sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Blogistanian Finlandia, Globalia ja Kuopus 2017 - Ääneni

Tässä ovat minun ääneni Blogistanian Finlandia, Globalia ja Kuopus -kategorioissa.
  
      
Blogistanian Finlandia
3p. Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet (Kosmos)
2p. Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (Gummerus)
1p. Tuomo Jäntti: Verso (Gummerus)
      
   
Blogistanian Globalia
3p. Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula (suom. Maija Heikinheimo, Bazar)
2p. Beth Lewis: Suden tie (suom. Elina Koskelin, Like)
1p. Lars Wilderäng: Tähtikirkas (suom. Sirpa Parviainen, Jalava)
   
       
Blogistanian Kuopus
3p. Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens (suom. Lotta Sonninen, Otava)
2p. Angie Thomas: Viha jonka kylvät (suom. Kaijamari Sivill, Otava)
1p. Chris Weitz: The Young World - Kaaoksen päivät (suom. Outi Järvinen, Otava)

lauantai 3. helmikuuta 2018

Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet

"Siis mitä, onko sulle ennenkin käynyt näin?
Miten sä et ole oppinut pitämään suutasi kiinni?"
  
  
Lukuhaasteissa: Helmet 2018: 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa, Sarjakuvajaaste 
  
Sarjakuvataiteilija Emmi Nieminen ja toimittaja Johanna Vehkoo ovat yhdistäneet voimansa. Lopputuloksena on faktapohjainen sarjakuvakirja Vihan ja inhon internet. Huom! Teos on hyvin kookas ja painavakin - tämä tuli itselleni yllätyksenä ja olen kuullut samanlinjaisia kommentteja muiltakin teoksen lukijoilta. Paino kertoo osaltaan korkealaatuisesta paperista, jolle teos on painettu, alleviivaten samalla teoksen merkittävyyttä - se ei halua hukkua massaan vaan se huutaa tulla luetuksi. 
  
  
Tämä on merkittävin kirja, jonka olen kuluvan vuoden aikana lukenut - ehkä jopa merkittävin, jonka tulen tänä vuonna lukemaan. Toivoisin, että mahdollisimman moni lukisi tämän, ja etenkin nuorille tämä antaisi valtavasti esim. lukion äidinkielenkurssilla. Kirja käsittelee todella tärkeää aihetta: vihapuhetta, etenkin naisiin, naisoletettuihin ja ei-valkoihoisiin ihmisiin kohdistuvaa nettivihaa. Jokainen, joka on jossain määrin mukana somessa on varmasti kuullut aiheesta tai jopa tuntee jonkun, joka on joutunut vihapuheryöpyn kohteeksi esimerkiksi MV-lehden sivustolla. 
  
Kohteet ovat usein sanoneet netissä jotain, jonka ensisijainen tarkoitus ei ole herättää negatiivisia reaktioita, mutta niin kuitenkin käy joidenkin lukijoiden tai kuuntelijoiden tapauksessa kohteen sukupuolen, ulkonäön tai ammatin takia, tai koska puheenaiheena on vaikkapa feminismi, translaki, maahanmuutto tai ympäristöasiat. Teos esittelee koko joukon tunnettuja naisia, jotka ovat joutuneet vihanpuheen kohteeksi, kuten Maria Petterson, jota seuraan Twitterissä. 
  
  
Pelkäsin kuulemieni kommenttien perusteella, että tämä olisi jotenkin ihorealistinen kirja. Ja kai se sitä tavallaan onkin, mutta minusta Nieminen ja Vehkoo ovat tehneet inhottavasta asiasta todella onnistuneen kirjan, joka paitsi avaa vihapuheen käsitetä, myös tarjoaa vertaistukea, samaistumista, tukea sekä apukeinoja, eikä se ole aiheella mässäilevä, vähättelevä tai ylikorostava. Jos jotain, niin luulen, etteivät pahimmat tapaukset edes päässeet kirjaan, koska niitä olisi varmasti liian vaikeaa uskoa maamme kaltaisessa "lintukodossa" tapahtuviksi. 
  
