Lastenkirjalauantai: Roald Dahl: Kuka pelkää noitia

"Suomessa ei ole yhtä paljon noitia kuin Norjassa", hän sanoi.

"Olen varma etten törmää noitaan", vastasin.

"Toivon tosiaankin että et", isoäiti sanoi. "Koska suomalaiset noidat ovat 

ehkä koko maailman ilkeimpiä."

     

   

Kuka pelkää noitia on jo toinen Roald Dahlini tänä vuonna (ja aina kun luen Dahlia, en voi olla hymyilemättä sille tosiasialle, että me jaamme saman syntymäpäivän). Toukokuussa luin nimittäin Matildan ja ihastuin. Kolmas kosketukseni Dahlin tuotantoon vakuuttaa, mutta aivan eri syistä kuin Jali ja suklaatehdas, vaikka karkeilla on nytkin merkittävä asema. Sen verran hurjasta seikkailusta kuitenkin on kyse, ettei se sovi perheen pienimmille. Huumoriakaan ei onneksi ole unohdettu, vaikka se ei olekaan yhtä ilmeistä kuin kahdessa aiemmin lukemassani teoksessa.

  

Noidat ovat aina olleet mielestäni mielenkiintoisia hahmoja niin fiktiivisessä kuin historiallisessakin kirjallisuudessa. Kaikki noidat ovat naisia, Dahlin noidat eroavat kuitenkin perinteisistä satujen noidista merkittävästi varsinkin ulkonäöltään. Päällisin puolen he näyttävät aivan tavallisilta naisilta, jotka käyvät aivan tavallisissa töissä, mutta heidän ovelan valeasunsa alta paljastuu kauhea totuus: he ovat kokonaan toinen laji, joka on vain soluttautunut joukkoomme.

  

"[N]oidat eivät itseasiassa ole naisia. He näyttävät naisilta. He puhuvat kuin naiset. ja he osaavat käyttäytyä kuin naiset. Mutta tosi asiassa he kuuluvat aivan eri eläinlajiin. he ovat paholaisia ihmisten muodossa. Siksi heillä on kissan kynnet ja kaljut päät ja kummalliset nenät ja oudot silmät, ja tämä kaikki heidän on kätkettävä niin hyvin kuin ne osaavat. (s. 31)

Tarkkasilmäisimmät voivat kiinnittää huomiota seuraaviin seikkoihin: 

1. Oikea noita käyttää aina käsineitä, sillä heillä on tavallisten kynsien sijaan kissankynnet.
2. Noidat ovat täysin kaljuja, joten he käyttävät peruukkeja. Tämä kuitenkin johtaa päänahan kutinaan ja noidat raapivatkin päätään usein.
3. Noidilla ei ole varpaita, vaan heidän jalateränsä ovat tylpät. Koska noidat kuitenkin käyttävät kapeakärkisiä korkokenkiä, he usein ontuvat.
4. Noitien sieraimet ovat hieman suuremmat kuin tavallisilla ihmisillä. Niiden reunat myös punoittavat hieman. Noidilla on hyvä hajuaisti, jonka avulla he paikallistavat saaliinsa.
5. Oikean noidan silmissä tanssivat tuli ja jää.
6. Noitien sylki on sinistä ja he käyttävät sitä kirjoittaessaan musteena.

  

Norja synkkine metsineen ja jäisine vuorineen on juuri se paikka mistä noidat ovat kotoisin. (s. 12)

  

Noitia löytyy kaikkialta maailmasta, paikoin hyvinkin sankoin joukoin (etenkin Norjassa), ja vaikka heidän lukumääränsä onkin vähenemässä, ei ole olemassa maata, jossa noitia ei olisi. Kaikki saman maan noidat tuntevat toisensa, ja he eivät saa pitää yhteyttä toisten maiden noitiin. Maasta riippuen noidilla on hieman toisistaan poikkeavia tapoja. Kerran vuodessa kunkin maan noidat kokoontuvat ylinoidan johdolla ja hän antaa palautetta menneestä vuodesta sekä kertoo viimeisimmän sotasuunnitelman.

