Magdalena Hai: Haiseva käsi

"Tuijotin kättä, joka oli harmaa ja valkoinen. 
Niin kuin mallinuken käsi. Yhtä kylmä. Eloton."

        

    

Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti, Popsugar Reading Challenge:
 
Kauhu ei todellakaan ole omin genreni. Olen kyllä yläasteella lukenut R.L. Stinen kirjoja ahmien, mutta niiden kauhu on kuitenkin melko kepeää. Magdalena Hai on yksi suosikkikirjailijani, mutta silti suhtauduin varauksella hänen muutaman vuoden takaiseen paljon kehuttuun kauhunovellikokoelmaansa Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniitukaisesta.

Onneksi monissa novelleissa oli samaa Stinen kanssa ja niistä tulikin suorastaan nostalginen fiilis. Kokoelmassa on 18 novellia (+ kaksi muuta lyhyttä tekstiä) ja niistä suosikeiksini nousivat Herra Pörrö ja hänen ritarikuntansa, Pikajuna 214 Uhriniituntakaiseen ja Takarivin tyttö. Pidin todella paljon toistuvasta hahmosta Rukoilija-Sirkasta.

Bilsan ope oli nimeltään Sirkka, mutta me sanottiin sitä Rukoilija-Sirkaksi, koska se oli pitkä ja laiha ja näytti suuttuessaan siltä kuin olisi voinut syödä oppilaalta pään. (s. 35)

 
Osassa novelleista on todella omaperäinen idea, osa pohjaa kauhun klassisiin hahmoihin, kuten ihmissusiin. Nimikkonovellissa Haiseva käsi kaikki Uhriniituntakaisen koulun opettajat muuttuvat zombeiksi. Siitä tulee hieman mieleen Maarit Verrosen novellikokoelman Muutama lämmin päivä Luovuttaja. Pahanukke on melko tyypillinen tarina riivatusta nukesta, jollaisia löytyy muutamia "oikeitakin" kauhumuseoista. Namusetä muistuttaa Slender Mania ja Pelastavien kirkonkellojen novellin kuolleiden kirkonmenoista löytyy mainintoja kansanperinteessä. 

     

Kemianope Mikan kerrottiin menettäneen toisen kätensä auto-onnottemuudessa. Vasemman, niin että se ei haitannut kovin paljon opettamista, mutta sen verran kuitenkin, että tuli mahdolliseksi tehdä siirrännäisleikkaus. Mika päätti tehdä sen ensimmäisten joukossa. (s. 212)

    

Herra Pörrö ja hänen ritarikuntansa on puoliksi söpö, puoliksi kammottava tarina siitä, kuinka pehmolelut suojelevat omistajaansa sängyn alla asuvalta hirviöltä. Se voi tulkita olevan allegoria mielenterveyden oirehtimiselle (samoin kuin myös novellissa Näkymätön, jossa äiti ei enää näe ystäviään tai toista lastaan). Päähenkilö on perinyt alttiutensa joutua sängynalusmörön ahdistelemaksi isältään.

Pahimillaan mokoma lonkero-otus valtaa uhrinsa mielen, jolloin peli on käytännössä menetetty - näin kävi isälle. Kummitäti lähettää 13-vuotiaalle Ninnille joulahjaksi uuden ja entistä voimakkaamman pehmon, herra Pörrö nimisen nallen. Vanha Jänö Pupunen kun hävisi taistelun. Ninni ei aluksi arvosta nallea, ja häntä riivavat jokaöiset painajaiset. Onneksi herra Pörrö pääsee lopulta tekemeään sitä, mitä varten se tehtiin eli puolustamaan Ninniä. 

 

Hetken päästä portaista kuului pehmoisten tassujen teputus. Pieni ruskea nalle livahti ovenraosta Ninnin honeeseen ja kiipesi Ninnin vuoteen jalkopäähän. Siinä se tarkkaili nappisilmillään koko yön Ninniä - ja Ninnin unia. (s. 193-194)

 
Pikajuna 214 Uhriniituntakaiseen muistuttaa paljon paria Doctor Who -tv-sarjassa nähtyä jaksoa. Toivo on hieman pelokas poika, jonka täytyy saada tietää, kuinka kaikki toimii, jotta hänen mielikuvituksensa ei kuvittele asioiden laittaa paljon kammottavammaksi. Ninpä hän on opetellut kaikki junan pysähdyspaikat ulkoa. Eräs matkustaja kysyy, pysähtyykö juna Uhriniituntakaisessa ja Toivo kummastelee, kuinka se olisi mahdollista, sillä paikkaa ei ole mainittu listalla. 

