maanantai 10. kesäkuuta 2013

Kirjablogeissa kiehuu

 

Vähän roiskuu hellallekin. 

Mikä on saanut lämmön nousemaan? 

 

     
Hesarin Nyt-liitteessä (linkki alla) esiteltiin ongelmakohtia, joita kirjablogien kanssa on noussut esiin. "Ensinnäkin: Monet bloggaajat ovat kirjallisuuteen rakastuneita himolukijoita. He eivät ole kriitikoita, joiden on pakko lukea leipänsä eteen kaikenlaista kirjallisuutta ja sanottava, mitkä teokset ovat huippuja ja huteja." Ja onko tässä siis jotakin väärin?
   
Kirjabloggarit, tuo näennäisen yhtenäinen joukkio ei mahdu yksiselitteisen, tyhjentävän kuvailun alle. Me emme kuulu salaseuraan, jonka tehtävänä on tehdä ammattikriitikoista työttömiä. Tämä on suurelle osalle, myös minulle ensisijaisesti rakas harrastus, lue alla olevien linkkien takaa vaikka Karoliinan, Amman ja Morren mielipiteitä. Harvoin varmaan muihin harrasteilmiöihin on näin pinsettien ja suurennuslasin kanssa tartuttu? Kirjablogaajista ja kriitikoista esitetään outo kuva: blogaajat nauttivat lukemisesta ja valitsevat vain itseään kiinnostavia kirjoja, kun kriitikoiden puolestaan täytyy lukea pääsääntöisesti koska on pakko. 
   
Tekohauskasta näkökulmasta katsoen kriitikoille lukeminen jättää pakkopullan maun suuhun, onhan se palkka jollakin tienattava. Lukeminen ei myöskään saa olla coolia, vaan se on erakkoluonteen kammioon hautautumista, epäsosiaalisuutta tai itsensä kultivoimista, jonka takia kevyt kirjallisuus ei olekaan itsensä vakavasti ottavan kriitikon alaa: he etsivät elämyksiä elämänkatsomusta avartavista uniikeista teoksista. Sepä hienoa, missä tällaisia kritiikkejä sitten saa lukea? Minusta kun näyttää vahvasti, että ne kritiikit jotka silmieni eteen ovat sattuneet, ovat aikalailla juurikin niitä pinnalle nousevia kirjoja, joista monet seuraamani blogitkin kirjoittavat, esimerkiksi Dan Brownin uutuus Inferno (tässä Hesarin artikkeliin viitaten) taitaa kallistua viihdekirjallisuuden vaakakuppiin.
  
Pitäisikö sitä mitä lukee ja mistä kirjoista blogissa/lehdessä kirjoittaa jotenkin arvottaa? Eikö lukeminen ylipäätään ole hieno asia vaikka runojen ja pienkustantamoiden osuus nyt jäisikin pienemmäksi. Syynä ei varmaankaan ole ainoastaan se, etteikö niistä lukemisesta kiinnostuttaisi kirjoittamaan: runot eivät nyt vain ole kaikkien mieleen (kuten eivät ole dekkaritkaan) ja monia oma/pienkustanteita ei esimerkiksi saa kaikista kirjastoista. Minusta kirjallisuudesta tehdään helposti jotenkin pienen piirin oikeus. Kyllähän taiteen muitakin aloja on aina arvosteltu koulutustasosta riippumatta. Nautinto ei vaadi maisterin papereita. 
    

Miksi luen kirjoja?

   
Kysymys voi kuulostaa tyhmältä ja silti tätä saa aina olla selittämässä. Olen sisimmiltäni nautiskelija, eskapisti, matkustuskammoinen. Kirjojen avulla pääsen kauas täältä lähtemättä kuitenkaan minnekään. Mielikuvitukseni käyttää kirjoja polttoaineenaan. Kirjojen avulla voi kokea ensirakkauden nipistelyn vatsanpohjassa, silittää yksisarvisen turpaa, tappaa örkkejä, valloittaa tutkimattomia planeettoja Missä muussa harrastuksessa voit sanoa näin?
   
