"Eläinten seurassa oli niin helppo olla, ajatteli Usva. Eläimet eivät arvostelleet,
eivätkä kiusanneet. Ne eivät välittäneet, vaikka Usva olisi pukeutunut rehusäkkiin.
Niiden kanssa oli mutkatonta, vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan.
Usva huokaisi turhautuneena. Miksi ihmeessä hän ei sitten osannut kommunikoida
oman lajin kanssa? Sen jonka kanssa hän jakoi yhteisen kielen."
Lukuhaasteissa: YA-lukuhaaste 2020: Suomalaisen kirjailijan kirjoittama
Marja Ahon Loukuttaja on ensimmäinen osa kirjaparista, joka kertoo siskoista, joille eläinten oikeudet ovat sydämen asia.
Hän oli kuin palapeliin sopimaton, ylisuuri pala, jota ei saanut sopimaan koloon vaikka kuinka survoi. (s. 101)
Tässä ensimmäisessä osassa päähenkilö on Usva, yläkouluikäinen nuori, joka kiusaamisen takia on menettänyt kykynsä puhua koulussa. Hän haluaisi kertoa luokkalaisilleen äitinsä pyörittämästä löytöeläintalosta, etenkin niistä lukuisista kissoista, jotka etsivät kotia ja valistaa toisia oikeanlaisesta eläintenhoidosta, mutta kurkku kuroutuu umpeen ja huulet tuntuvat kuin yhteenliimatuilta aina, kun hän vain ajatteleekin toisille puhumista. Yksi iso teema onkin Usvan matka oman äänensä löytämiseksi.
Hän, kyyryssä kävelevä lapamato, joka ei koskaan nostanut katsettaan. Tuplazero, joka olisi saanut rauhassa sulautua luokan takaseinään ja kadota näkyvistä ilman, että kukaan edes huomaisi. Hän, joka väisteli anteeksipyydellen jopa pihalla pyöriviä puunlehtiä ja jonka itsetunto oli niin mitätön, että se olisi mahtunut tulitikkuaskiin. Miten sellainen hylkiö voisi yhtäkkiä avata suunsa? (s. 27)
Usva on jätetty kokonaan porukan ulkopuolella ja hänen itsetuntonsa poljettu maan rakoseen, vain koska hänelle eläimet ovat tärkeämpiä kuin viimeisin trendin mukainen kynsilakka. Hän käyttää kirpparivaatteitta ja viettää kaiken vapaa-aikansa äidin ja isosisko Unnan kanssa loukuttamalla kissoja ja hoitamalla kotoa löytyvää suoranaista eläintarhaa, sillä heillä on aasi, hevonen, possuja, kanoja, kaneja sekä koiria, jotka on tavalla tai toisella pelatettu, ja toki niitä kissoja. Lisäksi he pitävät huolta villieläimistäkin.
Usvasta tuntui, että äiti oli hautautua taakkansa alle. Maailma oli täynnä pelastettavia eläimiä, loukutettavia kissoja ja oman onnensa nojaan jätettyjä eläinpoloja. (s. 12)
Kirjalla on monta tärkeää sanomaa, mutta osa niistä hautautuu hieman toisteisuuden ja ärhäkän Unnan sanomisten alle, "makkara on murha". Nämä teemat ovat kuitenkin erittäin tärkeitä ja kirja voi ollakin hyvä herättelemään ajatuksia, jos aiheisiin ei ole koskaan aiemmin törmännyt.
- älä ota kesäkissaa, lemmikkiin tulee sitoutua myös sen pentuajan jälkeen
- älä hylkää kissaa luontoon tai lopeta tervettä eläintä, vaan etsi sille uusi koti tai luovuta se jollekin järjestölle
- adoptoi koditon kissa sen sijaan, että ostaisit pennun
- mieti, kannattaako syödä niin paljon lihaa, jonka tuottaminen lisää eläinten kärsimystä
- turkistarhaaminen tulisi kieltää
- älä osta pikamuotia eli halpoja, heikkolaatuisia ja nopeasti ohimenevän muotiilmiön mukaisia vaatteita, jotka kuluttavat tuhansia litroja juomakelpoista vettä/vaate, vaan suosi kirppareita ja kierrättämistä
- (koulu)kiusaaminen on todella julmaa ja jättää syvät arvet, mieti siis tarkkaan, mitä sanot muille kasvotusten tai somessa
Usva olisi halunnut mennä kuvaukseen kirpputorin vaateosastolta löytyneessä paidassa, mutta ongelman muodostivat jälleen kerran luokan tytöt. -- hänen muista poikkeavaa asuvalintaansa oli kritisoitu ankarasti Jennan ja muiden tyttöjen toimesta. (s. 41)
En lainkaan arvosta takakannen kuvailua Usvasta, "kissanpissalta haiseva kummajainen", sillä missään kohtaa teosta ei löydy tuollaista lausahdusta. Eivät edes kiusaajat käyttäneet hänestä näin julmaa nimitystä, monia muita kylläkin. Usvaa kuvataan pitkin tarinaa ylipainoiseksi (virtahevon nielaissut karkkikeppien vieressä, hammastikkujen sekaan pyörähtänyt petankkipallo), mutta en ole aivan varma, pitääkö hän vain itse itseään luokkansa tyttöjä isompikokoisena.
