Ääneni vuoden 2019 Blogistanian kirjallisuuspalkintojen äänestyksessä

     

Blogistanian Globalia

• Agustina Bazterrica: Rotukarja (Like, suom. Einari Aaltonen), 3 pistettä
• Ørjan Nordhus Karlsson: Yön ja päivän välissä (Like, suom. Aino Ahonen), 2 pistettä
• Nora Roberts: Toinen koitos (Gummerus, suom. Lauri Sallamo & Heidi Tihveröinen), 1 piste

   

     

Blogistanian Kuopus

• Elizabeth Acevedo: Runoilija X (Karisto, suom. Leena Ojalatva), 3 pistettä
• Tomi Adeyemi: Veren ja luun lapset (Otava, suom. Outi Järvinen), 2 pistettä
• Jessica Townsend: Meinioseppä - Morriganin kutsumus (Otava, suom. Jaana Kapari-Jatta), 1 piste

J.K. Rowling & Jim Kay: Harry Potter ja liekehtivä pikari

"Dumbledore otti lippaan sisältä ison karkeatekoisen puupikarin. Se olisi ollut aivan mitättömän näköinen, jollei se olisi ollut piripintaan täynnä leimuavia sinivalkeita liekkejä."

   

   

Arvostelukappale

   

J.K. Rowlingin luoma velhomaailma ei ollut aluksi suosikkejani, sillä törmäsin Harry Potterin nimeen joka paikassa. Blogiani pitkään lukeneet sattavat tietääkin, etten pidä yleensä paljon hehkutetuista kirjoista sekä taustatarinan, kuinka minusta tuli Pottereiden lukija - mutta kerrataanpa uusien lukijoiden varalta.
 

Harry oli heidän taloonsa yhtä tervetullut kuin homesieni. (s. 14)

 
Sarjassa ehti ilmestyä kolme osaa suomeksi, ennen kuin itse tutustuin Harryyn, mikä sekin tapahtui vanhimman isosiskoni sinnikkyyden ansioista. Hän on peruskoulun ensimmäisten luokkien opettaja ja tuntee hyvin lastenkirjallisuuden, minkä lisäksi hän perheeni muiden jäsenten tapaan innokas lukutoukka. Kun kerroin hänelle, etten ollut lukenut Pottereita, enkä oikein haluakaan, hän eräällä kahdeksannen luokan lomallani luonaan vieraillessaan istutti minut olohuoneen sohvalle, antoi ensimmäisen kirjan käteeni ja avasi sen pyytäen lukemaan edes enimmäisen sivun.
 
No, eihän sen perusteella voinut vielä mitään sanoa, niinpä luin vähän pidemmälle. Ja sille tielle jäin. Odottelinkin jo sitten innokkaana neljännen osan ilmestymistä ja sain sen kesällä 2001 lahjaksi toiselta isosiskoltani, oltuani lastenvanhtina hänen esikoiselleen, hänen itsensä ollessa synnyttämässä kummipoikaani. Kävin rippikoulun vain vähän ennen kastejuhlaa, vaikka en uskovainen olekaan. Se nyt vain sattui olemaan perheen tapa ja sainhan olla kesäleirillä samanikäisten nuorten kanssa.
 

   
Liekehtivään pikariin liittyy siis vahva tunnesiden ja kirja toimii joka lukukerralla. Tämä oli varmaan jo järjestyksessään 12. kerta, kun luin teoksen (en ole aivan varma, menin jossain vaiheessa sekaisin laskuissa, ollaan kuitenkin helposti yli kymmennessä lukukerrassa). Luin kirjan edellisen kerran 2016  ja postaus siitä löytyy täältä. Teoksen kuvitettu versio oli yksi kirjavuoteni 2019 odotetuimmista uutuuksista ja se tulee aina olemaan kirjahyllyni aarre. Olen lukenut myös kolme aiempaa kuvitettua versiota. Ne lainasin kirjastosta, mutten niistä tullut kirjoittaneeksi blogiin. 

