Huhtikuun luetut, toukokuun lukusuunnitelmat

Viimeisimmät Instagram kuvani ovat olleet suunnittelematta mustavalkoisia tai sisältäneet punakantisia teoksia.

Huhtikuu oli hyvin kirjallinen kuukausi, luin 16 kirjaa (joista kuusi sarjakuvaa), yhteensä 3853 sivua. Luettavaa on viimeaikoina valikoitunut varsin monella tapaa: niin blogiin tulleen hakuosumavyöryn kuin lennokkaasti sanaillun Twiitin innoittamana. Kaksi sarjakuvaa tarttui somen perusteella luettavaksi, Mourukatit Twitterin ja (jos blogitkin voi laskea someskeneen), niin Marian koodista kiinnostuin Hurjan, hassun lukijan bloggauksen perusteella.

   

Mennyt kuukausi on ollut sään puolesta tosi outo, kun lunta on tullut lähes päivittäin. Haluaisin kyllä nähdä jo kevään merkkejä luonnossa (muutakin kuin kausiallergian muodossa). Toivottavasti pian. Jos ei muuta, niin keli on ainakin toiminut hyvänä syynä pysytellä sisällä lukemassa, sillä kukapa tuonne ulos haluaisi mennä - ainakaan vappupiknikille. 

   

Kuukauden ehdottomasti parhaat hetket vietin Becky Albertallin ihanan YA-romaanin Minä, Simon, Homo Sapiens parissa. Harva teos saa minulta viisi tähteä ja tämä on yksi niistä. Varoitus! Kirjan lukeminen aiheuttaa akuuttia Oreo-keksien himoa. Bloggaus siitä ja Jay Asherin teoksesta Kolmetoista syytä (joka on ilmestynyt myös Netflix-sarjana) on tulossa tällä viikolla. Toinen kuukauden vaikuttavimmista teoksista on Han Kangin Vegetaristi, joka ei lakkaa hämmentämästä. 

  

Sain vappuviikonloppuna luettua ex-temporena vielä ennen kalenterin sivun vaihtumista Eoin Colferin Supernaturalistin Hyllynlämmitäjä-pinostani ja aloitin myös lukupiirikirjana olevan Jules Vernen Matka maan keskipisteeseen, josta yllätyin, kuinka sujuva sen suomennos on. 

   

Kaikki luetut:

• Philip K. Dick: Oraakkelin kirja
• Theo Lawrence: Pimeä sydän
• Alan Moore: Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga
• Natsumi Hoshino: Neiti Koume, tiikerinraita 6 & 7
• Mikko Ketola & Anssi Rauhala: Marian koodi - Professori Anni Isotalon tutkimuksia
• Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (bloggaus tulossa)
• Briitta hepo-oja: Hylättyjen lasten kaupunki
• Sini Helminen: Kaarnan kätkössä
• JJ Nääs: Mourukatit
• Han Kang: Vegetaristi
• Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli
• Jay Asher: Kolmetoista syytä (bloggaus tulossa 2.5.)
• Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens (bloggaus tulossa 4.5.)
• Kore Yamazaki: Velhon morsian 3
• Eoin Colfer: Supernaturalisti (bloggaus tulossa)

  

Esittelyssä lukukorini, jossa on aina kunkin hetken kiinnostavimmat luettavat.

  

Toukokuun lukulistalla:

• Margaret Atwood: Oryx ja Crake
• J.M. Barrie: Peter Pan
• Peter S. Beagle: Viimeinen yksisarvinen
• Enid Blyton: Viisikko aarresaarella
• Tuomo Jäntti: Verso
• Anu Holopainen; Molemmin jaloin
• John Masefield: Keskiyön kansaa
• Elina Pitkäkangas; Kuura
• William Sleator: Sokkeloportaikko

  

Toukokuussa olisi tarkoitus lukea paljon kehuttu Verso, josta kirjoitan Nörttityttöjen blogiin. Laatikkoon on tullut nostettua useampia lastenkirjaklassikoita niin Ajattomia satuja ja tarinoita kuin Lapsuuteni kirjasuosikit -lukuhaasteen innoittaman, Molemmin jaloin jatkaa Uudelleen luettua -haastetta Sokkeloportaikon kanssa. Viimeinen yksisarvinen puolestaan osallistuu Hyllynlämmittäjä ja Havaitse harvinaisuus -haasteisiin. Kuura täytyy lukea ennen kuin voin tarttua Kajoon, jonka pitäisi ensi viikon aikana saapua postin mukana. Loppukuusta voikin sitten jo korkata Oryx ja Craken, josta on suunnitteilla kesäkuulle bloggaajien kimppalukua.

