Uusi maailma:
  1. Kaksi heimoa
  2. Saari
  3. Kuiskaajien kaupunki
  4. Luola
  5. Gaia
3. kausi, Terra:
  1. Kloonit
  2. Sydän (ilmestyy keväällä 2022)
  
Samankaltaista luettavaa: Joonas Riekkola: Silkkomaahan kadonneet
    
*****
  
"Maailmalla menee paljon paremmin ilman ihmisiä."
  
   
Arvostelukappale
  
Lee Baconin Viimeinen ihminen oli yksi eniten odottamistani kevään uutuuksista. Se sisältää todella kiehtovaa pohdintaa maailmasta, jossa on vain robotteja. Ihmiset on kolmekymmentä vuotta aikaisemmin lakaistu pois planeetalta, koska robottien kollektiivin Verkoston mielestä ihmiset olivat tuhoamassa koko maailman. Sen jälkeen robotit ovat rakentaneet oman yhteiskuntansa, jossa jokaisella on oma paikkansa. 
  
Ihmiset eivät kehittyneet. He täyttivät taivaansa kemikaaleilla ja vetensä myrkyillä. Saastuminen sysäsi maailman luhistumisen tielle. Lämpötilat nousivat. Napajäät sulivat. Rannikoilla koettiin tulvia. Kun valtamerien pinta nousi, ihmiset hylkäsivät kokonaisia kaupunkeja. -- He kääntyivät toisiaan vastaan. He turvautuivat väkivaltaan. 
He julistivat sodan. Ihmiset lähettivät robotteja sotimaan puolestaan. -- Ihmiset repivät maailmaamme riekaleiksi. Ja kaikkein kamalinta on se, että me autoimme heitä siinä.
--
Tulimme kaikki yhdessä samaan johtopäätökseen: Suurimman uhan yhteiselle planeetallemme muodostivat ihmiset. 
Heidät piti pysäyttää. (s. 20)
  
Puita istutetaan korvaamaan ihmisten aiheuttamia tuhoja. "Toisin kuin ihmiset, jotka hallitsivat maapallolla ennen meitä, me vältämme ympäristöstä. Me pidämme huolen maapallosta ja kaikista sillä vielä tavattavista Elollisista." Elolliset isolla e-kirjaimella ovat siis eläimiä. Tosin aurinkopaneelipellolla Ellolliset aiheuttavat ongelmia ja ne täytyy eliminoida.
  
Tulimme ihmiskunnan raunioille. Ympärillämme oli autioitineita kauppoja ja ränsistyneitä ostoskeskuksia, Toisesta aikakaudesta muistuttavia monumentteja. (s. 79)
  
Kun päähenkilö, 12 vuotta aiemmin herännyt aurinkopaneelien asentajarobotti nimeltään XR_935 kohtaa paradoksin, hänen ennalta-arvattava elämänsä pirstoutuu. XR_935 tapaa 12-vuotiaan ihmistytön Emman, alkaa hän kyseenalaistamaan kaikille kerrottuja totuuksia. "Tiesin maailmastamme kaiken, enkä kuitenkaan tiennyt mitään." XR_935 tekee laskelman, kuinka todennäköistä on, että Emma pääsee perille matkansa päätepisteeseen vajaan 50 kilometrin päähän. Niinpä se ja sen robokaverit SkD_988, joka kommunikoi vain emojein ja Ceeron_902 päättävät lähteä saattamaan tyttöä.
 
Tuhansien vuosien ajan ihmiset viestivät syvimmistä tunteistaan/peloistaan/arvoistaan kuvin. -- Sitten ihmiset viimein keksivät kaikkein tehokkaimman tavan viestiä kuvien keinoin: 
Emojit. (s. 37)
    
Roboteilla ei saa olla salaisuuksia, vaan kaikki on jaettava, XR_935 kuitenkin pitää Emman salaisuutena. Vaikka robotit pitävät omaa yhteiskuntaansa ylivoimaisena, XR_935 kohtaa ongelman päätelmissään. Miksi ihmisiä pidetään uhkana roboteille, jos robotit ovat ylivoimaisia. Niinpä on pääteltävä, etteivät ihmiset ole vaarallisia ja koko ohjeistus väärin. Myös osa tietokannan hakutuloksista näyttää puuttuvia kansioita. XR_935 ei ymmärrä minne tietoa on voinut kadota. Lukijalle herää pikkuhiljaa ajatuksia siitä, onko robottien yhteiskunta sittenkään niin täydellinen utopia kuin millaisena se aluksi näyttäytyy.
  
