lauantai 29. helmikuuta 2020

J.K. Rowling & Jim Kay: Harry Potter ja liekehtivä pikari

"Dumbledore otti lippaan sisältä ison karkeatekoisen puupikarin. Se olisi ollut aivan mitättömän näköinen, jollei se olisi ollut piripintaan täynnä leimuavia sinivalkeita liekkejä."
   
   
Arvostelukappale
   
J.K. Rowlingin luoma velhomaailma ei ollut aluksi suosikkejani, sillä törmäsin Harry Potterin nimeen joka paikassa. Blogiani pitkään lukeneet sattavat tietääkin, etten pidä yleensä paljon hehkutetuista kirjoista sekä taustatarinan, kuinka minusta tuli Pottereiden lukija - mutta kerrataanpa uusien lukijoiden varalta.
 
Harry oli heidän taloonsa yhtä tervetullut kuin homesieni. (s. 14)
 
Sarjassa ehti ilmestyä kolme osaa suomeksi, ennen kuin itse tutustuin Harryyn, mikä sekin tapahtui vanhimman isosiskoni sinnikkyyden ansioista. Hän on peruskoulun ensimmäisten luokkien opettaja ja tuntee hyvin lastenkirjallisuuden, minkä lisäksi hän perheeni muiden jäsenten tapaan innokas lukutoukka. Kun kerroin hänelle, etten ollut lukenut Pottereita, enkä oikein haluakaan, hän eräällä kahdeksannen luokan lomallani luonaan vieraillessaan istutti minut olohuoneen sohvalle, antoi ensimmäisen kirjan käteeni ja avasi sen pyytäen lukemaan edes enimmäisen sivun.
 
No, eihän sen perusteella voinut vielä mitään sanoa, niinpä luin vähän pidemmälle. Ja sille tielle jäin. Odottelinkin jo sitten innokkaana neljännen osan ilmestymistä ja sain sen kesällä 2001 lahjaksi toiselta isosiskoltani, oltuani lastenvanhtina hänen esikoiselleen, hänen itsensä ollessa synnyttämässä kummipoikaani. Kävin rippikoulun vain vähän ennen kastejuhlaa, vaikka en uskovainen olekaan. Se nyt vain sattui olemaan perheen tapa ja sainhan olla kesäleirillä samanikäisten nuorten kanssa.
 
   
Liekehtivään pikariin liittyy siis vahva tunnesiden ja kirja toimii joka lukukerralla. Tämä oli varmaan jo järjestyksessään 12. kerta, kun luin teoksen (en ole aivan varma, menin jossain vaiheessa sekaisin laskuissa, ollaan kuitenkin helposti yli kymmennessä lukukerrassa). Luin kirjan edellisen kerran 2016  ja postaus siitä löytyy täältä. Teoksen kuvitettu versio oli yksi kirjavuoteni 2019 odotetuimmista uutuuksista ja se tulee aina olemaan kirjahyllyni aarre. Olen lukenut myös kolme aiempaa kuvitettua versiota. Ne lainasin kirjastosta, mutten niistä tullut kirjoittaneeksi blogiin. 
 
Mutta nyt hänen edessään seisoi lyhyt ja kiukkuinen velho, joka kieltäytyi suoralta kädeltä uskomasta että hänen viihtyisään ja säntilliseen maailmaansa voisi tulla särö - kieltäytyi uskomasta että Voldemort olisi voinut nousta taas. (s. 435)
   
Jokaisella lukukerralla kirjassa keskittyy eri asioihin, tunnelma on siis aina yksilöllinen. Tällä kertaa luennassa yhdistin Kuolonsyöjät ja äärioikeiston nousun, mikä antoi paljon synkempiä sävyjä kirjalle kuin koskaan aikaisemmin. Etenkin kun loppupuolella pimeyden lordin uutta tulemista kyseenalaistettiin paljon. Myös lehdistön sananvapaus ja fake news -ilmiö nousivat voimakkaammin esille reaalimaailman viimeaikaisten tapahtumien valossa. Jästilehdistäkin kun löytyy useampia Rita Luodikon oppikunnan kannattajia.
   
   
P.S. toivottavasti liimasimme tarpeeksi postimerkkejä. 
-- 
Harryn oli vaikea pidätellä naurua. Kuori oli ääriään myöten täynnä postimerkkejä, lukuun ottamatta etupuolelle jätettyä neliötuumaa, johon oli piirreetty pienellä käsialalla Dursleyn osoite. (s. 20-21)
 
Toisin kuin kolmessa aikaisemmassa Potterissa, vaikka kirja käytännössä alkaa huispauksen maailmamestaruuskisoista. ei tässä kouluvuoden aikana ole lainkaan tupien välistä huispausta, velhomaailman keskeistä urheilulajia. Tylypahkassa, noitien ja velhojen koulussa nimitäin järjestetään pitkän tauon jälkeen kolmivehoturnajaiset. Linnaan saapuu kahden muun eurooppalaisen taikakoulun opiskelijoita ja jokaista koulua edustaa yksi oppilas. Mutta kuinka ollakaan, omituisten juonenkäänteiden myötä myös Harry päätyy kilpailijaksi.
   
Harry yritti olla ajattelematta murjottavaa Myrttiä syöksymässä putkea pitkin pytyn sisällön kera. (s. 291)
 
   
Harmilliseti kuvia oli vähän vähemmän kuin toivoin (etenkin lukujen aluissa oli kuvitus hyvinkin pelkistettyä aiempaan verrattuna) ja pari mielestäni hieman outoa kuvitusvalintaa oli päätynyt teokseen, kuten Dursleyden lentävä sähkötakka. Moni koko aukeaman kuva puolestaan oli sitten sitäkin onnistuneempia. Niihin täytyy palata uudelleen ja käydä läpi pienintäkin yksityiskohtaa myöden.
   
Pidin todella paljon Jim Kayn näkemyksestä Viktor Krumin, Cedric Diggoryn ja Draco Malfoyn suhteen. Harry itse ei aina ollut ihan edukseen kuvissa, vaan onnistui näyttämään todella epäilyttävältä. Hermionea en puolestaan voi kuvitella kuin Emma Watsonin näköisenä, mutta Kayn versio Hermionesta on kuitenkin paljon armollisempi kuin Mika Launiksen tai edes Rowlingin itsensäkään.
 
   
Rowlingista puheenollen, lukuintoni hänen teoksiaan kohtaan sai pahan kolauksen kirjailijan twiitattua tranfobisesti. Onkin sen jälkeen ollut hieman vaikeaa kokea olevansa Korpinkynsi tai erottaa kirjailijan persoonaa teoksistaan. Pottereiden ihanin puoli kun yleisesti tunnustaen on ollut se suvaitsevaisuus, jota erikoisemmatkin persoonat kokevat, vaikka mm. Luna ja Neville joutuvatkin silmätikuiksi. 
 
"Kuulkaa", Harry sanoi lujasti. -- "muutama nauru maistuisi kyllä. Meille kaikille maistuisi muutama nauru. Minusta tuntuu että ennen pitkää tarvitaan tavallista enemmän naurua." (s. 450)
   
Tästä kuprusta huolimatta, oli ihanaa palata taas Tylypahkaan ja taikamaailmaan. Odotan innolla seuraavaan kuvitettua osaa ja suosittelen kaikkia lukemaan Potterit myös kuvitettuina, vaikka tarina olisi jo läpeensä tuttu. Kuvat kun antavat aivan uutta pureskeltavaa tekstin ohessa.
   
Arvosana:
   
Takakannesta:
Kolmivelhoturnajaiset kutsuvat!
  
Jim Kayn upeasti kuvittama neljäs Harry Potter -teos on täynnä taikaa. 
  
"Koetuksia on kolme; ne ovat tasavälein kouluvuoden mittaan, ja niissä koetellaan ottelijoita monin eri tavoin... heidän taikataitojaan - urheuttaan - päättelykykyään - ja tietenkin kykyään pärjätä vaaratilanteissa."
  
Harry Potterin neljäntenä kouluvuonna Tylypahkan koulussa järjestetään kolmivelhoturnajaiset, joihin osallistuu oman koulun lisäksi kaksi muuta velhokoulua, Beauxbatons ja Durmstrang. Kustakin koulusta valitaan ottelija kolmeen rohkeutta, taitoa ja ajattelua mittaavaan koetukseen. Kolmen koulun nuoret velhot ja noidat seuraavat turnajaisia omia suosikkejaan kannustaen. Ottelupäivien välissä koulunkäynti jatkuu.
    
