torstai 30. huhtikuuta 2020

Vapun lukumaraton (päättynyt)

 
Koska pääsiäisen lukumaraton meni omalta osaltani vähän ohitse vietettyäni aikaa siskojeni ja heidän tyttäriensä kanssa videopuheluiden parissa, vapun lukumaratonin luotsaaminen tuli kuin tilauksesta. Koska tänä vuonna teema on "pysytään kotona", sopii lukumaraton sen kanssa loistavasti yhteen!
   
Maraton alkaa omalta osaltani 30.4. klo 21:00. Ensimmäinen kirja on Tuutikki Tolosen Agnes ja unien avain, jota jatkan sivulta 75. Alun perusteella pidän tästä enemmän kuin Mörkö-sarjasta. Todella vahvaa imua tarinassa. 
  
    ¨
1.5. Klo 0:00 Tartuin Torben Kuhlmannin kirjoittamaan ja upeasti kuvittamaan Edison - Kadonneen hiiriaarteen arvoitus lastenkirjaan. Se kertoo hiirinäkökulmasta suurten keksintöjen ajasta, jolloin hehkulamppu ja sukellusvene olivat vielä uusia asioita.

Klo 2:00 Nyt lukupinosta valikoitui pari vuotta sitten koulukirjastoissa työskennellessäni bongattu Jussa Lehtisen Lakkisakki - Pakkolasku.

 
2.5. klo 12:00 Eilen ei tullut paljoa luettua, joten päätin jatkaa maratoniani koko viikonlopun mittaiseksi. Lakkisakki oli ihan hauska kirja, mutta jokin sen kirjoitustyylissä ei täysin vienyt mukanaan ja lukeminen tökki. Lukupinossa odottelisi vielä Gunnm-mangan osat 6-9 ja pari kuvakirjaa (Sängynaluskansan seikkailuja Egyptissä ja Greta Thunbergiä). Ne aion lukea seuraavaksi jossakin järjestyksessä. Ensin kuitenkin ruokaa. Tulee kyllä paljon palautettavaa kirjastoon, sitten kun ne joskus taas aukeavat! (Siskolla loppuivat jo laitatut luettavat, niin lähetin hänelle care packagen eli paljon tuoretta luettavaa.)

Klo 16:00 Valitsin lukupinosta Ella Brigatin kuvakirjan Sängynaluskansa Egyptissä. Tämä kiinnostavaa kovasti siksikin, että olen opiskellut muutaman vuoden arkeologiaa yliopistossa.

Klo 16:30 Sängynaluskansa Egyptissä oli hienoinen pettymys. Sen värimaailma oli vaisu ja siinä oli vähiten historiallisia faktoja. Seuraavaksi Rohkea tyttö ja jättiläiset.

Klo 17:00 Olipas Rohkea tyttö ja jättiläiset ihanan toiveikas toiveikas satu luonnon puolesta, päähenkilönään Greta Thunberg. Seuraavaksi luettavana Gunnm 6: Tie vapauteen. 
 
3.5. Lukumaraton päättyy. Luin vielä Gunnm 7: Panssarimorsian -mangan. Maratonin lopulliseksi saldoksi kertyi 824 sivua. Tällä kertaa oli pieniä vaikeuksia keskittyä lukemiseen, mutta sain silti luettua kirjaston lainojen pinoa matalammaksi, niin kuin oli tarkoitus.
   
  

tiistai 28. huhtikuuta 2020

Thomas Taylor: Malamanteri

"Aaverannan tapaisessa paikassa tarut voivat joskus pikkuisen... puraista."
  
   
Arvostelukappale
  
Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta
    
Thomas Taylor on tuttu nimi ainakin niille, jotka ovat lukeneet Harry Pottereita englanniksi, hän kun on kuvittanut sarjan yhden ja ehkä tunnetuimman version. Hän kertoo Malamanterin kiitoksissa, että hänelle oli aina sanottu, että koska hän on hyvä piirtämään tulee hänen keskittyä siihen ja unohtaa haaveet kirjailijan urasta. Mies kuitenkin halusi yrittää ja lasten kuvakirjojen kautta hän pääsi kokeilmaan tatojaan. Ja tässä nyt olaan. Malamanteri on mukaansa tempaava lasten seikkailuromaani 9-99-vuotiaille (takakannen mukaan) pakkasen puraisemasta satamakaupungista, jossa tarut ovat totta.
 
Ajattelet ehkä, ettei kalaihmisiä voi olla olemassa. -- Tämä kertomus ei ehkä ole sinulle. Voisit oikeastaan tehdä itsellesi palveluksen ja lopettaa lukemisen tähän. Pane kirja kiinni ja lukitse se vanhaan peltirasiaan. Kääri rasian ympärille raskasta kettinkiä ja heitä se kävelylaiturilta mereen. unohda koskaan kuulleesikan Aaverannasta. (s. 10)
  
Vertailua Pottereihin ei tokikaan voi täysin välttää, etenkään tuon taustatiedon takia - lisäksi suomentaja on sama kuin Pottereilla eli Jaana Kapari-Jatta. Malamanterissa on kuitenkin oma, täyteläinen maailmansa. Pidin erityisen paljon Aaverannan kaupungin monikerroksellisuudesta. Pienistä vihjeistä päätelleen kirja tapahtuu nykyajassa, mutta sitä on välillä vaikea muistaa. Minulle miljöö maalautuikin hyvin 1930-lukulaisena (esimerkiksi lady Krakenin kameraluna), sillä suurimmat ajoittavat tekijät olivat pari löydettyä Pokémon-korttia ja maininta, että ensimmäisestä maailmasodasta on enemmän kuin 100 vuotta aikaa. 
    
"Tämä on outo kaupunki", Orvokki sanoo hämmästyneellä äänellä. "Outo, mutta ihana." (s. 208)
   
Tämä historiallinen tunnelma palvelee loistavasti tarinaa, sillä päähenkilö, hotelli Vanhan Nautiluksen löytötavaratoimistoa hoitava 12-vuotias Herbert Sitrus on orpo, joka löydettiin pikkulapsena rannalta sitruunalaatikossa muistinsa menettäneenä. Koko kaupunki adoptoi hänet omakseen. Lisäksi huurteisten katujen varsilla on niin rantalöytöjä (kuten meripihkaa, simpukoita, merilasia ja ajopuuta) myyvä kauppa kuin maailman ihanin kirja-apteekki. 
  
"Tiedäthän, miten ihmiset käyvät lääkärillä saadakseen lääkemääräyksen?"sanon. "No, tämä on sama asia, mutta kirjoilla. Tarinat ovat ikään kuin lääkettä." (s. 54)
  
Jenny Hanniverin omistamassa kaupassa on ikivanha kapistus: silinterihattuinen merenapina (apinan yläruumis ja kalan alaruumis), joka kirjoittaa vanhalla kirjoituskoneella reseptin kirjasta, jota et välttämättä etsi, mutta jonka tarvitset. Tahtoisin niin kovasti käydä tuossa maagisessa paikassa, jossa on kaiken lisäksi myös puhuva kissa! 
   
"Maailman ainokainen kirja-apteekki", rouva Hanniver sanoo. -- "Kirjasto lainaa sinulle haluamasi kirjan, kun taas kirjakauppa myy sen maksua vastaan. Täällä kuitenkin kirja valitse sinut." (s. 60)
   
Tarina alkaa siitä, kun Herbien toimistoon tulee pörrötukkainen tyttö, joka etsii piilopaikkaa, sillä häntä ajaa takaa outo mies. Tyttö on 12-vuotias Orvokki Parma, mutta sitä Herbie ei vielä tiedä. Eikä sitä, millaisiin seikkailuihin tuo kissamaisesti liikkuva nuori nainen hänet saakaan houkuteltua mukaansa. 
  
No niin, olet varmaan jo ehtinyt päätellä, etten ole Äkkiä, Herbie. Hyppää! -tyyppiä. Tai siis eihän löytötavaratoimiston hoitajan arjessa ole kovin paljon tarvetta hyppelyille ja huutomerkeille. Mutta Orvokki on muuttanut kaiken. (s. 113)
  
Malamanterin lukukokemus oli jännittävä sekoitus nostalgiaa ja uuteen maailmaan tutustumista. Siinä olio paljon kohtia, jotka tuntuivat kuin olisin lukenut jotain tuttua, mutta ensimmäistä kertaa. Tämän tunteen herättävät kitjat ovatkin aina ihan parhaita. Tässä kun oli vieläpä sellainen mailma ja hahmot, joista en arvannut yhtikäs mitään etukäteen.
  