 

Mutta nyt hänen edessään seisoi lyhyt ja kiukkuinen velho, joka kieltäytyi suoralta kädeltä uskomasta että hänen viihtyisään ja säntilliseen maailmaansa voisi tulla särö - kieltäytyi uskomasta että Voldemort olisi voinut nousta taas. (s. 435)

   

Jokaisella lukukerralla kirjassa keskittyy eri asioihin, tunnelma on siis aina yksilöllinen. Tällä kertaa luennassa yhdistin Kuolonsyöjät ja äärioikeiston nousun, mikä antoi paljon synkempiä sävyjä kirjalle kuin koskaan aikaisemmin. Etenkin kun loppupuolella pimeyden lordin uutta tulemista kyseenalaistettiin paljon. Myös lehdistön sananvapaus ja fake news -ilmiö nousivat voimakkaammin esille reaalimaailman viimeaikaisten tapahtumien valossa. Jästilehdistäkin kun löytyy useampia Rita Luodikon oppikunnan kannattajia.

   

   

P.S. toivottavasti liimasimme tarpeeksi postimerkkejä. 

-- 

Harryn oli vaikea pidätellä naurua. Kuori oli ääriään myöten täynnä postimerkkejä, lukuun ottamatta etupuolelle jätettyä neliötuumaa, johon oli piirreetty pienellä käsialalla Dursleyn osoite. (s. 20-21)

 
Toisin kuin kolmessa aikaisemmassa Potterissa, vaikka kirja käytännössä alkaa huispauksen maailmamestaruuskisoista. ei tässä kouluvuoden aikana ole lainkaan tupien välistä huispausta, velhomaailman keskeistä urheilulajia. Tylypahkassa, noitien ja velhojen koulussa nimitäin järjestetään pitkän tauon jälkeen kolmivehoturnajaiset. Linnaan saapuu kahden muun eurooppalaisen taikakoulun opiskelijoita ja jokaista koulua edustaa yksi oppilas. Mutta kuinka ollakaan, omituisten juonenkäänteiden myötä myös Harry päätyy kilpailijaksi.
   

Harry yritti olla ajattelematta murjottavaa Myrttiä syöksymässä putkea pitkin pytyn sisällön kera. (s. 291)

 

   

Harmilliseti kuvia oli vähän vähemmän kuin toivoin (etenkin lukujen aluissa oli kuvitus hyvinkin pelkistettyä aiempaan verrattuna) ja pari mielestäni hieman outoa kuvitusvalintaa oli päätynyt teokseen, kuten Dursleyden lentävä sähkötakka. Moni koko aukeaman kuva puolestaan oli sitten sitäkin onnistuneempia. Niihin täytyy palata uudelleen ja käydä läpi pienintäkin yksityiskohtaa myöden.

   

Pidin todella paljon Jim Kayn näkemyksestä Viktor Krumin, Cedric Diggoryn ja Draco Malfoyn suhteen. Harry itse ei aina ollut ihan edukseen kuvissa, vaan onnistui näyttämään todella epäilyttävältä. Hermionea en puolestaan voi kuvitella kuin Emma Watsonin näköisenä, mutta Kayn versio Hermionesta on kuitenkin paljon armollisempi kuin Mika Launiksen tai edes Rowlingin itsensäkään.

 

   

Rowlingista puheenollen, lukuintoni hänen teoksiaan kohtaan sai pahan kolauksen kirjailijan twiitattua tranfobisesti. Onkin sen jälkeen ollut hieman vaikeaa kokea olevansa Korpinkynsi tai erottaa kirjailijan persoonaa teoksistaan. Pottereiden ihanin puoli kun yleisesti tunnustaen on ollut se suvaitsevaisuus, jota erikoisemmatkin persoonat kokevat, vaikka mm. Luna ja Neville joutuvatkin silmätikuiksi. 

 

"Kuulkaa", Harry sanoi lujasti. -- "muutama nauru maistuisi kyllä. Meille kaikille maistuisi muutama nauru. Minusta tuntuu että ennen pitkää tarvitaan tavallista enemmän naurua." (s. 450)

   
Tästä kuprusta huolimatta, oli ihanaa palata taas Tylypahkaan ja taikamaailmaan. Odotan innolla seuraavaan kuvitettua osaa ja suosittelen kaikkia lukemaan Potterit myös kuvitettuina, vaikka tarina olisi jo läpeensä tuttu. Kuvat kun antavat aivan uutta pureskeltavaa tekstin ohessa.