  

Teoksessa kuvatut noidat ovat hyvin epämiellyttäviä, suorastaan puistattavan kammottavia. Etenkin ylinoita on äärimmäisen kauhistuttava. Mikä sitten tekee noidista niin vastaansanomattoman inhottavia? Epä-ihmismäisen ulkomuodon lisäksi noidilla on yksi ominiaspiirre, joka erottaa heidät tavallisista kansalaisista: he vihaavat lapsia, jotka heidän mielestään haisevat aivan koirankikkaroilta. He ovat omistautuneet lasten liiskaamiseen, muussaamiseen ja kaiken kaikkiseen tuhoamiseen. Etenkin ylinoita on erittäin omistautunut tähän tehtävään ja kehittelee mitä monimutkaisempia juonia lasten päänmenoksi. 

  

Päähenkilönä seurataan seitsemän vuotiasta poikaa, jota ei nimetä. Hänen alkujaan norjalaiset, mutta Suomessa (alkuperäisteoksessa Englannissa) asuvat ja työskentelevät vanhempansa kuolevat auto-onnettomuudessa ja poika päätyy isoäidin hoitoon. Muori ei olekaan tavallinen vanhus vaan eläkkeelle jäänut noitofiili, jonka tehtävänä on ollut taistella noita kammottavia olentoja vastaan. Sankarimme sattuu kuitenkin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja kuulee ylinoidan hirviömäisen kupletin juonen ja tekee isoäitinsä kanssa kaikkensa tehdäkseen sen tyhjäksi. 

  

Dahlin teosta on kritisoitu naisvihamielisyyttä synnyttävänä, mutta sitä on sanottu myös epätavallisena lähteenä feminismille, sillä teos haastaa katsomaan naisia pintaa syvemmälle.  Minulle tämä varsin hurja lasten teos vertautuu Michel Faberin aikuisten scifi-romaaniin Lihaa ja verta, jossa myös on naiseksi verhoutunut muukalainen, joka saalistaa ihmisiä. 

  

Kuka pelkää noitia-teoksesta on tehty myös elokuvaversio vuonna 1990.

   

Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingosta voin Dahlin teoksen myötä vetää ylitse kohdan MONTA HENKILÖÄ. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.

   

       

Dahlin tuotannosta olen lukenut:

• Jali ja suklaatehdas (Charlie and the Chocolate Factory, 1964)
• Kuka pelkää noitia (The Witches, 1983)
• Matilda (Matilda, 1988)

Muuta tuotantoa:

• Jaakko ja jättipersikka (James and the Giant Peach, 1961)
• Jali ja lasihissi (Charlie and the Great Glass Elevator, 1971)
• Iso kiltti jätti (Big Friendly Giant, 1982)
• Tynkätyiset (The Minpins, 1991)

     

Arvosana:   

      
Takakannesta:

Tämä ei ole satu, tämä on tarina oikeista noidista. Oikeat noidat eivät lentele ympäriinsä luudanvarsilla. Ne eivät edes pukeudu mustaan viittaan ja hatuntötteröön. Ne ovat kurjia, viekkaita ja iljettäviä olentoja, jotka pukeutuvat tavallisiksi herttaisiksi rouviksi. Oikeat noidat ovat vaarallisimpia olentoja maan päällä. Joten mistä voit tietää, kuka on oikea noita ja kuka vain tavallinen herttainen rouva?

Jos et vielä tiedä, sinun on parasta ottaa se nopeasti selville, sillä oikeat noidat eivät inhoa mitään niin paljon kuin lapsia ja heillä on kaikenmoisia keinoja päästä näistä eroon. Tämä tarina kertoo kaiken tarvittavan: se paljastaa hurjia salaisuuksia, kuvaa hiuksianostattavia kauhuja ja esittelee todellisen sankarin - vanhan viisaan isoäidin - ja kaameamman joukon ilkeitä, kammottavia ja vastenmielisiä noitia kuin voit kuvitella.

Kuka pelkää noitia sai ilmestyessään vuonna 1983 lastenkirjallisuuden arvostetuimman palkinnon, Whitebread-palkinnon.

  

Alkuperäinen nimi: The Witches (1983), Suom. Sami Parkkinen, 224 s. Art House 2008 (6. painos, 1. suomenkielinen painos 1990)

  

Kuvitus: Quentin Blake

Noidat ovat herättäneet pelkoa myös täällä: Risingshadow, Le Masque Rouge, Hurja hassu lukija, Ajatuksia kirjamaasta, Kirjojen keskellä

Audrey Magee: Sopimus

"Taivas oli kalkkisen oranssi, sekoitus tulta ja pölyä. Hän näki lentokoneet, pienet mustat pisteet tanssimassa valssia talojen ja kauppojen yllä; ne kieppuivat ja kääntyilivät toistensa ympärillä tanssahdellen tilaanteeseen sopimattoman kauniisti."

