"Kuluneen vuoden aikana olin joutunut kokemaan enemmän kuin aavistinkaan,
ja halusin nyt olla harkitseva ja varovainen kuten viisaat neitsyet."
Arvostelukappale
Juuri nyt muodissa ovat unohtuneet klassikot. Tällaisia ovat viime aikoina suomennoksen saaneet Harper Leen Kaikki taivaan linnut ja John Williamsin Stoner. Samaa linjaa jatkaa myös vasta ilmestynyt Ida Simonsin Tyhmä neitsyt. Minulla oli ennen lievä klassikkopelko, mutta olen sen onnekseni selättänyt.
Klassikko on määritelmäni mukaan vähintään 20 vuotta sitten kirjoitettu, kielellisesti tasokas ja aiheeltaan edelleen ajankohtainen teos, joka tunnetaan yhä laajalti - mutta poikkeuksia toki mahtuu mukaan. Nykyään klassikon aseman saavuttaa jo vähemmälläkin, ovathan esimerkiksi J.K. Rowlingin Potterit ja jopa Suzanne Collinsin Nälkäpeli julistettu tietyissä piireissä klassikon asemaan.
Klassikkopelon sijaan olen kehittänyt suuren epäluulon unohtuneiden klassikoiden suhteen. Kuinka teos, joka on nimitetty klassikoksi, voi unohtua? Näissä tapauksissa tuntuukin, että sanaa klassikko käytetään positiivisena eufemismina kuvaamaan kauan sitten kirjoitettua teosta. Esimerkiksi Leen kassakaapista löytynyt käsikirjoitus ei nähnyt päivänvaloa ennen viime vuotta. Onhan klassikon asema kuitenkin saavutettava joillakin mitattavilla ominaisuuksilla, kuten kirjallisen laadun, lukijoiden tai heränneen keskustelun määrän mukaan. Tuota kirjallista pöhinää on myös oltava pitkään ilmestymisvuoden jälkeen.
Näin ollen ajattelin kuitenkin tarttua Simonsin teokseen, jonka kansi ja nimi herättivät huomioni uutuuskatalogissa. Pyysin teoksesta arvostelukappaleen luettuani Saran bloggauksen teoksesta. Ennen kuin kirja saapui, ehdin lukemaan pari muutakin teosta kehuvaa bloggausta ja odotin kovasti päästäkseni tarttumaan tähän tuoreeksi kuvattuun ja "säkenöivällä kielellä" kirjoitettuun teokseen.
Voitte siis kuvitella, kuinka hämmentynyt olo tälle lukijalle jäi, kun teos ei vakuuttanutkaan kielellisesti, juonellisesti tai hahmogalleriallaan. En tiedä odotinko jotain enemmän vai käsitinkö jotain väärin, mutta tämä teos ei päässyt minun listoillani maailmankirjallisuuden klassikoihin. Teksti oli kyllä sujuvaa, ehkä jopa tuoretta (on kuitenkin otettava huomioon, että käännöksen ajankohta vaikuttaa - teos on suomennettu nyt ensimmäisen kerran), mutta jokin suurempi vaikutus jäi puuttumaan.
Ensimmäinen maailmansota on ohitse. Simonsin lapsuuskokemuksista ammennetun teoksen päähenkilönä seurataan 12-vuotiasta Gitteliä, jonka perhekuviot ovat vallan monimutkaiset. Isä yrittää kovasti pitää perheensä leivässä, mutta epäonnistuu hankkeissaan. Äiti lähteekin välillä tyttärensä kanssa hermolomalle isoäidin luo. Gittel ei yleensä viihdy tiukan isoäidin luona ja jää lisäksi matkojen aikana pahasti jälkeen koulussa.
Eräänä päivänä naapurissa asuva, Gitteliä yli kymmenen vuotta vanhempi neiti pyytää tyttöä luoksensa soittamaan Steinwayn flyygelillä. Neidin isäkin mieltyy Gitteliin ja ryhtyy opettamaan tälle taiteenkatsomiskykyä. Lopulta pilvilinnat romahtavat ja Gittelin lapsenusko ihmisten hyvyyteen ja kyseenalaistamaton luottamus aikuisiin kariutuvat.