En ollut yllättynyt, kun kirjassa todetaan Perussuomalaisten jytkyn jälkeen vihapuheen lisääntymisestä ja kuinka ihmiset kadullakin kohtaavat jatkuvasti aikaisempaa enemmän huutelua ja vihjailevia liikkeitä. Jos meillä on politiikassa mukana sellaisia hahmoja, jotka toteavat tasa-arvoisen avioliittolain johtavan siihen, että koirankin kanssa voi mennä naimisiin, niin on vaikeaa opettaa lapsille oikeita tapoja regoida ja ymmärtää asioita. Se ei silti tarkoita, etteikö se silti kannattaisi aina opastaa toimimaan oikein. Ja usein lapset osaavat käyttäytyä paremmin kuin aikuiset kohdatessaan erilaisuutta.
   
  
Minun oli vain tarkoitus silmäillä teosta, mutta luinkin sitten koko 147 sivuisen sarjakuvan keinoilla faktoista puhuvan kirjan yhdellä istumalla. En juuri koskaan kirjoita bloggausta heti kirjan luettuani. Yleensä menee päivä tai pari, joskus jopa viikko tai useampikin ennen kuin siirrän ajatukset paperilta blogiin, mutta nyt minun oli pakko päästä saman tien kirjoittamaan.  
  
Annan todella harvoin teokselle viisi tähteä. Viime vuonna peräti kaksi kirjaa sai tuon korkeimman arvion ja koko blogini historiassa (alkaen toukokuusta 2011). Viiden tähden arvoisia ovat olleet vain 12 lukemaani kirjaa ja yksi näkemäni näytelmä. Tämä kirja ansaitsee kaikki viisi kissaa tekemällä näkyväksi yhteiskunnan niin tarmokkaasti piilotteleman asian. 
  
  
Minä en suostu olemaan hiljaa - älä sinäkään!
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Internet täyttyy toinen toistaan julmemmista äänistä. Seksismi, misogynia ja rasismi ovat jo arkipäivää sosiaalisessa mediassa ja jopa joidenkin poliitikkojen retoriikassa. Verkkovihan kohteeksi joutuvat tyypillisesti naisoletetut ja vähemmistöjen edustajat. Vihapuhetta oikeutetaan sananvapaudella, mutta sen vaikutus on päinvastainen: monet naiset pelkäävät ottaa kantaa mielipiteitä jyrkästi jakaviin aiheisiin.
  
Verkon misinformaatioon erikoistunut tutkiva toimittaja Johanna Vehkoo pureutuu yhdessä kuvataiteilija Emmi Niemisen kanssa vihapuheeseen journalistisen sarjakuvan keinoin. Tuloksena on vavahduttava teos, joka auttaa ymmärtämään yhtä aikamme ikävimmistä ilmiöistä monesta näkökulmasta ja tarjoaa vertaistukea ja neuvoja vihapuheen kohteeksi joutuneille.
  
147 sivua, Kosmos 2017
   

perjantai 2. helmikuuta 2018

Tammikuun luetut

  
Tammikuu oli pitkästä aikaa todella kirjarikas kuukausi. Syy taustalla ei ole ihan kaikkein iloisin: odottelin nimittäin kotona viikko viikolta, milloin tulee tietoa siitä, saanko jatkaa koulukirjastoharjoitteluani, josta kirjoitin Nörttitytöille täällä. Kaupungin yt-neuvottelujen vuoksi en nimittäin saanut tammikuussa allekirjoittaa jatkosopimusta (jokaiselle kalenterivuodelle tehtävä eri sopimus) ja näillä näkymin saan jatkaa harjoitteluani aikaisintaan maaliskuussa. 
  
No, sainpahan tehtyä paljon rästihommia pois ja nyt on kerrankin sellainen tilanne, ettei työpöydän kulmalla ole yhtään bloggaamatonta kirjaa. Täysin kirjaton se ei kuitenkaan ole, pari teosta nimittäin odottaa, että niistä kirjoittamani kritiikit on julkaistu (pari Risingshadowlle ja se aikaisemmin vihjaamani lehtikritiikki). Voi siis tosiaan aloittaa uuden vuoden puhtaalta pöydältä. 
  