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta, 451 sivua, Tammi 2019
 
Kuvittanut: Jim Kay
  

keskiviikko 26. helmikuuta 2020

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

"Minasta tuntui kuin hän olisi astunut kokonaan toiseen maailmaan, 
unien ja taikuuden valtakuntaan."
   
   
Arvostelukappale
  
    
Jostakin käsittämättömästä syystä Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras unohtui lukupinooni, kunnes vasta viime vuoden joulukuussa luin sen. Olin kyllä kuullut teoksesta todella monesta paikasta ja varsin ylistävään sävyyn. Esimerkiksi Hel-YA:ssa palkittiin teoksen kansi (Sami Saramäki) ja teoksen päähenkilöt Mina ja Tom äänestettiin parhaaksi pariksi. Ehkäpä tämä kaikki hype sai minut sitten siirtämään teoksen lukemista eteenpäin, usein kun kaikkien kehumat kirjat kasvattavat odotuksia liikaa ja sitten pettyy varmemmin. 
   
Tämä oli kuitenkin kaikkien kehujensa arvoinen ja vielä vähän enemmänkin, sillä se nousi koko viime vuoden parhaiden lukukokemusten kärkeen. Voinkin siis ilomielin suositella tätä, vaikka sinulla olisikin kirjan suhteen varautunut asenne. Eikä kannata säikähtää siksikään, että olen kirjan liittänyt osaksi Scifi-lukuhaastettani, sillä teoksen tieteisfiktio on (enimmäkseen, spoilaamatta sisältöä) steampunkkia, mutta kirjassa on niin paljon enemmän kuin yhden genremäärittelyn alle voi laittaa.

Mina inhosi kenkiään enemmän kuin koskaan, kun niistä alkoi huoneen lämpimässä kohota tympeää hevosenlannan hajua. (s. 29)
 
Kirjan tapahtumapaikkana on 1800-luvun lopun Helsinki. Mikama on kuvannut miljöötä todella uskottavasti vaatteineen, tapoineen ja hajuineen. Myös keskustelu naisen asemasta nousee toistuvasti esiin, ainakin rivien väleissä. 16-vuotiaassa Minassa on jotain samaa itsepäisyyttä ja sisäistä voimaa kuin Minna Canthissa, esimerkiksi hän toivoo voivansa joskus jatkaa koulussa käymistä, vaikka vanhempien kuoltua hän onkin päätynyt asumaan luhistumaisillaan olevaan vajaan hökkelikylän perukoille, tunkion viereen ja elättämään itsensä näpistelemällä. Hän myös haaveilee matkustavansa Amerikkaan tai Afrikkaan tai oikeastaan ihan minne tahansa, pois.
   
Hän tapaa Tomin aivan sattumalta. Mies tulee ulos kellosepän liikkeestä ja Mina päättää käyttää katurotan taitojaan ja anastaa rikkaalta vaikuttavan miehen kellon - tai niin Mina aluksi luulee. Tom kuitenkin löytää hänen piilomajansa ja pyytää tyttöä tulemaan hänelle töihin. Mina, joka on rähjäisestä ulkoasustaan huolimatta hyvin kasvatettu nuori nainen, pitää miehen tarjousta aivan säädyttömänä, sillä miksi hieno herra palkkaisi apulaisekseen taskuvarkaan.
   
Miehen katse pysähtyi kojeeseen, jota Mina piti hämmentyneenä sormissaan kuin orava käpyä. 
– Se on sydän, mies sanoi viimein. -- – Tuo, mitä neiti pitelee käsissään, on sydän. 
– Eihän ole. Se on vain jonkun koneen pala, kellon tai höyrykoneen tai jonkun semmoisen sisältä. 
– Eikö se ole sama asia? Ettekä usko, että koneellakin on oltava sydän? (s. 219)
  
Tom on taikuri, illusionisti, joka luo katsojiensa edessä uskomattomia tarinoita ja esittää temppuja, joiden ei pitäisi olla mahdollisia. Hän rakentaa koneita, jotka ovat aivan kuin eläviä. Vielä 1800-luvulla uskottiin eri tavalla taikuuteen. Nykyihmisen on vaikeampaa uskoa näkemäänsä kyseenalaistamatta, millä on niin hyvät kuin huonotkin puolensa. Moderni ihminen kun mietii aina, kuka on nukkemestari, joka liikuttelee lankoja kulisseissa.  
   
Mikaman kieli on ällistyttävän ihanaa. Aivan liian harvoin pääsee lukemaan tällaista teosta, josta haluaisin kirjoittaa melkein kaiken muistikirjaani, sillä jokainen sana on kuin siemaus kalleinta viiniä. Nostan siis silinterihattuani (joka nököttää eteisen hattuhyllyllä) sinulle Anniina Mikama, lumosit minut sanoillasi.
 
 Väitin aiemmin, etten ole koskaan matkustanut, Mina sanoi silmäillen kirjahyllyjä. – Enkä minä olekaan. En muuten kuin kirjojen sivuilla. 
 Mutta sehän onkin maailman nopein ja mukavin tapa matkustaa! sanoi Tom. – Avaat vain kirjan ja ryhdyt lukemaan, ja siinä samassa sinut on tempaistu jonnekin kauas omasta nojatuolistasi. Pääset kokemaan seikkailuja ja tutustumaan merkillisiin ihmisiin, joita et olisi koskaan tavannut oikeassa elämässä. Ja saatat päästä jopa sellaisiin paikkoihin, joissa yksikään toinen ihminen ei ole ennen käynyt. (s. 46)
      
Vasta lukemalla ymmärsin, miksi Goodreadsissa eräs lukija oli verrannut kirjaa yhteen 1980-luvun tieteis-toimintaelokuvaan. Kirjasta tulivat mieleen myös loistavat leffat The Illusionist ja The Prestige. On vaikeaa keksiä samankaltaisia kirjoja, mutta ainakin tämä on paljon parempi kuin monien kehuma Erin Morgensternin Yösirkus, joka oli minulle pettymys. Stephanie Garberin Caraval pääsee  tunnelmissaan lähemmäksi (hyvä lukukokemus sekin, kannattaa lukea).

Mutta esimerkiksi samankaltaisia aineksia roboteista sisältävä Ian McEwanin Kaltaiseni koneet on niin huono, etten voi suositella sen lukemista kenellekään, sillä vaikka kirjan kuvaus antaakin olettaa jotain Black Mirrorin jakson kaltaista, älkää menkö halpaan (en ole edes jaksanut kirjoittaa vielä postausta siitä). Tomin rakentamista kojeista tulee mieleen myös joskus vuosia sitten kierrätyskeskukselta kesälomareissulla löytämäni Han Suyinin teos Lumoojatar, jota luin tuolloin, mutta jäi kesken (pitänee joskus lukea loppuun, mielikuviin jäänyt ihan positiivinen tunnelma).
 
Hänen kanssaan Mina oli lapsena harrastanut kuvitteluleikkiä -- He olivat matkustaneet monta kertaa maailman ympäri maaten vieretysten selällään nurmikolla ja katsellen taivasta, jolla ei ollut ääriä eikä rajaa. Illan hämärtyessä isä oli sytyttänyt tulen taikalyhdyn lamppuun ja heijastanut sillä Minan huoneen seinälle kuvia kaukaisten maiden kaupungeista, ihmisistä ja eläimistä. (s. 31)

Mikama on ripotellut vihjeitä tarinan loppupuolella tapahtuvista käänteistä jo todella varhaisessa vaiheessa kirjaa. Vasta kun kävin läpi tarralappuja, joilla olin lukiessani merkinnyt kauniit lauseet ja potentiaalisesti merkittävät kohdat, huomasin kuinka paljon lukijalle annetaan leivänmurusia pitkin tarinaa. Loppu ei siis tullut aivan yllättäen, vaan osasin jo kesken lukemisenkin alkaa muodostaa arvauksiani. Se ei kuitenkaan yhdään himmentänyt myöhempien juonenkäänteiden hohdetta, vaan ne olivat pikemminkin ilolla tervehdittyjä pilkahduksia, silmäniskuja kirjailijalta tarkkaavaiselle lukijalle.

