Yöpöydän kirjat

tiistai 3. maaliskuuta 2020

Helmikuun luetut + Ilmoittaudu mukaan lukumaratonille (6.-8.3.2020)

Helmikuussa luin seitsemän kirjaa, 1928 sivua. Olen saanut paria kirjaa vaille kaikki viime vuonna luetut postattua blogiin, mutta helmikuun kirjoja ei täällä vielä ole. Tarkoituksena olisi kuitenkin saada postaussumaa purettua lähiaikoina - paljon luettavaa ja lukusuosituksia siis tulossa!

Kuukauteen mahtui kaikenlaista. Ystävänpäivänä lukumaratoonattiin. 14.2. vietin aikaa puolisoni kanssa ja kävimme syömässä ulkona, sillä menimme kihloihin 10 vuotta sitten (ja naimisissakin niistä ollaan ehdity olla jo neljä). Vetämäni lukupiiri aktivoitui jälleen. Pidimme viime syksyn ajan taukoa ja tapasimme helmikuussa kahden kirjan voimin. Tammikuun lukupiiriteoksena oli Rainbow Rowellin Eleanor & Park ja helmikuun kirjana Judith Kerrin Kun Hitler varasti vaaleanpunaisen kanin. Maaliskuun lukupiirikirjana luvassa Maja Lunden Sininen.

Tein myös hyviä löytöjä kirpparilta, erityisesti hienoa oli löytää toukokuussa lukupiirissä käsiteltävä Colin Greenlandin Harmin tiellä ja Melissa Marrin ihanan keiju-sarjan kolmas osa Fragile Eternity. Sarjasta suomennettiin harmillisesti vain kaksi ensimmäistä osaa. Instagram on juminut nyt pari päivää, enkä ole hamillisesti saanut päivitettyä kuvia sinne. Jospa saisin sen pian toiminaan.

Viime sunnuntaina äänestettiin kirjabloggaajien vuoden 2019 parhaat kirjat, Blogistanian Finlandian sai Pajtim Statovcin Bolla, Globalian Margaret Atwoodin Testamentit Kuopuksen Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli ja Tiedon Matilda Gustavssonin Yhdeksästoista jäsen.

Uusin Tähtivaeltaja eli 1/2020 ilmestyi ja siinä on kaksi arvosteluani, Ilkka Auerin Kymnaasi ja Leigh Bardugon Varjo ja riipus. Seuraavaa lehteä varten lukupinossani odottavat jo Magdalena Hain Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen sekä Susanna Hynysen ja Dess Terentjevan Neonkaupunki. Lisäksi olen kirjoittamassa Nörttitytöille parhaillaan lukemastani Kassandra Montagin esikoisesta Tulvan jälkeen. Maaliskuussa on lisäksi luvassa ainakin Minna Canth -lukuhaaste (#minullaoncanthia) ja Mulanin ensi-ilta 25.3.

Parhaat lukuhetket vietin Vuokko Hurmeen Huimaa-trilogian toisen osan Kaipaus parissa. Myös Sari Luhtasen Isadella-sarjan toinen osa Sydän murskana oli samaa koukuttavaa tyyliä kuin ensimmäinenkin oli. Lisäksi voin suositella lukemaan lukupiiriteoksena olleen Kun Hitler varasti vaaleanpunaisen kanin, joka on hieno kuvaus siitä, kun natsit nousivat valtaan 1930-luvulla ja pakolaisuudesta lapsen silmin. Ajaton ja ajankohtainen kirja siis.