   

"Tämän junaradan ajalliset vaihtelut ja madonreiät antavat minunlaiselleni opettajaihmiselle mukavan tilaisuuden käsitöiden tekemiseen, mutta mahdollistavat harmillisesti myös kaiken maailman ilkiöiden matkustamisen huomaamattomasti kiskoilla." (s. 147)

   
Takarivin tytön päähenkilö on Eleanor & Parkin Eleanorin tapaan uusi oppilas, jolla on iso, punainen, kihara tukka, joka tekee hänestä täysin näkyvän kaikille. Pirita haluaisi olla niin kuin tuo mystinen takarivissä istuva tyttö, jota kukaan ei huomaa, tai ainakin yrittää olla huomaamatta. Novellissa oli hieno stinemäinen loppukäänne, joka päsee yllättämään.

"Mun täytyy tietää", Pirita sanoi. "Miksei kukaan puhu sille? Miksi kaikki teeskentelee, että sitä ei ole? Kerro mulle edes jotain?"

--

"Sen nimi taitaa olla Maaria." -- "Mutta Pirita... ole kiltti ja unohda se."

--

"Miksi?"

--

"Koska mä en halua menettää sua." (s. 164)

   
Vaikka en saanutkaan kalmon väristyksiä teosta lukiessani, oli monessa tekstissä todella ahdistava asetelma, vaikka huumoriakin oli mukana. Ne käsittelivät myös nuorten elämässä olevia todellisia asioita, kuten uuteen kouluun menemistä, kiusaamista ja näkymättömyyden tunnetta. Tämä onkin erittäin mainio kokoelma yläkoululaisille, kuten siitä olen kehuja kuullut. Luin myös Hain toisen kauhunovellikokoelman Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen ja arvostelin sen Tähtivaeltajaan 2/2020. Blogissakin kommentoin sitä lyhyesti vielä tämän pääsiäisen aikana.
 

   

Arvosana:

   

Takakannesta:

Kauhutarinoiden kokoelma nuorille pelottaa ja naurattaa

  

Zombeja, aaveita ja mörköjä ei ole olemassa! …Eihän? No, Uhriniituntakaisen kylässä ei aina voi olla varma… Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta on yhtä aikaa karmea, kaunis ja ilkikurinen tarinakokoelma nuorille.

  

Kemianopettajan käsi haisee päivä päivältä pahemmalta. Pikajunaan 214 nousee mummolaan matkustavien Irinan ja Toivon lisäksi laiha nainen, jolla on hyönteismäiset silmälasit. Tivolin onnenonginnasta voitettu nukke ei taida olla ihan tavallinen… Kirjan tarinat säikyttävät, hihityttävät ja käsittelevät pinnan alla monia nuoria ahdistavia asioita, kuten koulukiusaamista, vanhempien eroa ja yksinäisyyttä.

  

229 sivua, Karisto 2016

   

Luettu myös täällä: Turun Sanomat, Tähtivaeltaja, IBBY Finland, Taikakirjaimet, Neverendingly, Kirjaston Kummitus, Luettua elämää

Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

"Itse Alan Turing oli nuoruudessaan usein sanonut ja kirjoittanut, 
että sillä hetkellä kun emme enää kykene erottamaan koneen käytöstä 
ihmisen käytöksestä, meidän tulee tunnustaa koneet ihmisiksi."

   

   

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste

  

Kaltaiseni koneet on paitsi viimeisiä postaamattomia kirjoja viime vuonna luetuista, myös ensimmäinen lukemani teos Ian McEwanilta (vaikka Sementtipuutarha onkin ollut kirjahyllyssäni varmaan lähemmäs 10 vuotta odottamassa lukemistaan). Olen kuullut paljon kirjailijan tuotantoon ihastuneita kommentteja, mutta minulle tämä kirja oli suuren suuri pettymys. (Suosittelenkin mieluummin lukemaan vaikka Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvarkaan kuin tämän.)

Enkä halunnut hyväksyä Aatamia veljekseni, olipa meissä miten paljon yhteistä tähtipölyä tahansa. (s. 154)

Kirjoitin muistivihkoni sivulle, että kuinka näin kiinnostavasta aiheesta pystyykin kirjoittamaan näin kuivakan teoksen. Lukukokemuksen hämmentyneet yleisfiilikset tiivistyvät hyvin tähän lainaukseen: "Penikseni kellui kumollaan vedenalaisen karvalauttansa yläpuolelle ja iski rohkaisevan omahyväisesti ainoata silmäänsä, juuri kuten pitikin." Siis mitä?! 

 

Ennen kokematonta kutkuttavaa tunnetta siitä, että olin ensimmäinen ihminen, josta kone tekee aisankannattajan. Olin ajassa kiinni, ratsastin uutuuden aallonharjalla, olin ennättänyt ennen kaikkia muita osalliseksi syrjäyttämisnäytelmään, jota niin usein ja synkin värein oli maalalitu silmiemme eteen. (s. 103)

Odotin saavani tarinan, jossa pohditaan ihmisen ja koneen suhdetta (Black Mirrorin tyyliin). Harmillisesti se on vain nuoren miehen märkä päiväuni naapurin naisesta, jonka hän iskee ja saa omaan sänkyynsä sekä pelosta, että Aatamiksi nimetty androidi on parempi rakastaja, joka tekee miehet tarpeettomiksi. Tekoäly asuu hyvännäköisen miehen muotoisessa aidon ihmisenkaltaisessa lihakotelossa. Päähenkilö Charlie kutsuu sitä (häntä?) halveksien käveleväksi läppäriksi.