   
Takakannesta:

Kolmivelhoturnajaiset kutsuvat!

  

Jim Kayn upeasti kuvittama neljäs Harry Potter -teos on täynnä taikaa. 

  

"Koetuksia on kolme; ne ovat tasavälein kouluvuoden mittaan, ja niissä koetellaan ottelijoita monin eri tavoin... heidän taikataitojaan - urheuttaan - päättelykykyään - ja tietenkin kykyään pärjätä vaaratilanteissa."

  

Harry Potterin neljäntenä kouluvuonna Tylypahkan koulussa järjestetään kolmivelhoturnajaiset, joihin osallistuu oman koulun lisäksi kaksi muuta velhokoulua, Beauxbatons ja Durmstrang. Kustakin koulusta valitaan ottelija kolmeen rohkeutta, taitoa ja ajattelua mittaavaan koetukseen. Kolmen koulun nuoret velhot ja noidat seuraavat turnajaisia omia suosikkejaan kannustaen. Ottelupäivien välissä koulunkäynti jatkuu.

    

Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta, 451 sivua, Tammi 2019
 
Kuvittanut: Jim Kay

  

Alkuperäinen nimi: Harry Potter and the Goblet of Fire (2000)

   

Sarjassa ilmestyneet: 

• Harry Potter ja viisasten kivi 
• Harry Potter ja salaisuuksien kammio 
• Harry Potter ja Azkabanin vanki 
• Harry Potter ja liekehtivä pikari 
• Harry Potter ja Feeniksin kilta 
• Harry Potter ja puoliverinen prinssi 
• Harry Potter ja kuoleman varjelukset 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

"Minasta tuntui kuin hän olisi astunut kokonaan toiseen maailmaan, 
unien ja taikuuden valtakuntaan."

   

   

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, Marko Suomen YA-haaste

    

Jostakin käsittämättömästä syystä Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras unohtui lukupinooni, kunnes vasta viime vuoden joulukuussa luin sen. Olin kyllä kuullut teoksesta todella monesta paikasta ja varsin ylistävään sävyyn. Esimerkiksi Hel-YA:ssa palkittiin teoksen kansi (Sami Saramäki) ja teoksen päähenkilöt Mina ja Tom äänestettiin parhaaksi pariksi. Ehkäpä tämä kaikki hype sai minut sitten siirtämään teoksen lukemista eteenpäin, usein kun kaikkien kehumat kirjat kasvattavat odotuksia liikaa ja sitten pettyy varmemmin. 

   

Tämä oli kuitenkin kaikkien kehujensa arvoinen ja vielä vähän enemmänkin, sillä se nousi koko viime vuoden parhaiden lukukokemusten kärkeen. Voinkin siis ilomielin suositella tätä, vaikka sinulla olisikin kirjan suhteen varautunut asenne. Eikä kannata säikähtää siksikään, että olen kirjan liittänyt osaksi Scifi-lukuhaastettani, sillä teoksen tieteisfiktio on (enimmäkseen, spoilaamatta sisältöä) steampunkkia, mutta kirjassa on niin paljon enemmän kuin yhden genremäärittelyn alle voi laittaa.

Mina inhosi kenkiään enemmän kuin koskaan, kun niistä alkoi huoneen lämpimässä kohota tympeää hevosenlannan hajua. (s. 29)

 
Kirjan tapahtumapaikkana on 1800-luvun lopun Helsinki. Mikama on kuvannut miljöötä todella uskottavasti vaatteineen, tapoineen ja hajuineen. Myös keskustelu naisen asemasta nousee toistuvasti esiin, ainakin rivien väleissä. 16-vuotiaassa Minassa on jotain samaa itsepäisyyttä ja sisäistä voimaa kuin Minna Canthissa, esimerkiksi hän toivoo voivansa joskus jatkaa koulussa käymistä, vaikka vanhempien kuoltua hän onkin päätynyt asumaan luhistumaisillaan olevaan vajaan hökkelikylän perukoille, tunkion viereen ja elättämään itsensä näpistelemällä. Hän myös haaveilee matkustavansa Amerikkaan tai Afrikkaan tai oikeastaan ihan minne tahansa, pois.