   

     

Lukuhaasteissa: Goodreads 50: 13. A book set in a different country

Tunnelmamusiikkia: Sabaton: Attero Dominatus, Rise of Evil, John Williams: "One Small Fact" - The Book Thief

  

Blogeissa erittäin paljon luettu Audrey Mageen toisen maailmansodan Saksaan ja sen Venäjän rintamalle sijoittuva romaani Sopimus kertoo siitä kuinka äärimmäiset tapahtumat vaikuttavat ihmisiin ja millaisia ratkaisuja he ovat valmiita tekemään selvityäkseen. Luin kirjan jo toukokuun lopussa, mutta bloggaan siitä vasta nyt, osittain siksi, että kirja oli niin hyvä, että on ollut vaikeaa kirjata ylös mitä siitä voin sanoa. 

  

En ole yleensä ollut erityisen ihastunut sotakirjoihin, mutta viime aikoina olen useinkin löytänyt itseni sellaisia lukemasta. Näitä teoksia on tullut vastaan niin lukupiirissä (Markus Zusak: Kirjavaras, Kurt Vonnegut: Teurastamo 5) kuin myös ihan omin päinkin, kuten äskettäin loppuun lukemani Anthony Doerrin Pulitzer-voittaja Kaikki se valo jota emme näe. Sopimus kuuluu jälkimmäisen mukaisiin teoksiin. Kiinnostuin siitä jo, kun sain Atenan tiedotteen kirjan ilmestymisestä. En kuitenkaan pyytänyt siitä arvostelukappaletta, sillä en ollut varma tulisinko sitä lukemaan. Kun arvosteluja sitten alkoi tulla monista seuraamistani blogeista, oli minunkin pakko varata se kirjastosta.

  

Ahmin Sopimuksen kolmelta istumalta ja inhorealistisesta kauheudestaan huolimatta jokin tarinassa oli silti kaunista. Teksti soljui eteenpäin kuin itsestään ja vaikka hahmot tekevätkin yhdestä näkökulmasta itsekkäitä päätöksiä, en tiedä tekivätkö he niitä täysin itsenäisesti vai koneiston ohjaamina marionettinukkeina. Sotakirjoissa usein glorifioidaan sotilaiden sankarillisuutta, mutta Magee marssittaa saksalaiset urhot kentälle housut märkinä, ulosteen valuessa lahkeen suista.

  

Tapahtumia seurataan kahdesta näkökulmsta. Peter Faber on rekiteröitynyt Valtakunnan avioliittotoimiston asiakkaaksi ja tätä kautta saa itselleen vaimon, Katherina Spinellin. Miehen ainoa syy hankkia vaimo järjestetyn avioliiton kautta on saada perhelomaa kentältä. Katharina puolestaan hakee rouva-statuksesta turvaa ja varmuutta: jos Peter kuolisi rintamalla, saisi hän ainakin leskeneläkettä. Lisäksi hän pääsisi viimein pois vanhempiensa tunkeilevan katseen alta. Avioliittopalvelun järjestämisen taustalla on arjalaisen rodun jalostaminen: saattamalla yhteen hyvien saksalaisten geenien kantajia, voitiin lisätä kansalaisten määrää. 

  

Puolentoista tuhannen kilometrinpäässä täsmälleen samalla hetkellä nainen osallistui samanlaiseen seremoniaan, jonka todisatajina olivat hänen isänsä ja äitinsä; se oli hänen osuutensa sotasopmuksesta, joka takasi Faberille naimaloman ja hänelle leskeneläkkeen, mikäli Faber kaatuisi. (s. 7)

  

Kun Peter ja Katharina lopulta tapaavat ei rakkaus synny ensisilmäykseltä: Peter haisee kauhealle ja hänen hiuksensa kuhisevat täitä. Lopulta he kuitenkin päätyvät sänkyyn ja Katharina tulee raskaaksi. Miehen ollessa vuosia poissa Katharina kaipaa tätä, tai ehkä enemmänkin miehestä luomaansa ideaa. Peteristä tulee hänelle lopulta rahaa tärkeämpi. Katharina ottaisi tämän takaisin vaikka rampana pelkurina kuin ylväänä - kuolleena - sankarina, vanhempiensa paheksunnasta piittaamatta. Sodan pitkittyessä Peterin oletetaan kuolleen rintamalla ja Katharinaa painostetaan unohtamaan tämän ja hankkimaan uuden, paremman aviomiehen.