Kore Yamazaki: Velhon morsian 3

"Jos ihminen lakkaa ajattelemasta itse... hän lakkaa olemasta ihminen."

   

   

Arvostelukappale

  

Velhon morsiamen kolmannesta osasta ei toimintaa ja uusia olentoja puutu. Tästä on kovaa vauhtia tulossa kaikkien aikojen suosikkisarjani. Eliaksella on vaikeuksia säilyttää olomuotonsa, Chise solmii siteen familiaarin kanssa ja koko komeus päättyy kiehtovaan muisteluun, joka paljastanee myöhemmin jotain uutta Eliaksen menneisyydestä. Chisen ja Eliaksen suhdetta ihmetellään monesta suunnasta ja tyttö joutuu pohtimaan itsekin sitä, miksi viihtyy tuon oudon koirankalloisen hahmon seurassa. 

   

 

Edellisessä osassa tavattiin hautausmaalla emäntäsä haudalla surevan koiran henki. Siitä tulee nyt Chisen familiaari, muuttaen samalla sen ihmismäisen ulkoasun sopimaan paremmin Chisen ikään. Uusina olentoina tavataan Leannan sìth, vampyyri, joka on monen miesrunoilijan lahjakkuuden takana ja  Will-o-wisp, eksyttävä virvatulen keiju ja aiemminkin nähty hirviö saa nimen, Cartaphilus. 

 

Chise kysyy, mitä magia on ja vastaus tuo mieleen Veronica Rothin Viillot romaanissa olevan pyörteen, joka kulkee aurinkokunnan halki antaen kaikilla planeetoilla asuville ihmisille taianomaisia kykyjä. 

 

   

Tarina tanssahtelee eteenpäin hengästyttävää tahtia ja koukuttaa lukijansa maailmaan täynnä maagisia ja pelottaviakin olentoja. En voi kuin vetää henkeä ja jäädä odottamaan kynsiäni puresekkellen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Osan 4 suomennos ilmestyy 9.6.2017. 

    

Takakannesta:

Kun Chise haavoittuu, hurjistunut Elias muuttuu enstistäkin pelottavammaksi. Arvoituksellinen Cartaphilus on silti vaarallinen vastustaja... Tässä kirjassa koetellaan velhouden rajoja, solmitaan uusia siteitä ja katsellaan ruusuja.

   

Ikäsuositus: 13+

  

Suomentanut: Antti Valkama, 192 sivua, Punainen jättiläinen (2017)

  

Alkuperäinen nimi: Mahoutsukai no Yome volume 3 (2015)
  

Muualla sanottua: Anime Garden

Lastenkirjalauantai: Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli

"Tämä on melkein kuin satu tai ihan vähän kuin kummitusjuttu myös."

  

   

Lukuhaasteissa: Ajattomia satuja ja tarinoita, Lapsuuteni kirjasuosikit, Uudelleen luettua

  

Mikä on kirja, jossa on lohikäärmeitä, pettureita, eeppisiä taisteluita ja lause: "Yö oli pitkä kuin ikuisuus ja kauhuja täynnä." (s. 229) Ei, kyseessä ei ole George R.R. Martinin Game of Thrones-sarja vaan Astrid Lindgrenin klassikkosatu veljesrakkaudesta sekä hyvän ja pahan taistelusta, Veljeni, Leijonamieli.

  

Lindgrenin kirjat olivat lapsuuteni suosikkeja. Veljeni, Leijonamielen lisäksi Ronja ryövärintytär ja Mio, poikani Mio tekivät suuren vaikutuksen, ja luinkin ne useampaan kertaan ala-asteen aikana. Jostain syystä en kuitenkaan tutustunut Lindgrenin muuhun laajaan lastenkirjatarjontaan. Peppi pitkätossu ei minua kiinnostanut ja Vaahteramäen Eemeli maistui paremmin tv-sarjana. Näyttääkin siltä, että oli jo varsin nuorena fantasian ystävä, vaikken tuota sanaa tiennytkään asuessani maalaiskylässä. 