Parhaimmat lukukokemukset tarjosivat silmiä avaava Vihan ja inhon internet, ruotsalainen dystopia/apokalyptinen kuvaus Tähtikirkas, katkeransuloinen Mitä sain tietää meduusoista, ensimmäinen selkokirjakokemukseni Kissatalon asukit (pörröinen ja koskettava teos) sekä lukupiirikirjoina olleet Ready Player One (joulukuu), Ihme (tammikuu) ja Ole luonani aina (helmikuu). Voin suositella tutustumaan kaikkiin näistä. 

    
Tammikuussa luettu 17 kirjaa, 4431 sivua:
  

Helmikuun suunnitelmia

   
Helmikuussa on tulossa Ystävänpäivän lukumaraton, jota emännöi Kirjavarkaan tunnustuksia -blogi. Sivujen välissä -blogin YA-lukuhaaste käynnistyy. Innolla lähden mukaan molempiin. Ajattomia satuja ja tarinoita -haasteen toinen kierros päättyy helmikuun loppuun ja tarkoituksenani on ottaa nyt vielä loppukiri, kun töitten aikaan en ehtinyt lukea siihen niin paljon etukäteen ajattelemiani kirjoja kuin olisin halunnut. Haasteen kolmatta kierrosta emännöi Hanna-chan Musteen jäljet -blogista. Jos siis haluatte lukea lisää lasten- ja nuorten klassikkokirjallisuutta, tarkkailkaapa tuota blogia. 
  

Helmikuussa lukulistallani on tammikuun viimeisenä päivänä aloittamani Nonna Wasiljeffin Loukkupojan lisäksi alustavasti tällainen kattaus, enimmäkseen viime vuoden viimeisiä lukemattomia arvostelukappaleita:
  • Riikka Ala-Harja: Kahden maan Ebba
  • Justin Cronin: Peilikaupunki
  • Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi
  • Sarah J. Maas: Throne of Glass - Lasipalatsi
  • Nippernaati 1-3 (Viro 100v. 24.2.)
  • J.K. Rowing: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat
  • Sean Stewart: Matkijalintu (Lukutoukat ja kirjanörtit -ryhmän helmikuun kimppalukuteos)
  • Erika Vik: Seleesian näkijä
  
Ajattomia satuja ja tarinoita 2 -haasteen lukemattomien pinossa olisi tällainen valikoima:
  • Enid Blyton: Viisikko aarresaarella
  • Helen D. Boylston: Helenan oppivuodet
  • Kerttu Juva: Vuorilinnan Lotta
  • Tuulikki korpinen: Japanilaisia satuja
  • John Masefield: Keskiyön kansa
  • L.M. Montgomery: Runotyttö maineen polulla
  • Erwin Moser: Kolme Pientä pöllöä
  • Mary Norton: Kätkijät
  • Margery Sharp: Pelastuspartio Bernard & Bianca

torstai 1. helmikuuta 2018

Lukupiirissä | Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

"Tiesimme tietenkin - joskin aika pintapuolisesti - että olimme erilaisia kuin 
kasvattajat ja tavalliset ihmiset ulkomaailmassa: tiesimme ehkä senkin, 
että joskus kaukaisessa tulevaisuudessa edessä olisivat luovutukset. 
Emme kuitenkaan todella tienneet, mitä se merkitsi."

  
Tammikuun Lukutoukat ja kirjanörtit kimppalukuteos, Helmikuun lukupiiriteos, Helmet 2018: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja (vinkki Lukuopas -palvelusta), TBR 100
  
Tunnelmaan virittelevää musiikkia: Ólafur Arnalds: Þú Ert Jörðin
    
Teoksen löysin omakseni entisen kotikyläni pikkukaupan kirjavaihtohyllystä viime kesänä. 
  