Kaikki helmikuussa luetut:

Julie Murphy: Dumplin

Anniina Mikama: Huijarin oppipoika

Judith Kerr: Kun Hitler varasti vaaleanpunaisen kanin

Sari Luhtanen: Isadella - Sydän murskana

Max Brallier & Douglas Holgate: Maailman viimeiset tyypit - Painajaiskuningas

Vuokko Hurme: Kaipaus

Magdalena Hai: Haiseva käsi

Maaliskuun lukupino:

Minna Canth: Hanna
Elly Griffiths: Aavekentät
Magdalena Hai: Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniitutakaiseen
Susanna Hynynen & Dess Terentjeva: Neonkaupunki
Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki
Maja Lunde: Sininen
Max Porter: Lanny
Nora Roberts: Viimeinen taistelu

Huomasin maaliskuun lukupinoa kasatessani, että olen onnistunut taas hamstraamaan vähän liikaa luettavaa. Tämä havainto herätti sitten ajatuksen siitä, että voisin pitää lukumaratonin.

Lukumaraton tapahtuu siis jo tulevana viikonloppuna 6.-8.3.2020. Ilmoittaudu mukaan tämän postauksen kommenteissa. Alla vielä muistutuksena lukumaratonin säännöt.

Maratonilla luetaan 24 tunnin ajan. Voit pitää taukoja (kuten syödä ja nukkua), mutta ne lasketaan mukaan kokonaisaikaan.
Lukea saa mitä vain, esimerkiksi romaaneja, novelleja, runoja, näytelmiä, lastenkirjallisuutta, tietoteoksia, sarjakuvaa tai äänikirjoja. Kirjaa ylös lukemasi teokset ja niiden sivumäärä, äänikirjoista kuunneltu aika.
Maratonista voi halutessaan blogata etukäteen, päivittää kuulumisia sen kuluessa ja tehdä koosteen jälkikäteen. Voit esitellä lukupinoa, kertoa tunnelmista, uusista ideoista ja hyvistä lukuvinkeistä blogissa tai esimerkiksi Instagramissa.
Maratonin lopuksi ilmoita lukemasi teokset, sivumäärä ja/tai kuunneltu aika tai linkitä oma koosteesi 9.2. julkaistavaan maratonia kokoavaan postaukseen tässä blogissa.
Voit osallistua myös ilman blogia (kuten Instagramissa tai Twitterissä) ja ilmoittaa loppufiilikset, luetut kirjat ja sivumäärät kommenteissa.
Maratonin tunnisteena on somessa #lukumaraton ja maratonpostauksissa voi käyttää tässä postauksessa olevaa kuvaa.

Maratonilla mukana:

maanantai 2. maaliskuuta 2020

Blogistanian Kuopus 2019 - Äänestyksen tulokset

Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli on kirjabloggaajien valinta vuoden 2019 parhaaksi lasten- ja nuortenkirjaksi.

Suomalaiset kirjabloggaajat valitsivat vuoden 2019 parhaat lasten- ja nuortenkirjat verkkoäänestyksellä 1.3.2020. Blogistanian Kuopus -palkinnon voitti Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli (WSOY). Toiseksi tulivat jaetulla pistesijoituksella Elizabeth Acevedon Runoilija X (Karisto, suom. Leena Ojalatva) ja Maja Lunden Lumisisko (Kustantamo S&S, suom. Katriina Huttunen, kuvitus: Lisa Aisato).

Blogistanian Kuopus -palkinto jaetaan kahdeksatta kertaa. Kirjabloggaajat äänestivät blogeissaan suosikkinsa vuonna 2019 julkaistuista suomen-, ruotsin- ja saamenkielisistä sekä näille kielille käännetyistä lasten- ja nuortenkirjoista. Äänestykseen osallistui 14 kirjabloggaajaa. Ääniä annettiin kaikkiaan 29 teokselle.

Blogistanian kirjallisuuspalkintojen jakotilaisuus järjestetään Kuopion kaupunginkirjastolla perjantaina 20.3.2020 klo 17:00 Kirjailijayhdistysten Talvipäivien avajaisissa.