 

Edessämme istui ikiaikaisten unelmien kohde, leikkikalujen leikkikalu ja humanismin riemuvoitto - tai sitten sen tuhon enkeli. (s. 12)

Charlie on haastava hahmo. Hän on saanut kuolleelta äidiltään perintönä hieman rahaa, jonka on onnistunut huonoilla sijoituksilla tuhlaamaan nopeammin kuin ehtii kissaa sanoa. Loput rahat (86 000 £!) hän tuhlaa hetken mielijohteesta tilaamalla yhden ensimmäisistä kahdestakymmenestäviidestä miehen- ja naisenvartaloisista andoideista. Miksi kummassa hän teki sellaisen valinnan, kun päätyy vain inhoamaan Aatamia, eikä hankkinut esimerkiksi parempaa asuntoa?

"No! Mitä kirjoja olet viime aikoina lukenut?" 

Pahempaa kysymystä ei olisi voinut minulle esittää. Luin yleensä vain ruudulta - enimmäkseen sanomalehtiä, tai sitten surffailin netissä ja selailin tieteellisiä, kultturelleja ja ihan vain yleisiä blogeja. -- En ollut tottunut lukemaan kirjoja. Päivät kiisivät ohi niin kovaa vauhtia, etten keksinyt missä välissä olisin istunut joutilaana nojatuolissa kääntelemässä sivuja. (s. 260)

Kirjan teemana voisikin pitää robotiikan sijaan huonoja päätöksiä. En vaan saanut mitään otetta tähän kanssani samanikäiseen hahmoon, joka elää vaihtoehtohistroriallisella 1980-luvulla. Eniten pidin Charliesta, kun potentiaalinen tuleva appi luulee häntä androidiksi ja Aatamia oikeaksi ihmiseksi. Kertoo paljon hänen persoonastaan - tai sen puutteesta.

Käyttöohjeisiin liittyi paikoitellen hauskoja piirteitä, jotka toivat mieleen nonsense-runouden. "Paljasta 8347k liivin yläosa saadaksesi emolevyltä huoleton-hymiön ja pienetääksesi sen avulla mielialan heilahteluun liittyvää puolivarjon aluetta." (s. 11)

McEwan harrastaa todella raskasta kirjoitustyyliä, sillä hänen tapansa rakentaa maailmaa ovat todella pitkät infodumppaukset. Näiden historiikkien aikana lukija putoaa täysin tarinan immersiosta, vaikka periaattessa näiden jaksojen sisältö onkin kiinnostavaa. Yksi tällaisista pitkistä miljöön henkiinherättämisjaksoista keskittyy ilmastonmuutokseen katoavine metsineen, sukupuuttoon kuolevine eläimineen muivitettuine merineen, mutta samaan hengen vetoon Charlie ylistää, kuinka yhä useammalla on varaa hankkia auto ja matkustaa ulkomaille. Myös Brexit on mukana kirjassa. Sekä kaikkein hassuinta, myös Suomikin on mainittu! 

Pilaamme biosfääriä, vaikka tiedämme sen olevan ainoa kotimme. Uhkaamme toisiamme ydinaseilla, vaikka tiedämme mihin se saattaa johtaa. Rakastamme eläviä olentoja, mutta sallimme lajin joukkotuhon. (s. 213)

Miranda on kolmikon kiinnostavin hahmo ja silti hänkin jää vain kädenlämpöiseksi. Tuntematta McEwanin kirjoitustyyliä laajemmin jäin miettimään, ovatko hänen hahmonsa yleensäkin tällaisia. Harmaat hahmot olisivat kiinnostavia tai jopa stereotyyppiset, kärjistetyt persoonat, mutta Kaltaiseni koneet esittelee toinen toistaan kalvakkaampia, mauttomampia kaurapuuroisia henkilöitä, joita ei opi tuntemaan kirjan aikana juuri lainkaan. Muutaman kerran mukana olevat mekkoa käyttävä pikkupoika ja Alan Turing päihittävät kaikki keskeiset henkilöt 10/0.

Miranda ajautui yläkertaan normaalitilaansa, käpertyi paljain jaloin laiskanlinnaan seuranaan -- kirja, murokulho ja kupillinen laihaa yrttiteetä. (s. 89)

  

Arvosana:

             

Takakannesta:

Aatami on komea ja älykäs – lähes täydellinen, lähes ihminen.