Ah, harvan kirjan jälkeen tulee vastaavaa krapulaa kuin tämän luettuani. Onneksi joulukuussa luin toinen toistaan parempia kirjoja, niin ei tarvinnut tipahtaa näistä euforisista tunnelmista liian aikaisin. Tässä vaiheessa kun kirjoitan kirjasta blogiin, olen lukenut jo sarjan toisenkin osan, Huijarin oppipoka ja vaikka se ei ollutkaan aivan yhtä hengästyttävän hieno, se avasi paljon Tomin ja Professorin yhteisestä menneisyydestä (vaikka jäinkin kaipaamaan vielä lisää). Odotan malttamattomana, että trilogian viimeinen osa Tinasotamiehet ilmestyy melko tarkalleen kuukauden päästä. Suosittelenkin siis (myös aikuiskukijoille): lukekaa tämä kirja!
 
Eivät kaikki tarinat lopu siihen, kuinka "he elivät onnnellisina elämänsä loppuun asti". Mutta eihän tämä olekaan loppu. Tämä saattaa olla vasta alku. (s. 410)
   
Arvosana:
  
Takakannesta:
Mikä tahansa on mahdollista, jos sen vain osaa uneksia.
  
Mina asuu kadulla ja varastelee henkensä pitimiksi. Tom on nuori keksijä ja taikuri, jonka Ihmeiden teatteri lumoaa yleisönsä ilta illan jälkeen. Mina ja Tom kohtaavat Helsingissä talvella 1890. Ensi hetkestä lähtien heidän kohtalonsa tuntuvat kietoutuvan merkillisellä tavalla yhteen, ja pian Mina työskentelee Tomin taikashow'ssa, jossa mekaaniset koneet heräävät eloon. Molempien menneisyydessä on kuitenkin pahoja, selvittämättömiä asioita. He joutuvat juonittelun pyörteeseen ja ajojahtiin, josta he voivat selviytyä vain rohkeutensa avulla – muutama taikatemppu hihassaan.
  
Taikuri ja taskuvaras aloittaa maagisen trilogian täynnä silmänkääntötemppuja, romantiikkaa ja jännitystä. Toinen osa, Huijarin oppipoika, ilmestyy 2019.
    
411 sivua, WSOY 2018
   
Sarjassa ilmestyneet:
  • Taikuri ja taskuvaras
  • Huijarin oppipoika
  • Tinasotamiehet
   

sunnuntai 23. helmikuuta 2020

Äänestä Blogistanian Kuopusta 2019 täällä

   
Blogistanian vuoden 2019 kirjallisuuspalkintojen äänestys järjestetään sunnuntaina 1.3.2020 klo 10. Jos olet äänestämässä Blogistanian Kuopus -kategoriassa, ilmoittaudu äänestykseen mukaan jättämällä tämän postauksen kommenttikenttään linkki joko blogisi etusivulle tai suora linkki ajastamaasi äänestysbloggaukseen. Näin osaan tulla blogiisi keräämään äänet talteen. 
  
Muistakaa ajastaessanne tarkistaa, että blogillanne on oikea aikavyöhyke eli UTC +2 / Eastern Europian Time, kun äänestätte Suomesta. Jos äänestät ulkomailta eri aikavyöhykkeeltä, laskekaa aikaero, jotta bloggaus ilmestyy klo 10 Suomen aikaa.
  
Liian aikaisin tai myöhässä julkaistuja postauksia ei oteta huomioon ääntenlaskennassa, joten olkaahan tarkkana. Jos et osaa ajastaa postausta tai olet epävarma sen onnistumisesta, kysy apua kommenttiosiossa hyvissä ajoin ennen äänestyspäivää.
  
Äänestyksen säännöt löytyvät täältä. Ne kannattaa vielä tarkistaa ennen ajastamista, jotta pisteet varmasti menevät oikealle teokselle.
  
Amman lukuhetki vastaa Blogistanian Finlandiasta, eli kotimaisen kaunokirjallisuuden äänestyksestä. Globaliaa eli käännösteoksia äänestetään Todella vaiheessa -blogissa, Kuopusta eli lasten- ja nuortenkirjoja Yöpöydän kirjat -blogissa ja Tietoa Kirjamies -blogissa.
  
Äänestyksen tulokset julkaistaan ääntenlaskijablogeissa maanantaina 2.3.2020 kello 10.

perjantai 21. helmikuuta 2020

Tomi Adeyemi: Veren ja luun lapset

"Sammal peittää koko tasanteen, kivimurikat ja rauniokasat. Tässä on joskus ollut valtava pyhäkkö, mutta siitä ei enää ole jäljellä kuin kivimurskaa. Hiljaisuus on korviahuumaava, ei 
kuulu viidakon ja vuoriston ääniä, ei sirkkojen siritystä, lintujen lailua, moskiittojen ininää. 
Ainoa merkki entisestä elämästä ovat pääkallot, joita lojuu jalkojemme juuressa."
   
   
Arvostelukappale
   
Luin vuonna 2019 todella hyviä kirjoja, etenkin joulukuussa. Vuoden viimeisinä päivinä luin tämän Tomi Adeyemin Veren ja luun lapset, joka oli mainio kirsikka luettujen pinon päälle. On aivan ihanaa, että voin jälleen nauttia korkeasta fantasiasta. Hukkasin tuon ilon jossain vaiheessa lukion ja kirjablogin perustamisen välissä, mutta kiitos viime vuoden alussa lukemani Siri Pettersenin Odininlapsen, tuo jumi avautui. (Sen jatko-osa Mätä odotteleekin jo lukemistaan #hyllynlämmittäjä-pinossa.)
  
Afrikkalainen mytologia tekee Veren ja luun lapsista erityisen. En tiedä paljoakaan kyseisen mantereen uskomuksista Egyptiä lukuunottamatta (olen jopa käynyt vuosia sitten arkeologian opintojeni aikana kurssin, jossa perehdyttiin egyptiläisiin jumaliin ja hautausperinteeseen). Käsittääkseni kirjan mytologia perustuu länsiafrikkalaisen joruba-kansan kulttuuriin vaikka tapahtumamiljöönä onkin fiktiivinen maailma, jonka muina kansoina mainitaan hyvinkin tutunkuuloiset britāunit, pörltöganét ja spãnit. Olisi hyvin kiinnostavaa oppia lisääkin afrikkalaisista kulttuureista! 
  
Erityisesti eläimet ovat teoksessa kiehtovia, osaa kun voi käyttää ratsainakin (eli kuten nimi ntaa olettaa, niillä voi ratsastaa kuin hevosella). Lajeina mainitaan esimerkiksi vertauskuvien kautta ainakin gebardaari, leijonaari, lumileopardiini, gorillaani, virtahippo, panttenaari, hyenaari, ketturi ja paholaisrauska. Näistä suurin osa on siis nisäkkäitä, kalat ja kanat tuntuivat kuitenkin ollevan samanlaisia kuin omassakin maailmassamme.  
  
Ainoa ystäväni on Nailah, uskollinen leijonaari jonka olen kasvattanut itse siitä saakka, kun löysin sen haavoittuneena pentuna. -- Uljas ratsaani on minua korkeampi -- Korvien takana on rosoiset sarvet  -- Kohotan käteni, ja Nailah laskee päänsä alas varoen leuan yli kaartuvia torahampaitaan. Se kehrää kun rapsutan sen kuonoa. (s. 35)
  
Teos on ollut isosti esillä englanninkielisessä kirjagramissa, eikä sen kantta voinut välttää näkemästä Instagramin feedissä. Olikin ihanaa, että Otava on hankkinut teoksen käännösoikeudet ja saman kannen (joskin tämä indonesian kielinen painos on myös todella kaunis). Tarinalla on vahva rasisminvastainen sanoma. Sen kuvaamat hahmot on jaettu erilaisiin sosiaalisiin luokkiin, joista ääripäät ovat ylhäistö ja magian käyttäjät. 
  
Teoksella on useampi näkökulmahenkilö, joista pidin eniten prinsessa Amarista ja Zéliestä. Molemmilla on veli, Zélien veli on agbön-nimistä urheilulajia harrastava Tzain ja Amarin veli, tuleva kuningas on nimeltään Inan. Inan muistuttaa paljon uusimman Star Wars -trilogian Kylo Reniä (angstinen pikkupoika nuoren miehen ruumiissa) ja Zéliestä puolestaan tulee mieleen Nälkäpeli -sarjan Katniss (vastahakoinen kapinan keulahahmo).  
  