Blogistanian Finlandia tulokset Amman lukuhetki -blogissa

Blogistanian Globalian tulokset Todella vaiheessa -blogissa

Blogistanian Tiedon tulokset Kirjamies -blogissa

Otteita kirjabloggaajien arvioista

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli

"Rasi-Koskinen on onnistunut punomaan kirjaansa kunnianhimoisen juonen, joka avautuu kerros kerrokselta, ripottelee sopivasti vihjeitä matkan varrelle ja yllättää yhä uudestaan."

- Kirjaluotsi

"Kun pääsin tarinan imuun, se vei minut pyörremyrskyn tavoin mukanaan."

- Kirjasähkökäyrä

Elizabeth Acevedo: Runoilija X

"Runoilija X -- on hyvin voimakas nuoren naisen kannanotto ryyditettynä metoo-hengellä ja oman ajattelun merkityksellä."

- Kirjapöllön huhuiluja

"Xiomaran tarina vie mukanaan, kerronta on rentoa ja kuvailevaa."

- Yöpöydän kirjat

Maja Lunde & Lisa Aisato: Lumisisko

"Lumisisko on kaunis tarina perheestä, jota on kohdannut musertava suru. -- Uskon, että surun keskellä elävälle perheelle tarina tuo lohtua ja auttaa lapsia vaikeassa tilanteessa. Lisa Aisaton kuvitus on lumoavan kaunista ja mielikuvitusta ruokkivaa."

- Kirja vieköön!

"Ihmeellinen, upea, taianomainen, jännittävä ja pakahduttavan surullinen. -- En muista, milloin viimeksi olisin lukenut mitään näin kaunista, mutta samaan aikaan niin surullista kirjaa."

- Luetaanko tämä?

Muut ääniä saaneet kirjat:

Tomi Adeyemi: Veren ja luun lapset

Emelie Andrén ja Salla Savolainen: Eeron traktorikoulu

Holly Bourne: Niin käy vain elokuvissa

Lena Frölander-Ulf: Nelson Tiikeritassu

Kaisa Happonen & Joonas Utti: Piste

Emmi Jäkkö & Aleksis Salusjärvi (toim.): Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille)

Pauli Kallio & Juliana Hyrri: Kalle, pallo ja sello

Satu Kettunen: Mörköjuhlat

Katri Kirkkopelto: Lintu Sininen

Siri Kolu: Villitalo

Janne Kukkonen: Voro 2 - Tulikiven armeija

Noora Kunnas: Salmanterin Terttu ja minimerirosvot

Kirsti Kuronen: Kerro minulle kaunis sana

Kirsti Kuronen: Merikki

Hannele Lampela: Prinsessa Pikkiriikki ja huutava vääryys

Elina Lappalainen & Ilona Partanen: Ihmeellinen Minna ja suomalaiset supernaiset

Johanna Lestelä: Tuikun tärkeä tehtävä

Hilkka Liitsola: Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka

Sari Luhtanen: Isadella - Sydän kylmänä

Anniina Mikama: Huijarin oppipoika

Kimmo Ohtonen: Ikimaa – Kuiskaajien kilta

Henna Ryynänen: Jouluinen Myry

Saija Saarni: Kiviä taskussa

Isabel Thomas & Marianna Madriz: Pieni opas suureen elämään - Stephen Hawking

Jessica Townsend: Meinioseppä - Morriganin kutsumus

Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Ellen! - Taiteilija Ellen Thesleffin elämä ja villit värit

sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

Ääneni vuoden 2019 Blogistanian kirjallisuuspalkintojen äänestyksessä

Blogistanian Globalia

Agustina Bazterrica: Rotukarja (Like, suom. Einari Aaltonen), 3 pistettä
Ørjan Nordhus Karlsson: Yön ja päivän välissä (Like, suom. Aino Ahonen), 2 pistettä
Nora Roberts: Toinen koitos (Gummerus, suom. Lauri Sallamo & Heidi Tihveröinen), 1 piste