"Parhaiten saa tietää, mitä kirjassa kerrotaan, kun lukee sen" (s. 90)
  
Pidin suomennoksesta todella paljon, vaikka siinä onkin muutamia haastavia sanoja nuorimmille lukijoille kuten monoliitti, puoshaka, koproliitti, folkloristiikka, kryptozoologia, ja astrakaanihattu (viimeisimmästä ei minullakaan ollut mitään havaintoa). 
   
Ilmeisesti kirjassa oli karttakin (meni kyllä minulta aivan ohitse tarinaa ahmiessani), joka mainitaan Oi mutsi mutsi -blogissa. Onneksi löysin kartan netistä. Odotan jo malttamattomasti syksyllä ilmestyvää jatko-osaa Gargantis. Ihanaa löytää uusi, kiehtova maailma!
    
"Mitä nyt tapahtuu?" Orvokki sanoo. "Tarina taisi päättyä tähän." 
"Niin", sanon olkiani kohauttaen. "Tai se saattoi vasta alkaa tästä." (s. 297)

Arvosana:
         
Takakannesta:
Kun mahdoton on mahdollista!

Malamanteri aloittaa trilogian, tarina-aarrearkun, jossa salaisuudet ja legendat huuhtoutuvat unohtumattoman merenrantakylän rannoille. Siellä monet vannovat nähneensä mystisen kiehtovan merihirviö malamanterin…

Herbert Lemon on Hotelli Nautiluksen löytötavarapisteen hoitaja. Aina ei ole helppoa palauttaa hukattuja tavaroita oikeille omistajille ja erityisen vaikeaa se on silloin, kun kadonnut on ihminen. Kun Violet Parma ilmestyy etsimään hotellista kaksitoista vuotta aiemmin kadonneita vanhempiaan, lapset lähtevät kiehtovalle arvoitusten polulle, joka ei väistä merihirviö malamanteria.

Mikä on tämä tarujen olento, joka vetää puoleensa ihmisiä ja joka voi toteuttaa toiveita? Ja mikä on silloin vaihtokaupan hinta?

9–99-vuotiaille suunnatun sarjan on suomentanut sanataituri Jaana Kapari-Jatta. Malamanterin hiukan nyrjähtäneessä maailmassa yhdistyvät Tim Burtonin ja Wes Andersonin elokuvien goottinen ja veikeä vire. Sen tunnelmasta ei haluaisi palata takaisin.
   
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta, 298 sivua, WSOY 2020

Alkuperäinen nimi: Malamander (2019)
   
Kirja on luettu myös täällä: Oi mutsi mutsi, Lukuhirmu Hertta
  
Samankaltaista luettavaa: Jessica Townsend: Nevermoor - Morrignin koetukset ja Meinioseppä -  Morriganin kohtalo, Mila Teräs: Kadonnut kaupunki, Hanna Kauppinen: Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut, Helen Dunmore: Ingo-sarja

lauantai 25. huhtikuuta 2020

Vapun lukumaraton (30.4.-3.5.2020)

Vappuna lukumaratoonataan! 
  
Edellinen lukumaraton järjestettiin pääsiäisenä (10.-13.4.) Kirjaimia -blogissa, mutta omalta osaltani se meni hieman laihanpuoleisesti, enkä tehnyt lukemisestani edes blogiin merkintää. 
  
Sen  sijaan vietin aikaa siskojeni ja heidän tytärtensä kanssa videopuhelun muodossa. Jos tuo edellinen maraton meni ohitse tai haluat muuten vain ottaa osaa lukutempaukseen, nyt on siihen oiva tilaisuus.
  
Jos kiinnostuit, kommentoi osallistumisestasi alle!
    
Maratonin säännöt ovat hyvin yksinkertaiset: sen aikana luetaan (yleensä) 24 tunnin ajan itselle sopivimpana yhtäkestoisena spruttina maraton-päivämäärien aikana. Voit luonnollisesti pitää taukoja (kuten syödä ja nukkua), mutta ne lasketaan mukaan kokonaisaikaan. 
   
Lukea saa mitä vain, esimerkiksi romaaneja, novelleja, runoja, näytelmiä, lastenkirjallisuutta, tietoteoksia, sarjakuvaa tai äänikirjoja. Kirjaa ylös lukemasi teokset ja niiden sivumäärä, äänikirjoista kuunneltu aika. 
  
Maraton ei ole kilpailu siitä, kuka lukee eniten, eikä tarkoituksena ole suorittaa veren maku suussa, vaan pyhittää pitkä, yhtäjaksoinen tai useampi lyhyt hetki ihanan lukuharrastuksen parissa. Jos et ole ikinä ottanut osaa mihinkään lukuhaasteeseen, tähän on todella helppoa lähteä matkaan! 
     
Maratonista voi halutessaan pöhistä etukäteen, päivittää kuulumisia sen kuluessa ja tehdä koosteen jälkikäteen. Voit esitellä kirjapinoa ja lukunurkkausta, kertoa tunnelmista ja vinkata hyviä  kirjoja tai lukunaposteluun sopivia herkkuja ja välipaloja sosiaalisen median alustoilla. 
  
Maratonin lopuksi ilmoita lukemasi teokset, sivumäärä ja/tai kuunneltu aika tai linkitä oma koosteesi tähän postaukseen. Tällä kertaa en tee erillistä haastekoostetta, vaan täydennän osallistujien saldot postauksen loppuun. 
  
Voit osallistua myös ilman blogia (kuten Instagramissa tai Twitterissä) ja ilmoittaa loppufiilikset, luetut kirjat ja sivumäärät kommenteissa.
  
Maratonin tunnisteena on somessa #lukumaraton ja #lukuvappu maratonpostauksissa voi käyttää tässä postauksessa olevaa kuvaa.
  
Vappua ei siis ole peruttu, vaan sitä voi viettää myös bilettämällä kotona. Ja bilettämisellä tarkoitan tietenkin lukemista. Voi olla koko päivän rennosti pieruverkkareissa (tai pukeutua hinosti, jos haluaa), ripustella serpentiiniä ja ilmapalloja tunnelman luomiseksi, siemailla simaa, karistella munkkisokeria kaikkialle, uppotua mahdollisiin ja mahdottomiin maailmoihin ja hehkuttaa lukemaansa muillekin.
  
 
Maratonilla mukana:
  
Maratonilla luettiin (linkeistä pääsee katsomaan kunkin kirjalistauksia):

keskiviikko 22. huhtikuuta 2020

2x Ellen Thesleff

"Keskelle symbolismin kiihkeää hetkeä saapuu nuori Ellen Thesleff."
    
    
Lukuhasteissa: Lempparit vaihtoon, Helmet 2020: 8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi
   
Kirsin kirjanurkan Kirsi haastoi Twitterissä kirjabloggaajia lukemaan toistensa lemppareita. Minä sain haastekumppanikseni Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksan. Hänen viime vuoden lempparikirjansa oli Annukka Mäkijärven, Hanna-Reetta Schreckin ja Iida Turpeisen sarjakuvateos Ellen T. Minä puolestani ehdotin vaihdossa Tomi Adeyemin Veren ja luun lapset, joka oli vasta toinen mielessäni ollut teos, sillä Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvarkaan oli bloggaajakollega jo lukenut aikaisemmin. 
    
   
Ehdin onneksi lainaamaan haasteteoksen sekä toisenkin Ellen Thesleffistä kertovan teoksen (josta lisää alla) kirjastosta, ennen kuin ne menivät korona-rajoitusten vuoksi kiinni. Oli todella kiinnostavaa saada juuri tämä teos haasteen tiimoilta, sillä en tiennyt ennakkoon yhtikäs mitään Ellen Theslefistä. Häntä ei esimerkiksi kertaakaan mainittu yliopistossa käymilläni taidehistorian tunneilla (ei sen puoleen useita muitakaan naistaiteilijoita Tove Janssonia ja Helene Schjerfbeckiä lukuun ottamatta), eli varsin miespainotteista oli se. 
    