  

Venäjä on pitkä maa ja saksalaiset sotilaat vain tykinruokaa, joista ei Berliinissä välitetetä: he ovat nimetöntä, kasvotonta massaan, jota Saksan naiset tuottavat liukuhuhnalla sotakoneistoon hukattavaksi. Saksan pakonomaista laajenemista perustellaan kolminaisuudella ruoka, tila ja öljy, josta Katharina terävästi toteaa: "Emmekö voi vain ostaa sitä kaikkea?" (s. 100) Kun vetäytyvät venäläiset polttavat viljapeltojaan, saksalaisia miehiä lähetetään turvaamaan omakseen kutsumaansa vehnää. Katharina ja hänen äitinsä keskustelevat asiasta isän kanssa, sillä heidän mielestään vilja kuuluu venäläisille: "Saksalaisperheet tarvitsevat sitä tulevaksi talveksi." -- "Oletan, että venäläisetkin perheet tarvitsevat." Nämä keskustelut ovat hyvin mielenkiintosia ja herättävät ajattelemaan, että kaikki saksalaiset eivät olleet kiihkomielisiä natseja, vaan hekin joutuivat elämään vallitsevien tilanteiden virrassa.

  

"Saksa on suurempi kuin sinä, Katharina. Suurempi kuin me kaikki,"
"Hirviö, jolle syötämme miehemme. Sitäkö se on, isä, tämä sinun Saksasi?" (s. 257) 

"Meistä tulee maailman mahtavin maa"
"Täynnä lapsia ilman isää, vaimoja ilman aviomiestä. Sitäkö se suuri suunnitelma on?"
"Odota vain. Se toteutuu vielä."
"Ei, ei toteudu. Se on jo epäonnistunut." (s. 258)

  

Venäjän laajuudesta ja monipuolisuudesta osoituksena oli eräs hienosti kuvattu kohta, jota harmikseni en kirjoittanut ylös, ennen kuin kirja piti palauttaa seuraavalle varaajalle. Siinä kerrottiin, kuinka mitä pidempään sota kesti, sitä mukaa saksalaisten kohtaamat ja tappamat miehet muuttuivat yhä tummemmiksi niin iholtaan kuin hiustensakin värin puolesta. Peter totesi tästä jotain loppumattomasta miesten virrasta ja siitä, kuinka paljon miehiä löytyi uhrattavaksi rintamalle. Venäläisiä kutsutaan monilla nimillä, kuten vastustajia on tapana, Mageen teoksessa vilahtelevat niin iivanat, venakot, ryssät, bolseviikit kuin bolseviikkisiat. Lisäksi venäläisiä kodinhoitajiksi tuotuja naisia kutsutaan alisteista suhdetta osoittakseen Natashaksi. 

  

"Iivanat ovat sikoja, Katharina."
"Mekö emme ole?" (s. 311) 

"Me emme ole yhtä pahoja kuin ne."
"Emmekö?" (s. 327)

  

Mageen defaitistinen romaani haisee savulta, vereltä ja inhimillisiltä eritteiltä. Sopimus on karu, paikoin julma ja hyvin raadollinen kertomus siitä, kuinka sodassa on aina vain häviäjiä. Teos näyttää tappamisen traumatisoimat sotilaat talviaamun kalpeassa valossa, vailla sakarin sädekehää - hetkellä, jolloin he tajuavat olevansa vain tykinruokaa kaiken ahmivan ja mistään välittämättömän, nälkäisen sodan edessä. Sopimus ei ole hyvän mielen kirja, sillä se kuvaa sodan julmana ja paljaana kaikesta koristeellisuudesta, kaunistelematta tuhottuja kaupunkeja ja rikottuja ihmisiä. Siksi se onkin yksi parhaista lukemistani sodan ajan kuvauksista. 

  

Lukupinostani löytyv enemmänkin sotakirjallisuutta, Sarah Blaken Jos saat tämän kirjeen, Katja Ketun Kätilö, John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa ja Hans Falladan Yksin Berliinissä. 