   

Veljeni, Leijonamieli kertoo kahdesta veljestä, 13-vuotiaasta Joonatanista ja 10-vuotiaasta Kaarlesta. Tarina kerrotaan Kaarlen näkökulmasta. Hän on sairas pieni poika, joka viettää päivänsä lepäämällä sängyssään. Joonatan kertoo pikkuveljelleen, jota kutsuu hellyyttävästi Korpuksi, maailmasta nimeltään Nangijala, jonne ihmiset menevät kuoltuaan. "- Siellä on edelleen satujen ja nuotiotulten aika." (s. 7) Molemmat pojat tietävät, että Kaarle on lähellä kuolemaa, mutta yllättävän tulipalon vuoksi Joonatan lähteekin Nangijalaan ensimmäisenä, pelastettuaan ensin Kaarlen. Joonatan kuitenkin lupaa tulla pian kyyhkysenä noutamaan Kaarlenkin Nangijalaan.

  

Joonatan sanoi, että oli asioita, jotka oli tehtävä, vaikka ne olivatkin vaarallisia. (s. 72)

  

Eikä aikaakaan, kun pojat ovat taas yhdessä. Kaarlen mielestä isoveli on kuin satuprinssi, niin kaunis ja rohkea. Heillä on oma pieni talo Kirsikkalaaksossa, joka on kirsikankukkien valkoisen ja ruohon vihreän täplittämä. Kaarle ei ole enää sairas ja hänen jalkansa ovat suorat ja voimakkaat. "- Täällä Niagijalassa kai jokainen saa kaiken mitä on ikänä toivonut." (s. 36) Nangijala ei kuitenkaan ole sellainen onnela kuin aluksi kuulostaa, sillä läheistä Ruusulaaksoa hallitsee ilkeä Tengil ja Joonatan on mukana laakson vapautuksen puolesta taistelevassa kapinallisten joukossa. 

  

Ehkä kaikki oli määrätty jo satujen esiaikoina. Ehkä Joonatan jo silloin määrätiin Ruusulaakson tähden Orvarin pelastajaksi. Ja ehkäpä oli olemassa joitakin salamyhkäisiä satuolentoja, jotka ohjasivat askeliamme meidän sitä tietämättä. (s. 217)

  

Kaarle toteaa useaan otteeseen, että Nangijala on kuin unesta. Onkin esitetty, että tapahtumat olisivatkin Kaarlen unta, ja se hetkin aivan teoksen lopussa, kun pojat hyppäävät kalliolta päästäkseen seuraavaan maailmaan, Nangilimaan, olisi se hetki, jolloin Kaarle kuolisi oikeasti, sillä kirja päättyy Kaarle sanoihin, että hän näkee valon. Joidenkin lukijoiden mielestä loppu on aika synkkä lastenkirjalle, sillä pojat tekevät käytännössä itsemurhan ja että se houkuttelisi lapsia hyppäämään korkeilta paikoilta päästäkseen itsekin satujen maailmaan. Toisten mielestä lapsilukijat ovat viisaampia kuin aikuiset aliarvioivat tai että hyppääminen selittyisi lapsilukijalle/kuuntelijalle satulogiikkana (vrt. Liisa ja kaninkolo), ei siis itsetuhoisena tekona. Aikuislukijaa loppu kuitenkin ravistelee. 

  

Siinä missä John Boynen nuori päähenkilö romaanissa Poika raidallisessa pyjamassa oli hieman liiankin naiivi, Kaarlen ikäistään nuoremman käytöstä on helppoa ymmärtää. Onhan poika pienikokoinen ikäisekseen, sekä viettänyt suurimman osan elämästään sairaana, neljän seinän sisällä. Ja tästä huolimatta Kaarle on koko ajan iloinen ja toiveikas lapsi, ei haastavan elämän liian pian kasvattama ja lapsenuskonsa kadottanut, niin kuin voisi helposti olla. 