Eletään 1980-luvun Lontoossa, mutta historia ei ole se, jonka me tunnemme. Charlie ostaa Aatamin, yhden kalliista ja upouusista androideista. Yhdessä rakastettunsa Mirandan kanssa Charlie määrittelee Aatamin persoonallisuuspiirteet – he tekevät Aatamista täydellisen. Komea ja älykäs androidi rakastuu Mirandaan, ja kolmiodraama on valmis. Charlie, Miranda ja Aatami joutuvat perustavanlaatuisten moraalisten kysymysten äärelle.

McEwanin kumouksellinen ja kiehtova romaani kysyy, mikä tekee ihmisestä ihmisen.

  

Suomentanut: Juhani Lindholm, 365 sivua, Otava 2019

Alkuperäinen nimi: Machines Like Me (2019)

   

Kirja on luettu myös täällä: Suomen Kuvalehti / Tommi Melender, Demokraatti / Esa Mäkijärvi, Kirjaluotsi, Kirjameren alla, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Leena Lumi

Sari Luhtanen: Isadella - Sydän murskana

"Sitä ei herää jonain kirkkaana aamuna, avaa silmiä ja tajua, että oma perhe on erilainen. 

Ei tule sellaista välähdystä, että hupsista, me tässä ollaan jotenkin poikkeavia. 

Homma menee ihan päinvastoin. Vähitellen alkaa tajuta, 

että kaikki toiset ovat erilaisia omaan porukkaan verrattuna."

     

    

Sari Luhtasen Isadella - Sydän kylmänä oli yksi viime vuoden yllättäjistä. Olin jotenkin onnistunut ohittamaan kirjan katalogista ja kiinnostuin siitä vasta kun luin Kirjapöllön huhuiluja -blogin postauksen. Silloin kävi nimittäin ilmi, että sarjan päähenkilöllä Isadellalla on kolme äitiä, jotka ovat paitsi polyamorisia myös vampyyrejä. Jälkimmäistä kun ei mainittu kirjan takakannessa lainkaan.

     

Pikku kertaus kunnon saippistyyliin: olin ollut ihastunut tyttöön ja olin ollut ihastunut poikaan, mutta tyttö oli kuollut -- ja poika oli haihtunut maisemista äitieni lahjomana -- ja yksi äideistäni (se jonka hössötyksestä sain aina tarpeekseni nanosekunneissa) oli kuollut. -- Olin luullut muuttuvani jonain päivänä vampyyriksi -- Oli -- paljastunut, etten ollut tarunhohtoinen vaarallinen, verenhimoinen ja viettelevä vampyyri. (s. 5-6)

  

Ihastuin Luhtasen tyyliin ja Isadellaan, joka muistuttaa paljon sarjakuvahahmo Nemiä. Nokkelasti sanailtu kirja imaisi mukanaan ja jäin odottamaan jatkoa. Niinpä tartuin tähän toiseen osaan, Isadella - Sydän murskana heti kun sain sen kirjaston varaushyllystä. (Miten oudolta tuntuukaan, kun nyt ei pääse kirjastoon. Sinne varmaan menen ensimmäisenä, kun tämä maailmanlaajuinen poikkeustila helpottaa.) Ja se oli aivan yhtä hyvä kuin ensimmäinenkin osa (mistä kertoo sekin, että kirjoitin siitä muistiinpanoja 15 A4 arkkia molemmin puolin!). Siinä missä Isadella ensimmäisessä kirjassa mursi vampyyreihin liittyviä myyttejä, ovat tällä kerta ruodittavana huonot sanonnat. 

  

Aamu on iltaa viisaampi. Siis niin metsään mennyt sanonta kuin olla voi, numero kuusi. Ei todellakaan ole. Aamu on aivokuollut, kun ei ole nukkunut silmänräpäystä vaan on vellonut pitkät tunnit omien ajatustensa iljettävässä liejussa. (s. 170)

  

Isadella on siis kohdannut isoja menetyksiä. Kaiken lisäksi hän loukkasi ekan kirjan lopussa kätensä ja saa nyt kipsin pois vain huomatakseen, ettei se mokoma halua enää totella silloin, kun hän haluaisi piirtää. Kuviksen opettaja on Isadellan lemppari ja hän ehdottaa, että tyttö kokeilisi käyttää luovuuttaan toisenlaisessa  ja lainaa tälle vanhan kameransa. 

  

Isadella yrittää unohtaa Fairuzin hengailemalla (mielestäni hieman törpön) Maxin kanssa, mutta huolimatta parhaasta yrityksestään, ei hän pysty unohtamaan poikaa. Onneksi mystinen sinitukkainen muukalainen harhauttaa hänen ajatuksiaan. Max ei ole kauhean imarreltu, että tuo toinen poika kaappaa Isadellan huomion. Lisäksi joku lähettää hänelle outoja, vähän pelottaviakin viestejä. Kirjan loppupuolella tulee aikamoinen cliffhanger pommi, minkä vuoksi odotan malttamattomana syksyllä ilmestyvää kolmatta osaa, Isadella - Sydän liekeissä. Iso suositus tälle sarjalle! 