   

Hän tapaa Tomin aivan sattumalta. Mies tulee ulos kellosepän liikkeestä ja Mina päättää käyttää katurotan taitojaan ja anastaa rikkaalta vaikuttavan miehen kellon - tai niin Mina aluksi luulee. Tom kuitenkin löytää hänen piilomajansa ja pyytää tyttöä tulemaan hänelle töihin. Mina, joka on rähjäisestä ulkoasustaan huolimatta hyvin kasvatettu nuori nainen, pitää miehen tarjousta aivan säädyttömänä, sillä miksi hieno herra palkkaisi apulaisekseen taskuvarkaan.
   

Miehen katse pysähtyi kojeeseen, jota Mina piti hämmentyneenä sormissaan kuin orava käpyä. 

– Se on sydän, mies sanoi viimein. -- – Tuo, mitä neiti pitelee käsissään, on sydän. 

– Eihän ole. Se on vain jonkun koneen pala, kellon tai höyrykoneen tai jonkun semmoisen sisältä. 

– Eikö se ole sama asia? Ettekä usko, että koneellakin on oltava sydän? (s. 219)

  

Tom on taikuri, illusionisti, joka luo katsojiensa edessä uskomattomia tarinoita ja esittää temppuja, joiden ei pitäisi olla mahdollisia. Hän rakentaa koneita, jotka ovat aivan kuin eläviä. Vielä 1800-luvulla uskottiin eri tavalla taikuuteen. Nykyihmisen on vaikeampaa uskoa näkemäänsä kyseenalaistamatta, millä on niin hyvät kuin huonotkin puolensa. Moderni ihminen kun mietii aina, kuka on nukkemestari, joka liikuttelee lankoja kulisseissa.  

   

Mikaman kieli on ällistyttävän ihanaa. Aivan liian harvoin pääsee lukemaan tällaista teosta, josta haluaisin kirjoittaa melkein kaiken muistikirjaani, sillä jokainen sana on kuin siemaus kalleinta viiniä. Nostan siis silinterihattuani (joka nököttää eteisen hattuhyllyllä) sinulle Anniina Mikama, lumosit minut sanoillasi.

 

– Väitin aiemmin, etten ole koskaan matkustanut, Mina sanoi silmäillen kirjahyllyjä. – Enkä minä olekaan. En muuten kuin kirjojen sivuilla. 

– Mutta sehän onkin maailman nopein ja mukavin tapa matkustaa! sanoi Tom. – Avaat vain kirjan ja ryhdyt lukemaan, ja siinä samassa sinut on tempaistu jonnekin kauas omasta nojatuolistasi. Pääset kokemaan seikkailuja ja tutustumaan merkillisiin ihmisiin, joita et olisi koskaan tavannut oikeassa elämässä. Ja saatat päästä jopa sellaisiin paikkoihin, joissa yksikään toinen ihminen ei ole ennen käynyt. (s. 46)

      

Vasta lukemalla ymmärsin, miksi Goodreadsissa eräs lukija oli verrannut kirjaa yhteen 1980-luvun tieteis-toimintaelokuvaan. Kirjasta tulivat mieleen myös loistavat leffat The Illusionist ja The Prestige. On vaikeaa keksiä samankaltaisia kirjoja, mutta ainakin tämä on paljon parempi kuin monien kehuma Erin Morgensternin Yösirkus, joka oli minulle pettymys. Stephanie Garberin Caraval pääsee  tunnelmissaan lähemmäksi (hyvä lukukokemus sekin, kannattaa lukea).

Mutta esimerkiksi samankaltaisia aineksia roboteista sisältävä Ian McEwanin Kaltaiseni koneet on niin huono, etten voi suositella sen lukemista kenellekään, sillä vaikka kirjan kuvaus antaakin olettaa jotain Black Mirrorin jakson kaltaista, älkää menkö halpaan (en ole edes jaksanut kirjoittaa vielä postausta siitä). Tomin rakentamista kojeista tulee mieleen myös joskus vuosia sitten kierrätyskeskukselta kesälomareissulla löytämäni Han Suyinin teos Lumoojatar, jota luin tuolloin, mutta jäi kesken (pitänee joskus lukea loppuun, mielikuviin jäänyt ihan positiivinen tunnelma).