 

Niin loppui taistelun päivä Ruusulaaksossa. Moni antoi henkensä vapauden edestä. (s. 260)

  

Tästä Lindgranin teoksesta minulla oli kolmesta alussa mainitsemastani heikoimmat mielikuvat. Sen muistin, että veljekset kuolivat ja päätyivät toiseen maahan, mutta taistelua (kenties viittauksena Vietnamin sotaan) ja kauheaa lohikäärme-Katlaa (mikä kenties viittaisi aasialaisiin kulttuureihin) ja sen luolasta tehtyä vankilaa en olisi osannut kuvailla etukäteen. Muistan myös, että olisin itkenyt kirjaa lukiessani parikymmentä vuotta sitten, joskin nyt silmät pysyivät kuivina. Vaikka aika surullinen tarina ja hurja seikkailuhan tämä on, eikä siksi sovellukaan aivan pienimille tai herkille lukijoille. Nyt pitää vielä lukea Mio, poikani Mio uudelleen, niin on sitten kerrattu taas nämä muutaman vuoden ajaksi. 

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Saturomaani hyvän ja pahan kamppailusta, kaiken voittavasta ystävyydestä ja kuolemasta

  

Kaarle "Korppu" Leijona on sairas pieni poika, joka ihailee rohkeaa ja ystävällistä isoveljeään Joonatania. Tämä kertoo Korpulle kauniista Nangijalasta - maasta, johon tullaan kun kuollaan. Siellä saa seikkailla aamusta iltaan ja öisinkin. Yllättäen Joonatan lähtee Nangijalaan ensimmäisenä, ja Korppu seuraa häntä pian. Maan ihanuutta häiritsevät kuitenkin julmat valloittajat, ja myös pojat osallistuvat taisteluun heitä vastaan. Mitä kaikkea vielä tapahtuukaan, ennen kuin Leijonan veljeksistä tulee Leijonamieliä...

  

Astrid Lindgrenin tarkkasilmäisissä, lämminhenkisissä tarinoissa todellisuus ja kuvitelmat kietoutuvat yhteen ainutlaatuisella tavalla. Ilon Wiklandin herkkä mustavalkoinen piiroskuvitus rytmittää tarinaa ja tuo siihen uusia ulottuvuuksia.

   

Suomentanut: Kaarina Helakisa, 283 sivua, WSOY 2015 (tarkistettu suomennos, 1. suomennos 1974)

  

Kuvittanut: Ilon Wikland

  

Alkuperäinen nimi: Bröderna lejonhjärta (1973)
  

Nangijalaan on matkattu myös täällä: Kirjavinkit, Lumiomena, Villasukka kirjahyllyssä, Lukuisa, Karvakasan alta löytyi kirja, Morren maailma, Orfeuksen kääntöpiiri, Kirjakaapin avain

Sini Helminen: Kaarnan kätkössä (Väkiveriset #1)

"Sä haiset metsäläiseltä, siltä kun sulla olis pihkaa suonissa."

   

   

Arvostelukappale
Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, Suomi(ko) 100: Teema: seksuaalivähemmistöt, homoseksuaalisuus

  

Sini Helmisen Kaarnan kätkössä aloittaa vahvasti uuden suomalaisen neliosaisen nuortenkirjasarjan Väkiveriset. Jokasella osalla on oma elementtinsä, metsä, vuori, vesi ja maa. Kiinnostuin teoksesta heti nähtyäni sen kauniin kannen (taide: Karin Niemi) kustantajan katalogissa.

Sain arvostelukappaleen kotiin seuraavana päivänä siitä, kun kirjablogistania kuuli yhden sen jäsenen menehtymisestä - Kaarnan kätkössä jäi viimeiseksi kirjaksi, jonka Krista esitteli Lukutoukan kulttuuriblogissaan mm. seuraavin sanoin: "Oli kuin Helminen olisi avannut minullekin oven Tapiolaan, näyttänyt sen vehreyden. Ja kyllähän hän näytti, näin vehreyden silmieni edessä, mielessäni, lukiessani." Olikin siis katkeransuloista tarttua kirjaan, jolla on tällainen itsestään riippumaton taakka mukanaan. Onneksi melankolia ei kulkeutunut kantta pidemmälle itse teokseen, sillä se sisälsi niin monenlaisia tunnetiloja ja salaisuuksia, että arkitodellisuus unohtui hetkeksi.