Blogistanian Kuopus

Elizabeth Acevedo: Runoilija X (Karisto, suom. Leena Ojalatva), 3 pistettä
Tomi Adeyemi: Veren ja luun lapset (Otava, suom. Outi Järvinen), 2 pistettä
Jessica Townsend: Meinioseppä - Morriganin kutsumus (Otava, suom. Jaana Kapari-Jatta), 1 piste

lauantai 29. helmikuuta 2020

J.K. Rowling & Jim Kay: Harry Potter ja liekehtivä pikari

"Dumbledore otti lippaan sisältä ison karkeatekoisen puupikarin. Se olisi ollut aivan mitättömän näköinen, jollei se olisi ollut piripintaan täynnä leimuavia sinivalkeita liekkejä."

Arvostelukappale

J.K. Rowlingin luoma velhomaailma ei ollut aluksi suosikkejani, sillä törmäsin Harry Potterin nimeen joka paikassa. Blogiani pitkään lukeneet sattavat tietääkin, etten pidä yleensä paljon hehkutetuista kirjoista sekä taustatarinan, kuinka minusta tuli Pottereiden lukija - mutta kerrataanpa uusien lukijoiden varalta.

Harry oli heidän taloonsa yhtä tervetullut kuin homesieni. (s. 14)

Sarjassa ehti ilmestyä kolme osaa suomeksi, ennen kuin itse tutustuin Harryyn, mikä sekin tapahtui vanhimman isosiskoni sinnikkyyden ansioista. Hän on peruskoulun ensimmäisten luokkien opettaja ja tuntee hyvin lastenkirjallisuuden, minkä lisäksi hän perheeni muiden jäsenten tapaan innokas lukutoukka. Kun kerroin hänelle, etten ollut lukenut Pottereita, enkä oikein haluakaan, hän eräällä kahdeksannen luokan lomallani luonaan vieraillessaan istutti minut olohuoneen sohvalle, antoi ensimmäisen kirjan käteeni ja avasi sen pyytäen lukemaan edes enimmäisen sivun.

No, eihän sen perusteella voinut vielä mitään sanoa, niinpä luin vähän pidemmälle. Ja sille tielle jäin. Odottelinkin jo sitten innokkaana neljännen osan ilmestymistä ja sain sen kesällä 2001 lahjaksi toiselta isosiskoltani, oltuani lastenvanhtina hänen esikoiselleen, hänen itsensä ollessa synnyttämässä kummipoikaani. Kävin rippikoulun vain vähän ennen kastejuhlaa, vaikka en uskovainen olekaan. Se nyt vain sattui olemaan perheen tapa ja sainhan olla kesäleirillä samanikäisten nuorten kanssa.

Liekehtivään pikariin liittyy siis vahva tunnesiden ja kirja toimii joka lukukerralla. Tämä oli varmaan jo järjestyksessään 12. kerta, kun luin teoksen (en ole aivan varma, menin jossain vaiheessa sekaisin laskuissa, ollaan kuitenkin helposti yli kymmennessä lukukerrassa). Luin kirjan edellisen kerran 2016 ja postaus siitä löytyy täältä. Teoksen kuvitettu versio oli yksi kirjavuoteni 2019 odotetuimmista uutuuksista ja se tulee aina olemaan kirjahyllyni aarre. Olen lukenut myös kolme aiempaa kuvitettua versiota. Ne lainasin kirjastosta, mutten niistä tullut kirjoittaneeksi blogiin.