"Me olemme vain lapsia, jotka joutuvat hoitelemaan aikuisten jälkeensä jättämiä sotkuja." (s. 163)
  
Tarinassa on jotakin samaa kuin esimerkiksi I, Robot leffassa. "Jotkut ihmiset alkoivat vihata robotteja. He syyttivät meitä työpaikkojensa varastamisesta." Myös Philip K. Dickin Blade Runneriin tunnutaan viittaavaan: "Robotit eivät näe unia. Joinakin öinä niin onkin parasta." Lopun käänteet oli helppoa arvata heti alussa, mutta se ei haittaa tällaisessa kirjassa, jossa matka on tärkeämpi kuin määränpää.
  
Kun muuttaa näkökulmaansa, näkee maailman uudella tavalla. (s. 109)

Tämä on todella nopealukuinen teos, jota suosittelee mielellään.  Lluvut on nimetty hauskasti binääriluvuin. Tämä sopii mainiosta yhdeksänvuotiaasta eteenpäin aina yläasteikäisiin ja on tällä paljon annettavaa aikuisillekin. 
  
Vuoren juurella oli kaupunki, jossa luonto oli jo hitaasti pyyhkimässä pois kaikkia ihmiskunnasta muistuttavia merkkejä. Talot olivat uponneet maahan, ja köynnöskasvien pitkät lonkerot pitivät niitä tiukassa otteessaan. Autot olivat puoliksi hautautuneet mutaan ja näkyviin jäänyttä osaa peitti osin heinikko, osin ruoste. (s. 158)
 
Arvosana:
  
Takakannesta:

Viimeinen ihminen on kuin E.T. - mutta toisinpäin!
  
Ihmiset ovat hävinneet maapallolta ja sitä asuttavat robotit, joista jokaisella on tehtävä ja tarkoitus. Eräänä päivänä tapahtuu mahdoton: XR-935 tapaa ihmistyttö Emman. Alkaa huima, jännittävä seikkailu, joka etenee mutkien kautta riemastuttaviin oivalluksiin ja ystävyyteen.
  
Suomentanut: Kati Valli, 278 sivua, WSOY 2021
   
Alkuperäinen nimi: The Last Human (2019)
  
Luettu myös täällä: Kirjojen keskellä, Lastenkirjaistituutti - Anna PölkkkiLuova ruho, Joukon taideblogi
  
Samankaltaista luettavaa: Joonas Riekkola: Silkkomaahan kadonneet  

*****
  
"Tää joutomaa Wakefieldin ulkopuolella on outo. Rehevä, ylikasvanut ja villi. 
Vihreää, pinkkiä, oranssia ja sinistä. Se on kuin vanhan maailman vääristynyt kuva, 
jota on revitty ja venytetty. Ja jonka joku vihainen lapsi on värittänyt väriliiduilla."
   
   
Kuinka hienoa, että June sai oman kirjansa tähän Max Brallierin kirjoittamaan ja Douglas Holgaten kuvittamaan Maailman viimeiset tyypit -sarjaan. Tuleekohan jatkossa muistakin sivuhahmoista omansa? Junen seikkailu syvensi todella paljon Junen hahmoa. Takaumissa muisteltiin aikaa, kun June oli yksin koulussa, ennen porukkaan liittymistä. Superkiinnostavaa!
  
Kaupunki näyttää siltä kuin sinne olisi hyökännyt lauma villejä porakoneita: rakennukset on mäsänä ja sortuneet. Ihan kuin joku pahanilkinen otus olisi repinyt kaiken hajalle ja yrittänyt sitten koota palasia, mutta ihan väärin. (s. 42)
  
June joutuu erilleen muusta porukasta. "Mä olen itsenäinen nainen ja ylpeä siitä." Tykkään tosi paljon näistä yksinäinen naishahmo post-apokalyptisessä maailmassa asetelmista. Joskin kauan ei June yksin ehdi olla, kun hänen kimppaansa heittäytyy ystävällinen monsteri jos toinenkin, kuten ihmisasiantutijaksi itseään kutsuva Johnny Steve. Se asuu bajamajassa, koska vessa on ihmisten rakkain paikka.
  