 

Sä saat huomata, ettet oo enää Kansasissa, Dorothy. (s. 142)

  

Teoksen päähenkilönä seurataan 17-vuotiasta Pinjaa, joka on juuri valmistunut ylioppilaaksi. Hän aloitti koulun vuotta aikaisemmin kuin tavallista, sillä hänen äitinsä on opettaja. Pinjan isä puolestaan on lääkäri ja toivoo tyttären jatkavan samalla alalla, vaikka Pinja ei olekaan ihan varma mitä itse haluaa. Aikaisemmin kymppejä kokeista saaneen tytön koulumenestys romahtaa, kun hän saa kännykkäänsä kuvan, jossa hänen poikaystävänsä ja lapsuuden paras kaveri pussailevat.
 
Helminen viittailee nerokkaasti genrekirjallisuuteen. Esimerkiksi kun Pinja linnoitautuu kesän alussa huoneeseensa, hänen äitinsä sanoo tilanteen muistuttavan sitä "tyhmää teinien vampyyrielokuvaa", eli Houkutus-sarjan sitä osaa, jossa Edwardin hylkäämä Bella käyttäytyy samoin. Äiti on huolissaan Pinjasta ja järjestää tälle töitä.

Kaupungin puistoja siivotessaan Pinja tutustuu leimuavatukkaiseen Virveen ja löytää itsensä pian suutelemasta tyttöä. Suvaitsevaisuutta saman sukupuolisten suhteita kohtaan koulussa rummuttava äiti ei kuitenkaan ilahdu Pinjan uudesta ihastuksesta, vaan pitää sitä vain aiemman suhteen päättymisen kipuiluna ja "vaiheena". Äitinsä kaksinaismoralismista pöyritynyt Pinja joutuu sen jälkeen viettämään loppukesän arestissa äitinsä vanhempien luona maalaiskylällä, mutta joutuu siellä elämänsä seikkailuun.

Voisin sanoa Annastiinalle, että aivan kohta tulee voimaan sukupuolineutraali avioliittolaki, mutta siitä ei olisi mitään hyötyä. Annastiina tietää jo tärkeimmän: Disney-prinsessa saa prinssinsä, ei koskaa laukkaa toisen prinsessan kanssa aamunkoittoon. (s. 79) 

Kaiken lisäksi Pinjalla on salaisuus, jota hän ei halua kenenkään näkevän: hänen selkänsä on arpien peittämä, koska hän syntyi omituisesta ihotaudista kärsien - tai niin hänen vanhempansa ovat selittäneet, kun tyttö on kuusivuotiaana joutunut haastavaan leikkaukseen esteettisen "vian" korjaamiseksi. Hänelle kuitenkin selviää, että kyseessä ei olekaan huono tuuri geenien suhteen vaan suvussa kulkeva ominaisuus.

Siinä missä kuvittelisi olevan sileää vaaleanpunaista ihoa, jota vain selkärangan kohoileva vuoristo poimuttaa, on jotain aivan muuta. Se ei ole selkä ollenkaan. Se on suoraselkäinen puunrunko, kaarnan elävien syiden, karheiden juomujen ja sileiden salmiakkikohoamien verkosto, jota täplittävät oranssit jäkäläpitsit. (s. 83-84)

Helminen on kirjoittanut teoksen maailmaan perinteisten olentojen, kuten vampyyrien ja ihmissusien sijaan suomalaista mytologiaa ja sen vähemmän tunnettuja hahmoja: sinipiikoja, metsänneitoja ja hiisiä. Ainekset ovat kiehtovan tuoreita ja ne on kudottu taidokkaasti osaksi nykynuoren arkea. Tapahtumat tuntuvat uskottavilta, vaikka niissä onkin aimo ripaus magiaa. Sarja saa jatkoa jo syyskuussa ja tuolloin päähenkilönä nähdään maalta Helsinkiin muuttava nörttipoika. En malta odottaa syksyä nähdäkseni mihin suuntaan teos vie sarjaa.