Minulla on aina ollut sellainen mielikuva Kazuo Ishigurosta, että hänen teoksensa olisivat jotenkin todella haastavia. En olisi voinut olla enempää väärässä. Olen nähnyt teoksen pohjalta tehdyn elokuvaversion (josta pokkarin kansikuvakin) joitakin vuosia sitten, mutten muistanut siitä kuin yhden, mutta juonen kannalta sitäkin merkittävämmän kohdan. Katsoin elokuvan uudelleen, kun kirjoitin tätä postausta, sillä huomasin sen olevan Netflixissä. Leffa menee pikakelauksella kirjaan verrattuna, mutta ihan ok katsomiskokemus sekin on. 
  
Ole luonani aina etenee soljuvasti, kiehtovalla tavalla takaumien kautta. Tämä on niitä teoksia, joista haluaa kertoa mahdollisimman vähän, jottei joku, joka ei vielä ole tätä lukenut saisi liikaa juonipaljastuksia. Näin ollen teoksen käsittely on hieman haastavaa. Sen verran kuitenkin voin sanoa, että varsin pitkään Ishiguro onnistuu salaamaan teoksen suurta käännettä ja teeman käsittely on todella onnistunut. Elokuvaversion nähneenä tätä yllätysmomenttia ei tietenkään minulle ollut, mutta odotin kovasti, kuinka kirjailija sen paljastaa. Hahmojen passiivinen suhtautuminen jakanee mielipiteitä, mutta minusta se sopii teoksen yleiseen tunnelmaan hyvin ja on siksi myös genressään melko poikkeuksellinen. 
  
Jokainen Hailshamin ulkopuolinen paikka oli meille siinä elämän vaiheessa mielikuvitusmaata. (s. 97)
  
Päähenkilö Kathy H. on alussa jo 31-vuotias. Oli varsin ilahduttavaa lukea hahmosta, joka on täsmälleen saman ikäinen kuin minä ja vieläpä muualla kuin chick lit -kirjallisuudessa. Suurimman osan teoksesta muodostavat Kathyn muistot vuosista Hailshamin sisäoppilaitoksessa Englannin syrjäisellä maaseudulla. Lapset elävät täysin eristyksissä muusta maailmasta, koska he ovat erikoistapauksia. Kathyn kanssa samaan aikaan oppilaina olleet Tommy ja Ruth ovat keskeisiä sivuhahmoja, joskin Ruth on mielestäni aika epämiellyttävä ihminen. Tommyn piirtämistä eläimistä tulee mieleen Kerby Rosanesin värityskirjat.

Ruth oli löytänyt sinä kesänä ihanan vanhan kirkon vajaan kilometrin päästä Mökeistä, ja kirkon takana oli villiintynyt alue jossa ikivanhat hautakivet lojuivat heinikossa. (s. 266)
    
Tämä hyvin melankolinen teos muistuttaa tietyiltä osin paljon Neil Shustermanin Unwind-romaania sekä elokuvaa The Island. Dystopiaksi kirja on varsin maistreamia, eli se sopii myös sellaiselle lukijalle, joka ei välttämättä hae lukukokemukseltaan futuristisuutta (teos sijoittuu 1970-90-luvuille) tai tieteellistä terminologiaa. Suosittelenkin kirjaa lämpimästi ennakkoluulottomalle lukijalle, joka nauttii ajatuksia herättävästä kirjallisuudesta. Pidin paljon Ishiguron kielestä.
   
Käännös oli muutoin hyvä, mutta ihmettelin, miksi ihmisten kerrottiin käyvän työssä eikä töissä? Molemmat ovat varmaankin ihan yhtä oikein, mutta olen tottunut itse enemmän monikkomuotoon, joten aina kun näin tuon toisen muodon, se töksähti silmään.  
  
Arvosana:
 
Takakannesta:
Kathy, Ruth ja Tommy ovat oppilaita Hailshamin kodikkaassa sisäoppilaitoksessa Englannin maaseudulla. Lapsia varjellaan siellä tarkoin ulkomaailmalta, ja heidät kasvatetaan uskomaan että he ovat erikoisia. Mutta minkä tähden he oikeastaan ovat siellä?
  