Pidin sarjakuvan värikkyydestä ja eläväisestä viivasta. Oli myös hauskaa bongailla tunnettuja henkilöitä, joihin Thesleff oli ulkomaanvuosiensa aikana törmännyt. Esimerkiksi edellä mainittu Schjerfbeck oli käsittääkseni Ellenin tuttuja. Teos eteni vauhdikkaasti Ellenin vaiheita esitellen, mutta jäin ehkä kaipaamaan vähän syvyyttä aiheisiin. Toisaalta ei jääty luennoimaan liian pitkään. Teos on jaettu eri tapahtumapaikkojen mukaan Pariisi, Firenze ja Murolen kylä Ruovedellä. 
  
Oli jälleen silmiä avaavaa lukea siitä, kuinka naiseus on tehnyt ihmisistä eriarvoisia: ei päässyt tiettyihin kouluihin tai opetuksesta joutui maksamaan enemmän "heikompien hengenlahjojen takia", ravintolassa ei tarjoiltu naisille ilman miesseuralaista ja liiallinen vilkkaus oli mielenterveyden ongelma. Paljon on noista ajoista edistytty. Minusta oli myös kiinnostavaa havaita, että Ellen ei mennyt naimisiin tai hankkinut lapsia, mikä hänen elinaikanaan oli varsin erikoinen valinta - ja meidän näkökulmastamme hyvin rohkea sellainen. 
   
   
Arvosana:
  
Takakannesta:
Ellen Thesleff (1869–1954) on yksi maamme ensimmäisistä symbolisteista ja ekspressionisteista ja yksi merkittävimmistä pohjoismaalaisista maalareista. Hän elää kiehtovan ja rikkaan elämän ja on edelläkävijä aikana, jolloin naistaiteilijoiden on vaikea saada tunnustusta. Thesleff on poikatukkainen radikaali, joka tekee, mitä tahtoo ja elää taiteelleen. Hän vihaa opettamista, mutta rakastaa rahaa, joka antaa hänelle mahdollisuuden matkustaa, asua ulkomailla ja maalata.
  
Sarjakuvaromaani kertoo Ellen Thesleffin työstä ja elämästä Euroopan metropoleissa ja hänen siellä rakentamistaan tiiviistä taiteilija- ja älymystöverkostoista. Teos rakentuu kolmen Thesleffille keskeisen paikan, symbolismin Pariisin, boheemin Firenzen ja Ruoveden Murolen luonnon ympärille. Sarjakuva kertoo Ellenistä ja taiteilijoista modernisaation myllerryksessä. Teos pohjaa Hanna-Reetta Schreckin vuonna 2017 julkaistuun Thesleff-elämäkertaan ja kuvaa sarjakuvan keinoin niitä puolia historiassa ja taiteilijan elämässä, joita perinteinen tutkimuskirjallisuus ei tavoita
    
91 sivua, Teos 2019
     
Kirja on luettu myös täällä: Oksan hyllyltä, Kirjavinkit, Luetaanko tämä?, Kirjojen keskellä
  
   
"Minä olen taitelija - siinä kaikki."
   
     
Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin  Suomen supernaisia -sarjassa julkaistiin aikaisemmin Minna! - Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot ja nyt toisen kirjan päätähtenä on Ellen! Taiteilija Ellen Thesleffin elämä ja villit värit
  
Kuvakirja tarjoaa nopean kronolgisen katsauksen Ellen Thesleffin elämään ja auttoi hahmottamaan tapahtumien kulkua siinä missä Ellen T. -sarjakuva tuntui hieman sekavalta. Tämä onnistui myös jollakin tapaa kertomaan lyhyemmässä ajassa enemmän, esimerkiksi perheen köyhyydestä, kuinka he keräsivät torikaupiailta maahan pudonneita kaloja ja sipuleita. 
  
Naisen on hankala ryhtyä taitelijaksi Ellenin aikana. naisilta odotetaan, että he menevät naimisiin, ekevät lapsia ja unohtvata taiteen tekemisen. Mutta Ellen ei sellaisesta piittaa.
  
Oli siis varsin passeli ratkaisu lukea molemmat samalla kertaa. Tässä on lopussa yksi asia, mitä odotin sarjakuvalta: enemmän Ellenin taidetta esiteltynä. Ja ihastuttavaa, kuinka alussa ja lopussa paheksuttiin Thesleffin sisarten tapaa käyttää housuja ja Ellenin lyhyitä hiuksia. Ihana, raikas kuvitus! 
  
Lehdissä kirjoitetaan Ellenistä. Arvostelijoiden mielestä Ellen käyttää värejä kuin mies - ja toiset taas ovat sitä mieltä, että "taitelijatar" maalaa "naisellisen hennosti"! 

   
Arvosana:
  
Takakannesta:
Ellen on vasta nuori nainen, mutta hän tietää jo, että hän haluaa olla taiteilija. Ellen tietää myös, että hän on siinä hyvä. Että kukaan muu ei näe maailmaa niin kuin hän.
  
Taulun nimeksi tulee Kaiku. Kun sitä katsoo, voi melkein kuulla tytön kirkkaan äänen, joka palaa kaikuna takaisin hänen luokseen. Tyttö sulautuu maisemaan kuin olisi sen sylissä.
  
Ellen! on kuvitettu elämäkerta suomalaisesta taiteilijasta ja naisesta, joka eli itsenäisen elämän ja toi suomalaiseen kuvataiteeseen uudet värit. Kirjassa Ellen kalastaa miesten vaatteissa Muroleessa kosken rannalla, istuu Firenzen kahvilassa ja matkustaa sodan jaloista Euroopan läpi.
  
Kirja on jatkoa Suomen supernaisia -lastenkirjasarjalle, jonka ensimmäinen osa kertoi Minna Canthista. Sen on kuvittanut Sanna Pelliccioni ja kirjoittanut Leena Virtanen. Minna! -kirja valittiin yhdeksi vuoden 2018 kauneimmista kirjoista.
    
32 sivua, Teos 2019
   
Kirja on luettu myös täällä: Kirjavinkit, Lastenkirjainstituutti,  Lähiömutsi

sunnuntai 19. huhtikuuta 2020

J.S. Meresmaa: Dodo

"On autoteitä
jotka pääättyvät tyhjyyteen.
Autiotaloja joiden kynnykseltä
alkaa sadan metrin pudotus."
  
    
Arvostelukappale
   
Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani
   
Suomalaisella kirjallisuuden kentällä ei ole vielä paljoa tungosta säeromaanien suhteen. Ainoa kotimainen kirjailija, joka on ottanut genren omakseen on ollut Kirsti Kuronen, jolta olen lukenut tähän mennessä vasta viimemmäksi ilmestyneen Merikin. Olikin ihanaa, kun kuulin, että Myllylahti on julkaisemassa J.S. Meresmaan kynästä syntyneen kauniskantisen Dodon.

Ihminen on kalju ja suojaton eläin,
kummallisella tavalla sopimaton ympäristöönsä.
Sen on ollut pakko muokata siitä itselleen sopiva,
ja samalla siitä on tullut muille sopimaton.
(s. 106)

Kaikki tuntemani säeromaanit ovat YA-kirjallisuutta (Elizabeth Acevedon Runoilija X, Sarah Crossanin Yksi), niin myös Dodo. Näissä käsitellään aina hienosti hurjan isoja teemoja. Dodoon mahtuu niin isän alkoholismi, vanhempien ero ja poikaystävän masennus, sekä puhetta bi/panseksuaalisuudesta ja polyamoriasta. Ihan vain muutamia asiasanoja heitelläkseni. Tästä tulee vahvasti mieleen Holly Bournen Normaali-trilogia, vain paljon tiivimmässä muodossa (ei sillä, olisin voinut lukea Bournelta vaikka 1000 sivua lisääkin).
 
Kun meidät laitetaan valinnan eteen
tosi usein se on
joko tai
kyllä ei
musta valkoinen
iso pieni
homo hetero
nainen mies.
Mutta binääri on rajaus.
Se on teko.
Se on valinta.
Ja se on keinotekoinen.
 