"Uutinen nimero kaks: teretulemast messiin Omituisten otusten kerhoon. Sä olet nimittäin myös meikäläinen." (s. 53)

  

Monen populaarikulttuuriviittauksen lisäksi teoksessa mainitaan mm. Laila Hirvisaaren äänikirjat, Neil Gaimanin Tähtisumua ja Oscar Wilden Dorian Greyn muotokuva, eikä hauskoilta Harry Potter-kommenteiltakaan vältytä. Lisäksi alla oleva lainaus palauttaa mieleeni vähän aikaa sitten somessa käydyn keskustelun, jossa pohdittiin lukemiseen liitettyä häpeää,

Luen kaikki kirjahyllyn Aku Ankat ja - hävettää tunnustaa - myös kaikki lääkäriharlekiinit, joista osa on niin kamalia, että ne saavat minut antamaan Dorian Greyn muotokuvalle uuden mahdollisuuden. (s. 113)

  

Teoksen luvut on nimetty jännittävästi latinankielisillä lentävillä lauseilla, joiden merkitys avautuu kyseisessä luvussa. Esimerkiski ensimmäinen luku on saanut nimensä ylioppilaiden laulusta Gaudeamus igitur. Otsikot on suomennettu kirjan lopussa, joten latinankielen tuntemusta ei tarvita (joskin itse olen opiskellut yläasteella latinaa pitkänä valinnaisaineena kolmen vuoden ajan). 

   

Uskon kyllä, että kirjoittaja on saattanut nähdä tonttu-ukkoja otettuaan liian monta lasillista. (s. 91)

 
Kaarnan kätkössä on nopealukuinen teos, joka tiedostaa kaanonin ja naureskelee sille nerokkaasti (ks. lainaus alla). Se ei kuitenkaan ole pelkästään humoristinen, vaan puhuttelee nuoria (ja aikuisiakin), jotka kokevat joutuvansa elämään jonkin ominaisuutensa salaten tai häveten sitä. Pinjan kokemukset ensisuudelmasta tytön kanssa ja oman sukuhistoriansa avautuminen saavat tytön hyväksymään itsensä kokonaan. Teos tarjoaa hyvää pohdiskelua myös aivan toisenlaisten asioiden kanssa painiskeleville lukijoille.

"Seuraavakas sä yrität varmaan väittää, että vampyyrejä on oikeesti olemassa", tuhahdin. 

"Ai tarkoitatko niitä hirviöitä, jotka imee verta? Tietty niitä on olemassa. Mutta ei ne oikeesti kimaltele ja ne on vaan parin millin mittaisia ja hiivatin ärsyttäviä. Jotkut sanoo niitä myös itikoiksi." (s. 54)

  

  
Arvosana:

  

  
Takakannesta:

Bling. Yksi känninen kännykkäkuva ja Pinjan elämä on pilalla. Poikaystävä ja kympin koenumerot ovat historiaa, ja nipottava äiti pakottaa hänet kesätöihin. Puistohommissa Pinja kohtaa erikoisen Virven, pihkantuoksuisen punapään, jota kohtaan hän tuntee selittämätöntä vetoa. Pinjan on kuitenkin vaikea päästää ketään lähelleen, sillä hän kantaa selässään varjeltua salaisuutta, jonka juurista hänen on pakko saada tietää enemmän.

  

Pinjaa kiusaavat hallusinaatiot Tuulia-nimisestä tytöstä, joka inttää hänen suonissaan virtaavan metsänväen verta. Sitten kuvioihin ilmestyy vielä komea nahkatakkipoika, joka häikäisee Pinjan niin, ettei hän huomaa tämän silmien punaista vivahdetta, ennen kuin on liian myöhäistä. 

  

Kaarnan kätkössä aloittaa neliosaisen reaalifantasiasarjan Väkiveriset, jossa kotimainen mytologia tunkeutuu elävänä ja kihelmöivänä nuorten arkeen. Jännitys ja romantiikka punoutuvat huumorin säikeisiin. Sarja on suunnattu yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille.

      

220 sivua, Myllylahti 2017

   

Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Kansan Uutiset, Dysphoria, Luetaanko tämä?, Neverendingly, Kirjasähkökäyrä, Lukutoukan kulttuuriblogi

    

Samantyylisiä kirjoja: Mervi Heikkilä: Louhi-sarja, Melissa Marr: Ilki ihana ja Sala kavala, Elina Rouhiainen: Susiraja-sarja, Elina Pitkäkangas: Kuura ja Kajo, Veera Laitinen: Surunsyöjät, Annukka Salama: Faunoidit-sarja

Han Kang: Vegetaristi

"Ehkä tämä kaikki on jonkinlaista unta."