  

Katselin -- tuttuja kulmia ja mietin miten erilaiselta kaikki näytti tapahtuneen jälkeen. Ennen olin pitänyt esikaupunkialuettamme harman tylsänä ja umpitavallisena. Nyt tuntui, että joku oli painanut nappia, jolla värit tulivat esiin. -- Mikä minussa oli muuttunut, kun katsoin kaikkea uusin silmin. (s. 23)

  

Luhtasen käyttämä värikäs kieli ja hurmaavan persoonalliset kielikuvat ovat kirjoje suola. Ah, haluaisin siteerata niistä kaikki tähän, mutta tyydyn valitsemaan vain kolme, "Yhtäkkiä suklaan supervoiman euforinen vaikutus tuntui haihtuvan nopeammin kuin chihuahuan pieru", "yydyn hymyilemään kuin joku olisi puhunut minulle urdua ja tulkkini oli juuttunut ruuhkaan." ja "Kallistuin pitkälleni nurmikolle ja päätin lötköttää siinä kuin kurkunpääntulehdusta poteva kastemato. Hiljaa ja selkärangattomana.".

  

Luin kirjan jo helmikuussa (ystävänpäivän lukumaratonilla), ennen kuin korona-epidemiat muuttuivat pandemiaksi. Tein muistiinpanoja kirjasta pari päivää sitten ja moni kohta tuntui aivan erilaisesta ennen ja jälkeen. Tässä muutama niistä:

  

Olin ollut kotona jo kolmisen viikkoa, mikä tuntui suoranaiselta ikuisuudelta, koska talossamme oli kuin muinaisessa kryptassa. Ummentunutta, hiljaista, tukahduttavaa. Parin päivän jälkeen oli alkanut tuntua, ettei henki kulkenut. Laahustin ankeassa huushollissamme availemassa ikkunoita -- mutta edes tuntien mitainen hyinen läpiveto ei helpottanut tilannetta. -- ajatus kotiin homehtumisesta alkoi ahdistaa liikaa. Tätä rataa minusta tulisi se naapuruston erakoitunut hullu mummo, joka haahuilisi hämärällä pikin katuja itsekseen paapattaen ja jota kaikki pelkäsivät. (s. 6-8)
   
City-kettu oli taas saapunut tervehtimään minua. Se istui kaikessa rauhassa ja tuijotti. Nurinkurisesti minä tunsin olevani eläintarhan häkissä. Kettu oli vapaa menemään minne halusi, minä olin täällä nalkissa. (s. 135)

 

Arvosana:

   

Takakannesta:

Täräyttävän rehellinen ja hauska sarja kaikille, joiden elämä ei todellakaan ole vaahtokarkkia. Jatkoa kirjalle Isadella – Sydän kylmänä.

  

Ikuinen outsider Isadella luuli jonain päivänä muuttuvansa vampyyriksi (ja odotti jo sitä kiihkeästi) – vain kuullakseen, että onkin tavallinen ihminen. Sitten yksi hänen äideistään kuoli häntä suojellessaan, paras ystävä petti rankimman kautta ja poikaystävä haihtui maisemista.

  

Nyt Isadella palaa kouluun. Yhtäkkiä hän on niin sisällä piireissä kuin mahdollista ja saa huomiota koulun komeimmalta pojalta. Silti hän tuntee olevansa tuuliajolla.

   

189 sivua, Otava 2020

     

Isadellasta on luettu myös täällä: Kaiken ei tarvitse olla totta

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Isadella - Sydän kylmänä
• Isadella - Sydän murskana
• Isadella - Sydän liekeissä (ilmestyy syksyllä 2020)

Maaliskuun luetut

    

Maaliskuussa luin seitsemän kirjaa (1892 sivua). Olisin halunnut lukea enemmänkin ja uutukaisen kirjakärryn (jonka ihana puolisoni hankki minulle ♥) hyllyiltäkin olisi löytynyt toinen toistaan kiinnostavampia uutuuksia luettavaksi, mutta kuukauden teemana olivat haastavat ja hitaasti etenevät kirjat. 

  

Ensimmäinen näistä oli Kassandra Montagin Tulvan jälkeen, jonka arvostelen Nörttityttöjen blogiin, Minna Canthin Hanna ja Susanna Hynysen & Dess Terenjevan Neonkaupunki, jonka arvostelen Tähtivaeltajaan 2/2020. 

  

Myös alati synkkenevät uutiset koronarintamalla ovat vieneet energiaa lukemiselta, vaikka omassa elämässä ei olekaan suuria muutoksia tapahtunut ja ystävät sekä sukulaiset ovat tällä hetkellä kaikki turvassa ja hyvässä voinnissa. Ensi kuun lukupinoon onkin siis kertynyt aikamoisia herkkuja ja luulen, että kun alkujärkytys on nyt muuttunut jonkinlaiseksi turtumukseksi, kirjat maistuvat taas paremmin - tarjoavathan ne pakopaikan. 