   
"Päivää vaan, hyvä herrasväki!" ääni sanoo. Pieni hirviö kiipeää ulos kaatuneesta vessasta kuin salaisesta maanalaisesta bunkkerista.
--
Se muistuttaa vähän yli-isoa pöllöä, joka on menossa aloittelijoiden taikomistunnille. (s. 92-93)
  
Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. On todella kiinnostavaa, että tässä päästään katsomaan lähiseutuja tutun miljöön ulkopuolella. Ja lopulta porukka löytää taas toisensa. "Mä selviän kyllä yksinkin. Pääsinhän mä näin pitkälle. Mutta on paljon hauskempaa taistella pahaa vastaan yhdessä kavereiden kanssa. Sitä vartenhan ystävät on!" Toivottavasti tähän välikirjaan (tämä on siis osa 5,5) tullaan viittaamaan seuraavassa, keväällä ilmestyvässä osassa Luurankotie.
  
Rautatiekiskot on vähän kuin ihmisen tekemiä joen uomia. Jos kiskoja seuraa tarpeeksi kauan, pääsee aina jonnekin. (s. 147)
  
Pidän Junesta paljon enemmän kuin sarjan päähenkilöstä Jackista. June on harkitsevainen, Jack menee pää kolmantena jalkana pohtimatta lainkaan etukäteen. Tosin kun June kommentoi, että "henkilökohtainen hygienia ei ole kenenkään ykkösjuttu maailmanlopussa", jäin mietiskelemään, että päinvastoin, se on tärkeämpää kuin koskaan, sillä ei ole lääkäreitä, jos jokin haava tulehtuu tai hammas tulee kipeäksi. 
  
"Ihmiset ovat pahamaineisen särkyviä." (s. 102)
 
Arvosana:
  
Takakannesta:

Maailman viimeisistä tyypeistä ehdottomasti fiksuin, suosikkihahmo June Del Toro kamppailee maailmanlopun vaaroja vastaan ikiomassa kirjassaan.
  
Taistelussa hirviöitä vastaan on juuri tapahtunut uusi, hurja käänne, kun June joutuu eroon kavereistaan. Päästäkseen takaisin kotiin hänen on laitettava peliin kaikki taidot, jotka hän on oppinut matkalla tavallisesta teinitytöstä maailmanlopun toimintasankariksi.
  
Suomentanut: Aila Herronen, 261 sivua, WSOY 2021
   
Alkuperäinen nimi: The Last Kids on Earth: Junes Wild Flight (2020)
  
Kuvittanut: Douglas Holgate
 
Sarjassa ilmestyneet:

6 kommenttia:

  1. Johtuneeko tästä ajasta jossa elämme, että lastenkirjoissakin on maailmanloppuja. Tuntuu jotenkin hurjalta teemalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On näitä jo jonkin aikaa tullut, mutta selvästi ilmastonmuutos ja nyt pandemia ovat varmaan lisänneet maailmanlopun teemaa lastenkin kirjoissa. Antavat ajattelemisen aiheita ja myös tapoja käsitellä vaikeita aikoja.

      Poista
  2. Oli kiva päästä kärryille siitä, mistä näissä Kepler-kirjoissa on kyse, kun uusin nousi Finlandia-ehdokkaaksikin. Jotenkin hassua, kun kirjojen kohdalla puhutaan tuotantokausista :) Tuo Parvelan ja toisen kirjailijan vuorokirjoitusmetodi kiehtoo, täytyykin googlailla, ovatko kirjailijat kertoneet kirjoitusprosessistaan jossakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kieltämättä tuotantokausi terminä ei ihan kirjallisuuteen sovi minusta, olisiko sillä yritetty jotenkin koukuttaa nuoret lukijat. Parvelalla ja Sortlandilla on omat hahmonsa, keitä kuljettavat. Parvelalla ovat veljekset Ari ja Joni, Sortlandilla norjalainen asetehtailijan tytär Marie. Sortlandin osissa sarjaa on myös paljon enemmän väkivaltaa, Parvelan vahvuutena ovat huikeat miljööt ja seikkailu.

      Poista
  3. En ole itse lukenut näitä Keplereitä, mutta olen kuullut niistä paljon hyvää lapsilukijoilta. Siksi olikin erityisen ilahduttavaa, että Finlandia-raati nosti tämän ehdokkaaksi! Ja Mad Max -teemasta ehdottomasti plussaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli myös kivaa nähdä sarjaan kuuluvan kirjan nostaminen ehdokkaaksi. Vaikea kyllä arvioida kuinka 12. osa mahtaa avautua sarjaa lukemattomalle. Mad Max on monen tänä vuonna ilmestyneen lanun esikuvana. Esim. keväällä ilmestynyt Joonas Riekkolan Silkkomaahan kadonneet tarjosi todella hienon maailman ja Mad Max rymistelyä. Suosittelen etenkin 10-12-vuotiaille.

      Poista