Tzain vetää ihmisiä magneetin lailla puoleensa. Minun taas ei tarvitse töniä ketään tieltäni - pelkkä vilaus valkoisista hiuksistani saa kulkijat väistämään minua kuin tarttuvaa tautia. (s. 31)
  
Zélie on divîni, valkotukkainen ja tummaihoinen nuori, josta olisi tullut maji eli magian käyttäjä täyttäessään 13. Maan kuningas sai kuitenkin magian katoamaan 11 vuotta aikaisemmin ja tulloin hänen joukkonsa tappoivat muiden muassa Zélien äidin. Tapahtumaa kutsutaan puhdistukseksi vaikka se oli oikeasti kansanmurha. Kuninkaallisella perheelläkin on ollut aikoinaan maagisia kykyjä, mutta käytettyään taitojaan väärin jumalat rankaisivat heitä ja ottivat ne pois kauan aikaa sitten. Tämän takia he varmaankin vihaavat ja pelkäävät niitä, joilla on taitoja. 
   
Valkoiset hiukset ovat merkkinä jumalten kosketuksesta ja niiden peittäminen on mahdotonta. Aateliset puolestaan pystyy erottamaan erityisesti divîneistä huomattavan paljon vaaleamman ihonsa ja tummien hiusten ansioista. Tosin ylhäistössäkin vaaleampi iho tarkoittaa korkeampaa asemaa. (Ihonvärin sävyjä kuvaillaan teoksessa kauniisti mm. sanoilla kookospähkinän värinen, laavalasin värinen, kastanjan ja mahongin sävyinen iho.) Aateliset ja sotilaat kutsuvat divîneitä loukkavasti matosiksi osoittaakseen oman arvoasemansa, jota pitävät korkeampana. Kuninkaan työleirit ovat täynnä divîneitä. Jos he eivät ole pystyneet maksamaan verojaan, joutuvat he kaivamaan hiiltä, rakentamaan palatseja ja raivaamaan teitä. 
  
Orïshan kansa yrittää pyyhkiä meidät pois julistamalla koko perimämme laittomaksi, niin kuin valkoinen tukka ja kuollut magia olisivat tämän yhteiskunnan tahra. (s. 36)
   
Zélie saa tehtäväkseen palauttaa magian maailmaan, mutta sen suorittamiseen annetaan hyvin pieni aikaikkuna, jonka jälkeen magia todella kuolee, jos hän seuralaisineen epäonnistuu. Kirjassa seurataan joukon seikkailuja halki Orïshan ja koko ajan tapahtuukin jotain, mikä pitää mielenkiinnon yllä. Goodreadsissa huomasin joidenkin lukijoiden valittaneen, ettei teoksessa keskustella paljoakaan kuolleista, mutta minusta jokaista kuolemaa jäi kyllä suremaan joku - ainoana poikkeuksena kuningas Saran, joka murhaa jonkun jo ennen aamupalaa silmäänsäkään räpäyttämättä. Etenkin Zélielle kuolleet aiheuttavat tuskaa, hänen äitinsä kun oli maji, jonka tehtävänä oli saattaa väkivaltaisesti kuolleiden henget tuonpuoleiseen ja tytär perii äitinsä kyvyn.
  
Divîneillä on samankaltainen heikkous kuin Teräsmiehellä kryptoniitti. Majasiitti-niminen metalli nimittäin estää heitä käyttämästä voimiaan, jo pelkkä sen lähellä oleminen koskettamisesta puhumattakaan sattuu. Majasiitista on tehty muiden muassa miekkoja. Zélie ei kuitenkaan ole aivan puolustuskyvytön, sillä hän on opetellut salaa sauvataistelutaitoja. Opettajansa Mama Agban mukaan maailmassa nimittäin riittää miehiä, jotka tahtovat hänelle pahaa. Teoksella on siis vahvasti feministinen sanoma tasa-arvoisen kohtelun saralla. 
   
Huoneessa on pelkästään nuoria tyttöjä, mutta vartija pitää silti käden sivusti miekkansa kahvalla. Hän tiukentaa vielä otettaan, niin kuin joku meistä voisi minä hetkenä hyvänsä hyökätä. (s. 17)
  
Pituudestaan huolimatta Veren ja luun lapset on todella koukuttavaa ja joutuisaa luettavaa, eli sitä ei kannata pelätä. Teos loppuu sen verran kiinnostavasti, että jään malttamattomana odottamaan jatko-osan suomennosta. Suosittelen lukemaan tämän, jos olet pitänyt esimerkiksi Leigh Bardugon Varjosta ja riipuksesta tai Victoria Aveyardin Punaisesta kuningattaresta. Ja lukuvinkki toimii luonnollisesti myös toisin päin! 
   
Kiinnostaisi kyllä lukea tämä Hesarin artikkeli, kun sellainen on kerrankin julkaistu nuortenkirjasta, se vain on tyhmästi maksumuurin takana: "Tomi Adeyemi nappasi magiaan kykenevästä maji-kansasta kertovaan esikoisromaaniinsa kaikki tunnetut fantasiakliseet", kuten myös tämä saman kohtalon kokenut Satakunna kansan artikkeli: "Tomi Adeyemi kirjoittaa, jotta myös tummaihoiset voisivat samaistua fantasiakirjojen päähenkilöihin". Näinhän sitä saadaankin nostetua nuortenkirjat aikuisten tietoisuuteen, vai mitä? Minusta tämä kun ei ollut läheskään niin kliseinen kuin vaikkapa tuo Varjo ja riipus, minkä lisäksi kliseisyys ei lähtökohtaisesti tee lukukokemuksesta huonoa. 
   
Muodostakaa vapaasti oma mielipiteenne ja kommentoikaa alle, millaisia tuntemuksia kirja on teissä herättänyt! 
      
Arvosana:
             
Takakannesta:
Järisyttävä tarina vastarinnasta, uskollisuudesta ja rajat rikkovasta rakkaudesta.
  
He tappoivat äitini. He riistivät magiamme. He yrittivät haudata meidät. Nyt me nousemme.”
  
Zélie muistaa, kuinka Orïshan maat humisivat magiaa, ja äiti kutsui koolle henkiä. Kaikki muuttui, kun magia katosi.
  
Nyt Zéliellä on mahdollisuus tuoda magia takaisin. Karanneen prinsessan avulla hänen on voitettava prinssi, joka haluaa tuhota magian lopullisesti. Pian Zélie huomaa, että hänellä on erityinen yhteys prinssiin. Orïshan maat ovat täynnä vaaroja, mutta suurin vaara piilee Zéliessä itsessään.
  
Suomentanut: Outi Järvinen, 550 sivua, Otava 2019

Alkuperäinen nimi: Children of  Blood and Bone (2018)
   
Sarjassa ilmestynet:
  • Veren ja luun lapset
  • Children of Virtue and Vengeance
   

lauantai 15. helmikuuta 2020

Ystävänpäivän lukumaraton 2020 (päättynyt)

   
Ystävänpäivän lukumaraton on jo perinteeksi muodotunut tapa kirjablogistaniassa. Suunnittelin tämän vuoden haastekuvakkeen ja maratonin vetäjänä on Kirjan jos toisenkin -blogin Jane. 
  
Tällä kertaa varauduin maratonille vain kolmen kirjan voimin tavoitteenani lukea ne kaikki. Teokset ovat kaikki osia sarjasta, joten tiedän jo odottaa niiltä hyvää tarinankerrontaa. Lukupinostani löytyvät siis:
  • Max Brallier & Douglas Holgate: Maailman viimeiset tyypit - Painajaiskuningas
  • Vuokko Hurme: Kaipaus (Huimaa #2)
  • Sari Luhtanen: Isadella - Sydän murskana

   
Lukumaraton alkaa osaltani lauantaina 15.2. klo 21:30. (Tarkoitus oli aloittaa maraton jo eilen, mutta anoppi tuli yllätysvierailulle kaupunkiin ja tarjosi minulle sekä puolisolleni kihlajaispäivämme kunniaksi lounaan, menimme nimittäin kihloihin 10 vuotta sitten.) Aloitan maratonin jatkamalla Isadellan tarinaa.
 