  

Erityisen sitaattilainauksen mainninnan saa seuraava pätkä: "Tämä ei ole elämää Gunkel. Tämä on kuolemaa. Kävelevää kuolemaa." (s. 247)

  

Kirjakaapin kummituksen järjestämän kirjankansibingossa Sopimus olisi mennyt moneenkin kohtaan, mutta päädyin lopulta SILUETTIin. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.

   

Arvosana:

Takakannesta:

Berliini ja natsien itärintama: Katherina Spinell ja Peter Faber menevät naimisiin toisiaan tapaamatta. Peter saa häiden ansiosta loman rintamalta, ja Katherinalle kuuluu leskeneläke, jos Peter kaatuu.

  

Vastoin odotuksia pari rakastuu ja Katherina tulee raskaaksi. Kuherruskuukausi on synkkä. Peterin appi vie vävyn tyhjentämään juutalaiskoteja, hakkaamaan lapsia ja tönimään heitä tiellä odottaviin autoihin. Peter tottelee eleettömästi ja sukeltaa aamuyöstä Katherinan syliin. Kun Peter palaa Stalingradiin, Spinellit muuttavat juutalaisilta jääneeseen asuntoon ja Katherinan vauva saa juutalaisperheen hienot lastenvaunut.

  

Sopimus on säälimätön romaani sodasta, rakkaudesta, itsekkyydestä ja anteeksiannosta. Audrey Mageen henkilöiden moraali korruptoituneessa arjessa hämmentää. Peter ja Katherina eivät peitä osallisuuttaan natsi-Saksan hirveyksiin, mutta he saavat niistä aikanaan myös osansa. Hans Falladaan ja Heinrich Bölliin verrattu Magee suuntaa huomion sota-ajassa kamppaileviin yksilöihin antamatta armoa heidän sokeille pisteilleen.

  

Sopimus on irlantilaisen Audrey Mageen esikoisromaani, ja se oli arvostetun The Bailey’s Women’s Prize for Fictionin ehdokas sekä Ranskan esikoiskirjapalkintoehdokas.

       

Samantyylisiä kirjoja: Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe, Marcus Zusak: Kirjavaras, Kurt Vonnegut: Teurastamo 5, John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

  

Suomentanut: Heli Naski, 330 sivua, Atena 2015

    

Alkuperäinen nimi: The Undertaking (2013)

   

Sopimus on herättänyt ajatuksia mm. täällä: Helsingin Sanomat, Yle | Kirjat, Me naiset, Valomerkki, Lumiomena, Järjellä ja tunteella, Villasukka kirjahyllyssä, Kirsin kirjanurkka, Kirjasieppo, 

Lastenkirjalauantai: Mervi Heikkilä & Jussi Matilainen: Kummajaisten kylän kuuma kesä

"Pääasia on sydän. Jos se on hyvä, saa anteeksi paljon kummallista."

      

     
Lukuhaasteissa: I Spy: 4. Seasons
  

Miranda Koskisen kuvitusta.

Mervi Heikkilän ja Jussi Matilaisen luoman jännittävän lastenkirjasarjan ensimmäinen osa, Kummajaisten kylä, ilmestyi viime vuonna ja se oli myös LukuVarkaus-finalistina. Nyt sarja saa jatkoa pirteän värisellä Kummajaisten kylän kuumalla kesällä. Nimestä voikin päätellä, että eletään jälleen kesää, noin vuosi siitä, mistä edellinen kirja alkoi. Nuoret ovat varttuneet, osa aloittaa syksyllä yläasteen ja iän myötä myös poikien kiinnostus tyttöjä kohtaa kasvaa. 

  

Korpikylässä mikään ei ole sitä mille se aluksi näyttää, vaan pinnan alla piilee aina jotain yllättävää. Siinä missä sarjan ensimmäisessä osassa liikuttiin paljon Nikon näkökulmassa, nyt keskitytään puolestaan enemmän Sampon serkkuun Saraan sekä oman kylän poikaan Ottoon, joka on yleensä jätetty hieman muun porukan reunalle. Mukana ovat toki myös muut edellisestä osasta tutut tyypit, kuten Riku, Aino, Omppu, Miina-mummo ja Hukkas-Jalo.

  

Otto ja Sara keräsivät ahomansikoita heiniin. 

- Varmaan jo kivikauden ihmiset on tehneet näin, Otto pohti ja pujotti epätavallisen ison ylikypsän mollukan timotein varteen. (s. 59)

  

Molemmilla päähenkilöillä on tapahtunut muutos perheen sisäsisessä dynamiikassa: Saran isä on äitipuolen kanssa Kreikassa ja Sara viettää kesänsä Korpikylässä. Isän uusi suhde on tytölle kipeä ja hankalammaksi asian tekee Niko, joka ei tunnu huomaavan Saran tähän kohdistamaa kiinnostusta. Otto puolestaan on reipas poika, joka harrastaa mm. geokätköilyä ja eräällä reissullaan hän kohtaa autiolla Susi-Herkon talolla punatukkaisen noidan. Nainen on koulun uusi yläluokkalaisten opettaja. Hämmästys onkin suuri, kun opettaja tulee kylään ja lumoaa Oton isän. Kesän aikana kuumuus kuitenkin sulattaa epäluulot ja uudet perheenjäsenet otetaan lopulta vastaan hankalan alun jälkeen. 

  

[R]aivata jalan tiensä pajujen, koivujen ja villivadelmien läpi. Ne raapivat paljaita käsivarsia ja sääriä. Hiki valui. Otosta alkoi tuntua, että hän oli trooppiseen viidakkon eksynyt tutkimusmatkailija, mutta ilman viidakkoveistä. (s. 18)

    

Kummakylän tyyliin sopien, tavanomaista arkea värittävät selittämättömät ilmiöt. Yllättäen nouseva, eksyttävä sumu, Miina-mummon puhuma kärmeskieli ja salalammella asuva Näkki synnyttävät nuorille monia kommelluksia, eikä onnettomuuksilta vältytä. Lopussa kaikki kuitenkin päättyy onnellisesti.  

   

Kummajaisten kylän kuuma kesä on hieno kasvutarina ja tuokiokuvaus varhaisnuorten kesälomasta ripauksella maagista realismia. Lyhykäisen kirjan novellinomaiset tarinat ovat koukuttavia ja helppolukuisia, hahmoihin ja heidän elämäntilanteisiinsa on helppoa samaistua ajoipa sitten jopparilla taikka mummiskalla. Miranda Koskisen eläväinen kuvitus tukee kerrontaa, vaikka ei ylläkkään aivan samalle tasolle kuin edellisessä osassa. Kokonaisuutena kuitenkin erittäin onnistunut paketti, jonka lukee hetkessä jääden kaipaamaan lisää - toivottavasti myös nuoret löytävät teoksen. Mielenkiinnolla jään odottamaan jatkaako kirjailijakaksikko hienosti alkanutta sarjaa. 

    

Tämän kirjan myöstä saan taas yhden rastin Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingoon, tällä kertaa kohtaan FIKTIIVINEN HAHMO. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.

  

    

Takakannesta:

Sitten muutkin kuulevat se. Hiljaista huminaa ja suhinaa. Kuin jossain kauempana olisi noussut tuuli. Mutta se ei ollut tuulikaan, vaan sumu.

  

Sara, Sampo, Niko, Aino ja Omppu ystävineen viettävät tuikitavallista kesälomaa tuikitavallisessa Korpikylässä. 

  

Mutta voiko Kummajaisten kylässä kuvitellakaan, että loma sujuisi normaalilla tavalla? Kuumuus nostattaa tunteiden lisäksi esiin myös toisenlaisia voimia, joita piileskelee metsissä, lammissa, rakennusten liepeillä ja ullakoilla. Noidat, käärmeet, kummitukset ja metsänheget kulkevat sankareidemme kannoilla. Pakkaa sekoittaa uusi opettajatar, joka näyttää viihtyvän autiolla Susi-Herkon aavemökillä. Omanlaista jännitystä tarjoaa koululaisarki, jossa ihastutaan, vihastutaan ja ystävyyttä punnitaan. 

  

Kummajaisten kylän kuuma kesä on itsenäinen jatko-osa LukuVarkaus-finalistina olleelle Kummajaisten kylä-kirjalle. 

  

134 s. Haamu-kustannus 2015

  

Kuvitus: Miranda Koskinen

  

Kummajaisiin tutustuttu myös täälläkin: Luetaanko tämä?, Kirjakaapin avain, Lukutoukan kuttuuriblogi

Sarjassa aiemmin ilmestynyt:

• Kummajaisten kylä (2014)

Kesäkuun luetut

   

On jälleen aika katsoa taaksepäin, että mitäs kaikkea sitä onkaan tullut tehtyä, eli kuukauden luetut ja katsaus vuoden 2015 alkupuoleen. Kesäkuussa luin vain viisi kirjaa, 1409 sivua, sillä pienoinen lukujumin poikanen tuli vieraakseni. Aloitin monta kirjaa joista pari on vielä keskeneräisten pinossa, Kuun loppua kohden lukuinto palautui ja sain luettua loppuun pari seisonutta lukuprojektia. Lukumaratonia kiitän tästä. Nyt pitäisi sitten ottaa kiinni blogattavien jonoa, siellä kun löytyy paljon keväälläkin luettuja bloggaamatta.

   

Luetut:

- David Walliams: Poika ja mekko

- Alan Bradley: Piiraan maku makea

- Mervi Heikkilä & Jussi Matilainen: Kummajaisten kylän kuuma kesä

- John Galsworthy: Omenapuu

- Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

  

Puolivuosikatsaus näyttää seuraavalta: 

- luettu: 13 135 sivua, 68 kirjaa 

- vuositavoite: 20 000 sivua, 100 kirjaa

   

Kesken:

- Emily St. John Mandel: Station Eleven

- Mary Norton: Kätkijät

- Philip K. Dick: Palkkionmetsästäjä

- Ann Aguirre: Horde

   

Kuukauden aikana oli myös eräs mielenkiintoinen sattumus, josta lisää blogin Facebook-sivulta kaappammassani kuvassa:

     

      

Loppuun vielä kuvallisia kuulumisia kuukauden muista kirjallisista tapahtumista: 

    

Kirjabloggaaja Juhani (Lue ihminen!) antoi pois tarpeettomia tavaroitaan. Sain häneltä mm. vanhat hevosen länget ja mukana tulivat kuvassa näkyvät teokset:

    

   
Kirjaston vaihtohylystä puolestaan pelastin tämän:
   

   
Voitin Kikan sammakko-blogista teeman mukaiset nenäliinat ja kirjanmerkin.
   

   

Ostin myös ison kansan kirjanmerkkejä 0,20-0,40€ kpl-hintaan. Kuvassa minulle jäävät merkit. Loput menevät lahjaksi sukulaisille ja ystäville. Ihania! 

   

Lukumaratonin kooste

   

Lukumaratonini alkoi 26.6. klo 12.30. Ensimmäisenä teoksena luin loppuun viimeiset 64 sivua jokin aika sitten aloittamastani Alan Bradleyn dekkarista Piiraan maku makea. Mikä ihana päähenkilö Flavia de Luce olikaan! Vaikka en yleensä innostukaan dekkareista, niin sellaiset genren teokset, joissa on jokin lisämauste upoavat kyllä. Tulen ehdottomasti lukemaan jatko-osatkin, joista kolmas julkaistaan tämän vuoden syksyllä. 

   

Toisena teoksena luin lukumaratonin aamuna postiluukusta kolahtaneen Mervi Heikkilän ja Jussi Matilaisen kirjoittaman Kummajaisten kelän kuuman kesän (134 s.), joka on jatkoa viime vuonna ilmestyneelle Kummajaisten kylälle, josta olen blogannut täällä. Tutut lapsipäähenkilöt ovat nyt vuotta vanhempia ja sitä myötä myös kiinnostuneempia vastakkaisesta sukupuolesta. Romanssinpoikasten lisäksi mukana on myös tuttua kummallisuutta, joka tuntuu tuossa pienessä maalaiskylässä olevan edelleen arkipäivistä. Tehdään taikoja ja uidaan salaisella lammella, jossa asuu näkki. Ihastuttavasta kuvituksesta vastaa Miranda Koskinen. Aika kului aivan huomaamatta tämän teoksen kanssa.

  

Kolmantena teoksena luin John Gaslworthyn Omenapuun (112 s.), jota jatkoin vielä 27.6. puolella. Ihastuin Galsworthyn luontokuvaukseen, vaikka vanhahtavat sanat, pitkät lauserakenteet ja ajankuvaan kuuluvat, vähemmän mairittelevat henkilökuvaukset välillä saivatkin lukemisen tökkimään. Lyhyen, rakkauden kestävydestä kertovan teoksen selättäminen olikin hieman haastavaa lukujumin vaivaamalle lukijalle, mutta sen myötä sain kasaan asettamani tavoitteen. Yhteensä maratoonin aikana luin siis 310 sivua.