Todellisuus on monimuotoisempi,
paljon kirjavampi.
Joko tämä tai sitten tuo JA tämä
TAI
en tiedä
en tahdo valita, otan molemmat
otan KAIKKI
TAI
ei kumpikaan
ei mitään
 
joku muu mikä (s. 118)
  
Päähenkilö on Iina-niminen nuori. Olin useaan otteseen hämmentynyt hänen iästään, mutta päädyin lopulta siihen, että hän on 16. Hän opiskelee kovasti päästäkseen peruskoulun loppuun ja hakemaan lukioon. Hänen poikaystävänsä Tuukka on kolme vuotta vanhempi ja heidän tavatessan oli Iina vielä  omien sanojensa mukaan sakkolihaa, mutta (onneksi) he olivat aluksi vain ystäviä.
 
Masennuksessa on sellanen juttu, ettäse on kakstoiminen hupullinen viitta.
Valoa läpäisemätön musta huppu sille,
jonka päälle se lankee.
Näkymättömyysviitta niille,
jotka jää ulkopuolelle.
 
Masennus ei näy ulospäin. (s. 27)
  
Kirjassa on myös ekokriittinen sanoma. Iina tuskailee ihmisten aiheuttamia sukupuuttoja ja hän on kasvissyöjä. Tähän mennessä lukemistani säeromaaneista, tämä on ensimmäinen, jossa on spefivivahde: Iina löytää hylätyn kaivoskaupungin luolasta avuttoman olennon, jonka hän ottaa mukaansa hoitaakseen. Olento ei ole varsinaisesti sukupuuttoon kuollut dodo, sillä sitä ei pitäisi olla olemassa mutta Iina nimeää sen Dodoksi - nimissä on voimaa ja nimeäminen tekee asiat oleviksi. Se muistuttaa lepakon ja kissan riseytystä ja minulle otus piirtyi mieleen aivan Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuvan Toothlessin miniversiona. (Pitäisi lukea se Cressida Cowellin alkuperäisteoskin.)
     
Mä luen ja kasvatan hiljaista vihaa.
Ei dodot kuolleet sukupuuttoon ilman tekijää.
Ei ne ensin eläneet tuhansia, ehkä miljoonia vuosia
ja sitten
kops
kuolleita kaikki.
 
Ei.
Ihmisen sen tekivät. Eurooppalaiset.
Me tapettiin ne.
Murhattiin.
Joka ikinen.
Siihen ei mennyt kuin muutama kymmenen vuotta.
(s. 8)
 
Irrallisia loppuhavaintoja:

  • Näinä korona-aikoina oli jännittävää, kuinka Iina kotiin tullessaan menee heti pesemään kädet! Tähän olisi tuskin normaalisti kiinnittänyt lainkaan huomiota. 
  • Oli tosi söpöä, kun Iina joutuu menemään kesäksi isänsä luokse, hän huomaa tämän hankkineen rescue sian, jonka nimi on Kalervo.  
  • Eikö vegaani voi tappaa hyttysiä?  
  • Onko joku jo kirjoittanut YA-kirjan, jossa on polysuhde? 
  • Haluan lisää säeromaaneja!

  
Arvosana:
   
Takakannesta:
Dodo on nuorille suunnattu säeromaani, joka tihkuu vimmaa ja kesän loputonta valoa.
  
Yksinhuoltajaäidin kasvattamalla Iinalla on edessään paha paikka. Arvosanoja pitäisi nostaa, jotta lukiosta ja aikanaan yliopisto-opinnoista tulisi totta. Iina tuntuu kuitenkin onnistuvan vain poissaolojen määrän nostamisessa. Hänellä on syitä. Ensinnäkin on Tuukka. Poikaystävää on nykyään vaikea saada aamuisin edes sängystä ylös, saati hoitamaan asioitaan. Toiseksi on Dodo, heidän vaarallinen salaisuutensa. Luonnontieteellinen ihme, joka vaatii huolenpitoa 24/7.
  
Sitten äiti pakottaa Iinan kesäksi isän luokse maalle. Isän, joka valitsi mieluummin viinan kuin Iinan, ja jota Iina ei ole nähnyt vuosiin. Että sellainen unelmien kesä edessä.
  
157 sivua, Myllylahti 2020
    
Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Bibbidi Bobbidi Book, Lukupino, Siniset helmet, Kirjojen keskellä

Samankaltaista luettavaa: Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli, Sini Helminen: Väkiveriset -sarja

torstai 16. huhtikuuta 2020

Syksyn tulevia kirjoja

  
Vuosi oli nippa nappa päässyt vasta alkuun, kun syksyn kirjakatalogeja alkoi ilmestyä. Tammen ja WSOY:n katalogeja sai odottaa pitkään, mutta olipas niissä sitten paljon herkkujakin! Muutamia pienempien kustantamoiden katalogeja tulee varmaan vielä täytettyä mukaan myöhemmin. Näinä mielenkiintoisina aikoina tulevien uutuuksien ihastelu on tuonut iloa päiviin ja ohjannut ajatuksia tulevaisuuteen.

Aula & Co:
  • Leigh Bardugo: Saarto ja myrsky (heinäkuu)
  • Matt Haig: Keskiyön kirjasto (syyskuu)
  • Mikki Lish & Kelly Ngai: Taikuuden talo (elokuu)
 
Into:
  • Risto Isomäki: Vedenpaisumuksen lapset (syyskuu)
 
Jalava:
  • Chris Rylander: Gregin kohtalo (marraskuu)

Karisto:
  • Elizabeth Acevedo: Kaikilla mausteilla (lokakuu)
  • Kirsi Alaniva & Marjo Nygård: Luutarhan tarinoita (lokakuu)
  • Margaret Rogerson: Kirjojen tytär (lokakuu) 
  • Rainbow Rowell & Faith Erin Hicks: Viimeinen ilta - Pumpkinheads (elokuu)
  • Julia Savtchenko: Unohdettu ötökkäkirja - Professori melesin merkilliset muistiinpanot (heinäkuu)
  • Hertta Vierula & Broci: Kuollut tyttö ja muita kertomuksia Maatuvanlaaksosta (syyskuu)

Kumma-kustannus:
  • Laura Ellen Anderson: Amelia Kulmuri ja kauhukarkelot (elokuu)
  • Catherine Doyle: Myrskynvartijan saari (lokakuu)

Like:
  • JP Koskinen: Hukkuva maa (elokuu)
  • Ørjan Nordhus Karlsson: Peilin takana (kesäkuu)
  • Raimo Pesonen: Vesi (toukokuu)
  • Katja Törmänen: Maan tytär (toukokuu)

Minerva:
  • Eero Ojanen & Anne Muhonen: Kalevalan taruolennot (lokakuu)
  • Shuichi Tsunoda: Azuki - valloittava kääpiösiili (elokuu) 

Myllylahti:
  • Anu Holopainen: Nuku, nuku leluseni (elokuu)

Mäkelä:
  • Hilkka Liitsola: Kajonsaari (elokuu)

Otava:
  • Anne-Maija Aalto: Korento (syyskuu)
  • Tomi Adeyemi: Koston ja kunnian lapset (elokuu)
  • Margaret Atwood: Viimeisenä pettää sydän (syyskuu)
  • Cressida Cowell: Pako Karminkarista (syyskuu)
  • Magdalena Hai & Teemu Juhani: Neiti Kymenen ihmeellinen talo (kesäkuu)
  • Briitta Hepo-oja: Sydämiä seireeneille (syyskuu)
  • Hannele Lampela: Talvenataian tarinoita - Lumikuningattaren lumous (lokakuu)
  • Sari Luhtanen: Isadella - Sydän liekeissä (syyskuu)
  • Jyri Paretskoi: K15 - Muutoksia (toukokuu), K15 - Pornoa ja sirkushuveja (syyskuu)
  • Arja & Emma Puikkonen: Löytyölintu (elokuu)
  • Mila Teräs: Amiraali (lokakuu)
  • Joonas Tolvanen & Janne Kukkonen: Jademiekan arvoitus (toukokuu)
      
S&S:
  • Karin Erlandsson: Yöjuna (lokakuu)
  • Vuokko Hurme: Värikkäät - Tiukun salaisuus (elokuu)