 

Hänen kanssaan Mina oli lapsena harrastanut kuvitteluleikkiä -- He olivat matkustaneet monta kertaa maailman ympäri maaten vieretysten selällään nurmikolla ja katsellen taivasta, jolla ei ollut ääriä eikä rajaa. Illan hämärtyessä isä oli sytyttänyt tulen taikalyhdyn lamppuun ja heijastanut sillä Minan huoneen seinälle kuvia kaukaisten maiden kaupungeista, ihmisistä ja eläimistä. (s. 31)

Mikama on ripotellut vihjeitä tarinan loppupuolella tapahtuvista käänteistä jo todella varhaisessa vaiheessa kirjaa. Vasta kun kävin läpi tarralappuja, joilla olin lukiessani merkinnyt kauniit lauseet ja potentiaalisesti merkittävät kohdat, huomasin kuinka paljon lukijalle annetaan leivänmurusia pitkin tarinaa. Loppu ei siis tullut aivan yllättäen, vaan osasin jo kesken lukemisenkin alkaa muodostaa arvauksiani. Se ei kuitenkaan yhdään himmentänyt myöhempien juonenkäänteiden hohdetta, vaan ne olivat pikemminkin ilolla tervehdittyjä pilkahduksia, silmäniskuja kirjailijalta tarkkaavaiselle lukijalle.

Ah, harvan kirjan jälkeen tulee vastaavaa krapulaa kuin tämän luettuani. Onneksi joulukuussa luin toinen toistaan parempia kirjoja, niin ei tarvinnut tipahtaa näistä euforisista tunnelmista liian aikaisin. Tässä vaiheessa kun kirjoitan kirjasta blogiin, olen lukenut jo sarjan toisenkin osan, Huijarin oppipoka ja vaikka se ei ollutkaan aivan yhtä hengästyttävän hieno, se avasi paljon Tomin ja Professorin yhteisestä menneisyydestä (vaikka jäinkin kaipaamaan vielä lisää). Odotan malttamattomana, että trilogian viimeinen osa Tinasotamiehet ilmestyy melko tarkalleen kuukauden päästä. Suosittelenkin siis (myös aikuiskukijoille): lukekaa tämä kirja!

 

Eivät kaikki tarinat lopu siihen, kuinka "he elivät onnnellisina elämänsä loppuun asti". Mutta eihän tämä olekaan loppu. Tämä saattaa olla vasta alku. (s. 410)

   

Arvosana:

  

Takakannesta:

Mikä tahansa on mahdollista, jos sen vain osaa uneksia.

  

Mina asuu kadulla ja varastelee henkensä pitimiksi. Tom on nuori keksijä ja taikuri, jonka Ihmeiden teatteri lumoaa yleisönsä ilta illan jälkeen. Mina ja Tom kohtaavat Helsingissä talvella 1890. Ensi hetkestä lähtien heidän kohtalonsa tuntuvat kietoutuvan merkillisellä tavalla yhteen, ja pian Mina työskentelee Tomin taikashow'ssa, jossa mekaaniset koneet heräävät eloon. Molempien menneisyydessä on kuitenkin pahoja, selvittämättömiä asioita. He joutuvat juonittelun pyörteeseen ja ajojahtiin, josta he voivat selviytyä vain rohkeutensa avulla – muutama taikatemppu hihassaan.

  

Taikuri ja taskuvaras aloittaa maagisen trilogian täynnä silmänkääntötemppuja, romantiikkaa ja jännitystä. Toinen osa, Huijarin oppipoika, ilmestyy 2019.

    

411 sivua, WSOY 2018

   

Sarjassa ilmestyneet:

• Taikuri ja taskuvaras
• Huijarin oppipoika
• Tinasotamiehet

   

Mikaman esikoisteos on luettu myös täällä: Kirsin kirjanurkka, Oksan hyllyltä, Kirjapöllön huhuiluja, Muissa maailmoissa, Kirjoihin kadonnut, Todella vaiheessa 

Äänestä Blogistanian Kuopusta 2019 täällä

   

Blogistanian vuoden 2019 kirjallisuuspalkintojen äänestys järjestetään sunnuntaina 1.3.2020 klo 10. Jos olet äänestämässä Blogistanian Kuopus -kategoriassa, ilmoittaudu äänestykseen mukaan jättämällä tämän postauksen kommenttikenttään linkki joko blogisi etusivulle tai suora linkki ajastamaasi äänestysbloggaukseen. Näin osaan tulla blogiisi keräämään äänet talteen. 