Usva ei halunnut syödä lihaa. Hän olisi mieluummin vaikka työntänyt nuppineulan varpaansa kynnen alle ja potkinut sitä seinään, kuin syönyt lihaa. -- Eläimet olivat hänen ystäviään. Ne olivat persoonallisia ja tunteikkaita otuksia, joiden ei Usvan mielestä pitäisi päätyä lautaselle kenenkään ruoaksi. -- ilman lihaakin pärjäsi (s. 24-25)
Ahon kieli on ihastuttavan värikästä ja hän käyttää ilmaisuja, joihin harvemmin törmää, kuten kielipuoli, jonka kohtasin jo uudelleen parhaillaan lukemassani, Nelli Hietalan Kielillä puhumisen taidossa. Töppötassu kissoista puhuttaessa ja paahtuvan popcornin tavoin pomppivat marsut olivat vallan söpöjä. Erityisesti tyttöjen äidin uusi miesystävä Ii-Pee käyttää luovaa kieltä, kuten "houlimouli", "tsili kon karmeeta ja kuokkamoolea" ja "dalmatimaalainen". Huomasin kirjailijan käyttäneen Ylen kuuden vuoden takaista artikkelia sienten nimistä, sillä mainituista liki jokainen löytyi kirjasta. Toki kaikille lukijoille tällainen kielellä leikittely ei ole kaikkein mielekkäintä tai helpointa lukea.
 |
| Rapsutelin viime kesänä Kuopiossa kotieläinpihassa Arska-possua. Usvalla on kirjassa kaverinaan Hiski-niminen minipossu, joka sekin nauttii rapsutuksista. |
Isällä oli ollut paljon suuria suunnitelmia Onnenpesän varalle vuosiksi eteenpäin. Ainoa asia, mikä ei kuulut isän suunnitelmiin, oli kuolema. (s. 74)
Isosisko Unna on Usvaa radikaalimpi. Hän osallistuu turkistarhauksen vastaisiin mielenosoituksiin ja kritisoi kovaäänisesti äidin uuden poikaystävän lihansyöntiä. Unna pääsee ääneen jatko-osassa Puunhalaaja, joka löytyy jo lukupinosta ja tulen sen varmaankin lukemaan heinäkuussa. Todella kauniit kannet myös tällä kaksikolla! On sääli, jos nämä kirjat jäävät lukematta esimerkiksi sen takia, että ovat ilmestyneen pieneltä kustantamolta.
Harmittavan vähäiselle huomiolle kirjasomessa jäänyt Loukuttaja oli minulle vahva lukukokemus, sillä olen itsekin ollut koko peruskoulun ajan koulukiusattu, isäni kuoli, kun oli kahdeksannella luokalla ja eläinten hyvinvointi on minullekin tärkeää. Kaikki perheeni kissat (siskojeni kissat mukaan lukien) ovat olleet rescueita.
Arvosana:
Takakannesta:
Usva on luokan hyljeksitty, kissanpissalta haiseva kummajainen, joka vapaa-ajallaan haluaa mieluummin loukuttaa pakkasessa värjötteleviä kulkukissoja, kuin osallistua luokan rientoihin. Hän haluaisi palavasti puhua eläinten oikeuksista eläinsuojeluneuvojana toimivan, löytöeläintaloa pyörittävän äitinsä tavoin, mutta häneltä puuttuu rohkeus sanoa epäkohdista ääneen. Hän tietää, että jos hän koulussa avaisi suunsa kertoakseen Jennalle ja luokan muille tytöille mielipiteensä näiden huonosta lemmikkien kohtelusta, saisi hän koko luokan ivat päälleen. Koulun ruokalassa hän katsoo surullisena, kun muut syövät lihaa. Hän haluaisi kertoa kaikille, millaisissa oloissa tuotantoeläimet joutuvat elämään.
Usva ihailee isosiskoaan Unnaa, muiden mielipiteistä vähät välittävää aktivistia, joka luontoa ja eläimiä suojellakseen ja niiden kaltoinkohtelulle huomiota saadakseen on valmis vaikka köyttämään itsensä kettingillä puuhun tai turkistarhan oveen. Usvan isäpuoli Ii-Pee yrittää valaa arkaan tyttöön itseluottamusta puujalkavitseillään ja rennolla elämänasenteellaan.
Usvan rohkeus ja ääni ovat kadoksissa, kunnes eteen tulee tilanteita, jotka pakottavat hänet avaamaan suunsa ja pihisemään ilmoille mielipiteensä. Siitä rohkaistuneena hän puuttuu Jennan eläinten kohteluun ja huomaa löytäneensä sen, mikä on piilotellut aivan liian kauan syvällä hänen sisuksissaan - oman äänensä.