Morrekin linkkasi tämän loistavan Sirpa Kähkösen kolumnin, jonka luin jo heti tuoreeltaan ja samaistuin joihinkin kirjailijan esittämiin lapsuuskokemuksiinsa. En muista olenko täällä jo aiemmin kertonut, mutta olin koko peruskouluaikani koulukiusattu. Menin eri yläasteelle kuin muuta maalaiskouluni oppilaat, jotta saisin aloittaa puhtaalta pöydältä. Ei auttanut, Olin leimattu koko elämäkseni. Niin ainakin ajattelin toisinaan. Kirjallisuus piti minut järjissäni silloinkin, kun tuntui että turvaverkot pettivät.
   

Olenko myynyt sieluni kustantamoille?

  
Olen myöntänyt mm. yläpalkissa olevan linkin takaa löytyvässä esittelytekstissäni  että saan arvostelukappaleita, osan jopa pyydän itse suoraan eri kustantamoilta. Teen yhteistyötä Risingshadow-sivuston kanssa ja arvostelujani löytää sieltä (viimeisinpänä Sari Peltoniemen Haltijan poika). Olen joskus jopa kysynyt, saanko kirjoittaa artikkelin, vaikka olen lukenut kirjan kirjastosta - ja vastauksena olen saanut, että kirja on palkkioni työstä, jonka näen lukiessani ja kirjoittaessani lukemastani. En pidä itseäni ammattikriitikkona. Kirjahyllyni pursuilee ihan muista syistä kuin arvostelukappaleista. Ja kuten ovat muutkin todenneet, tulisin aivan hyvin toimeen ilman arvostelukappaleitakin (en ole myynyt sieluani millekään tietylle kustantamolle). Luen myös vanhempaa kirjallisuutta, omasta halustani ja kirjallisuuden opintojen takia.
  
Saan uudet kirjat vain vähän nopeammin, kun kustantamot lähettävät ne sen sijaan, että varaisin ja hakisin teoksen kirjaston kautta. Rahallinen etu on pieni: en varmaan montaakaan uutuuskirjaa ostaisi uutena, sillä opiskelijan budjettini ei kestäisi kalliiden kirjojen ostamista vaan kääntyisin kirjaston puoleen. Jälleenmyyntiarvo uunituoreellakaan kirjalla ei pilviä hivele. Ja postikulut kirjan lähettämisestä tekevät nettikirpparillaa myymisestä vähän turhaa, jos lähikirjakaupasta saman teoksen saa samalla hintaa kuin mitä se "käytettynä" ja postitettuna maksaisi. 
  
Blogimaailmaan on nyt tulossa pelisäännöt. ne auttavat kaikkia meitä blogaajia blogin aihepiiristä huolimatta kirjoittamaan näytteistä, lahjoista ja muista ilmaistuotteista entistä paremmin. Minä kirjoitan aina artikkelini alkuun, jos kirja on arvostelukappale. sama tieto löytyy myös lopussa olevista tunnisteista. Jos kirja on kirastosta tai omasta hyllystä, merkintä löytyy näidenkin kohdalla usein lopusta. Oma hylly-merkintä pitää sisällään esimerkiksi myös kirjat, joita saan lahjaksi perheeltäni.  
  
Linkkaan blogiartikkeleihini muidenkin kommentteja lukemastani kirjasta laajentaakseni näkökulmia. Onhan se lukijankin näkökulmasta rikkaus, jos samasta kirjasta ollaan useampaa mieltä. Se että kirjaboggarit päättäisivät yksissä tuumin kehua jotakin kirjaa on vain urbaani legenda. Minäkään en aina pidä samoista kirjoista kuin ne blogaajat, joiden kanssa kirjamakuni eniten kulkee samoja ratoja. Lisään myös aina uudemmista kirjoista puhuttaessa linkin kustantajan sivulle. Tästä en kuitenkaan saa mitään palkkaa. Se vain tuntuu loogiselta ja luontevalta.
    