  

Muistakaa ajastaessanne tarkistaa, että blogillanne on oikea aikavyöhyke eli UTC +2 / Eastern Europian Time, kun äänestätte Suomesta. Jos äänestät ulkomailta eri aikavyöhykkeeltä, laskekaa aikaero, jotta bloggaus ilmestyy klo 10 Suomen aikaa.

  

Liian aikaisin tai myöhässä julkaistuja postauksia ei oteta huomioon ääntenlaskennassa, joten olkaahan tarkkana. Jos et osaa ajastaa postausta tai olet epävarma sen onnistumisesta, kysy apua kommenttiosiossa hyvissä ajoin ennen äänestyspäivää.

  

Äänestyksen säännöt löytyvät täältä. Ne kannattaa vielä tarkistaa ennen ajastamista, jotta pisteet varmasti menevät oikealle teokselle.

  

Amman lukuhetki vastaa Blogistanian Finlandiasta, eli kotimaisen kaunokirjallisuuden äänestyksestä. Globaliaa eli käännösteoksia äänestetään Todella vaiheessa -blogissa, Kuopusta eli lasten- ja nuortenkirjoja Yöpöydän kirjat -blogissa ja Tietoa Kirjamies -blogissa.

  

Äänestyksen tulokset julkaistaan ääntenlaskijablogeissa maanantaina 2.3.2020 kello 10.

Tomi Adeyemi: Veren ja luun lapset

"Sammal peittää koko tasanteen, kivimurikat ja rauniokasat. Tässä on joskus ollut valtava pyhäkkö, mutta siitä ei enää ole jäljellä kuin kivimurskaa. Hiljaisuus on korviahuumaava, ei 

kuulu viidakon ja vuoriston ääniä, ei sirkkojen siritystä, lintujen lailua, moskiittojen ininää. 

Ainoa merkki entisestä elämästä ovat pääkallot, joita lojuu jalkojemme juuressa."

   

   

Arvostelukappale

   

Luin vuonna 2019 todella hyviä kirjoja, etenkin joulukuussa. Vuoden viimeisinä päivinä luin tämän Tomi Adeyemin Veren ja luun lapset, joka oli mainio kirsikka luettujen pinon päälle. On aivan ihanaa, että voin jälleen nauttia korkeasta fantasiasta. Hukkasin tuon ilon jossain vaiheessa lukion ja kirjablogin perustamisen välissä, mutta kiitos viime vuoden alussa lukemani Siri Pettersenin Odininlapsen, tuo jumi avautui. (Sen jatko-osa Mätä odotteleekin jo lukemistaan #hyllynlämmittäjä-pinossa.)

  

Afrikkalainen mytologia tekee Veren ja luun lapsista erityisen. En tiedä paljoakaan kyseisen mantereen uskomuksista Egyptiä lukuunottamatta (olen jopa käynyt vuosia sitten arkeologian opintojeni aikana kurssin, jossa perehdyttiin egyptiläisiin jumaliin ja hautausperinteeseen). Käsittääkseni kirjan mytologia perustuu länsiafrikkalaisen joruba-kansan kulttuuriin vaikka tapahtumamiljöönä onkin fiktiivinen maailma, jonka muina kansoina mainitaan hyvinkin tutunkuuloiset britāunit, pörltöganét ja spãnit. Olisi hyvin kiinnostavaa oppia lisääkin afrikkalaisista kulttuureista! 

  

Erityisesti eläimet ovat teoksessa kiehtovia, osaa kun voi käyttää ratsainakin (eli kuten nimi ntaa olettaa, niillä voi ratsastaa kuin hevosella). Lajeina mainitaan esimerkiksi vertauskuvien kautta ainakin gebardaari, leijonaari, lumileopardiini, gorillaani, virtahippo, panttenaari, hyenaari, ketturi ja paholaisrauska. Näistä suurin osa on siis nisäkkäitä, kalat ja kanat tuntuivat kuitenkin ollevan samanlaisia kuin omassakin maailmassamme.  