Tammi:
  • Candace Bushnell & Katie Cotungo: Tyttönä olemisen säännöt (syyskuu)
  • Barbara Cantini: Mortina ja aavepoikakaveri (lokakuu)
  • Cristal Snow & Kati Vuorento: Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku (lokakuu)
  • Stéphane Garnier: Elä kuin kissa (lokakuu)
  • Elly Griffiths: Siniviittainen nainen (syyskuu)
  • Elina Hirvonen & Nadka Sarell: Julia ja Pehmoeläinten Maailmanneuvosto (syyskuu)
  • Riina ja Sami Kaarla: Pet Agents 4 - Peliin kätketyt (syyskuu)
  • Maja Lunde: Viimeiset (syyskuu)
  • Renia Spiegel: Renian päiväkirja (elokuu)
  • Terhi Tarkiainen: Kitty, eli kuinka mies tuhotaan (syyskuu)
  • Evie Wyld: Me olemme susia (syyskuu)
   
Teos:
  • Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet 
  • Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Eeva! Kirjailija Eeva Kilven polut, muistot ja viisaat sanat
   
WSOY:
  • Tuuve Aro: Kalasatama (syyskuu)
  • Max Brallier & Douglas Holgate: Maailman viimeiset tyypit - Kosminen kauhu (lokakuu)
  • Magdalena Hai & Teemu Juhani: Painajaispuoti - Hirmuinen Jumimies (heinäkuu)
  • Andrew Michael Hurley: Nälkänummi (lokakuu)
  • Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan (syyskuu)
  • Meri Luttinen: Myrskynsilmä (syyskuu)
  • Kristina Ohlsson: Ihmissuden salaisuus (syyskuu)
  • Delia Owens: Suon villi laulu (elokuu)
  • Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Kepler62: Uusi maailma - Luola (heinäkuu) 
  • Bjørn Sortland & Pasi Pitkänen: Kepler62: Uusi maailma - Gaia (lokakuu)
  • Zoe Sugg & Amy McCulloch: The Magpie Society - Siiven salaseura (lokakuu) 
  • Thomas Taylor: Gargantis (lokakuu)
    
    
Top 10 odotetuimmat:
  1. Tomi Adeyemi: Koston ja kunnian lapset 
  2. Leigh Bardugo: Saarto ja myrsky 
  3. Elly Griffiths: Siniviittainen nainen
  4. Magdalena Hai & Teemu Juhani: Neiti Kymenen ihmeellinen talo
  5. Vuokko Hurme: Värikkäät - Tiukun salaisuus
  6. Sari Luhtanen: Isadella - Sydän liekeissä
  7. Ørjan Nordhus Karlsson: Peilin takana
  8. Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Kepler62: Uusi maailma - Luola
  9. Bjørn Sortland & Pasi Pitkänen: Kepler62: Uusi maailma - Gaia
  10. Thomas Taylor: Gargantis 

maanantai 13. huhtikuuta 2020

Magdalena Hai: Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen

"Nääh, olen mä nähnyt kummempaakin -- Tää on Uhriniituntakainen"
      
    
Arvostelukappale. Olen arvostellut kirjan myös Tähtivaeltajaan 2/2020.
   
Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 16. Kirjalla on kirjassa merkittävä rooli, Popsugar Reading Challenge: A book with the same title as a movie or TV shhow but is unrelated to it
      
Tähtivaeltaja-arvostelu tästä Kuolleiden kirjasta oli yksi iso syy, miksi tartuin Magdalena Hain edelliseen kauhunovellikokolemaan Haiseva käsi. Olin myös julkisesti Twitterissä luvannut tarttuvani siihen viimeistään Halloweenin aikaan. Kun olin siis lukenut vanhemman kokoelman saadakseni tarvittavat taustatiedot Uhriniituntakaisesta, Hain tyylistä kirjoittaa kauhua ja suosikkihahmoksi nousseessa Rukoilija-Sirkasta, tartuin kiinnostuneena tähän toiseen kokoelmaan. 
    
"Älä sure vainajia", se sanoi. "Meihin ei satu enää. vain suremaan jäävät kärsivät." (s. 179)
   
Pidin tästä kokoelmasta edeltäjäänsä enemmän, vaikka Rukoilija-Sirkkaa siinä oli hieman liian vähän. (Toivottavasti muutaman vuoden päästä ilmestyy vielä kolmas kauhunovellikokoelma, luulen, että Uhriniituntakaisesta ja Sirkasta ei ole kerrottu vielä läheskään kaikkea.) Novelleja on tällä kertaa 16 ja lisäksi kaksi muuta lyhyttä tekstiä. Yleisfiilikseltään tässä oli pelottavampi tai kammottavampi fiilis, etenkin Kepponen oli kauhistuttava, siis oikeaa painajasmateriaalia. Suosikkinovellini olivat Kuningaspeli, Korppikesä, Musta tonttu ja Hemmetin nimeen, Ruu!
     
Eikä ne peffafinnit olleet mitään pikkunäppyjä, vaan sellaisia tulivuorimaisia mätäkasvaimia, joiden päällä istuminen seitsemän tuntia päivässä oli pahempaa kuin vesikidutus. (s. 188)
  
Nimikkonovelli Kuolleiden kirja kertoo nimensä mukaisesti pahaenteisestä kirjasta. Se kuului Teemun äidille, jolle kirja myös koitui kohtaloksi. äiti oli mustien tekstien tutkija, jonka kirjan sisässä asuva pahuus korruptoi. 
  
Voiko kirja olla melkein kuin elävä olento? Teemu ajatteli. Voiko se olla niin elävä, että se synnyttää hirviöitä? (s. 138)
    
Hemmetin nimeen, Ruu! on teoksen täyteläisimpiä novelleja. Se kertoo Ruusta, joka ei halua kiroilla (samaistun) ja siksi hän manaa vahingossa paikalle Perkeleen sijaan tämän siskon Penteleen. Tektissä viitattiin myös Supernaturaliin ja se käsittelee (ainakin minusta) trans- tai muunsukupuolisuutta. 
   
Papan silmät olivat muuttuneet jo täysmustiksi. Ne tekivät niin aina, kun ukon verenhimo kävi liian voimakkaaksi. Ruu vihasi nähdä pappaa tällaisena. Hänestä tuntui, että se, joka oli tullut papan mukana sairaalasta heidän kotiinsa, kurkkisi häntä papan silmistä ja pyrkisi ulos. (s. 156)
     
Kuningaspeli on hieno ja ahdistava novelli siitä, kuinka tietokonepelistä tuleekin totta. Haisevassa kädessä oli myös vastaava peleihin liittyvä novelli FPS. Tässä ei kuitenkaan vain yksi ihminen katoa peliin vaan erään päivityksen myötä se tunkeutuukin todelliseen maailmaan health-palkkeineen ja lootteieen. Kun pelin hahmojen aseet ja ulkoasutkin astuvat mukaan kuvioon, novellin päähenkilö huolestuu, mitä oikeasti tapahtuu voitetuille pelaajille, jotka näyttävät vaipuvan koomaan. 
   
Joskus sitä unohti, että opetkin saattoi olla gamereita. (s. 39)
   
Korppikesä on aivan loistava paranormaalin romantiikan suuntaan silmää vinkkaava novelli Sunnivasta, joka ihastuu ollessaan kesätöissä hautausmaalla. Tätä olisin voinut lukea pudemmänkin tekstin verran. 
   
Kun Sunniva oli ollut kolmetoista, hän oli päättänyt alkaa gootiksi. Kun hän oli -- värjännyt pitkät, vaaleat hiuksensa ekaa kertaa mustiksi, äiti oli purskahtanut itkuun -- Kun hän oli alkanut kuunnella mörkömusaa, vaari oli soittanut valistakseen saatananpalvonnan vaaroista. (s. 77)
  
Musta tonttu kertoo vinksahtaneista, pahoista tontuista, joita Rukoilija-Sirkka käsittelee oppilailleen epätavallisen biologian tunnilla. Yksi tuollainen ryökäle on päässyt luokkaankin, vaikka oppilaat eivät sitä huomaakaan. Sirkalla on ollut pitkään teoria siitä, kuinka Uhriniituntakaisen ihmiset iän myötä menettävät kykynsä nähdä ja uskoa yliluonnolliseen. Hän kuitenkin värvää yhden oppilaistaan tonttutaistoon, tuhkaa karisevia olentoja alkaa tunkea luokaan lisää. "Tonttukaaos", Sirkka murahti. "Ja juuri kun selvittiin influenssasta."
    