  

Kuukauden parhaat lukuhetken sen sijaan tarjosivat Vuokko Hurmeen erinomaisen Huimaa-trilogian päättävä Keikaus, Tuutikki Tolosen Mörköviesti ja Magdalena Hain kauhunovellikokoelma Kuolleiden kirja, josta myöskin kirjoitan seuraavaan Tähtivaeltajaan.  

  

Kaikki maaliskuussa luetut:

• Kassandra Montag: Tulvan jälkeen (postaus tulossa)
• Magdalena Hai: Kuolleiden kirja - paluu Uhriniituntakaiseen (postaus tulossa)
• Vuokko Hurme: Keikaus 
• Minna Canth: Hanna
• Anu Holopainen: Metsälammikon hirviö
• Tuutikki Tolonen: Mörköviesti
• Susanna Hynynen & Dess Terentjeva: Neonkaupunki (postaus tulossa)

   

Muistuttelen, että Scifi-lukuhaaste jatkuu vielä kaksi kuukautta! Saas nähdä montako teosta itse tulee vielä luettua siihen, aika monta on tullut jo nautittua ja useampi odottelee kirjakärryssäkin. Moni haasteen alle luetuista on noussut myös parhaiden lukukokemusten joukkoon.

  

Huhtikuun lukupino:

• Cressida Cowell: Noitakuningas herää
• Stephen King: Laitos
• J.S. Meresmaa: Dodo
• Anniina Mikama: Tinasotamiehet
• Kristina Ohlsson: Zombikuume
• Mats Strandberg & Sara B. Elfberg: Piiri
• Thomas Taylor: Malamanteri

Vuokko Hurme: Kaipaus & Keikaus (Huimaa #2-3)

"Ajattelin, että paikalla ei ole merkitystä, vaan sillä, kenen kanssa saa elää."

 

  

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, Helmet 2020: 48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet, Popsugar Reading Challenge: A book with a mp

   

Vuokko Hurmeen Huimaa-trilogian kirjat ovat osoittautuneet alkuvuoden tähän mennessä parhaiksi lukukokemuksiksi. Olenkin ahminut kirjat yhden osan kuukaudessa. Näitä voin suositella niin lapsille kuin aikuisillekin. Ja olenkin esimerkiksi vinkannut sarjan ensimmäistä osaa Kiepaus Instagramissa Kirjapinon takaa -podcastin Lillille, joka kyseli ääneen luettavaa iltasatukirjaa kolmasluokkalaiselle Liekehtivän pikarin jälkeen sillä määreellä, että aikuinenkin viihtyy lukiessaan. 

  

Sarjan toinen osa Kaipaus tapahtuu ajallisesti jonkin verran ensimmäisen osan jälkeen, eli kun kertojana toimiva Lenna, hänen isänsä, pikkusiskonsa ja naapurinsa ovat hypänneet maapallolta, missä painovoima ei vedä enää kohti maan ydintä vaan taivaalle. Paljastuu, että on olemassa toinen maailma, jonne kaikki Maasta pudonnut irtaimisto on päätynyt. Uuden maailman meressä on muutamia saaria, missä selvinneet asuvat. 

  

Metsä versoi ylös jokaisen kivenmurikan, maassa lojuvan autonrenkaan tai ruostuneen metallilevyn lomasta. Kaikkialla kasvoi jotain vihreää. (s. 66)

  

Karanteenijakson jälkeen Lennan perhe ja aiemmin tullut äidin pääsevät viimein yhteen ja he muuttavat asumaan Mabalin pääsaarelle, Hallin kylään. Vain Lennan paras ystävä Jaan ja hänen isänsä ovat kadoksissa. Kaikki muut ovat sitä mieltä, että he ovat kuolleet, mutta Lenna uskoo vakaasti parhaan ystävänsä olevan jossakin Uudessa maailmassa ja hänet täytyy etsiä.

  

Mabalissa kuljetaan puulta puulle pyrähdellen, sillä koskaan ei voi mitä mitä ja milloin taivaalta putoaa tavaraa. Lenna pohtii, kuinka huolettomasti hekin ovat heittäneet roskansa taivaalle miettimättä, minne ne menevät. Kengänpohjat on vahvistettu metallilaatoilla maasta törröttävän roskan takia ja lapset käyttävät lisäksi kypäriä ja sateenvarjoja. 