  

Ainoa ystäväni on Nailah, uskollinen leijonaari jonka olen kasvattanut itse siitä saakka, kun löysin sen haavoittuneena pentuna. -- Uljas ratsaani on minua korkeampi -- Korvien takana on rosoiset sarvet  -- Kohotan käteni, ja Nailah laskee päänsä alas varoen leuan yli kaartuvia torahampaitaan. Se kehrää kun rapsutan sen kuonoa. (s. 35)

  

Teos on ollut isosti esillä englanninkielisessä kirjagramissa, eikä sen kantta voinut välttää näkemästä Instagramin feedissä. Olikin ihanaa, että Otava on hankkinut teoksen käännösoikeudet ja saman kannen (joskin tämä indonesian kielinen painos on myös todella kaunis). Tarinalla on vahva rasisminvastainen sanoma. Sen kuvaamat hahmot on jaettu erilaisiin sosiaalisiin luokkiin, joista ääripäät ovat ylhäistö ja magian käyttäjät. 

  

Teoksella on useampi näkökulmahenkilö, joista pidin eniten prinsessa Amarista ja Zéliestä. Molemmilla on veli, Zélien veli on agbön-nimistä urheilulajia harrastava Tzain ja Amarin veli, tuleva kuningas on nimeltään Inan. Inan muistuttaa paljon uusimman Star Wars -trilogian Kylo Reniä (angstinen pikkupoika nuoren miehen ruumiissa) ja Zéliestä puolestaan tulee mieleen Nälkäpeli -sarjan Katniss (vastahakoinen kapinan keulahahmo).  

  

Tzain vetää ihmisiä magneetin lailla puoleensa. Minun taas ei tarvitse töniä ketään tieltäni - pelkkä vilaus valkoisista hiuksistani saa kulkijat väistämään minua kuin tarttuvaa tautia. (s. 31)

  

Zélie on divîni, valkotukkainen ja tummaihoinen nuori, josta olisi tullut maji eli magian käyttäjä täyttäessään 13. Maan kuningas sai kuitenkin magian katoamaan 11 vuotta aikaisemmin ja tulloin hänen joukkonsa tappoivat muiden muassa Zélien äidin. Tapahtumaa kutsutaan puhdistukseksi vaikka se oli oikeasti kansanmurha. Kuninkaallisella perheelläkin on ollut aikoinaan maagisia kykyjä, mutta käytettyään taitojaan väärin jumalat rankaisivat heitä ja ottivat ne pois kauan aikaa sitten. Tämän takia he varmaankin vihaavat ja pelkäävät niitä, joilla on taitoja. 

   

Valkoiset hiukset ovat merkkinä jumalten kosketuksesta ja niiden peittäminen on mahdotonta. Aateliset puolestaan pystyy erottamaan erityisesti divîneistä huomattavan paljon vaaleamman ihonsa ja tummien hiusten ansioista. Tosin ylhäistössäkin vaaleampi iho tarkoittaa korkeampaa asemaa. (Ihonvärin sävyjä kuvaillaan teoksessa kauniisti mm. sanoilla kookospähkinän värinen, laavalasin värinen, kastanjan ja mahongin sävyinen iho.) Aateliset ja sotilaat kutsuvat divîneitä loukkavasti matosiksi osoittaakseen oman arvoasemansa, jota pitävät korkeampana. Kuninkaan työleirit ovat täynnä divîneitä. Jos he eivät ole pystyneet maksamaan verojaan, joutuvat he kaivamaan hiiltä, rakentamaan palatseja ja raivaamaan teitä. 

  

Orïshan kansa yrittää pyyhkiä meidät pois julistamalla koko perimämme laittomaksi, niin kuin valkoinen tukka ja kuollut magia olisivat tämän yhteiskunnan tahra. (s. 36)

   

Zélie saa tehtäväkseen palauttaa magian maailmaan, mutta sen suorittamiseen annetaan hyvin pieni aikaikkuna, jonka jälkeen magia todella kuolee, jos hän seuralaisineen epäonnistuu. Kirjassa seurataan joukon seikkailuja halki Orïshan ja koko ajan tapahtuukin jotain, mikä pitää mielenkiinnon yllä. Goodreadsissa huomasin joidenkin lukijoiden valittaneen, ettei teoksessa keskustella paljoakaan kuolleista, mutta minusta jokaista kuolemaa jäi kyllä suremaan joku - ainoana poikkeuksena kuningas Saran, joka murhaa jonkun jo ennen aamupalaa silmäänsäkään räpäyttämättä. Etenkin Zélielle kuolleet aiheuttavat tuskaa, hänen äitinsä kun oli maji, jonka tehtävänä oli saattaa väkivaltaisesti kuolleiden henget tuonpuoleiseen ja tytär perii äitinsä kyvyn.