Klo 0:30 Sydän murskana luettu, 189 sivua saldossa. Olipas jälleen ihastuttavan eläväistä kieltä ja arvaamattomia juonenkäänteitä. Isadella on vaan niin kiinnostava hahmo, vaikka välillä ei tajuakaan ihan kaikkea. Seuraavaksi ruokatauko ja hetki Painajaiskuningasta ennen nukkumaan menoa.
 
Klo 10:00 Maraton jatkuu Painajaiskuninkaan sivulta 100. Luettuja sivuja yhteensä 289.


Klo 16:45 Painajaiskuningas luettu. Ei ollut aivan yhtä koukuttavaa luettavaa kuin sarjan kaksi aiempaa osaa, mutta viihdyttävää mättöä zombien ja hirviöiden valloittamassa maailmassa. Sivuja kasassa 448. Nyt tartun lukupinon viimeisenä (mutta ei vähäisimpänä) olevaan Kaipaukseen.

Klo 21: 30. Luin Kaipausta 114 sivua, kunnes alkoi nukuttaa. Näin ollen saldokseni tulee 562 sivua.

Ilkka Auer: Kymnaasi

"Aamuauringossa kylpevien portaiden päässä pilkotti tie, jota pitkin hän oli saapunut. 
Tie katosi jo muutaman metrin päässä utuisiin varjoihin ja tuossa valon ja varjon 
risteyskohdassa kaksi peuraa söi heinää katsellen tuon tuosta kaikessa rauhassa 
ympärilleen. Punainen auto nökötti tammen oksien alla."

 
Arvostelukappale. Olen kirjoittanut tästä teoksesta myös Tähtivaeltajaan 1/2020.

On heti alkuun tunnustettava, että Agnes af Forsellesin Kymnaasi hyljeksityille ja orvoille tytöille on ensimmäinen Ilkka Auerilta lukemani teos. Olen toki ollut pitkään tietoinen hänen tuotannostaan jo alkaen vuonna 2004 ilmestyneestä Lumen ja jään maan ensimmäisestä osasta Sysilouhien sukua.

Kymnaasi rakennettiin yli sata vuotta sitten. 1800-luvun lopulta aina Länsisiiven tulipaloon asti se toimi Forsellesin perheen kotina -- Vuosikymmenten aikana ehti tapahtua yhtä ja toista, myös kammottavia asioita. Kauhutarinoita saat kuulla vielä kylliksi, mutta riittänee jos sanon, että uima-altaaseen on hukkunut ja hukuttautunut ihmisiä -- Se on kaiken kaikkiaan tosi pelottava paikka – siellä kummittelee ja kaikki pelkäävät kellareita. (s. 47)

Olin tuolloin lukiossa ja muistan lainanneeni kyseisen kirjan, mutta sen ensimmäinen sivu ei vakuuttanut (jätin silloin kirjat todella helposti kesken, toisin kuin nykyään. Esimerkiksi Eoin Colferin Artemis Fowlia yritin lukea useampaankin kertaan saatuani sen siskoltani lahjaksi, mutta siinäkään ensimmäinen sivu ei vielä vakuuttanut). Lukulistaltani löytyvät myös Auerin Haamu kustannuksella aikaisemmin ilmestyneet Anastasia ja Domowik, joihin tartun tämän lukukokemuksen rohkaisemana innokkaana lähitulevaisuudessa.

Hän tuijotti sammuksissa olevan kattovalaisimen lasikiekkoa. Säröjä ei pimeässä nähnyt, mutta ne olivat siellä. 
Valaisin oli rikki. 
Aivan niin kuin hänkin. Säröillä, halki, hajoamispisteessä.
Vasta viidentoista ikäisenä. (s. 12)
 
Topelius-ehdokkaanakin ollut, goottilaisen kauhun suuntaan niiaava Kymnaasi on intensiivinen teos, joka tarjoaa laajan tunnekirjon lukijalleen. Päähenkilö Sofia on orpo. Hän asuu sijaiskodissa, missä häntä kohdellaan todella kurjasti. Niinpä Sofia onkin päättänyt lopettaa onnettoman elämänsä, mutta ennen kuin onnistuu siinä, hänet pelatetaan tempaamalla elämän ja kuoleman Rajalla olevaan salaperäiseen oppilaitokseen.
   
Olin tervetullut. Olin saapunut jonnekin, jota en ollut edes osannut kaivata. Olin tullut kotiin. (s. 302)
 
Kymnaasissa yhteiskunnan hyljeksimistä, vahvaksi kasvaneista tytöistä koulutetaan auttajia. He palaavat tarvittaessa Pinnaksi kutsuttuun elävien maailmaan. Tytöt toimivat esimerkiksi muusina ja auttavat sellaisia, joilla on vaikeaa koulussa tai jotka ovat kohdanneet suuren surun. Tämä on minusta aika voimaannuttava ajatus, että vaikka Kymnaasin tytöillä on ollut vaikeuksia elämässään, he voivat käyttää kokemuksiaan johonkin positiiviseen.

Kaikesta karuudesta huolimatta näkymässä oli jotain synkeän kiehtovaa ja lumoavaa, joka täytti Sofian hieman samanlaisella kunnioituksella kuin jos olisi ollut hautaismaalla öiseen aikaan. (s. 226)

Alun ahdistavuus vaihtuu ihmetykseen. Kymnaasin maailmaan tutustuminen kun muistuttaa matkaa, jonka Harry koki tutustuessaan jästien silmiltä piilossa olleeseen velhomaailmaan. Auer paljastaa luomansa maailman yksityiskohtia pieni murunen kerrallaan ja samaan aikaan tarinan jännite kasvaa. Loppupuolella olikin jo aika hyytävää kyytiä, kun Sofia taistelee pääpahista vastaan. Sain lopusta hieman samoja viboja kuin Ransom Riggsin esikoisteoksesta Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille ja Doctor Whon jaksosta The Empty Child.
 
"Länsisiipi näyttää karmivalta." 
"Se on karmiva. Ja hylätty", Muusa vastasi. 
"Kaikki nuo seinillä kasvavat köynnökset -- näyttävät kuivilta ja ikkunat... Tyhjiltä, kuolleilta." 
"Siellä raivosi kauan sitten tulipalo, joka tuhosi monia." 
"Tuhosi? Siis kuoliko siellä ihmisiä?" 
"No, kuoleminen on vähän outo sana, sanotaan vaikka niin, että he muuttuivat. Siipi on täynnä erilaisia... olemuksia, jotka eivät tee hyvää kenellekään sinne menevälle." (s. 89)
 
Auerin käyttämä kieli oli todella erinomaista. Paikoin se on kaunista ja runollista, paikoin särmikästä ja luotaantyöntävää, sopien kulloiseenkin mielialaan. Ainoa miinukset tulevat toistuvista ilmaisuista käsivalaisin ja valojen kytkeminen (taskulampun ja sytyttämisen sijaan), myös ummehtunut yninä ihmetytti (tukahtuneen sijaan). Kirjan upea kansi on Auerin itsensä käsialaa, samoin Kymnaasin pohjapiirros, joka läytyy sisäkannesta. Hänen Instagram-tilillään on lisääkin kirjaan liittyvää kuvitusta, kuten tämä aika kauhistuttava kuva palaneen siiven sisältä. Teoksen maailma on runsas ja muutamia kohtia jää avoimeksi, niin että lukisinkin siis mielelläni mahdollisen jatko-osan!
 
Hän olisi halunnut vain istua johonkin kirjaston lukuisista nojatuoleista ja ahmia kaikki kirjat yhdeltä istumalta. 
-- 
uppoutui huomaamattaan toinen toistaan kiehtovampien teosten maailmaan jo yksinomaan niiden nimien ja niiden ympärillä värjyvän satumaisen tunnelman perusteella. Se leijaili kuin näkymätön pilvi kunkin kirjan ympärillä, ja riitti, että painoi kätensä kirjan selkämykselle, niin mieleen ilmestyi kansien väliin tallennettuun sisältöön liittyviä ajatuksia. (s. 159-160)
   
Kymnaasi liittyy pieneen joukkoon kirjoja, jotka lukiessani olen kokenut mangamaisina. Aiemmin esimerkiksi Nonna Wasiljeffin Loukkupoika on aiheuttanut tällaisia tuntemuksia. Mangamaisena puolestaan markkinoitu Magdalena Hain Kolmas sisar pyöri mielessäni live actionina.