Mutta nyt hänen edessään seisoi lyhyt ja kiukkuinen velho, joka kieltäytyi suoralta kädeltä uskomasta että hänen viihtyisään ja säntilliseen maailmaansa voisi tulla särö - kieltäytyi uskomasta että Voldemort olisi voinut nousta taas. (s. 435)

Jokaisella lukukerralla kirjassa keskittyy eri asioihin, tunnelma on siis aina yksilöllinen. Tällä kertaa luennassa yhdistin Kuolonsyöjät ja äärioikeiston nousun, mikä antoi paljon synkempiä sävyjä kirjalle kuin koskaan aikaisemmin. Etenkin kun loppupuolella pimeyden lordin uutta tulemista kyseenalaistettiin paljon. Myös lehdistön sananvapaus ja fake news -ilmiö nousivat voimakkaammin esille reaalimaailman viimeaikaisten tapahtumien valossa. Jästilehdistäkin kun löytyy useampia Rita Luodikon oppikunnan kannattajia.

P.S. toivottavasti liimasimme tarpeeksi postimerkkejä.

--

Harryn oli vaikea pidätellä naurua. Kuori oli ääriään myöten täynnä postimerkkejä, lukuun ottamatta etupuolelle jätettyä neliötuumaa, johon oli piirreetty pienellä käsialalla Dursleyn osoite. (s. 20-21)

Toisin kuin kolmessa aikaisemmassa Potterissa, vaikka kirja käytännössä alkaa huispauksen maailmamestaruuskisoista. ei tässä kouluvuoden aikana ole lainkaan tupien välistä huispausta, velhomaailman keskeistä urheilulajia. Tylypahkassa, noitien ja velhojen koulussa nimitäin järjestetään pitkän tauon jälkeen kolmivehoturnajaiset. Linnaan saapuu kahden muun eurooppalaisen taikakoulun opiskelijoita ja jokaista koulua edustaa yksi oppilas. Mutta kuinka ollakaan, omituisten juonenkäänteiden myötä myös Harry päätyy kilpailijaksi.

Harry yritti olla ajattelematta murjottavaa Myrttiä syöksymässä putkea pitkin pytyn sisällön kera. (s. 291)

Harmilliseti kuvia oli vähän vähemmän kuin toivoin (etenkin lukujen aluissa oli kuvitus hyvinkin pelkistettyä aiempaan verrattuna) ja pari mielestäni hieman outoa kuvitusvalintaa oli päätynyt teokseen, kuten Dursleyden lentävä sähkötakka. Moni koko aukeaman kuva puolestaan oli sitten sitäkin onnistuneempia. Niihin täytyy palata uudelleen ja käydä läpi pienintäkin yksityiskohtaa myöden.

Pidin todella paljon Jim Kayn näkemyksestä Viktor Krumin, Cedric Diggoryn ja Draco Malfoyn suhteen. Harry itse ei aina ollut ihan edukseen kuvissa, vaan onnistui näyttämään todella epäilyttävältä. Hermionea en puolestaan voi kuvitella kuin Emma Watsonin näköisenä, mutta Kayn versio Hermionesta on kuitenkin paljon armollisempi kuin Mika Launiksen tai edes Rowlingin itsensäkään.

Rowlingista puheenollen, lukuintoni hänen teoksiaan kohtaan sai pahan kolauksen kirjailijan twiitattua tranfobisesti. Onkin sen jälkeen ollut hieman vaikeaa kokea olevansa Korpinkynsi tai erottaa kirjailijan persoonaa teoksistaan. Pottereiden ihanin puoli kun yleisesti tunnustaen on ollut se suvaitsevaisuus, jota erikoisemmatkin persoonat kokevat, vaikka mm. Luna ja Neville joutuvatkin silmätikuiksi.

"Kuulkaa", Harry sanoi lujasti. -- "muutama nauru maistuisi kyllä. Meille kaikille maistuisi muutama nauru. Minusta tuntuu että ennen pitkää tarvitaan tavallista enemmän naurua." (s. 450)

Tästä kuprusta huolimatta, oli ihanaa palata taas Tylypahkaan ja taikamaailmaan. Odotan innolla seuraavaan kuvitettua osaa ja suosittelen kaikkia lukemaan Potterit myös kuvitettuina, vaikka tarina olisi jo läpeensä tuttu. Kuvat kun antavat aivan uutta pureskeltavaa tekstin ohessa.