Kirjallisuus ammattina

   
Voi, olen jo kauan toivonut, että tästä kirjahulluudestani voisin joskus saada työn - mutta minkälaisen? Kirjastossa, kirjakaupassa, kustantamossa, kriitikkona, äidinkielen opettajana...? Sitä en vielä tiedä minne päädyn, mutta nyt ainakin olen askeleen lähempänä tulevaisuutta. Kirjastoalaa eli informaatiotutkimusta en ole vieläkään päässyt opiskelemaan, mutta uskon kirjallisuudenopintojen avaavaan taas uusia ovia.
  
Blogaaminen ei kuitenkaan näillä näkyminen ammatikseni muodostu. Toivottavasti lukijani ymmärtävät tämän tekstin lähtökohdat ja syyt: tahdon avoimesti kertoa, että en ole pelinappula isojen firmojen rattaissa vaan ajattelen omilla aivoillani. Vaikka minua yritettäisiin johonkin lokeroon pakottaa, taistelen vastaan. En myöskään anna hämmentävistä lähtökohdista kirjoitettujen, blogaajia provosoivien tekstien vaikuttaa siihen iloon, jota saan lukiessani. Näillä eväillä jatkan seuraavan kirjan pariin.
  
Hauskaa ja vapaamuotoista lukukesää kaikille!

Linkkilistausta:
Nyt: Kirjabloggarit ovat kustantamoiden uusia bestiksiä
Nyt: Kirjallisuus on siististi cool (Kolumni)
Blogisiskot: Kirjablogaajien valta ja ongelmat
Luutii: Rakkaudesta... mihin?
Kirjava kammari: Lukemisen kauhu ja surkeus
Amman lukuhetki: Bloggaajan ja journalistin etiikka
Missio kässäri: Rakkaudesta kirjablogeihin
Morren maailma: Suorasainen ja itsekäs kirjablogaaja

10 kommenttia:

  1. Oon tätä keskustelua seurannut mielenkiinnolla. Tykkään ja luotankin kirjablogien sanaan enemmänkuin kriitikoiden arvioihin, taustalla on varmaan ajatus juuri tästä, että suurin osa kirjoista on aivan itse valittu ja siksi taustalla ei ole mitään "vaikuttavaa tekijää" kuten ilmaista arvostelukappaletta.

    Uskon kuitenkin, että arvostelukappaleesta luettu kirja arvioidaan aivan yhtä neutraalisti kun itse lainattu/ostettu kirja. Ja ottaisin itsekin vastaan arvostelukappaleen, jos sellaista minulle tarjottaisiin (olen liian ujo pyytääkseni sitä itse)

    Tosin esim sinun blogissasi olen huomannut, että Risingshadowiin kirjoitetut artikkelit ovat vähän pidempiä ja ehkä vähän... huolellisemmin tehty, mutta ehkä se johtuu siitä, että ne julkaistaan myös Risingshadowilla (josta itsekin käyn usein lukemassa arvioita ennen lukupäätöksen tekemistä) Tämä ei kuitenkaan haittaa ollenkaan. Olen vain pannut merkille.

    JOtenkin tuosta Hesarin jutusta tulee sellainen olo, ettei lukeminen saisi olla hauskaa. Tulee vähän elitismi mieleen. Kehdataankin me kirjabloggarit lukea ihan vain omaksi iloksemme ja vielä tykätäänkin siitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Reta, on todella ilahduttavaa kuulla, että luotat siihen, mitä blogaajat sanovat ♥ (ja mitäpä syytä meillä olisi edes vääristellä sanomaamme tahallaan) ja että uskot tekstin sisällöllisesti olevan samalla viivalla oli kyseessä arvostelukappale tai ei. :)

      Monet kirjablogaajat, jotka julkaisevat lukemistaan kirjoista artikkeleita, kirjoittavat blogia varten erillisen tekstin. Minä laitan yleensä vain sen alkuperäisen tekstin, kenties joillakin pienillä muutoksilla. Olen kai vähän laiska tässä asiassa. :D

      Mutta jos virallinen ulkoasu ei näiden tapausten kohdalla haittaa, jatkan samalla tavalla eteenpäin. Seuraavaksi vuorossa onkin Ally Condien dystopia-trilogian päätososa Perillä. (Josta a-kappaletta sainkin odottaa pidempään kuin jos olisin sen varannut kirjastosta.)