Vuosia myöhemmin, nyt 31-vuotiaan Kathyn muistoista rakentuu unohtumaton tarina siitä, miten he kolme vähitellen oivaltavat totuuden näennäisen onnellisesta lapsuudestaan ja heitä odottavasta tulevaisuudesta, joka vetää vertoja tieteisromaanien hurjimmille uhkakuville.
  
Suomentanut: Helene Bützow, 394 sivua, Tammi 2011 (1. painos 2005)

Alkuperäinen nimi: Never Let Me Go (2005)
    
   
Samankaltaista luettavaa: Neil Shusterman: Unwind, Aldous Huxley: Uljas uusi maailma, Mary E. Pearson: Kuka on Jenna Fox?, Marilyn Kaye: Replica-sarja, Lauren Oliver: Delirium - Rakkaus on harhaa, Scott Westerfeld: Uglies, Anu Holopainen: Ihon alaiset, Jeff Long: Vuosi nolla, Margaret Atwood: Orjattaresi

keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Klassikkohaaste osa 6 | Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

"Mahtavat alukset olivat tulvineet täysin varoituksetta avaruuden tuntemattomista syvyyksistä. Kirjallisuudessa sitä päivää oli kuvattu lukemattomia kertoja, 
mutta kukaan ei ollut sittenkään toden teolla uskonut sen milloinkaan tulevan."
    
  
Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 6, Hyllynlämmittäjä 2017 (5/12)
   
Löysin oman, kansipaperittoman kappaleeni Arthur C. Clarken scifi-klassikosta Lapsuuden loppu muutama vuosi sitten Helsingistä Kirjasto 10:n edessä olevasta kirjavaihtohyllystä. Pitkällisten tutkimusten myötä sain selville, että tässä kirjakerhoversiossa on ollut sama kansi kuin Kirjayhtymän julkaisemassa ensimmäisessä painoksessa, eli tuo kuvassa vasemmalla näkyvä mustapohjainen. Harmaa kansi on Kirjayhtymän toisen painoksen kansi vuodelta 1986.
  
Tämä kirjabloggaajien klassikkohaaste on omalla kohdalla ollut aina siitä erikoinen, että puolen vuoden aikana mieli ehti muuttua niin paljon, että olen vain kerran lukenut haasteeseen sen teoksen, jonka olen aluksi ilmoittanut lukevani (3. kirja, Vuonna 1984). Tällä kertaa olin suunnitellut lukevani Voltairen Candiden, mutta kävikin niin, että Clarken teos tarttui luettavakseni. En ole lukenut yhtään Clarken teosta aikaisemmin, hyllyssä tosin odottaisi toinenkin kirjailijan teos, Jumalan moukari, jonka ostin pari vuotta sitten Kirjamessujen 2€-pöydiltä.
    
- Teidän rotunne on osoittautunut harvinaisen kyvyttömäksi hoitamaan omia asioitaan varsin pienellä planeetallaan. Kun me saavuimme, te olitte juuri tuhoamaisillanne itsenne. -- Ilman meidän väliintuloamme Maa olisi tällä hetkellä radioaktiivinen erämaa. (s. 159)
  
Kolmeen osaan jaettu teos käy läpi, kuinka toisen, kehittyneemmän rodun eli Ylivaltiaiden edustajien saapuminen johtaa maailman rauhaan, ihmisten kulta-aikaan ja lopulta viimeiseen sukupolveen. Maailma kaipaisi Ylivaltiaiden väliintuloa juuri nyt oikeastikin, kun kolme isoa valtiota johtavaa pikkupoikaa heiluttelee tappavia leikkikalujaan toisilleen.
  
Ylivaltiaat rauhoittavat maan tekemättä oikeastaan mitään, pelkkä heidän läsnäolonsa riittää. Kaikkien isojen kaupunkien yllä näkyy yksi Ylivaltiaiden alus ja heidän äänitorvenaan on Karellan -niminen muukalainen, jonka ulkonäkö on pitkään salaisuus. Ihmiset spekuloivat paljon Ylivaltiaiden tekojen syvempiä syitä ja ihmettelevät, miksi nämä eivät tahdo näyttäytyä. Lopulta Ylivaltiaat antavat lupauksen, että 50 vuoden päästä he tulevat maan päälle, koska ihmiskunta on silloin kasvanut riittävästi viisaudessaan ja suvaitsevaisuudessaan, että hänen ulkomuotonsa ei aiheuta liian suurta shokkia. 
      