  

Niin se vain on, että meille lapsille saa usein sanoa ihan mitä sattuu, eikä meitä välttämättä kuunnella, vaikka puhuisimme järkevämpiä kuin itse maailman presidentti. (s. 177)

  

On herttaista, kuinka Lennalle osa meille niin tavallisista asioista on outoja, esimerkiksi veteen liittyvät ilmiöt kuten sade, uiminen ja vaatteiden peseminen. Myös pullonkorkki, jossa on karhun kuva, on aarre. Ja myönnetään, keräsin itsekin lapsena noita metallinkappaleita, mutta tietäen mitä ne ovat. Tämä on hyvä esimerkki siitä, miten erilaiset kokemusmaailmat muokkaavat meitä yksilöinä, miten näemme asiat. 

  

Hurme kirjoittaa todella koukuttavasti ja päättää lukunsa niin, että on mahdotonta jättää kirja kesken. Hän osaa kuvailla asioita hienosti, etenkin kun ne tapahtuvat Lennalle ensimmäistä kertaa. Kirjassa on onnistuttu myös viittaamaan nerokkaan hienovaraisesti mm. Ponyoon ja Muumeihin. Lennan rakkaus kirjoihin on myös ihanaa. Loppupuolella kirjaa pohjustetaan jo sarjan päättävää osaa kertomalla, että Mabalissa ei saa kaivaa kuoppia, sillä saattaa pudota Pohjan läpi.

  

"Kaikkea ei voi selittää. Eihän Kiepaustakaan voi kukaan ymmärtää." (s. 301-302)

    

 

Arvosana:

  

Takakannesta:

Lenna perheineen on jättänyt taakseen ylösalaisin kääntyneen kotikaupunkinsa Kardumin. Hypättyään alas taivaalle he ovat laskeutuneet Mabaliin, uuteen maailmaan. Mabalissa, jossa on runsaasti vettä, maa vetää puoleensa ja taivas levittäytyy metsien päälle.

  

Lennan ei tarvitse enää pelätä taivaalle putoamista mutta nyt on pelättävä sitä, mitä taivaalta putoaa: Kardumista putoilee Mabaliin roskia mutta myös muuta: autoja, hiekkaa, taloja ja kallioita. Siksi Mabalin ihmiset rakentavat vahvoja kattoja, käyttävät suojavarjoja ja pukevat lapsilleen kypärät.

  

Ihmisiä Mabalissa on enemmän, ja ensimmäistä kertaa Lenna ja hänen pikkusisarensa Rousku pääsevät kouluun. Mutta Lennan paras ystävä Jaan on kadonnut hypätessään. Kun käy ilmi, että myös Mabalin ulkopuolella elää ihmisiä, Lennassa herää toivo: voisiko Jaan löytyä?

  

Kun aikuiset päättävät järjestää retkikunnan Jaanin ja tämän isän pelastamiseksi, Lennan on päästävä mukaan keinolla millä hyvänsä. Onhan Jaan hänen paras ystävänsä. Luvassa on meriseikkailu pelkoa herättävien, tuntemattomien ulkopuolisten maille. Mutta Lenna ei osaa arvata, millaisia yllätyksiä matka tuo mukanaan...

317 sivua, S&S 2018

  

Kuvittanut: Susanna Iivanainen 

   

Sarjassa ilmestyneet:

• Kiepaus
• Kaipaus
• Keikaus

   

Kirja luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Kirjojen keskellä

  

     

"Mitä meille oikein tapahtui? Missä me ollaan? 

Taas jossain uudessa maailmassa... Tää ei oo totta!"

 

 

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, Helmet 2020: 44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa, Popsugar Reading Challenge: A book with a character with a vision impairment or enhancement (a nod to 20/20 vision)

   

Huimaa-trilogian kolmannen kirjan Keikaus kansi kertoo paljon sisältämästään tainasta. Aikaa on kulunut edellisen kirjan tapahtumista, sillä Lenna on täyttänyt jo 12 ja Jaan löytynyt, mutta poika ei ole onnellinen. Se tosin saattaa johtua murrosikäisestä kiukuttelustakin. Hän haluaa rakentaa oman talon ja muuttaa sinne Lennan kanssa. 

  

Kun Mabalin pääsaareen viereen putoaa todella iso maamassa, kentien kokoinainen pieni kaupunki, aikuiset ovat siitä innoissaan, mutta Lenna vain kauhuissaan. Kun Jaan päättää hiipiä uudelle saarelle keräämään rakennusmateriaaleja, Lennakin innostuu seikkailusta ja mahdollisuudestaa löytää leluja tai repun. Kaksikko kuitenkin riitelee, sillä Lenna ei halua muuttaa pojan kanssa pois kotoa eikä Jaanilla ole oikeutta käskeä häntä tekemään niin. 

   

Harmaa tomu, joka edelleen leijaili maaröykkiöiden yllä kuin pahojen keijukaisten taikpöly. (s. 30)

  

Jaan on kaivanut ystävysten salapaikkana toimineen puolittain maan sisään vajonneen auton lähelle kuoppaa, jotta voisi piilottaa salakuljetetut rakennusmateriaalit, mutta hän on kaivanut liian syvälle ja pudonnut pahamaineisen  ja kiistanalaisen Pohjan lävitse (aikuiset kun jakaantuvat kahteen leiriin sen suhteen, uskovatko he Pohjan olemassaoloon). 