      Kritiikkikin on muuttunut ajan myötä, ja jos tavallinen kansalainen kuuntelee mieluummin vertaisensa sanaa kuin "koulutetun" kriitikon, tarkoittaa se että kiriikin on aika taas muuttua. Koulutetun laitoin lainausmerkkeihin, sillä harva kriitikko on tainnut ihan varta vasten kouluttautua ammattiin 8voiko Suomessa edes?).

      En osaa arvostella kirjallisuutta taiteen muotona - kuinka elämystä voisi arvostella? Mutta yritän aina löytää jokaisesta kirjasta asioita, jotka koen kiinnostavina, mieleenpainuvina, joita voi verrata muihin kirjoihin tai kohtia, jotka antoivat aihetta negatiiviselle palautteelle. Arvostelu tai kirtiikki ei varmaan koskaan (ei minulla ainakaan) ole täysin neutraalia, vaikka kuinka etäännyttäisi itsensä tekstistä. Ja pitäisikö sen ollakaan.

      Kirjablogaajia halutaan koko ajan kategorisoida tarkemmin ja asettaa meille jonkinlaiset rajat, ja tuntuu jotenkin oudolta että miksi juuri me? Voisin verrata tätä vaikkapa siskonpoikani yläasteen opettajien tasoon: siellä ei suurin osa opettajista ole ammattitaitoisia. Kuvaamataidon opettajakin on paikallinen taiteilija, jolla ei ole mitään pedagogisia taitoja tai koulutusta. Hän on omassa ammatissaankin itsoppinut. Myös eräs matematiikan opettaja loistaa ammattitaidollaan: hän pelaa puhelimellaan tunneilla Angry Birdiä opettajan pöydän alla ja antaa oppilaidensa palkkioksi pelata sitä myös. Että näin.

      Poista
    2. Liike-elämässä ajatellaan, että ystävien suosittelut ovat tehokkaampia ja luotettavampia mainoksia kuin maksetut mainokset. Tähän perustuu kirjablogien suuri vaikutus. Kustantajat ymmärtävät kirjablogien tärkeyden.

      Poista
  2. Hyvä kirjoitust & hyviä pohdintoja!

    Onkohan se vaikea ymmärtää, että vaikka kirjabloggaus on suurimmalle osalle harrastus, niin esim. arvostelukappaleet eivät muuta tuota tosiseikkaa? Se vain laajentaa ja tuo tähän uusia sävyjä, mutta ei muuta. Minä en pyydä enkä saa mitään huimia arvostelukappale kasoja, mutta kas kumma, pystyn silti bloggaamaan. Heh, ja kas kumma, saatan silti lukea uutuuksia, vaikka niitä ei kukaan tyrkyttäisikään.


    No joo. Asiasta olisi paljon sanottavaa, mutta monet ovat sanoneet sen jo niin hyvin, että taidan nyt tyytyä täällä kommenttilaatikoissa pohdiskelemaan sen sijaan, että reagoisin omassa blogissani. Mutta ihania nämä vastakommentit kyllä! Ilo lukea :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Katri!

      Oli pakko illalla kirjoittaa, kun alkoi keittää niin pahasti. (Jos tekstissä on siis jotain hämärää, laitan sen nukkumaan valmiiden aivojen piikkiin.) Hienosti tosiaan monet unohtavat, että voi niitä uutuuksia budjetin salliessa ostaa/saada lahjaksi/lainata kirjastosta.