Takakannesta:

Kolmivelhoturnajaiset kutsuvat!

Jim Kayn upeasti kuvittama neljäs Harry Potter -teos on täynnä taikaa.

"Koetuksia on kolme; ne ovat tasavälein kouluvuoden mittaan, ja niissä koetellaan ottelijoita monin eri tavoin... heidän taikataitojaan - urheuttaan - päättelykykyään - ja tietenkin kykyään pärjätä vaaratilanteissa."

Harry Potterin neljäntenä kouluvuonna Tylypahkan koulussa järjestetään kolmivelhoturnajaiset, joihin osallistuu oman koulun lisäksi kaksi muuta velhokoulua, Beauxbatons ja Durmstrang. Kustakin koulusta valitaan ottelija kolmeen rohkeutta, taitoa ja ajattelua mittaavaan koetukseen. Kolmen koulun nuoret velhot ja noidat seuraavat turnajaisia omia suosikkejaan kannustaen. Ottelupäivien välissä koulunkäynti jatkuu.

Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta, 451 sivua, Tammi 2019

Kuvittanut: Jim Kay

Alkuperäinen nimi: Harry Potter and the Goblet of Fire (2000)

Sarjassa ilmestyneet:

keskiviikko 26. helmikuuta 2020

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

"Minasta tuntui kuin hän olisi astunut kokonaan toiseen maailmaan,
unien ja taikuuden valtakuntaan."

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, Marko Suomen YA-haaste

Jostakin käsittämättömästä syystä Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras unohtui lukupinooni, kunnes vasta viime vuoden joulukuussa luin sen. Olin kyllä kuullut teoksesta todella monesta paikasta ja varsin ylistävään sävyyn. Esimerkiksi Hel-YA:ssa palkittiin teoksen kansi (Sami Saramäki) ja teoksen päähenkilöt Mina ja Tom äänestettiin parhaaksi pariksi. Ehkäpä tämä kaikki hype sai minut sitten siirtämään teoksen lukemista eteenpäin, usein kun kaikkien kehumat kirjat kasvattavat odotuksia liikaa ja sitten pettyy varmemmin.

Tämä oli kuitenkin kaikkien kehujensa arvoinen ja vielä vähän enemmänkin, sillä se nousi koko viime vuoden parhaiden lukukokemusten kärkeen. Voinkin siis ilomielin suositella tätä, vaikka sinulla olisikin kirjan suhteen varautunut asenne. Eikä kannata säikähtää siksikään, että olen kirjan liittänyt osaksi Scifi-lukuhaastettani, sillä teoksen tieteisfiktio on (enimmäkseen, spoilaamatta sisältöä) steampunkkia, mutta kirjassa on niin paljon enemmän kuin yhden genremäärittelyn alle voi laittaa.

Mina inhosi kenkiään enemmän kuin koskaan, kun niistä alkoi huoneen lämpimässä kohota tympeää hevosenlannan hajua. (s. 29)

Kirjan tapahtumapaikkana on 1800-luvun lopun Helsinki. Mikama on kuvannut miljöötä todella uskottavasti vaatteineen, tapoineen ja hajuineen. Myös keskustelu naisen asemasta nousee toistuvasti esiin, ainakin rivien väleissä. 16-vuotiaassa Minassa on jotain samaa itsepäisyyttä ja sisäistä voimaa kuin Minna Canthissa, esimerkiksi hän toivoo voivansa joskus jatkaa koulussa käymistä, vaikka vanhempien kuoltua hän onkin päätynyt asumaan luhistumaisillaan olevaan vajaan hökkelikylän perukoille, tunkion viereen ja elättämään itsensä näpistelemällä. Hän myös haaveilee matkustavansa Amerikkaan tai Afrikkaan tai oikeastaan ihan minne tahansa, pois.