Arvosana:
    
Takakannesta:
Sofia on orpo, onneton ja yksin. Oudot sattumukset johdattavat hänet metsän keskellä sijaitsevaan salaperäiseen sisäoppilaitokseen. Agnes af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille on paikka, jossa todellisuuden rajat hämärtyvät.
 
Sofia tutustuu Kymnaasin kiehtovaan historiaan ja sen erikoislaatuisiin asukkaisiin, Muusaan, Sointuun, Avelineen ja kiehtovaan Lydiaan. Sofia löytää Kymnaasista kodin ja paikkansa maailmassa, joka on paljon mystisempi kuin voisi kuvitellakaan.
 
Kun pimeät voimat uhkaavat Kymnaasia, Sofia tajuaa, että hän voi menettää kaiken. Ja siihen hän ei enää suostu. Mutta onko Sofia valmis kohtaamaan pahuuden silmästä silmään.
  
302 sivua, Haamu 2019
   
   
Samankaltaista luettavaa: Libba Bray: Kauhun ja kauneuden valtakunta, C. J. Daugherty: Night School - Yön valitut, Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

keskiviikko 12. helmikuuta 2020

Sanna Isto: Sirpale

"Kuvittelin olevani matkalla vaatekomeroni kautta Narniaan."
   
   
Arvostelukappale. Olen kirjoittanut teoksesta myös Tähtivaeltajaan 4/2019.
  
Vuosi 2019 oli kotimaisten aikamatkailukirjojen juhlaa. Ilmestyivät Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandialla palkittu Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli, Mikko Koirasen Topelius-ehdokkaana ollut esikoinen Nauhoitettava ennen käyttöä, Anniina Mikaman genrerajoja ylittävän YA-trilogian toinen osa Huijarin oppipoika sekä tässä postauksessa käsiteltävä Sanna Iston Sirpale, joka niin ikään oli Topelius-ehdokkaana. Sirpaleen aikamatkailu on joukosta se, jota en laskisi scifiksi vaan pidän sitä enemmänkin maagisena realismina. Matkaaminen kun tapahtuu hieman samoin kuin Narniassa.

Einsteinin mukaan menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat kaikki olemassa yhtä aikaa. (s. 249)
  
Olen lukenut Istolta aikaisemmin Maan alaiset, niinpä tiesin odottaa laadukasta tarinankerrontaa myös Sirpaleeltakin. Tällä kertaa päähenkilönä tavataan lukioikäinen Minja, joka jää kotiin Berliiniin koiravahdiksi muun perheen matkatessa Suomeen. Tarina alkaa Teufelsberg-nimiseltä kukkulalta Minjan ollessa ulkoiluttamassa koiraansa parhaiden ystäviensä kanssa. 
  
Koko minun elämäni oli ryppyinen, ei siitä saanut sileää silitysraudallakaan. (s. 143)
  
Fräulein Haarig eli Neiti Karvonen kaivaa kuopan, josta paljastuu vanhoja lattialaattojen ja astioiden palasia, kuten kahvikupin korva. Minja muistaa, että hän on löytänyt samankaltaisen kupin palasen kotoaankin, keittiön lattian kolosta. Kun Minja etsii korvan ja ottaa sen käteensä teeskennellen kuin joisi kokonaisesta astiasta, hän päätyy toisen maailmansodan kynnyksellä olevaan Berliiniin. Minja matkaa menneeseen useampaan kertaan. Kahvikupin korvaan tarttuminen on kuin huumetta.
  
Minä sain nähdä ja kokea sen. Tilanteen, jonka muut näkivät vain mustavalkoisina kuvina historiankirjojen sivuilla tai kirpputoreilta löytyneissä haalistuneissa postikorteissa. Sateen harmaudesta huolimatta minä näin kaiken väreissä. (s. 70)
  
Asunto on sama kuin missä hän asuu 2010-luvulla, mutta menneisyydessä huoneita on paljon enemmän, sillä huoneistoa ei ole jaettu seinällä kahtia. Minjasta naapurin puoli on kuin pienempi maatuskanukke isomman sisällä. Erityisen jännittävää on, kun hän pystyy menneessä kulkemaan myös toiselle puolelle, hänelle aivan uusiin huoneisiin. Nykyisyydessä jaetulla puolella asuu äreä vanha rouva, jota Minja hieman pelkää ja kutsuu Yrmyksi. 
  
Pieni ranneliike minulle, mutta suuri askel sille, joka sai astua kielletyn kynnyksen ylitse. (s. 101)
  
Aikamatkoillaan Minja kasaa palapeliä siitä, miksi liki sata vuotta sitten eläneen perheen tytär on lukittuna omaan huoneeseensa. Kun hän tajuaa, että tämä on rakastunut poikaan, jota perhe ei hyväksy, hän päättää puuttua asiaan. Poikahuolia Minjalla on myös omassa elämässään. Vanhempien ollessa poissa, Minjan ystävä Luca melkein asuu hänen luonaan. Luca on hänen ankkurinsa nykyaikaan, jottei hän muuttuisi kummitukseksi, joka viettää kaiken ajan menneessä. Lopulta Minja huomaa, ettei Luca ehkä olekaan vain ystävä, vaan jotakin enemmänkin.
  
Ohimenevän hetken ajan näin Lucan heidän silmiensä kautta. Hän näytti hyvältä. (s. 23)
  
Sirpale on näennäisen kepeä kirja, mutta käsittelee isoja teemoja ajatuksia herättävästi.  Minja kokee, ettei kuulu minnekään, Saksassa häntä pidetään liian suomalaisena ja Suomessa liian saksalaisena. Kirjan teemana voisikin pitää erilaisuutta ja sen näkemistä monista kulmista: ovat niin turistit ja paikalliset, ongelmat nykyajassa ja menneessä, me ja ne muut (tässä erityisesti juutalaiset ja LGBTIQ+ ihmiset). Minja ottaa turisteista kuvia järkkärillään, sillä hänen mielestään he näkevät enemmän ympäristöstään kuin paikalliset. Minusta oli hyvin kiehtovaa, kun Minja ajatteli, että kieli, tavat ja tottumukset erottavat nämä kaksi ryhmää toisistaan kuin rinnakkaistodellisuuteen, vaikka hänen äitinsä mielestä turistit ovat vain liian äänekkäitä ja sotkevat. 
  
Minusta Luca ei täysin ymmärtänyt asian eri puolia. Sitä ulkopuolisuuden tunnetta, joka minulla oli joka paikassa. (s. 72)
  
Sirpaleen kansi on hieman vaatimattoman näköinen. Tällaiset melko pelkistetyt piirroskannet ovat tällä hetkellä aika tyypillinen näky nuortenkirjoissa. Vastaavan voi löytää esimerkiksi huhtikuussa ilmestyvältä Jenni Hendriksin ja Ted Caplanin nuortenkirjalta Tosi raskas reissu (Unpregnant). Pölytakin alla on kuitenkin piilossa todellinen aarre, joka kurkistaa vain pienesti kahvinkupinkorvaan tehdystä reiästä. Siellä on nimittäin vanha Berliinin kartta. Kirja on siis upean näköinen ilman paperikanttaan. Tätä eivät kirjastosta teoksen lainanneet harmillisesti pääse kokemaan samoin kuin muut kirjan käteensä ottaneet. 
   
Meillä kummallakin oli nenä, suu ja kaksi uteliaana tuijottavaa silmää. Hiukset kapeiden kasvojen kehyksenä ja vaalea, poskilta punottava iho. Mikä meissä muka oli erilaista, missä näkyivät ne melkein sata vuotta välillämme? (s. 127)
  
Samastuin paikoin vahvastikin Minjaan: hän esimerkiksi leikkaa lehdistä kuvia ja sanoja, ja tekee niistä kollaaseja. Hän myös etsii taidettaan varten ajatuksia ja lainauksia niin netistä kuin kirjoistakin. Kielestä en löytänyt mitään huomautettavaa yhtä sanavalintaa lukuunottamatta. Onko rilluttelu todellakin moderniin nuortenkirjaan sopiva ilmaisu? Jäin myös miettimään lausetta "pudotin jalkani lattialle", joka kuulostaa hieman erikoiselta, aivan kuin jalat olisivat muusta kehosta irralliset. 
  
Me olimme tosiaankin omien aikojeme vankeja -- Jokainen aikakausi saneli omat sääntönsä ja niitä meidän oli noudatettava, olivatpa ne miten typeriä tahansa. -- Lahkeen ja hameenhelman pituudesta lähtien kaikki oli tarkkaan säänneltyä. (s. 177)
   
Suosittelen tarttumaan tähän kirjaan, jos haluaa lukea toisen maailmansodan aikaan sijoittuvan kirjan, joka ei ole liian raskas kokemus. Tämä on myös vetävästi kerrottu nuortenkirja, jossa ollaan vahvasti kiinni nykyajassa. 
  
Arvosana:
    
Takakannesta:
Voiko menneisyyttä muuttaa?
  
Sanna Iston Sirpale on vangitsevasti historiaa ja nykyaikaa sekoittava nuortenromaani Berliinistä.
   
Kolme kesäviikkoa koiravahtina, kun muu perhe on matkoilla: mikä ihana vapaus! Mutta lukioikäisen Minjan unelmaloma ei ehdi edes kunnolla alkaa, kun kohtalo jo ottaa ohjat käsiinsä. Lattialistan alta löytynyt vanha kahvikupinkorva tempaisee hänet toiseen aikaan ja berliiniläisen kotitalon hurjaan historiaan. Huoneet pysyvät samoina, vaikka kaikki muu on toisin. Helteet, huvitukset ja ihana Luca saavat odottaa, kun Minja uppoutuu asunnossa eläneen perheen tarinaan. Miksi tytär on lukittuna huoneeseensa? Voisiko Minja vielä auttaa häntä, ja jos voisi, mikä kaikki muuttuisi?
   
315 sivua, WSOY 2019
   
  
Samankaltaista luettavaa: Satu Mattila-Laine: Parantola, Mila Teräs: Tyttö tulevaisuudesta, Sari Peltoniemi: Suomu. Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella, Kerstin Gier: Rubiininpuna

sunnuntai 9. helmikuuta 2020

Leigh Bardugo: Varjo ja riipus (Grishaversumi #1)

"Kun ensi kertaa näin vilauksen Sysikuilusta, seisoin ruuhkaisen tien reunassa ja katselin Tulan laakson aaltoilevia peltoja ja hylättyjä maatiloja. -- Syysaurinko hehkui lämpöä, mutta minä vapisin takkini alla silmäillessäni taivaanrannassa siintävää likatahraa muistuttavaa utupilveä."
   
    
Arvostelukappale. Olen kirjoittanut tästä kirjasta myös Tähtivaeltajaan 1/2020.
  
Lukuhaasteissa: Marko Suomen YA-haaste
  
Vaikka Leigh Bardugon Varjo ja riipus on todella kliseinen ja ennalta-arvattava YA-fantasia, se on silti yksi viime vuonna lukemieni kirjojen parhaimmistoa. Joskus vain haluaa lukea kirjan, joka on kuin tarttuisi moneen kertaan luettuun lemppariin, mutta samalla ensimmäistä kertaa - kai sitä tunnetta voisi kuvata myös nostalgiaksi. 
   
Poika ja tyttö olivat saapuneet muutaman viikon sisällä toisistaan. He olivat rajasotien orpolapsia, kaukaisten kaupunkien raunioista poimittuja likakasvoisia pakolaisia, joiden oli tarkoitus oppia herttuan kartanossa lukemaan ja kirjoittamaan ja valitsemaan itselleen ammatti. (s. 7)
  
Päähenkilö, teini-ikäinen orpotyttö Alina, on rakastunut parhaaseen ystäväänsä Maliin, joka niin ikään on orpo. Kaksikko on päätynyt armeijan riveihin, Mal jäljittäjäksi ja Alina kartanpiirtäjäksi. Mal ei huomaa Alinaa vierellään, ainakaan merkityksessä potentiaalinen kumppani ja Alina pelkääkin, että ovat kasvamassa erilleen. Soppaan mahtuu kuitenkin ei vain yksi vaan kaksi romanssia ja lukija joutuu pähkäilemään, kumpaan tiimiin kuuluu. 
  
Bardugon fantasiamaailman Ravka on kuin pseudo-Venäjä, jonka naapurimaat Shu Han ja Fjerda ovat aasialais- ja skandihenkiset. Venäjään viittaavat mm. samovaarit, kvasi-juoma, sipulikattoiset kirkot, balalaikka, kuninkaan (tai siis tsaarin) symbolina oleva kaksoiskotka ja banja eli venäläinen kansansauna. Kuulin jostakin, että Venäjällä kirja olisi kuohuttanut, koska se antaa virheellisien kuvan heidän kulttuuristaan. Kyseessä on kuitenkin fiktiivinen teos ja silloin voi hieman ottaa vapauksia, jos luo kokonaan toisen maailman, jolla on muutamia yhtymäkohtia omamme kanssa, vaikka kultturinen omiminen onkin ollut viime vuosina puheenaiheena. 
  
"Muut maat eivät kohtele grishojaan yhtä hyvin kuin Ravka. -- Fjerdalaiset polttavat meitä noitina ja Kerchissä meitä myytiin orjiksi. Shu Hanissa voimamme yritetään nylkeä meistä." (s. 80)
    
Grishat ovat ihmisiä, joilla on maagisia taitoja ja he käyttävät taitojaan kuninkaan palvelemiseen niin taiteilijoina, aseseppinä kuin sotilainakin. Silti maassa on myös tavallisista ihmisistä koostuva armeija, jota voisi ennemminkin kutsua suoraan tykinruoaksi. Grishat voivat esimerkiksi kutsua tulta ja tuulta, pysäyttää sydämen ja parantaa. Lisäksi on Varjo, voimakas grisha, jonka kaltaisia on vain yksi kerrallaan. Alina saa tietää yllättäen, että hänellä on salattu kyky, joka herättää Varjon huomion. 
   
Olin aina olettanut, että Ravkan nälkäiset maatyöläiset ja huonosti varustellut sotajoukot olivat Sysikuilun syytä. En ollut siitä enää niin varma, kun ohitimme timanttilehdin koristellun jadepuun. (s. 101)
Kun ajatteli, että Ravka oli käynyt sotaa jo yli vuosisadan, koko ajatus juhlista tuntui vähän tuhlailevalta. (s. 188) 
  
Maata halkoo Sysikuiluksi kutsuttu pimeä alue, missä asuu pelottavia olentoja. Suomennoksesta sain mielikuvan, että kyseessä olisi kanjoninkaltainen geologinen muodostelma, mutta saatuani selville, että englanniksi se on nimeltään Shadow Fold, alkaa ilmiö kuulostaa enemmänkin kiinteästä varjosta muotoutuneelta taskulta, joka myötäilee maastonmuotoja, ei niinkään maankuorta lävistävältä "haavalta". 
  
Lukiessani mietin, kuinka kuilun poikki kulkevat saivat laskettua hiekalla purjehtivat alukset kanjonin pohjalle - tällaista ongelmaahan ei tietenkään synny, jos Sysikuilu on tasaisella maalla. En ole vielä päätynyt, kummanlaisena mieluummin paikan näkisin, ehkäpä kanjonimaisuus toisi sille enemmän pelottavuutta. Tästähän on tulossa Netflix-sarja, jota odotan mielenkiinnolla, sillä grishojen asut, miljööt ja erityisesti Sysikuilu kiehtovat (muistuttaahan se jossakin määrin Made in Abyss -animen omituista kerroksellista kuilua).
  
Olin nähnyt Sysikuilun monissa kartoissa – mustan viillon, joka erotti Ravkan ainoasta rantaviivastaan jättäen sen maan ympäröimäksi. -- Joissakin kartoissa Sysikuilua kuvattiin pitkäksi, kapeaksi järveksi ja siitä käytettiin nimeä "Epämeri" - nimitys, jonka oli tarkoitus rauhoittaa sotilaita ja kauppiaita ja rohkaista matkaajaa ylitykseen. (s. 14)
  
Tässä oli selkeitä taitekohtia, joissa juoni otti ison harppauksen eteenpäin ja niiden väleissä oli hieman hitaampaa kerrontaa. Tylsää ei kuitenkaan tullut missään vaiheessa, vaikka arvasinkin pari isoa juonenkäännettä jo varhain. Tällaisessa kirjassa se ei kuitenkaan haittaa, vaan haluaa lukea eteenpäin nähdäkseen, onko päätellyt johtolankojen perusteella oikein. 
   
Kirjaan on jäänyt harmittavasti muutamia kirjoitus- ja lyöntivirheitä. Huolimatta näistä vähäisistä hiomattomuuksista kirja oli ahmaistava mahdollisimman nopeasti, vaikka halusin samaan aikaan pitkittää lukukokemusta mahdollisimman pitkään. Olisi myös kiinnostavaa vertailla alkuperäistä erikoissanastoa käännökseen. Onneksi trilogialla on oma Wiki-sivustonsa, josta nämä löytää helposti. 
  
Mahtavaa, että saatiin viimein suomeksikin tämä maailmalla paljon esillä ollut YA-fantasia. Toivottavasti jatko-osat suomennetaan mahdollisimman pian! Tämä muistuttaa vähän Victoria Aveyardin Punaista kuningatarta, joten jatkan varmaan sen sarjan parissa odotellessani.
  
"Potku nivusiin on muinainen, salainen isku." (s. 265)
  
Arvosana:
             
Takakannesta:
Alina Starkov on teini-ikäinen orpotyttö ja rivisotilas, joka tietää ettei välttämättä selviä hengissä ensimmäisestä vaelluksestaan Sysikuilun halki. Sysikuilu on yliluonnollisen pimeä ja synkkä alue, joka kuhisee ihmislihaa syöviä hirviöitä. Se katkaisee ravkalaisten pääsyn merelle, ja retkikunnat ylittävät alueen säännöllisesti kuljettaakseen meritse tulevia tarvikkeita. Kun Alinan rykmentti joutuu raivoisan hyökkäyksen kohteeksi, hänen uinuneet voimansa heräävät eloon.
  
Tieto Alinan poikkeuksellisesta kyvystä leviää ja hänet pestataan grishojen eliittisotajoukkoihin. Joukkojen pahamaineinen mutta lumoava johtaja Varjo uskoo, että Alinan voima riittää tuhoamaan Sysikuilun ja yhdistämään sodan rikki repimän valtakunnan, mutta vain Alina pystyy hallitsemaan kesyttämätöntä kykyään. Kun menneisyyden salaisuudet alkavat paljastua, Alina ymmärtää, että ne voivat tuhota paitsi hänen kotimaansa myös kaiken mitä hän rakastaa.
  
Suomentanut: Jussi Korhonen, 331 sivua, Aula & Co 2019

Alkuperäinen nimiShadow and Bone (2012)
   
Sarjassa ilmestynet:
  • Varjo ja riipus
  • Siege and Storm
  • Ruin and Rising
   

torstai 6. helmikuuta 2020

Vuokko Hurme: Kiepaus (Huimaa #1)

"Hän sanoi -- että minun kannattaa kirjoittaa muistiin nämä asiat, jotka minä olen nyt sinulle kertonut. -- Hänen mielestään teidän kaikkien olisi hyvä kuulla minun tarinani, sillä silloin te voitte paremmin ymmärtää meitä, jotka tulemme Kardumista."
   
   
Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 47. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet,, Popsugar Reading Challenge: A book with an upside-down image on the cover, Scifi-lukuhaaste
   
Vuokko Hurmeen Huimaa-lastenkirjasarjan aloittava Kiepaus on ollut lukulistallani ilmestymisestään saakka. Nyt kyllä vähän harmittaa, etten ole tullut tarttuneeksi tähän jo aiemmin, sillä kirjahan on ihan loistava! Todella hurja tarina 8-vuotiaan Lennan upeasti kertomana sopii mainiosti myös vähän vanhemmillekin lukijoille, ainakin 10-12-vuotiaille (ja kyllä aikuinenkin viihtyy erinomaisesti tämän kirjan parissa). 
     
Oli niin outoa ja hullua kuulla maailmasta, joka oli samalla kertaa sekä toisenlainen että samanlainen kuin Kardum. (s. 13)
    
Lenna asuu äitinsä, isänsä ja neljävuotiaan pikkusiskonsa Roosan (jota kutsutaan yleensä Rouskuksi) kanssa seitsenkerroksisessa talossa, erikoisessa ja vaarallisessa kaupungissa nimeltään Kardum. Kaupunki oli saanut tuon nimen hänen äitinsä ollessa kahdeksan, kun painovoima yllättäen vaihtoi suuntaa. Maa ei enää vetänyt puoleensa, vaan taivas.
    
Meillä oli miltei kaikkea, mitä saattoi kaivata. Silti olimme usein kauhean pitkästyneitä. Tiedäthän, on aika tylsää olla samojen seinien ympäröimänä ihan koko elämänsä. (s. 65)
    
Noin kaksikymmentä vuotta aiemmin suuri osa ulkona olleista ihmisistä ja eläimistä, kuten myös taloista, puista ja vesistöistä putosi taivaalle. Vain ne ihmiset, jotka olivat onnekkaasti sisätiloissa jäivät jäljelle ja talot, joilla on vankimmat perustukset uhmaavat muutuneen maailman fysiikan lakeja, vaikka välillä jokin niistä antaakin periksi. Ihmisiäkin putoaa joskus huolimattomuuttaan tai epäonnisten sattumusten kautta. 
    
Sinusta saattaa tuntua oudolta, että me Kardumissa söimme kärpäsentoukkia, mutta ei siinä mitään erikoista ollut. -- oikein rapeita ja herkullisia. Kärpäsentoukkakakkuja (s. 57)
  
Aika hurjan maailman Hurme maalailee lastenkirjassaan. Kun niinkin olennainen fysiikan laki kuin painovoima yhtäkkiä käyttäytyykin toisin kuin aikaisemmin, syntyy odottamattomia ongelmia. Paikasta toiseen pääsee kulkemalla vain harvoja vaijeriratoja pitkin, astioita, vaatteita tai ihmisiäkään ei pestä ollenkaan, sillä kaikki vähäinen vesi käytetään juotavaksi - kasvimaakin saa vetensä vasta pissapotan kautta. Selviytyminen on todellista kamppailua ja odottaessaan Lennan pikkusiskoa äiti pohtiikin, ettei ole järkevää hankkia lapsia senkaltaisessa kuolevassa maailmassa.
  
"En koskaan enää rupea tähän", hän puhisi hampaiden välistä. "Tämä on vihonviimeisintä touhua tällaisessa maailmassa. Lapsia ei pidä saattaa tällaiseen maailmaan. Tämä on sulaa typeryyttä." (s. 154)
  
Kun maanalaiset pohjavesivarastot yllättäen loppuvat, on perheen selviytyminen hiuskarvan varassa. Äiti päättää ottaa lastensa tulevaisuuden omiin käsiinsä ja lähtee etsimään uutta paikkaa, jossa he voisivat elää. Olipas erikoista lukea kirjaa, jossa katto on alhaalla ja lattia ylhäällä, talot ja puut roikkuvat alaspäin ja yön tullen aurinko nousee ylös. Etenkin suuntiin liittyvä hahmotushäiriöni lisäsi tähän oman lisähaasteensa. Kansikuva olisi voinut olla hieman houkuttelevampi, esimerkiksi selkoversiossa on paljon dynaamisempi meiniki. Iso suositus tälle kirjalle! Täytyy käydä varaamassa jatko-osatkin kirjastosta.
     
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Huima lasten fantasiasarja alkaa!
  
Lenna Anderssen eli elämänsä kahdeksan ensimmäistä vuotta kaupungissa, jonka nimi oli Kardum, maailmassa, joka oli kääntynyt nurin päin. Siellä missä ennen oli taivas, oli nyt maa, ja missä piti olla maata jalkojen alla, olikin vain huikaiseva pudotus tyhjyyteen. Tapahtuma, jota kutsuttiin Kiepaukseksi, oli mullistanut kaiken. Ihmiset ovat kuitenkin oppineet pärjäämään ylösalaisessa maailmassaan, ja Lennan perheen elämä Kardumissa on oikeastaan juuri sopivan jännittävää ja mukavaa kunnes puhdas vesi alkaa loppua. Miten Lennan ja hänen perheensä, äidin, isän, pikkusiskon ja lemmikkikanan, käy? Uskaltavatko he lähteä etsimään tulevaisuuttaan toisesta maailmasta, joka ehkä on jossain heidän allaan, taivaalla?
    
247 sivua, S&S 2017
  
Kuvittanut: Susanna Iivanainen
  
Sarjassa ilmestyneet:
  • Kiepaus
  • Kaipaus
  • Keikaus