      Ja hyvin yksipuolisestihan noita asioita tuodaan esille. Minusta (ehkä koska olen jo korruptoitunut) näyttää siltä, että kirjablogien lukukenttä on tavattoman laaja, monikielinen, ajaton. Kirjahan ei vanhene vaikka se ei uutuus olisikaan ja monet kyllä lukevat hyvin pienen piirin tuntemia kirjoja (tai pelottavia klassikoita, kuten juurikin jossain mainittua Joycen Ulyssestä).

      Eniten ottaa päähän, kun aina tehdään kauhean tarkkoja määritelmiä mitä kirjablogaaminen on, yleistetään pienen tietämyksen pohjalta eikä välttämättä edes hankita sitä lisää. Julkisessa netissähän nuo kirjablogit tuppaavat olemaan, eli ei voi ainakaan sanoa, että liian vaikeaa olisi etsiä todisteita väittämilleen.

      Toivotaan, että joku jossain huomaisi, että me emme määrittele itseämme miksikään muuksi kuin mitä me todella olemme, yksilöitä. Kovimmat väitteet tulevat aina ulkopuolelta - näin se menee joka asiassa, alkaen esimerkiksi lasten kasvattamisesta.

      Poista
  3. Amen! (hyvin kiteytetty!)

    Kuten jo toiseen samaa aihetta ruotivaan blogiin tuumasin, kirjablogien sisällön rikkaushan on aivan valtava, ja sen huomaa kyllä jos viitsii katsoa tarkemmin. On niin uutta kuin vanhaa, genrejä enemmän kuin lukemista harrastamaton osaisi nimetä, kotimaista ja käännettyä... Nyt:in artikkelin kirjoittaja tuntuu takertuneen omaan vinkkeliinsä eikä suostu näkemään muuta. Jos haluaa etsiä vain myyntilistojen kärjissä olevien teosten kehumista, niitähän myös löytyy. Mutta ei siinä ole koko totuus.

    Onneksi me tiedetään itse paremmin ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, Pia!

      Minunkin kirjatietämykseni niin genretasolla kuin vaikkapa klassikkorintamalla on blogaamisen ansiosta laajentunut niin paljon, että ilman tätä harrastusta ja blogituttuja en varmastikaan olisi näin nopeasti ja helposti olisi omaksunut kaikkia termejä ja toimintatapoja.

      Olen paljosta kiitollinen kirjablogeille, myös omallenikin. En muistaisi puoltakaan lukemistani kirjoista, jos en olisi kirjoittanut niistä ylös tänne. Onneksi me tosian tiedetään paremmin ja myönnetään, jos emme kaikkea tiedä. :)

      Poista
    2. Mä aloitin blogini, kun tuntui ettei lapsiperhe-elämässä todellakaan muistanut, mitä justiinsa tuli luettua. Nyt huomaan, että erityisesti kirjastokäynnit ovat muuttuneet seikkailullisemmiksi, kun huomattavasti suurempi määrä kirjojen tai kirjailijoiden nimistä on jotenkin tutunkuuloisia. Niinpä sitä tulee kauhottua mukaan kaikenlaista ennenlukematonta, niin vanhoja kuin uusiakin kirjoja. Minusta on outoa, että tämä rikastunut lukeminen onkin jotenkin epäilyttävää ja tekee minusta huonomman ja naiivimman lukijan...

      Poista
  4. Kriitikkona mun on pakko sanoa tuosta ilmaisesta arvostelukappaleesta: se on työväline ja itsestäänselvyys. Arvostelukappaleen saaminen ei tee arvostelusta positiivista. Jos lukee yhtään kritiikkejä, huomaa sen kyllä. Aivan yhtä hyvin voisi sanoa, ettei toimittajiin voi luottaa, koska he saavat haastatteluja ilmaiseksi.