  

Divîneillä on samankaltainen heikkous kuin Teräsmiehellä kryptoniitti. Majasiitti-niminen metalli nimittäin estää heitä käyttämästä voimiaan, jo pelkkä sen lähellä oleminen koskettamisesta puhumattakaan sattuu. Majasiitista on tehty muiden muassa miekkoja. Zélie ei kuitenkaan ole aivan puolustuskyvytön, sillä hän on opetellut salaa sauvataistelutaitoja. Opettajansa Mama Agban mukaan maailmassa nimittäin riittää miehiä, jotka tahtovat hänelle pahaa. Teoksella on siis vahvasti feministinen sanoma tasa-arvoisen kohtelun saralla. 

   

Huoneessa on pelkästään nuoria tyttöjä, mutta vartija pitää silti käden sivusti miekkansa kahvalla. Hän tiukentaa vielä otettaan, niin kuin joku meistä voisi minä hetkenä hyvänsä hyökätä. (s. 17)

  

Pituudestaan huolimatta Veren ja luun lapset on todella koukuttavaa ja joutuisaa luettavaa, eli sitä ei kannata pelätä. Teos loppuu sen verran kiinnostavasti, että jään malttamattomana odottamaan jatko-osan suomennosta. Suosittelen lukemaan tämän, jos olet pitänyt esimerkiksi Leigh Bardugon Varjosta ja riipuksesta tai Victoria Aveyardin Punaisesta kuningattaresta. Ja lukuvinkki toimii luonnollisesti myös toisin päin! 

   

Kiinnostaisi kyllä lukea tämä Hesarin artikkeli, kun sellainen on kerrankin julkaistu nuortenkirjasta, se vain on tyhmästi maksumuurin takana: "Tomi Adeyemi nappasi magiaan kykenevästä maji-kansasta kertovaan esikoisromaaniinsa kaikki tunnetut fantasiakliseet", kuten myös tämä saman kohtalon kokenut Satakunna kansan artikkeli: "Tomi Adeyemi kirjoittaa, jotta myös tummaihoiset voisivat samaistua fantasiakirjojen päähenkilöihin". Näinhän sitä saadaankin nostetua nuortenkirjat aikuisten tietoisuuteen, vai mitä? Minusta tämä kun ei ollut läheskään niin kliseinen kuin vaikkapa tuo Varjo ja riipus, minkä lisäksi kliseisyys ei lähtökohtaisesti tee lukukokemuksesta huonoa. 

   

Muodostakaa vapaasti oma mielipiteenne ja kommentoikaa alle, millaisia tuntemuksia kirja on teissä herättänyt! 

      

Arvosana:

             

Takakannesta:

Järisyttävä tarina vastarinnasta, uskollisuudesta ja rajat rikkovasta rakkaudesta.

  

”He tappoivat äitini. He riistivät magiamme. He yrittivät haudata meidät. Nyt me nousemme.”

  

Zélie muistaa, kuinka Orïshan maat humisivat magiaa, ja äiti kutsui koolle henkiä. Kaikki muuttui, kun magia katosi.

  

Nyt Zéliellä on mahdollisuus tuoda magia takaisin. Karanneen prinsessan avulla hänen on voitettava prinssi, joka haluaa tuhota magian lopullisesti. Pian Zélie huomaa, että hänellä on erityinen yhteys prinssiin. Orïshan maat ovat täynnä vaaroja, mutta suurin vaara piilee Zéliessä itsessään.

  

Suomentanut: Outi Järvinen, 550 sivua, Otava 2019

Alkuperäinen nimi: Children of  Blood and Bone (2018)

   

Sarjassa ilmestynet:

• Veren ja luun lapset
• Children of Virtue and Vengeance

   

Kirja on luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Pajunkissan kotona, Kuunkätkö, kirjakätkö, Kirjavaras Rere