Maailmasta oli nyt kaikkiin aiempiin verraten tullut Utopia. Tietämättömyys, sairaudet, köyhyys ja pelko olivat käytännössä katsoen lakanneet olemasta. Sodan muistikuvat olivat katoamassa menneisyyteen niin kuin painajaisuni katoaa aamun koittaessa. (s. 81)
  
Yksi hahmoista pohtii, että kun Ylivaltiaat tulivat hävittämään sodan, nälän ja sairaudet, hävittivät he ohella myös seikkailun. Itse olisin ehkä eri mieltä, sillä jos kaikilla olisi kerrankin varaa ja mahdollisuus tehdä mitä vain, moni varmasti lähtisi valloittamaan Everestiä, Amazonin viidakkoa tai meren syvimpiä kohtia. Pidin kirjan utopistisesta maailmasta etenkin niiltä osin, että sodat ja idiotismi olivat vihdoinkin jääneet menneisyyteen ja kaikki saivat tehdä niitä töitä joista oikeasti pitivät, vaikka luovuus ja tiede olivatkin siitä kärsineet. 
  
Teoksessa on paljon hahmoja, joiden joukossa Rikki Stromgren niminen yhdistyneiden kansakuntien pääsihteeri, jonka väittäisin olevan suomalainen tai suomenruotsalainen, kuten alla olevasta pätkästä käy ilmi. Katkelmassa mainittu "hän" viittaa Ylivaltias Karelleniin.  
  
Englanti on ainoa kieli jota hän osaa täydellisesti, vaikka kahden viime vuoden aikana hän onkin opetellut melko lailla suomea vain minua härnätäkseen. Eikä suomea opittu noin vain! Hän osaa siteerata pitkiä pätkiä Kalevalasta, kun taas minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, että osaan siitä vain muutamia rivejä. (s. 26)
   
Lapsuuden loppu ei sijoitu scifi-klassikoiden suhteen suosikkeihini, mutta kyseessä on varsin helppolukuinen teos ja luin sen ihan mielenkiinnolla. Pidin eniten aivan teoksen loppupuolesta, sillä tuolta osin Clarke on onnistunut kirjoittamaan jotain, mihin en ole tainnut aiemmin törmätä. Olen nähnyt teoksen pohjalta muutama vuosi sitten tehdyn kolmeosaisen minisarjan, joka ottaa kylläkin aika paljon vapauksia juonen ja hahmojen suhteen, muutamassa tapauksessa hyväänkin suuntaan. 
  
  
Arvosana:

         

Takakannesta:
Suunnattomat hiljaiset varjot liukuvat kohti maata. Koko maailma katseli loputtomalta tuntuvan hetken, miten valtavat alukset laskeutuvat ylivoimaisen majesteettisina yhä alemmas. Tuona hetkenä historia pidätti henkeään ja nykyisyys riistäytyi erilleen menneisyydestä. Ihmissuku ei ollut enää yksin. Kukaan ei tiennyt salaperäisten tulokkaiden perimmäisiä pyrkimyksiä.

Kunnes sadan vuoden kuluttua järkyttävä totuus paljastui ihmissuvulle. Se sai tietää olevansa lajinsa viimeinen sukupolvi, jonka tehtävänä oli valmistaa tie ihmiskunnan uudelle kehitysvaiheelle. Maan asukkaiden lapsuus oli päättynyt, mutta viimeistä ihmistä sykähdytti tieto, ettei ihmiskunta ollut elänyt turhaan.
     
Suomentanut: Matti Kannosto, 257 sivua, Uusi kirjakerho 1973 (2. painos, 1. painos Kirjayhtymä 1973)
    
Alkuperäinen nimi: Childhood's End (1967)
  
Kirja on luettu myös täällä: Taikakirjaimet, Kaiken voi lukea, Savannilla, Kirjavinkit