  

Lenna seuraa poikaa ja päätyy toiseen maailmaan, joka muistuttaa paljon Vanhaa maailmaa, siis Maata ennen Keikausta. Tämä aiheuttaa on ehdottomasti yhden kirjasarjan hienoimmista ja scifeimmistä pohdinnoista: minne lapset päätyivät? Matkasivatko he ajassa taaksepäin, hetkeen ennen tuhoa vai onko kyseessä kokonaan toinen aikalinja? Entä onko heidän tehtävänään estää Kiepaus? Tähän saa jokainen lukija kirjassa annettujen vihjeiden pohjalta muodostaa oman mielipiteensä. Aivan upea kirjasarja, jota kehotan lämpimästi: lukekaa!

  

Me olimme kaikki yksin. Käperryimme vain omissa suruissamme sisäänpäin ja odotimme maailmanloppua. (s. 254)

  

Hurmeen kirjoissa on lempeän opettavainen sävy, ei siis missään nimessä saarnaava, vaan sellainen hoksauttava, joka saa ajattelemaan asioita. Esimerkiksi kuinka netissä on paljon väärää tietoa ja täytyy olla valppaana, eikä uskoa kaikkea sokeasti. Kirjailija kehottaakin Lennan kautta lapsia opiskelemaan paljon kieliä, koska silloin ymmärtää paremmin, mitä maailmalla tapahtuu. Kiinnostavana viittauksena tällä kertaa on Hyppy ajassa.

  

Myös vieraan pelkoa käsitellään ja sitä, että itselleen kannattaa olla armollinen. Lisäksi se paljastaa paljon omasta maailmastamme, kuten: miten ihmeessä meillä kaikilla on niin paljon tavaraa, jota emme oikeastaan edes tarvitsisi? Yksi suosikkihahmoni tässä kirjassa oli Kuu, jota kuvataan mm. näin: "Hänessä oli ripaus miestä ja ripaus naista ja sitten jotain salaperäistä, kuin Kuun valoa. Hänen vasemman poskensa yli kulki leveä arpi, joka oikeastaan sopi hänelle. Se teki hänestä kauniin."

  

Kun luin kirjat, ei maailmalla ja nyt Suomessakin vallitseva tilanne koronan kanssa ollut näin paha kuin millaiseksi se on nyt muodostunut. Voisinkin lainata kirjan viimeiseltä sivulta Lennan lohdullisia sanoja: "Älä pohdi synkkiä, mieti enemmin sitä, mitä kaikkea me voidaan tehdä huomenna." Vaikka kirjastot ovat nyt kiinni ja tapahtumia peruttu, meillä on edelleen läheisiä ja ystäviä, joiden kanssa viettää aikaa ja kauempana olevien kanssakin voi soitella vaikka videopuheluita. Lisäksi kirjoja löytyy mm. Elisa kirjasta, Bookbeatista, Storytellistä ja Nextstorysta. Pidetään huolta toisistamme ja pestään niitä käsiä! Kyllä tämä poikkeustila jossakin vaiheessa päättyy. 

  

 

Arvosana:

  

Takakannesta:

Lennan elämä Mabalissa on alkanut asettua uomiinsa: paras ystävä Jaan on vihdoin löytynyt ja kotikylä muuttunut monin tavoin turvallisemmaksi. Hallin kylän niukka elämä kuitenkin kyseenalaistuu, kun kylän rantaan putoaa uusi saari, jonka tavarantäyteinen maa osoittautuu oikeaksi aarreaitaksi. Kun kyläläiset alkavat kaivella uutta maata, Lenna ja Jaan tahtovat esineistä osansa. Senkin uhalla, että se on lapsilta kiellettyä.

  

Kaivamiseen liittyy kuitenkin suuria riskejä. Kerrotaan, että Mabalin pohjaan on paikoin matkaa vain metrejä.

  

Mitä tapahtuu Pohjan läpi pudonneille, sitä ei kukaan tiedä. Putoavatko maankaivajat avaruuteen vai häviävätkö vain jonnekin?

  

Lenna ja Jaan saavat näihin kysymyksiin vastaukset, kun he päätyvät uuteen maailmaan. Kaupunki kuitenkin vaikuttaa hämärästi tutulta ja tunnistettavalta myös lukijalle. Mutta missä Lenna ja Jaan ovat? Ja kuuluuko lasten pelastaa maailma?

    

308 sivua, S&S 2019

  

Kuvittanut: Susanna Iivanainen

   

Sarjassa ilmestyneet:

• Kiepaus
• Kaipaus
• Keikaus

   

Kirja luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Kirjojen keskellä