"Jos pitää alkaa tontuntappohommiin, aion todellakin kuunnella siihen sopivaa musiikkia." (s. 118)
   
Arvosana:
   
Takakannesta:
Tervetuloa Uhriniituntakaiseen! On pelkkää pahaa puhetta, että täällä muka tapahtuisi enemmän selittämättömiä onnettomuuksia kuin muissa vastaavankokoisissa kunnissa. Varsinkaan Uhriniituntakaisen hautausmaassa ei ole kerrassaan mitään kummallista. Täällä ei ole aavebussia kiertämässä öisin, ei pahantahtoisia mustia tonttuja, kostonhimoisia ragemutseja, kirottuja kirjoja tai päättömiä hirvimiehiä.
  
Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen on hyytävä, ihastuttava ja naurattava kauhutarinakokoelma nuorille. Kirjassa on tarinoita niin keppariharrastajalle kuin gamerillekin, ja novelleissa käsitellään muun muassa ensirakkauden vaikeutta, hiertäviä perhesuhteita ja kuolemaa. Kokoelma on odotettua jatkoa teokselle Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta (2016).
  
Magdalena Hai on kirjailija ja novellisti, jonka teokset olleet ehdolla lukuisille palkinnoille ja voittaneet mm. Tulenkantajan 2018 (Kurnivamahainen kissa) ja Kirjavan ketun 2014 (Kerjäläisprinsessa). Hain teosten käännösoikeuksia on myyty Saksaan, Venäjälle, Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan.
  
189 sivua, Karisto 2020
    
Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet

perjantai 10. huhtikuuta 2020

Magdalena Hai: Haiseva käsi

"Tuijotin kättä, joka oli harmaa ja valkoinen. 
Niin kuin mallinuken käsi. Yhtä kylmä. Eloton."
        
    
Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti, Popsugar Reading Challenge:
 
Kauhu ei todellakaan ole omin genreni. Olen kyllä yläasteella lukenut R.L. Stinen kirjoja ahmien, mutta niiden kauhu on kuitenkin melko kepeää. Magdalena Hai on yksi suosikkikirjailijani, mutta silti suhtauduin varauksella hänen muutaman vuoden takaiseen paljon kehuttuun kauhunovellikokoelmaansa Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniitukaisesta.

Onneksi monissa novelleissa oli samaa Stinen kanssa ja niistä tulikin suorastaan nostalginen fiilis. Kokoelmassa on 18 novellia (+ kaksi muuta lyhyttä tekstiä) ja niistä suosikeiksini nousivat Herra Pörrö ja hänen ritarikuntansa, Pikajuna 214 Uhriniituntakaiseen ja Takarivin tyttö. Pidin todella paljon toistuvasta hahmosta Rukoilija-Sirkasta.

Bilsan ope oli nimeltään Sirkka, mutta me sanottiin sitä Rukoilija-Sirkaksi, koska se oli pitkä ja laiha ja näytti suuttuessaan siltä kuin olisi voinut syödä oppilaalta pään. (s. 35)
 
Osassa novelleista on todella omaperäinen idea, osa pohjaa kauhun klassisiin hahmoihin, kuten ihmissusiin. Nimikkonovellissa Haiseva käsi kaikki Uhriniituntakaisen koulun opettajat muuttuvat zombeiksi. Siitä tulee hieman mieleen Maarit Verrosen novellikokoelman Muutama lämmin päivä LuovuttajaPahanukke on melko tyypillinen tarina riivatusta nukesta, jollaisia löytyy muutamia "oikeitakin" kauhumuseoista. Namusetä muistuttaa Slender Mania ja Pelastavien kirkonkellojen novellin kuolleiden kirkonmenoista löytyy mainintoja kansanperinteessä. 
     
Kemianope Mikan kerrottiin menettäneen toisen kätensä auto-onnottemuudessa. Vasemman, niin että se ei haitannut kovin paljon opettamista, mutta sen verran kuitenkin, että tuli mahdolliseksi tehdä siirrännäisleikkaus. Mika päätti tehdä sen ensimmäisten joukossa. (s. 212)
    
Herra Pörrö ja hänen ritarikuntansa on puoliksi söpö, puoliksi kammottava tarina siitä, kuinka pehmolelut suojelevat omistajaansa sängyn alla asuvalta hirviöltä. Se voi tulkita olevan allegoria mielenterveyden oirehtimiselle (samoin kuin myös novellissa Näkymätön, jossa äiti ei enää näe ystäviään tai toista lastaan). Päähenkilö on perinyt alttiutensa joutua sängynalusmörön ahdistelemaksi isältään.

Pahimillaan mokoma lonkero-otus valtaa uhrinsa mielen, jolloin peli on käytännössä menetetty - näin kävi isälle. Kummitäti lähettää 13-vuotiaalle Ninnille joulahjaksi uuden ja entistä voimakkaamman pehmon, herra Pörrö nimisen nallen. Vanha Jänö Pupunen kun hävisi taistelun. Ninni ei aluksi arvosta nallea, ja häntä riivavat jokaöiset painajaiset. Onneksi herra Pörrö pääsee lopulta tekemeään sitä, mitä varten se tehtiin eli puolustamaan Ninniä. 
 
Hetken päästä portaista kuului pehmoisten tassujen teputus. Pieni ruskea nalle livahti ovenraosta Ninnin honeeseen ja kiipesi Ninnin vuoteen jalkopäähän. Siinä se tarkkaili nappisilmillään koko yön Ninniä - ja Ninnin unia. (s. 193-194)
 
Pikajuna 214 Uhriniituntakaiseen muistuttaa paljon paria Doctor Who -tv-sarjassa nähtyä jaksoa. Toivo on hieman pelokas poika, jonka täytyy saada tietää, kuinka kaikki toimii, jotta hänen mielikuvituksensa ei kuvittele asioiden laittaa paljon kammottavammaksi. Ninpä hän on opetellut kaikki junan pysähdyspaikat ulkoa. Eräs matkustaja kysyy, pysähtyykö juna Uhriniituntakaisessa ja Toivo kummastelee, kuinka se olisi mahdollista, sillä paikkaa ei ole mainittu listalla. 
   
"Tämän junaradan ajalliset vaihtelut ja madonreiät antavat minunlaiselleni opettajaihmiselle mukavan tilaisuuden käsitöiden tekemiseen, mutta mahdollistavat harmillisesti myös kaiken maailman ilkiöiden matkustamisen huomaamattomasti kiskoilla." (s. 147)
 
Takarivin tytön päähenkilö on Eleanor & Parkin Eleanorin tapaan uusi oppilas, jolla on iso, punainen, kihara tukka, joka tekee hänestä täysin näkyvän kaikille. Pirita haluaisi olla niin kuin tuo mystinen takarivissä istuva tyttö, jota kukaan ei huomaa, tai ainakin yrittää olla huomaamatta. Novellissa oli hieno stinemäinen loppukäänne, joka päsee yllättämään.

"Mun täytyy tietää", Pirita sanoi. "Miksei kukaan puhu sille? Miksi kaikki teeskentelee, että sitä ei ole? Kerro mulle edes jotain?" 
-- 
"Sen nimi taitaa olla Maaria." -- "Mutta Pirita... ole kiltti ja unohda se." 
-- 
"Miksi?" 
-- 
"Koska mä en halua menettää sua." (s. 164)
   
Vaikka en saanutkaan kalmon väristyksiä teosta lukiessani, oli monessa tekstissä todella ahdistava asetelma, vaikka huumoriakin oli mukana. Ne käsittelivät myös nuorten elämässä olevia todellisia asioita, kuten uuteen kouluun menemistä, kiusaamista ja näkymättömyyden tunnetta. Tämä onkin erittäin mainio kokoelma yläkoululaisille, kuten siitä olen kehuja kuullut. Luin myös Hain toisen kauhunovellikokoelman Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen ja arvostelin sen Tähtivaeltajaan 2/2020. Blogissakin kommentoin sitä lyhyesti vielä tämän pääsiäisen aikana.
 