Hän tapaa Tomin aivan sattumalta. Mies tulee ulos kellosepän liikkeestä ja Mina päättää käyttää katurotan taitojaan ja anastaa rikkaalta vaikuttavan miehen kellon - tai niin Mina aluksi luulee. Tom kuitenkin löytää hänen piilomajansa ja pyytää tyttöä tulemaan hänelle töihin. Mina, joka on rähjäisestä ulkoasustaan huolimatta hyvin kasvatettu nuori nainen, pitää miehen tarjousta aivan säädyttömänä, sillä miksi hieno herra palkkaisi apulaisekseen taskuvarkaan.

Miehen katse pysähtyi kojeeseen, jota Mina piti hämmentyneenä sormissaan kuin orava käpyä.

– Se on sydän, mies sanoi viimein. -- – Tuo, mitä neiti pitelee käsissään, on sydän.

– Eihän ole. Se on vain jonkun koneen pala, kellon tai höyrykoneen tai jonkun semmoisen sisältä.

– Eikö se ole sama asia? Ettekä usko, että koneellakin on oltava sydän? (s. 219)

Tom on taikuri, illusionisti, joka luo katsojiensa edessä uskomattomia tarinoita ja esittää temppuja, joiden ei pitäisi olla mahdollisia. Hän rakentaa koneita, jotka ovat aivan kuin eläviä. Vielä 1800-luvulla uskottiin eri tavalla taikuuteen. Nykyihmisen on vaikeampaa uskoa näkemäänsä kyseenalaistamatta, millä on niin hyvät kuin huonotkin puolensa. Moderni ihminen kun mietii aina, kuka on nukkemestari, joka liikuttelee lankoja kulisseissa.

Mikaman kieli on ällistyttävän ihanaa. Aivan liian harvoin pääsee lukemaan tällaista teosta, josta haluaisin kirjoittaa melkein kaiken muistikirjaani, sillä jokainen sana on kuin siemaus kalleinta viiniä. Nostan siis silinterihattuani (joka nököttää eteisen hattuhyllyllä) sinulle Anniina Mikama, lumosit minut sanoillasi.

– Väitin aiemmin, etten ole koskaan matkustanut, Mina sanoi silmäillen kirjahyllyjä. – Enkä minä olekaan. En muuten kuin kirjojen sivuilla.

– Mutta sehän onkin maailman nopein ja mukavin tapa matkustaa! sanoi Tom. – Avaat vain kirjan ja ryhdyt lukemaan, ja siinä samassa sinut on tempaistu jonnekin kauas omasta nojatuolistasi. Pääset kokemaan seikkailuja ja tutustumaan merkillisiin ihmisiin, joita et olisi koskaan tavannut oikeassa elämässä. Ja saatat päästä jopa sellaisiin paikkoihin, joissa yksikään toinen ihminen ei ole ennen käynyt. (s. 46)

Vasta lukemalla ymmärsin, miksi Goodreadsissa eräs lukija oli verrannut kirjaa yhteen 1980-luvun tieteis-toimintaelokuvaan. Kirjasta tulivat mieleen myös loistavat leffat The Illusionist ja The Prestige. On vaikeaa keksiä samankaltaisia kirjoja, mutta ainakin tämä on paljon parempi kuin monien kehuma Erin Morgensternin Yösirkus, joka oli minulle pettymys. Stephanie Garberin Caraval pääsee tunnelmissaan lähemmäksi (hyvä lukukokemus sekin, kannattaa lukea).

Mutta esimerkiksi samankaltaisia aineksia roboteista sisältävä Ian McEwanin Kaltaiseni koneet on niin huono, etten voi suositella sen lukemista kenellekään, sillä vaikka kirjan kuvaus antaakin olettaa jotain Black Mirrorin jakson kaltaista, älkää menkö halpaan (en ole edes jaksanut kirjoittaa vielä postausta siitä). Tomin rakentamista kojeista tulee mieleen myös joskus vuosia sitten kierrätyskeskukselta kesälomareissulla löytämäni Han Suyinin teos Lumoojatar, jota luin tuolloin, mutta jäi kesken (pitänee joskus lukea loppuun, mielikuviin jäänyt ihan positiivinen tunnelma).

Hänen kanssaan Mina oli lapsena harrastanut kuvitteluleikkiä -- He olivat matkustaneet monta kertaa maailman ympäri maaten vieretysten selällään nurmikolla ja katsellen taivasta, jolla ei ollut ääriä eikä rajaa. Illan hämärtyessä isä oli sytyttänyt tulen taikalyhdyn lamppuun ja heijastanut sillä Minan huoneen seinälle kuvia kaukaisten maiden kaupungeista, ihmisistä ja eläimistä. (s. 31)

Mikama on ripotellut vihjeitä tarinan loppupuolella tapahtuvista käänteistä jo todella varhaisessa vaiheessa kirjaa. Vasta kun kävin läpi tarralappuja, joilla olin lukiessani merkinnyt kauniit lauseet ja potentiaalisesti merkittävät kohdat, huomasin kuinka paljon lukijalle annetaan leivänmurusia pitkin tarinaa. Loppu ei siis tullut aivan yllättäen, vaan osasin jo kesken lukemisenkin alkaa muodostaa arvauksiani. Se ei kuitenkaan yhdään himmentänyt myöhempien juonenkäänteiden hohdetta, vaan ne olivat pikemminkin ilolla tervehdittyjä pilkahduksia, silmäniskuja kirjailijalta tarkkaavaiselle lukijalle.

Ah, harvan kirjan jälkeen tulee vastaavaa krapulaa kuin tämän luettuani. Onneksi joulukuussa luin toinen toistaan parempia kirjoja, niin ei tarvinnut tipahtaa näistä euforisista tunnelmista liian aikaisin. Tässä vaiheessa kun kirjoitan kirjasta blogiin, olen lukenut jo sarjan toisenkin osan, Huijarin oppipoka ja vaikka se ei ollutkaan aivan yhtä hengästyttävän hieno, se avasi paljon Tomin ja Professorin yhteisestä menneisyydestä (vaikka jäinkin kaipaamaan vielä lisää). Odotan malttamattomana, että trilogian viimeinen osa Tinasotamiehet ilmestyy melko tarkalleen kuukauden päästä. Suosittelenkin siis (myös aikuiskukijoille): lukekaa tämä kirja!

Eivät kaikki tarinat lopu siihen, kuinka "he elivät onnnellisina elämänsä loppuun asti". Mutta eihän tämä olekaan loppu. Tämä saattaa olla vasta alku. (s. 410)

Arvosana:

Takakannesta:

Mikä tahansa on mahdollista, jos sen vain osaa uneksia.

Mina asuu kadulla ja varastelee henkensä pitimiksi. Tom on nuori keksijä ja taikuri, jonka Ihmeiden teatteri lumoaa yleisönsä ilta illan jälkeen. Mina ja Tom kohtaavat Helsingissä talvella 1890. Ensi hetkestä lähtien heidän kohtalonsa tuntuvat kietoutuvan merkillisellä tavalla yhteen, ja pian Mina työskentelee Tomin taikashow'ssa, jossa mekaaniset koneet heräävät eloon. Molempien menneisyydessä on kuitenkin pahoja, selvittämättömiä asioita. He joutuvat juonittelun pyörteeseen ja ajojahtiin, josta he voivat selviytyä vain rohkeutensa avulla – muutama taikatemppu hihassaan.

Taikuri ja taskuvaras aloittaa maagisen trilogian täynnä silmänkääntötemppuja, romantiikkaa ja jännitystä. Toinen osa, Huijarin oppipoika, ilmestyy 2019.

411 sivua, WSOY 2018