    Arvostelukappaleen lähettäminen on kustantajan etu, koska kritiikki antaa näkyvyyttä. Lisäksi arvostelut ovat äärimmäisen tärkeitä kirjan kirjoittajalle, jonka mahdollisuudet saada apuraha ja siten seuraava kirja ulos paranevat huomattavasti kun kritiikkejä ilmestyy. Harvat kriitikot suhtautuvat arvostelukappaleisiin kuin ilmaiseen tavaraan, niillä ei oikein ole jälleenmyyntiarvoakaan nykyään, eikä niitä voi loputtomiin käyttää joululahjankorvikkeinakaan kun sukulaisetkin nauravat. Ja en minä ainakaan edes halua säilyttää kuin pienen osan saamistani arvostelukappaleista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ajatuksia herättävästä kommentistasi Maaria P!

      Työvälinehän se tuo kirja tosiaan on, harrastelijallekin (vai olisiko se sitten harrastusväline?) vaikka en tainnut tällä kertaa sitä tuossa blogiartikkelissani mainita. Palkkiksi sitä kutsutaan silloin, kun kritiikin kirjoittamisesta ei rahallista etua saa, ainoastaan kirjan. (Palkkio on kyllä vähän harhaam johtava termi tässä.) On vaan ihmeellistä, että joissakin asiayhteyksissä nousee esille se, että a-kappale jotenkin vaikuttaisi ihmisten mielipiteeseen kansien sisällöstä.

      Minun lukemiseeni tai kirjasta artikkelin kirjoittamiseen ei ole kyllä vaikuttanut mitenkään se, mitä kautta kirja nenäni eteen on tullut. Lukiessaan ei edes jaksa ajatella tuollaista. Toki kirjaston kirjaa pitää kauniisti, ettei saa sakkoja tahroista - eikä sitä nyt muutenkaan ole tapana sotkea omiakaan kirjoja.

      J.S. Meresmaa kirjoitti omassa blogissaan noista apurahahakemuksista, että hän ei ainakaan ole blogikommentteja niihin laittanut - tämä lienee kirjailijakohtaista. Onhan se sitten pienen blogaajan sydäntä sykäyttävää aina lukea, jos omaa tekstiä on lainattu kirjailijan blogissa, kustantamon koti/Facebook-sivuilla/kataloogissa tai kirjan kannessa/lieppeessä.

      Tiedä varmuudella, että blogaamiseni on vaikuttanut useiden ihmisten lukuvalintoihin. Ainakin toisten blogaajien: on ollut "Ota riski ja rakastu"-kirjahaastetta, on annettu vinkkejä puoleen ja toiseen ja niistä kirjoitetuista blogiteksteistä joskus lukee sitten mainittavan oman nimensä.

      Ja uskon myös Risingshadow-yhteistyöni vaikuttavan ihmisten lukemiseen. Mutta ihmisiinhän voi tosiaan vaikuttaa käyttämättä senttiäkään rahaa. Monet aatteethan esimerkiksi eivät vaadi levitäkseen kuin kuuntelevan korvan.

      En koe olevani korruptoitunut, jaan vain pienen palan maailmaani muiden kanssa. A-kappale on melko kertakäyttö"esine", niin kuin totesin itse ja kuten Maaria sinäkin sanot: niiden arvo on olematon ja ongelmaksi kritiikin puolueellisuuden sijaan syntyykin se, minne veisin kaikki hyllyn reunalle jäävät a-kappaleet? Onneksi en saa kirjoja ilmoittamatta, vaan kaikki teokset ovat pyydettyjä, joitakin pdf-tiedostoja mukaan lukematta, niin saan lähinnä vain teoksia, joista oletan pitäväni.

      A-kappaletta kirjasta voisi varmaankin verrata vaikkapa siihen, kuinka leffakriitikko pääsee katsomaan arvostelemansa leffan ilmaiseksi: siinähän ei saa mitään muuta kuin kokemuksen, ei mitään konkreettista, johon voisi palata uudelleen. Kirjoissa on se puoli, että tekstiin voi aina palata.

      Poista