   
Arvosana:
   
Takakannesta:
Kauhutarinoiden kokoelma nuorille pelottaa ja naurattaa
  
Zombeja, aaveita ja mörköjä ei ole olemassa! …Eihän? No, Uhriniituntakaisen kylässä ei aina voi olla varma… Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta on yhtä aikaa karmea, kaunis ja ilkikurinen tarinakokoelma nuorille.
  
Kemianopettajan käsi haisee päivä päivältä pahemmalta. Pikajunaan 214 nousee mummolaan matkustavien Irinan ja Toivon lisäksi laiha nainen, jolla on hyönteismäiset silmälasit. Tivolin onnenonginnasta voitettu nukke ei taida olla ihan tavallinen… Kirjan tarinat säikyttävät, hihityttävät ja käsittelevät pinnan alla monia nuoria ahdistavia asioita, kuten koulukiusaamista, vanhempien eroa ja yksinäisyyttä.
  
229 sivua, Karisto 2016

tiistai 7. huhtikuuta 2020

Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

"Itse Alan Turing oli nuoruudessaan usein sanonut ja kirjoittanut, 
että sillä hetkellä kun emme enää kykene erottamaan koneen käytöstä 
ihmisen käytöksestä, meidän tulee tunnustaa koneet ihmisiksi."
   
   
Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste
  
Kaltaiseni koneet on paitsi viimeisiä postaamattomia kirjoja viime vuonna luetuista, myös ensimmäinen lukemani teos Ian McEwanilta (vaikka Sementtipuutarha onkin ollut kirjahyllyssäni varmaan lähemmäs 10 vuotta odottamassa lukemistaan). Olen kuullut paljon kirjailijan tuotantoon ihastuneita kommentteja, mutta minulle tämä kirja oli suuren suuri pettymys. (Suosittelenkin mieluummin lukemaan vaikka Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvarkaan kuin tämän.)

Enkä halunnut hyväksyä Aatamia veljekseni, olipa meissä miten paljon yhteistä tähtipölyä tahansa. (s. 154)

Kirjoitin muistivihkoni sivulle, että kuinka näin kiinnostavasta aiheesta pystyykin kirjoittamaan näin kuivakan teoksen. Lukukokemuksen hämmentyneet yleisfiilikset tiivistyvät hyvin tähän lainaukseen: "Penikseni kellui kumollaan vedenalaisen karvalauttansa yläpuolelle ja iski rohkaisevan omahyväisesti ainoata silmäänsä, juuri kuten pitikin." Siis mitä?! 
 
Ennen kokematonta kutkuttavaa tunnetta siitä, että olin ensimmäinen ihminen, josta kone tekee aisankannattajan. Olin ajassa kiinni, ratsastin uutuuden aallonharjalla, olin ennättänyt ennen kaikkia muita osalliseksi syrjäyttämisnäytelmään, jota niin usein ja synkin värein oli maalalitu silmiemme eteen. (s. 103)

Odotin saavani tarinan, jossa pohditaan ihmisen ja koneen suhdetta (Black Mirrorin tyyliin). Harmillisesti se on vain nuoren miehen märkä päiväuni naapurin naisesta, jonka hän iskee ja saa omaan sänkyynsä sekä pelosta, että Aatamiksi nimetty androidi on parempi rakastaja, joka tekee miehet tarpeettomiksi. Tekoäly asuu hyvännäköisen miehen muotoisessa aidon ihmisenkaltaisessa lihakotelossa. Päähenkilö Charlie kutsuu sitä (häntä?) halveksien käveleväksi läppäriksi.
 
Edessämme istui ikiaikaisten unelmien kohde, leikkikalujen leikkikalu ja humanismin riemuvoitto - tai sitten sen tuhon enkeli. (s. 12)

Charlie on haastava hahmo. Hän on saanut kuolleelta äidiltään perintönä hieman rahaa, jonka on onnistunut huonoilla sijoituksilla tuhlaamaan nopeammin kuin ehtii kissaa sanoa. Loput rahat (86 000 £!) hän tuhlaa hetken mielijohteesta tilaamalla yhden ensimmäisistä kahdestakymmenestäviidestä miehen- ja naisenvartaloisista andoideista. Miksi kummassa hän teki sellaisen valinnan, kun päätyy vain inhoamaan Aatamia, eikä hankkinut esimerkiksi parempaa asuntoa?

"No! Mitä kirjoja olet viime aikoina lukenut?" 
Pahempaa kysymystä ei olisi voinut minulle esittää. Luin yleensä vain ruudulta - enimmäkseen sanomalehtiä, tai sitten surffailin netissä ja selailin tieteellisiä, kultturelleja ja ihan vain yleisiä blogeja. -- En ollut tottunut lukemaan kirjoja. Päivät kiisivät ohi niin kovaa vauhtia, etten keksinyt missä välissä olisin istunut joutilaana nojatuolissa kääntelemässä sivuja. (s. 260)

Kirjan teemana voisikin pitää robotiikan sijaan huonoja päätöksiä. En vaan saanut mitään otetta tähän kanssani samanikäiseen hahmoon, joka elää vaihtoehtohistroriallisella 1980-luvulla. Eniten pidin Charliesta, kun potentiaalinen tuleva appi luulee häntä androidiksi ja Aatamia oikeaksi ihmiseksi. Kertoo paljon hänen persoonastaan - tai sen puutteesta.

Käyttöohjeisiin liittyi paikoitellen hauskoja piirteitä, jotka toivat mieleen nonsense-runouden. "Paljasta 8347k liivin yläosa saadaksesi emolevyltä huoleton-hymiön ja pienetääksesi sen avulla mielialan heilahteluun liittyvää puolivarjon aluetta." (s. 11)

McEwan harrastaa todella raskasta kirjoitustyyliä, sillä hänen tapansa rakentaa maailmaa ovat todella pitkät infodumppaukset. Näiden historiikkien aikana lukija putoaa täysin tarinan immersiosta, vaikka periaattessa näiden jaksojen sisältö onkin kiinnostavaa. Yksi tällaisista pitkistä miljöön henkiinherättämisjaksoista keskittyy ilmastonmuutokseen katoavine metsineen, sukupuuttoon kuolevine eläimineen muivitettuine merineen, mutta samaan hengen vetoon Charlie ylistää, kuinka yhä useammalla on varaa hankkia auto ja matkustaa ulkomaille. Myös Brexit on mukana kirjassa. Sekä kaikkein hassuinta, myös Suomikin on mainittu! 

Pilaamme biosfääriä, vaikka tiedämme sen olevan ainoa kotimme. Uhkaamme toisiamme ydinaseilla, vaikka tiedämme mihin se saattaa johtaa. Rakastamme eläviä olentoja, mutta sallimme lajin joukkotuhon. (s. 213)

Miranda on kolmikon kiinnostavin hahmo ja silti hänkin jää vain kädenlämpöiseksi. Tuntematta McEwanin kirjoitustyyliä laajemmin jäin miettimään, ovatko hänen hahmonsa yleensäkin tällaisia. Harmaat hahmot olisivat kiinnostavia tai jopa stereotyyppiset, kärjistetyt persoonat, mutta Kaltaiseni koneet esittelee toinen toistaan kalvakkaampia, mauttomampia kaurapuuroisia henkilöitä, joita ei opi tuntemaan kirjan aikana juuri lainkaan. Muutaman kerran mukana olevat mekkoa käyttävä pikkupoika ja Alan Turing päihittävät kaikki keskeiset henkilöt 10/0.

Miranda ajautui yläkertaan normaalitilaansa, käpertyi paljain jaloin laiskanlinnaan seuranaan -- kirja, murokulho ja kupillinen laihaa yrttiteetä. (s. 89)
  
Arvosana:
             
Takakannesta:
Aatami on komea ja älykäs – lähes täydellinen, lähes ihminen.