Odotin teokseltasaman tyyppistä maailmaa, tarinaa tai hahmoja kuin Anne Frankin päiväkirjassa, Kirjavarkaassa ja Kuin surmaisi satakielessä. Päälimmäisenä tunteena oli karvas pettymys, mutta myös epäilys siitä, että olenko minäkin tyhmä neitsyt - Raamatun kertomuksessa esiintyvän naisjoukon jäsen, joka ei osannut varautua tulevaan. Ehkä minulla on edelleen vaaleanpunaiset silmälasit joidenkin asioiden suhteen.
Taivasten valtakunta on silloin oleva kuin kymmenen morsiusneitoa, jotka ottivat soihtunsa ja lähtivät ylkää vastaan. Mutta viisi heistä oli tyhmää ja viisi ymmärtävää. Tyhmät ottivat soihtunsa, mutta eivät ottaneet öljyä mukaansa. Ymmärtävät ottivat öljyä astioihinsa ja soihtunsa. Yljän viipyessä heille kaikille tuli uni, ja he nukkuivat. Yösydännä kuului huuto: 'Ylkä tulee! Menkää häntä vastaan'. Silloin kaikki nämä morsiusneidot nousivat ja laittoivat soihtunsa kuntoon. Tyhmät sanoivat ymmärtäville: 'Antakaa meille öljyänne, sillä meidän soihtumme sammuvat'. Ymmärtävät vastasivat: 'Emme voi, se ei riitä meille ja teille. Menkää ennemmin myyjäin luo ostamaan itsellenne'. Heidän lähdettyään ostamaan ylkä tuli. Ne, jotka olivat valmiit, menivät hänen kanssaan häihin, ja ovi suljettiin. Myöhemmin toisetkin morsiusneidot tulivat ja sanoivat: 'Herra, Herra, avaa meille!' Mutta hän vastasi: 'Totisesti, minä en tunne teitä'. Valvokaa siis, sillä ette tiedä päivää ettekä hetkeä.
Matt. 25:1-13
Arvosana:
Takakannesta:
"Viisaan naisen herkullinen mestariteos." -Haagsche Courant (1959)
Ida Simonsin (1911-1960) unohdettu mestariteos Tyhmä neitsyt on 1920-30-luvun juutalaisyhteisöihin sijoittuva naiivin mutta tarkkanäköisen nuoren tytön kasvukertomus. Kirja pääsi viimein suuren yleisön tietoisuuteen, kun hollantilainen kustantaja löysi alkujaan vuonna 1959 julkaistun, vuosien saatossa unohduksiin painuneen klassikon äitinsä kirjahyllystä ja päätti julkaista sen uudelleen vuonna 2014. Kirjasta tuli sensaatiomainen menestys, ja sitä luetaan pian yli 20 kielellä. Kirjaa on kutsuttu "Alankomaiden Stoneriksi" ja kirjailijaa "Antwerpenin Jane Austeniksi". Tyhmä neitsyt on säkenöivällä kielellä kerrottu, leikkisä ja teräväkatseinen kuvaus suhteellisen huolettomasta välinäytöksestä synkällä ja dramaattisella aikakaudella.
"Ida Simonsin suosion takana on ennen muuta romaanin laatu. Tyhmä neitsyt on hurmaava vielä puoli vuosisataa kirjoittamisen jälkeenkin. Kieli on tuoretta, humoristista ja kirkasta."-Trouw (2014)
Samantyylisiä kirjoja: Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja, Markus Zusak: Kirjavaras, Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen, Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa, L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet, Alan Bradley: Piiraan maku makea
Suomentanut: Sanna Van Leeuwen, 190 sivua, Gummerus 2015
Alkuperäinen nimi: Een dwaze maagd (1959)
Unohtuneeseen klassikkoon on tutustuttu myös näissä blogeissa: Helsingin Sanomat, Lumiomena, Kirjojen keskellä, Lukuisa, P.S. Rakastan kirjoja, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Järjellä ja tunteella, Kirjapolkuni, Mari A:n kirjablogi