    

   

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

   

Han Kangin Booker-palkittu Vegetaristi on ravistellut kirjabloggaajia ja muista lukijoita tänä keväänä. Kirkkaan värisen teoksen kanteen on törmännyt toistuvasti mm. Instagramissa, yhdistettynä hämmentyneiden lukijoiden erikoisiin kuvauksiin. Itse en ollut ajatellut teosta lukea, mutta koska sain sen pyytämättä kustantajalta ja näin Tekstiluola -blogin Tuomaksen twiitin, jossa puhuttiin alapäästä purkautuvista vihreistä nesteistä, tiesin, että minun on luettava tämä lyhyehkö teos saadakseni tietää, mistä on kyse.

  

Yeong-hyen emättimestä alkoi virrata samanlaista vihreää nestettä kuin murskatuista lehdistä tihkuu. (s. 117) 

   

Vegetaristin keskeinen henkilö on Yeong-hye, joka ei itse kuitenkaan pääse teoksessa ääneen, vaan hänestä kerrotaan kolmeen osaan jaetun teoksen aikana puolisonsa, siskonsa miehen ja siskonsa näkökulmista. Ensimmäisessä osassa Yeong-hye päättää epämiellyttävän unen nähtyään lakata syömästä lihaa ja muuta eläinperäistä. Hänen miehensä ei ymmärrä tätä ollenkaan ja koko korealainen yhteiskunta tuntuu pitävän tiukkalinjaista ruokavaliota todella omituisena. 

   

Yeong-hyen mies on kammottava: hän pitää vaimoaan ihastuttavan tavallisena ja proosallisena. Koska hänen ulkonökönsä on sopivan huomiotaherättämätön ja luonteensa passiivinen, ei miehen tarvitse teeskennellä älykästä, hyväkuntoista tai hävetä elimensä kokoa, koska vaimo ei anna tällaisille asioille painoarvoa.  Vaikka mies olikin aluksi tyytyväinen vaatimattomaan Yeong-hyeen, alkaa hän haaveilla tämän täysin erilaisesta siskosta, In-hyestä ja kahdehtii tämän puolisoa, joka on taiteilija ja istuskelee vain kotona perintörahan turvin.  

  

Kirjat olivat hänen ainoa harrastuksensa. Jostain käsittämättömästä syystä hän pystyi todella uppotumaan niihin. (s. 9)

  

Mies löytää Yeong-hyestä jatkuvasti vikoja. Vaimo ei esimerkiksi koskaan käytä rintaliivejä, sillä ne puristavat - tunne jonka tiedän henkilökohtaisesti erittäin hyvin, mutta jota Yeong-hyen mies ei vaikuta edes haluavan ymmärtää. Mies häpeää Yeong-hyen pieniä rintoja ja haluaisi, että tämä käyttäisi topattuja liivejä, jotta kohottaisi miehen egoa muiden silmissä. 

  

Tottelemattomuus miehen toiveiden suhteen on teoksen perusteella Etelä-Koreassa suorastaan tabu. Esimerkiksi, kun mies haluaa seksuaalisia halujaan tyydytettävän, on vaimon parasta hyväksyä tämän tahto. Ensimmäinen osa päättyy, kun Yeong-hye viiltää hedelmäveitsellä ranteensa auki, kun hänen vanhempansa yrittävät pakkosyöttää tyttärelle lihaa.

  

Yeong-hye puhuu hiljaa kuin ihminen, joka ei kuulu mihinkään, joka on siirtynyt olotilojen väliin. (s. 87)

  

Toisessa osassa tapahtumia seurataan vuotta myöhemmin In-hyen miehen silmin. Langon mielestä omaa firmaa pyörittävä In-hye on tarpeettoman kaunis ja hänen länsimaalaisen suuret silmänsä ovat liian huomiotaherättävät. Yeong-hye puolestaan on himoittava, koska on arkipäiväinen, anrogyyninen ja lumoavan rahvaanomainen puhetapoineen ja vinoine silmineen. 

  

Taiteilijamies on tehnyt keskustelua herätteleviä videoita, mutta on nyt hyppäämässä aivan erilaisen ilmaisun pariin. Hän haaveilee maalaavansa alastoman naisen ja miehen iholle kukkia ja kuvaavansa heidän rakasteluaan. Kun mies kuulee In-hyeltä, että tämän siskon mongoliläiskä, pigmenttihäiriö, jonka olisi pitänyt kadota jo lapsena, on edelleen selvästi nähtävissä, mies kiihottuu ajatuksesta ja pyytää Yeong-hyetä mallikseen. Kaikki ei kuitenkaan mene ihan suunnitelmien mukaan. 

  

Takakannen väitteestä huolimatta, lankomies ei tuntunut juurikaan piittavaan siitä, että Yeong-hye on vegetaristi, vaan ihmettelee enemmän tämän perheen voimakkaita reaktioita naisen valintaan. Teoksessa onkin vahvana sanomana naisen oikeus omaan ruumiiseensa. Vegetaristista jää vahvasti mieleen eräs tilanne, jossa Yeong-hye ei ole suostuvainen seksuaaliseen aktiin, mutta miehen tahto voittaa. Jälkeenpäin mies inhoaa katumuksen tunnetta, jota Yeong-hyen olemus yrittää hänessä herättää. 

  

Oliko Yeong-hye ihminen, eläin vai kasvi? (s. 107-108)

  

Kolmannessa osassa Yeong-hye on anorektinen potilas psykiatrisessa sairaalassa, minne hänen siskonsa on tulossa tätä tapaamaan. Aikaa ensimmäisestä osiosta on kulunut kaksi vuotta. Kolmas osio on kaikkein hämmentävin. Enkä vielä nytkään, viikkoa kansien sulkeutumisen jälkeen, tiedä tarkalleen, mitä minä tulinkaan lukeneeksi. Päälimmäisenä tunteena on kuitenkin harmistus keskeisen henkilön puolesta, kun kaikki muut puhuivat hänestä, mutta ei itse saanut ääntään kuuluviin.

  

Vegetaristi on nopealukuinen, hämmentävä ja ärsyttävä. Siinä on selvästi tasoja, joiden avautumista auttaisi korealaisen kulttuurin parempi tuntemus. Teoksen yllä roikkuu unenomainen utuverho, joka saa teosta lainatakseni tuttuuden sekoittumaan vierauteen. En muista koskaan lukeneeni mitään vastaavaa, lähimmät verrokit ovat Laura Lindstedtin Oneiron ja Jeff VanderMeerin Hävitys. Kerrontansa puolesta Vegetaristi on samanlainen kuin Minna Rytisalon Lempi, sillä sekin kertoo keskeisestä naishahmosta kolmen näkökulman kautta. Vaikka teos ei siis kokonaisuudessaan minulle avautunutkaan, se teki kyllä suuren vaikutuksen outoudessaan. 

   

Arvosana:

   

    

Takakannesta:

”Sensuelli, provosoiva ja raju… Poikkeuksellinen lukukokemus.” - Guardian

  

Yeong-hye on vaatimaton ja vaitonainen nainen, joka elää perinteisessä avioliitossa Etelä-Koreassa. Hän on aina taipunut muiden tahtoon, kunnes hän alkaa nähdä brutaaleja painajaisia ja päättää lopettaa lihansyönnin. 

  

Näennäisen pieni päätös vaikuttaa maanjäristyksen tavoin ennen niin seesteiseen elämään. Yeong-hyen aviomies, hänen lankonsa ja sisarensa eivät ratkaisua hyväksy, ja heistä jokainen yrittää pakolla saattaa asiat takaisin raiteilleen, entisenlaisiksi. Yeong-hyen ruumis ja mieli ovat kuitenkin saavuttamattomissa.

  

Henkeäsalpaavan kaunis, tummasävyinen ja vaikuttava Vegetaristi kertoo halusta sekä kontrollista ja sen vastustamisesta.

  

Suomentanut Deborah Smithin englanninnoksesta Sari Karkulahti, 215 sivua, Gummerus 2017

  

Alkuperäinen nimi: 채식주의자 (2007), The Vegetarian (2016)

  

Lisää kokemuksia Vegetaristista mm. täällä: Savon Sanomat, Tekstiluola, Pieni kirjasto, Opus eka, Lumiomena, Kirjaluotsi,  Luettua elämää, Tuijata. Kulttuuripohdistoja, Lukuisa,  Reader, why did I marry him?, Kirsin Book Club

 
Han Kangin haastattelu Helsingin Sanomissa