Eletään 1980-luvun Lontoossa, mutta historia ei ole se, jonka me tunnemme. Charlie ostaa Aatamin, yhden kalliista ja upouusista androideista. Yhdessä rakastettunsa Mirandan kanssa Charlie määrittelee Aatamin persoonallisuuspiirteet – he tekevät Aatamista täydellisen. Komea ja älykäs androidi rakastuu Mirandaan, ja kolmiodraama on valmis. Charlie, Miranda ja Aatami joutuvat perustavanlaatuisten moraalisten kysymysten äärelle.

McEwanin kumouksellinen ja kiehtova romaani kysyy, mikä tekee ihmisestä ihmisen.
  
Suomentanut: Juhani Lindholm, 365 sivua, Otava 2019

Alkuperäinen nimi: Machines Like Me (2019)
   

lauantai 4. huhtikuuta 2020

Sari Luhtanen: Isadella - Sydän murskana

"Sitä ei herää jonain kirkkaana aamuna, avaa silmiä ja tajua, että oma perhe on erilainen. 
Ei tule sellaista välähdystä, että hupsista, me tässä ollaan jotenkin poikkeavia. 
Homma menee ihan päinvastoin. Vähitellen alkaa tajuta, 
että kaikki toiset ovat erilaisia omaan porukkaan verrattuna."
     
    
Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa, Popsugar Reading Challenge: A book about or involving social media
   
Sari Luhtasen Isadella - Sydän kylmänä oli yksi viime vuoden yllättäjistä. Olin jotenkin onnistunut ohittamaan kirjan katalogista ja kiinnostuin siitä vasta kun luin Kirjapöllön huhuiluja -blogin postauksen. Silloin kävi nimittäin ilmi, että sarjan päähenkilöllä Isadellalla on kolme äitiä, jotka ovat paitsi polyamorisia myös vampyyrejä. Jälkimmäistä kun ei mainittu kirjan takakannessa lainkaan.
     
Pikku kertaus kunnon saippistyyliin: olin ollut ihastunut tyttöön ja olin ollut ihastunut poikaan, mutta tyttö oli kuollut -- ja poika oli haihtunut maisemista äitieni lahjomana -- ja yksi äideistäni (se jonka hössötyksestä sain aina tarpeekseni nanosekunneissa) oli kuollut. -- Olin luullut muuttuvani jonain päivänä vampyyriksi -- Oli -- paljastunut, etten ollut tarunhohtoinen vaarallinen, verenhimoinen ja viettelevä vampyyri. (s. 5-6)
  
Ihastuin Luhtasen tyyliin ja Isadellaan, joka muistuttaa paljon sarjakuvahahmo Nemiä. Nokkelasti sanailtu kirja imaisi mukanaan ja jäin odottamaan jatkoa. Niinpä tartuin tähän toiseen osaan, Isadella - Sydän murskana heti kun sain sen kirjaston varaushyllystä. (Miten oudolta tuntuukaan, kun nyt ei pääse kirjastoon. Sinne varmaan menen ensimmäisenä, kun tämä maailmanlaajuinen poikkeustila helpottaa.) Ja se oli aivan yhtä hyvä kuin ensimmäinenkin osa (mistä kertoo sekin, että kirjoitin siitä muistiinpanoja 15 A4 arkkia molemmin puolin!). Siinä missä Isadella ensimmäisessä kirjassa mursi vampyyreihin liittyviä myyttejä, ovat tällä kerta ruodittavana huonot sanonnat. 
  
Aamu on iltaa viisaampi. Siis niin metsään mennyt sanonta kuin olla voi, numero kuusi. Ei todellakaan ole. Aamu on aivokuollut, kun ei ole nukkunut silmänräpäystä vaan on vellonut pitkät tunnit omien ajatustensa iljettävässä liejussa. (s. 170)
  
Isadella on siis kohdannut isoja menetyksiä. Kaiken lisäksi hän loukkasi ekan kirjan lopussa kätensä ja saa nyt kipsin pois vain huomatakseen, ettei se mokoma halua enää totella silloin, kun hän haluaisi piirtää. Kuviksen opettaja on Isadellan lemppari ja hän ehdottaa, että tyttö kokeilisi käyttää luovuuttaan toisenlaisessa  ja lainaa tälle vanhan kameransa. 
  
Isadella yrittää unohtaa Fairuzin hengailemalla (mielestäni hieman törpön) Maxin kanssa, mutta huolimatta parhaasta yrityksestään, ei hän pysty unohtamaan poikaa. Onneksi mystinen sinitukkainen muukalainen harhauttaa hänen ajatuksiaan. Max ei ole kauhean imarreltu, että tuo toinen poika kaappaa Isadellan huomion. Lisäksi joku lähettää hänelle outoja, vähän pelottaviakin viestejä. Kirjan loppupuolella tulee aikamoinen cliffhanger pommi, minkä vuoksi odotan malttamattomana syksyllä ilmestyvää kolmatta osaa, Isadella - Sydän liekeissä. Iso suositus tälle sarjalle! 
  
Katselin -- tuttuja kulmia ja mietin miten erilaiselta kaikki näytti tapahtuneen jälkeen. Ennen olin pitänyt esikaupunkialuettamme harman tylsänä ja umpitavallisena. Nyt tuntui, että joku oli painanut nappia, jolla värit tulivat esiin. -- Mikä minussa oli muuttunut, kun katsoin kaikkea uusin silmin. (s. 23)
  
Luhtasen käyttämä värikäs kieli ja hurmaavan persoonalliset kielikuvat ovat kirjoje suola. Ah, haluaisin siteerata niistä kaikki tähän, mutta tyydyn valitsemaan vain kolme, "Yhtäkkiä suklaan supervoiman euforinen vaikutus tuntui haihtuvan nopeammin kuin chihuahuan pieru", "yydyn hymyilemään kuin joku olisi puhunut minulle urdua ja tulkkini oli juuttunut ruuhkaan." ja "Kallistuin pitkälleni nurmikolle ja päätin lötköttää siinä kuin kurkunpääntulehdusta poteva kastemato. Hiljaa ja selkärangattomana.".
  
Luin kirjan jo helmikuussa (ystävänpäivän lukumaratonilla), ennen kuin korona-epidemiat muuttuivat pandemiaksi. Tein muistiinpanoja kirjasta pari päivää sitten ja moni kohta tuntui aivan erilaisesta ennen ja jälkeen. Tässä muutama niistä:
  
Olin ollut kotona jo kolmisen viikkoa, mikä tuntui suoranaiselta ikuisuudelta, koska talossamme oli kuin muinaisessa kryptassa. Ummentunutta, hiljaista, tukahduttavaa. Parin päivän jälkeen oli alkanut tuntua, ettei henki kulkenut. Laahustin ankeassa huushollissamme availemassa ikkunoita -- mutta edes tuntien mitainen hyinen läpiveto ei helpottanut tilannetta. -- ajatus kotiin homehtumisesta alkoi ahdistaa liikaa. Tätä rataa minusta tulisi se naapuruston erakoitunut hullu mummo, joka haahuilisi hämärällä pikin katuja itsekseen paapattaen ja jota kaikki pelkäsivät. (s. 6-8)
   
City-kettu oli taas saapunut tervehtimään minua. Se istui kaikessa rauhassa ja tuijotti. Nurinkurisesti minä tunsin olevani eläintarhan häkissä. Kettu oli vapaa menemään minne halusi, minä olin täällä nalkissa. (s. 135)
 
Arvosana:
   
Takakannesta:
Täräyttävän rehellinen ja hauska sarja kaikille, joiden elämä ei todellakaan ole vaahtokarkkia. Jatkoa kirjalle Isadella – Sydän kylmänä.
  
Ikuinen outsider Isadella luuli jonain päivänä muuttuvansa vampyyriksi (ja odotti jo sitä kiihkeästi) – vain kuullakseen, että onkin tavallinen ihminen. Sitten yksi hänen äideistään kuoli häntä suojellessaan, paras ystävä petti rankimman kautta ja poikaystävä haihtui maisemista.
  
Nyt Isadella palaa kouluun. Yhtäkkiä hän on niin sisällä piireissä kuin mahdollista ja saa huomiota koulun komeimmalta pojalta. Silti hän tuntee olevansa tuuliajolla.
   
189 sivua, Otava 2020
     
Isadellasta on luettu myös täällä: Kaiken ei tarvitse olla totta
  
Sarjassa ilmestyneet: