torstai 2. kesäkuuta 2022

Elly Griffiths: Maan alla (Ruth Galloway -mysteeri #9)

"Ajatuksessa näistä maanalaisista kulkureiteistä on jotain hermostuttavaa.
Ikään kuin kaupungilla olisi kaksonen pimeydessä, toinen elämä pinnan alla."
    
    
Arvostelukappale
  
Elly Griffithsin Ruth Galloway mysteereitä on ilmestynyt suomeksi kohta jo huimat 12 osaa, mutta sitä ennen katsaus menneeseen. Luin tämän sarjan yhdeksännen osan Maan alla jo vuosi sitten, mutta, kiitos teknisten ongelmien, monen 2021 luetun kirjan postaus jäi roikkumaan, sillä  - niin kuin olen kertonut pariin otteeseen aiemminkin - tietokoneeni hajosi yllättäen viime kesänä. Nyt olen saanut ison osan rästipostauksista pois roikkumasta. 
  
"Onko teillä taskulamppua?" Clough kysyy yhdeltä korjausporukan miehistö. Ennen kuin tämä ehtii sanoa mitään, Tanya on jo ojentanut Magliten käsilaukustaan. 
"Uskomatonta. Mitä muuta sinulla mahtaakaan olla mukana?" 
"Minusta on hyvä olla varautunut eri tilanteisiin", Tanya sanoo. (s. 36)
  
Vuosi edellisen kirjan tapahtumien jälkeen Ruth kutsutaan kaivelemaan rakennustyömaan paljastamia luita Norwichin liitukivitunnelissa (jollaiseen pääsee kurkistamaan esimerkiksi tällä videolla), komisario Nelson tutkii tiiminsä kanssa kadonneiden naisten ja murhattujen kodittomien tapauksia. Puhutaan maanalaisissa tunneleissa asuvasta yhteisöstä (vrt. Pariisin katakombit) ja ihmissyönnistä. On jännitettä, vaarallisia tilanteita, eikä onnellisia loppujakaan puutu.
  
"Maailma on ylikansoitettu. Maan pinnalla ei ole tilaa, joten käy järkeen mennä maan alle." (s. 325)
  
On mainiota, kuinka Ruth kertoo Nelsonille, että DNA- ja isotooppitutkimusten tulokset saa muutamassa viikossa, eikä yhdessä päivässä, "koska tämä ei ole CSI Miami". Samoin nautin, kun Quentin kauhistuu arkeologi-Tedin hakun heiluttelua. "Eikö arkeologian pitäisi olla herkkää työskentelyä? Hipsutellaan korvaamattoman arvokkaita esineitä pensseleillä ja niin poispäin?" Neljän vuoden arkeologiaopintojeni aikana opin, ettei kaivauskuopassa (ainakaan niillä kaivauksilla, joihin osallistuin) käytetty mitään siroja pölytupsuttimia. 
  
Mies on -- nuorehko ja tumma, ja hänellä on sarvisankaiset silmälasit. Hän näyttää Harry Potterin ja David Tennant -kauden Doctor Whon risteytykseltä. (s. 26)
   
Ruth joutuu kuulemaan surullisia uutisia. Hänen jo kuusivuotias tyttärensä Kate puolestaan pääsee näyttelemään Ihmemaan Liisaa jännittävään teatteriesitykseen. Ruth ei pidä lasten harrastuksista, eikä ole ilmoittanut Katea esimerkiksi balettiin. Hänen lapsuudessaan kun vaihtoehtoja oli vain partio tai ei mitään. "Ruth oli ollut vapaa lojumaan sängyssä ja lukemaan tuntitolkulla. Se oli täydellinen harrastus, eikä tarvinnut hankkia trikoita." 
  
Ruth -- katsoo skandinaavisia rikossarjoja, joissa kaikki on harmaata, jopa kukat (joita ei tosin juuri näy paitsi hautajaisseppeleissä). (s. 102)
  
Ruth pelkää jo etukäteen, mahtavatko Katen tulevaisuuden teiniystävät jaksaa tulla heille kylään, koska talo sijaitsee kaukana kaikesta, marskimaan reunalla. On kyllä huolestuttavaa olla huolissaan noin pitkän ajan päähän kuviteltuja tilanteita, joita ei välttämättä koskaan tapahdu. 
  
Mikä tahansa koti muuttuu paremmaksi, jos sinne hankitaan kissa. (s. 232)
     
Ruthin ulkonäöstä ja syömisestä puhutaan taas, mutta ehkä vähemmän kuin aiemmin, mikä on ihan positiivista. Cloughin syömisestä ja kalorien sisäistämisestä kuitenkin naljaillaan koko ajan ja Nelsonkin miettii, kannattaako syödä kokonaista kasaa muffineja. Alla kaikki kulmakarvoja kohottaneet kohdat jaettuna muutamaan kategoriaan:
   
Ruthin ulkonäköön, kuntoon ja syömiseen liittyvä kommentointi:
  
"Oletko kunnossa?" Ted kysyy. "Vaikutat hengästyneeltä."
"Joo, olen ihan ookoo", Ruth sanoo ja pinnistelee hengittääkseen normaalisti. (s. 14) 
Ruthin mielessä väikkyvät jo tee ja leivos -- Ruth ilahtuu, että Ted ja Quentin tilaavat molemmat leivoksen, koska se merkitsee hänellekin lupaa leivokseen. (s. 27 ja 31) 
"Eikö poliiseilla ole teetaukoja?" Ruth puolustelee. Hän on ottanut cappucinon, mutta silmäileee Nelsonin isoa kakunpalaa kateellisena. -- Nelson leikkaa kakunpalansa kahtia ja tarjoaa toisen puoliskon Ruthille. (s. 55 ja 57) 
Millaisen vaikutuksen häneen tekikään tämä älykäs nainen, joka tuntui niin itsevarmalta ja näytti vähän välittävän, mitä muut ajattelivat. Nyt kun Nelson tuntee Ruthin paremmin, hän tietää, ettei tämä ole ihan totta, mutta Ruth on silti älykkäin hänen tuntemansa henkilö. (s. 61) 
Hän yrittää laihduttaa, joten hänellä on eväänä kotona tehtyä salaattia. (s. 69-69)
Kamera kuulemma lisää painoon viisi kiloa, mutta Ruthista tuntuu, että oikea lukema lähentelee kahtakymmentäviittä. -- Kellerman on pitkä, laiha ja isonenäinen, mikä saa hänet muistuttamaan petolintua. (s. 72)
Ruth katsoo kelloaan. Kello on melkein kaksi. Hän on kyllä syönyt - salaattia taas - mutta siitä on ainakin kaksi tuntia. (s. 93)
Martin käy piiraansa kimppuun sellaisella innolla, jota vain hyvin laihojen ihmisten sallitaan näyttää. Ruth yrittää syödä leipänsä hitaasti ja jättää sen mukana tulleet sipsit sivuun. (s. 99, Onkohan tässä käännöskukkanen ja pitäisi olla ranskalaiset?) 
Hän -- on saavuttanut Katen suosion tarjoamalla tälle karkkeja isosta paperipussista. Ruthillekin olisi maistunut (he ehtivät vain pikaisesti syödä voileivät autossa), mutta hän ei halunnut vaikuttaa ahneelta. (s. 208)
  
Muiden ulkonäköön liittyvä kommentointi:
  
Nelsonille tulee mieleen tyttärien ystävät, nuo käsittämättömän laihat nuoret naiset -- Minne kaikki ne ylipainoiset finninaamanteinit oikein katosivat? Kun hän oli nuori, naapurikoulun tytöt eivät kyllä takuulla olleet lähellekään näin itsevarmoja ja viehättäviä. (s. 21) 
Hän on ihan miellyttävän näköinen, mutta jotenkin väritön. Nelson ei ylläty kuullessaan, että hän on IT-konsultti. (s. 156) 
Cassie on niin loistelias, että pistää silmään maalaismaisemassa Norfolkissa kuin gaselli kotieläinpuistossa. Mutta Nelsonin vaimo on myös erittäin kaunis, ja luottaahan hän tähän, eikö vain? (s. 256)
  
Sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvä kommentointi:
  
"Ehkä saamme tänne vihdoinkin oikein poliisimiehen", Nelson oli sanonut -- "Oikean poliisin", Judy oli korjannut. (s. 28) 
Nelson ajattelee usein, että Jo ei ole lainkaan niin viehättävä kuin kuvittelee olevansa. -- hän vaihtoi Tanyaan ("minulla on paljon homoseksuaaleja ystäviä") ja pärjäsi hiukan paremmin, koska Tanya on kunnianhimoinen eikä yleensä osaa lukea rivien välistä. (s. 29) 
Ruth -- huomaa, että Quentinilla on vihkisormus, ja miettii, mahtaako tämä olla homo vai hetero. Quentin on jotenkin androgyynin oloinen.  
"Vaimoni on täällä töissä."
Siinä on ainakin vastaus Ruthin pohdintoihin tämän seksuaalisesta suuntautumisesta. (s. 33 ja 192) 
Judy ei edes tiedä. onko hän homo vai hetero. (s. 125) 
Hän on komea poika -- Nelsonista tukka on kylläkin aavistuksen liian pitkä.  
"Hei, Caleb", Clough sanoo. "Siisti junarata. Rakensitko sen itse?"
"En, vaan Evie", Caleb sanoo. "Hän tykkää junista."
"Mistä sinä tykkäät?" Clough kysyy. "Jalkapallostako?"
"En. Tykkään näyttelemisestä ja tanssista", Caleb sanoo. (s. 158-159) 
Miltä Benedict Foster-Jones sinusta vaikutti?" Nelson kysyy.
"Vähän sellaiselta nykymieheltä", Clough sanoo. "Pitää sandaaleja, pyöräilee, syö luomuruokaa." (s. 160) 
"Yritätkö sanoa, että minun pitää pysyä kotona lasten kanssa, koska olen nainen?" (s. 163) 
Kun hän tuli kotiin, hän odotti näkevänsä Michellen keittiössä laittamassa ruokaa. Ruth sanoisi, että oletus on sovinistinen, mutta Nelson vakuuttaa itselleen, että ajattelee niin vain siksi, koska niin hänen elämässään on aina ollut. (s. 215) 

Hän oli jopa ajatellut, että kun hän ja Petra menevät naimisiin ensi vuonna, he voisivat pitää kirkkohäät, ja naispuolinen pappi voisi vihkiä heidät. Mutta Petra ei ollut innostunut, eikä Tanya ole valmis antamaan kirkolle anteeksi vuosisatojen naisvihaa ja homofobiaa vain siksi, että tutustui naiseen, joka pitää kaulapantaa. (s. 299)

Nelson tajuaa, että nykyään hän on töissä yhtä naisvaltaisessa ilmapiirissä kuin kotonakin. Miehet ovat vähemmistössä silloinkin kun Clough on paikalla. Niin sulava ja metroseksuaalinen kuin Tim olikin, hän olisi tasapainottanut tilanteen. Nyt Nelson on kuitenkin mitä ilmeisemmin vähemmistössä. Ei se varsinaisesti haittaa. Hän pitää naisista. Mutta vähän sopeutumista tämä kuitenkin vaatii. (s. 327)

   
Ruth-Nelson-Michelle -kuviossa tapahtuu parikin kiinnostavaa käännettä, vaikka en kyllä ihan ymmärrä, mitä Ruth näkee misogynistisessä Nelsonissa, jota päihittävää miestä ei ole löytynyt, ja jonka mielestä pahinta ei ole stressaava työ tai rakkauselämän sotkut vaan - hui kauhistus - naispomo. Hän ei pitänyt edellisestäkään pomosta ja "mikä tahansa muutos on parempaan päin -- Kuinka väärässä hän olikaan!" Nelson myös "pitää kunnia-asianaan ehättää rikkomaan mahdollisimman monta liikennesääntöä". Oikein mallikansalainen meidän Nelsonimme. 
  
"Olet ilmeisesti varsin läheisissä väleissä komisario Nelsonin kanssa." 
"Olemme tehneet paljon töitä yhdessä", Ruth sanoo. 
"Hän on kunnon mies", Jo sanoo. "Mutta hän ei vaikuta oikein tyytyväiseltä elämäänsä." 
"Miksi hän ei olisi tyytyväinen?" Ruth sanoo tietoisena siitä, ettei kuulosta kovin neutraalilta. "Viehättävä vaimo, mukava perhe ja niin poispäin." 
"Kaikki ei aina ole niin täydellistä kuin miltä näyttää", Jo sanoo. (s. 301-302)
  
Liisan lisäksi Hobittiin viitataan useita kertoja. Erästä hahmoa jopa kutsutaan Bilboksi, "mutta se tuskin on hänen oikea nimensä". Bilbo Reppuli on myös yhden teoksen lapsen kanin nimi. "Kolossa maan sisällä asui hobitti." Nelsonin kollega Clough on "mennyt -- syömään toisen aamiaisen" ja eräällä asunnottomalla miehellä kuvataan olevan "Gandalf-tyylinen tukka ja parta". Kirjailijalla (tai hänen kirjoittamallaan hahmolla) on käynyt pieni vahinko, kun puhutaan Sormusten herrasta. Kun oikaistaan keskustelukumppania, että kyseessä ei ole vain leffa vaan kirja - "tai oikeastaan kolme" - on trilogian ensimmäiseksi osaksi nimetty Hobitti, joka on ihan oma kirjansa. 
  
"Me miehet aiheutamme maailmassa paljon ongelmia." (s. 54)
  
Käännöksessä oli muutamia erikoisia kohtia, kuten superrikkaiden ydinsotabunkkereiden kutsuminen pakohuoneiksi eikä esimerkiksi turvahuoneiksi (venäläiset oligarkit mainittiin myös, paljon on kyllä muuttunut kirjan lukemisen jälkeen) ja höpöheinä (en yhtään osaa arvata, mitä kannabiksen synonyymiä alkuteoksessa on käytetty). Tästä löytyy myös klassisia dekkarikliseitä, kuten puhelimesta loppuu akku tai se on äänettömällä väärään aikaan. 
  
Ruth huomaa kiusaantuneena kyynelten kihoavan silmiin. Tämä on feministin painajainen, hän sanoo itselleen. Naisen valkoinen asu symboloi neitsyyttä, ja mies antaa hänet toisen miehen omaisuudeksi. (s. 341)
  
Tämä oli kokonaisuutena parempi kuin edellinen osa, Siniviittainen nainen. Sivut kääntyivät vaivattomasti ja olin henkisesti tiukasti mukana tarinan käänteissä, vaikka kuten edellä listasin, ei tämä aivan ongelmatonkaan ollut. Jatkan silti Ruthin matkassa, seuraavat kaksi osaa ovat jo lukupinossa tämän vuoden dekkariviikkoa varten. Seuraava lainaus on kaltaiseni velaihmisen todella vaikeaa ymmärtää.
  
Vastasyntyneen vauvan näkeminen oli niin ällistyttävän, pökerryttävän ilahduttavaa, että se näyttää pyyhkineen mennessään kaiken sitä edeltävän. Niinhän sen on pakko mennäkin, koska kuka muuten ikinä hankkisi lisää lapsia? (s. 136)
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Synkkä salaisuus syvällä maan uumenissa.
  
Lukijoiden rakastama Ruth Galloway joutuu syvälle kammottavien rituaalisurmien sotkuun. Viehättävä brittisarja yhdistelee rikoksia, ihmissuhteita ja arkeologiaa.
  
Norwichin alla risteilevistä vanhoista kaivoskäytävistä löydetään ihmisluita. Luut on haudattu vastikään – ja sitä ennen ne on keitetty. Samaan aikaan poliisi tutkii asunnottoman naisen katoamista. Naisen sanotaan painuneen maan alle – mutta onko se vain sanonta? Nykyään kaivoskäytävissä majailee asunnottomia, mutta niiden historiaan liittyy sekä rituaalisurmia että kannibalismia. Ruthin ja komisario Nelsonin on selvitettävä syvälle haudatut salaisuudet ennen kuin maa vaatii uuden uhrin.
  
Suomentanut: Anna Kangasmaa, 352 sivua, Tammi 2021
  
Alkuperäinen nimi: The Chalk Pit (2017)
  
Sarjassa ilmestyneet:
   
Ruth Gallowayn kanssa mysteerejä ovat ratkaisseet myös: Kirjakaapin kummitus, Luetut.net, Kirja hyllyssä, Kirjasähkökäyrä, Kirjamuuri

keskiviikko 1. kesäkuuta 2022

Toukokuun luetut

     
Toukokuu vilahti ohitse aivan huomaamatta. Kevään etenemistä oli ihanaa bongailla ja mahtavaa, että pääsee taas kuvaamaan ulos. Onkin ollut ikävä vihreyttä (lämpöä ei niinkään). Kevätauringon aiheuttama, usein toistuva migreenikin on helpottanut viimein, siitepölykausikin aiheutti omat ihanuutensa. Nyt olen kuitenkin valmis ottamaan vastaan kesäkuun, Pride-lukuhaasteen, dekkariviikon, kirjabloggaajien kesälukumaratonin (tästä tulee lisää tietoa pian) ja siskotytön lakkiaiset. 
  
Vetämäni lukupiirin kesän kirjat valittiin. Kesäkuussa luemme Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamielen, heinäkuussa Stephen Kingin Tervetuloa Joylandiin ja elokuussa Mary Shelleyn Frankensteinin. Piiri kokoontuu Discordissa yleensä kuukauden viimeisenä sunnutaina (poikkeuksena juhannuksena jo edellisenä viikonloppuna). Mukaan pääsee laittamalla viestiä esim. sähköpostilla tai Instagramissa. Tervetuloa mukaan, jos kiinnostaa!
  
Toukokuussa luin vain seitsemän kirjaa, mutta sivuja kertyi kuitenkin ihan kivasti, 2109, josta melkein puolet tulee pelkästään jo lukupiirien kirjoista Nokkosvallankumous ja Viides vuodenaika. Parhaat lukuhetket vietin Imperiumin perillisten ja Hautausmaan poikien kanssa. 
   
Kaikki toukokuussa luetut:
  • Juha-Pekka Koskinen & Saana Nyqvist: Mysteerijengi - Kirjaston kiusanhenki
  • Sini Helminen: Sysi
  • Oskar Källner & Karl Johnsson: Imperiumin perilliset 2 - Rautaruusu ja Imperiumin perilliset 3 - Hautaplaneetta
  • Aiden Thomas: Hautausmaan pojat
  • Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous
  • N.K. Jemisin: Viides vuodenaika
  
Toukokuussa kirjahyllyyni muutti muutamia kirjoja. Voitin pari kirjaa arvonnoista, Kariston syyskatalogin arvonnasta voitin kovasti odottamani Anne Kovalaisen Ensin palasivat linnut ja Meg Masonin Murhe ja autuus @sisterhood.of.travelling.books -kirjagramin synttäriarvonnasta. Kirjaston vaihtohyllystä löysin kolme kirjaa, Vegaanikeittiön käsikirjan, Tim Burtonin kuvitetun runokokoelman The Melancholy Death of Oyster Boy & Other Stories ja John Greenin Kaikki viimeiset sanat. Nyt voinkin palauttaa siskontytölle kuusi vuotta sitten lainaamani kappaleen viimeksi mainitusta. Hauskasti olen itse asiassa menossa hänen lakkiaisiinsa ensi viikonloppuna. 
  
Eilen puolestaan löysin jo toisen graalikirjan puolen vuoden sisällä. Viime vuoden lopulla löysin Anu Holopaisen Kristallien valtakunnan Kontista ja siellä oli nytkin yksi kappale kirjasta tälläkin kertaa (vain 8€, itse maksoin kympin), mikä on jännä, sillä olen metsästänyt ko. kirjaa jo vuosia ja nyt näitä tuntuu poppaavan esiin kuin sieniä sateella. Mutta tällä kertaa tosiaan silmiini osui Garth Nixin Sabriel, jonka kaksi jatko-osaa minulla on ollut jo vuosia. Seuraava metsästettävä teos voisi olla Becky Albertallin Minä, Simon, Homo sapiens alkuperäisellä, ei leffakannella.  
  
     
Helmet-lukuhaasteessa suoritetut kohdat:
  
9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön - N.K. Jemisin: Viides vuodenaika
15. Kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää - Aiden Thomas: Hautausmaan pojat 
  
Kesäkuun lukupino:
  • Amal El-Mohtar: This Is How You Lose the Time War
  • Brenden Fletcher, Cameron Stewart & Babs Tarr: Motor Crush vol. 1
  • Elly Griffiths: Musta enkeli ja Kivikehä
  • Ruth Hogan: Madame Burovan kuu ja tähdet
  • Johanna Hulkko: Geoetsivät ja salaperäinen Sasu ja Geoetsivät ja yksikätinen madonna
  • Mitja Mikael Malin: Kivet, kannot, tähdet, kuuta
  • Annuka Salama: Ripley - Nopea yhteys
  • Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais
  • Hanna van der Steen: Punapipoinen poika
  • Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku
  • Raina Telgemeier: Guts
  • Jani Toivola & Saara Obele: Poika ja perhostunne
  

lauantai 21. toukokuuta 2022

Värikkäitä lastenkirjoja

"– Kyllä teistä tulee hyviä koirankäsittelijöitä, kun harjoittelette, 
Rike tietää, ja tyttöjen katseet kirkastuivat.

Niin tuleekin, Aino ajattelee. Heistä tulee maailman parhaat koirahoitajat!"
   
  
Arvostelukappale
  
En ole lukenut Marvi ja Merja Jalon Unelmakoirat-sarjan ensimmäistä osaa Aksu etsii kotia (joka on ilmestynyt Kariston kustantamana 2020), mutta tämä toinen osa Iki-ihana Jekku oli oikein mainiota lastenkirjallisuutta koirafaneille, vaikka hahmot eivät olisikaan vielä tuttuja.
  
Syksyllä ekaluokan aloittavat Isla ja Aino ovat saaneet luvan lenkittää naapurin Sohvi-mummon uutta koiraa, mutta voi surkeus, isosisko Enni kavereineen onkin ehtinyt paikalle ennen heitä. Isojen tyttöjen puistoretki ei mene hyvin, sillä hoitokoiran kimppuun käydään. Sen jälkeen vain Aino ja Isla saavat saavat ulkoiluttaa Aksua.
  
Yhdellä lenkillä he tutustuvat vähän isompaan poikaan Rikeen, jolla on ihana valkoinen samojedinkoira, Jekku. Ja sekös isompia tyttöjä harmittaa, Henriikka kun on poikaan ihastunut. He päättävät säikytellä arkaa Aksua. Tyttöjen kiusanteko on todella julmaa, sillä se ei kohdistu vain pikkutyttöihin vaan myös koiriin, joita ei todellakaan saa kohdella tuolla tavoin.
  
– Meidän pitää tehdä jotain, Enni päättää. – Annetaan likkojen maistaa omaa lääkettään. Saadaan vielä hyvät naurut, jos Aksu karkaa niiden käsistä.  (s. 43)
  
Onneksi Aksun omistaja näkee isompien tyttöjen juonitteluiden lävitse ja todistaa ilkitekoja. Henriikan koiria vihaava äiti Rauha ei silti usko naapurinsa puheita "täydellisestä" tyttärestään. Kirja loppuu on sen verran kiinnostavasti, että pitääpä harkita seuraavankin osan lukemista.
  
Hieman kummastelin, kun eläinlääkäriä kuvailtiin hieman kaljuuntuneeksi keski-ikäiseksi mieheksi, sillä en itse ainakaan ekaluokkalaisena osannut arvioida aikuisten ikää noin tarkasti, korkeintaan jakaa nuorempiin ja vanhempiin aikuisiin, mutta esim. kolmekymppinen tuntui jo niin vanhalta sen ikäisenä. 
  
Rauha alkaa tuohtua. Hän ei käsitä mikä tytärtä koirissa kiinnostaa. Nehän räksyttävät, ulvovat ja kerjäävät jatkuvasti huomiota, tunkevat joka paikkaan ja nuuhkivat ihmisten haarovälejä! (s. 27-28)
    
  
Arvosana:
       
Takakannesta:
“- Jekku, ota kiinni! Rike käskee.
Valkoinen koira syöksähtää matkaan. Se kiitää Aksun perään ja sieppaa hampaillaan kiinni fleksihihnan isosta kädensijasta. Aksu keikahtaa nurinniskoin, kun tulee äkkipysäys.
- Voi Jekku, Aino nyyhkäisee ja putoaa polvilleen koiran viereen. - Pelastit Aksun!”
  
Aino ja Isla tutustuvat puistossa poikaan, joka omistaa upean Jekku-nimisen samojedinkoiran. He saavat hoitaa Jekkuakin, mutta mikään ei tahdo onnistua, kun pihan kateelliset tytöt tekevät koko ajan kiusaa. Aksu pääsee jatkuvasti irti, ja Sohvi alkaa jo hermostua. Onneksi viimeisen päälle koulutettu Jekku rientää apuun.
  
Suosituista eläinkirjoistaan tunnettujen Merja ja Marvi Jalon Unelmakoirat-sarjan toinen osa. Veikeän kuvituksen kirjaan on piirtänyt Reija Kiiski.
    
68 sivua, Kvaliti 2021
  
Kuvittanut: Reija Kiiski
  
Sarjassa ilmestynyt:
  • Aksu etsii kotia
  • Iki-ihana Jekku
  • Ilkiö nimeltä Raipe
  
Luettu myös täällä: Kirjahullun päiväkirja
  
*****
   
"Tuntui hurjalta ajatella, että joskus mekin olisimme aikuisia.
Joinain päivinä ajatus tuntui kivalta. Toisinaan taas olisin halunnut olla ikuisesti lapsi."
    
  
Maria Kuutin 2014 alkanut lastenkirjasarja päättyi kahdeksanteen osaansa Anna ja Elvis risteilyllä. Haikein fiiliksin hyvästelen kaksikon, joista kertovat kaksi ensimmäistä kirjaa olivat aivan ensimmäisiä lastenkirjalauantain postauksia blogissani vuonna 2015.  End of an era siis tavallaan, mutta lastenkirjalauantaita haluan jatkaa niin pitkään kuin koen sen mielekkääksi. 
  
Emme olleet nähneet vuoteen, joten kaikki oli taas vähän outoa ja jännittävää.
--
Elvis näytti ilmavaivaiselta. 
– Koskeeko mahaan? kysyin. 
– Ei ollenkaan, Elvis väitti. – Tämä on minun poseerausnaamani nykyään. (s. 6 ja 13)
  
Anna ja Elvis -sarjan päätösosassa pohditaan paljon varhaisteinien ajatuksia siitä, kuinka välillä tulee luokitelluksi pienemmäksi tai isommaksi tilanteen mukaan. Ystävysten välit hieman rakoilevat "Elvis sanoi edelleen kaikenlaista vain, jotta minulle tilisi paha mieli.", eikä tässä siksi ollut aivan yhtä kepeä ja hassunhauska tunnelma kuin edellisissä osissa. 
  
– Anna, laivalla ei ole myynnissä yhtä ainoaa kirjaa, mummo kertoi murheellisena. 
Vatsani meni solmuun -- Millaisessa paikassa ei ollut yhtään kirjaa? -- Kirjat olivat minun koko elämäni. Reissussa ei olisi mitään hauskaa, jos en voisi lukea. (s. 49)
  
Kuutti on tallentanut lastenkirjallisuuden historiaan niin maatila-mobiilipelin (Elvis on aivan koukussa siihen), TikTokin tassivideot, nykyisen teinikielen kuin muitakin oman aikamme ilmiöitä. Mukaan pääsevät niin e-kirjat kuin ruokahävikkikin. 
   
Vaikka pelimaailmassa oli omat ongelmansa, niissä oli kuitenkin selvät säännöt, joiden mukaan saattoi menetellä. Kun säännöt oppi, osasi toimia joka tilanteessa. Miksiköhän oikean maailman sääntöjä ei voinut opetella yhtä helposti? (s. 46)
  
  
Arvosana:
     
Takakannesta:
Hulvattomassa lastenromaanissa risteillään Ruotsiin
  
Anna ja Elvis pääsevät mummon mukana häämatkalle. Ruotsin-risteilyllä sattuu ja tapahtuu: mukaan tunkee yllätysmatkustaja, ja yksi kännykkäkin katoaa. Tunteet kuohuvat, kun asiat eivät suju niin kuin oli tarkoitus. Annasta kaikki vaikuttaa oudolta, jopa Elviskin. Onko mahdollista, että on yhtä aikaa liian iso ja liian pieni? Milloin mummosta oikein tuli noin nolo? Entä kuka juoksentelee laivalla ilman housuja? Miten tässä lopulta käy?
       
113 sivua, Karisto 2021

Kuvittanut: Katri Kirkkopelto, Topi Kuutti (Elviksen piirrokset)
   
*****
  
"Miks just mun perhe on ihan liian outo?"
  
  
Arvostelukappale
  
Vuokko Hurmeen Huimaa-sarja oli ihastuttava ja ahmin koko trilogian alkuvuodesta 2020 peräperää. Olikin kiinnostavaa huomata, että Hurmeelta oli loppuvuodesta 2020 tulossa uusi Värikkäät-sarja. Luinkin ensimmäisen osan, Tiukun salaisuus, heti tuoreeltaan, mutta siitä postaaminen on jäänyt. Kirjan punaiset sivunreunat (jotka tekevät teoksen ulkosyrjään hauskan väriefektin) olivat nimittäin todella haastavia silmilleni. Siis migreenitason haastavia. Niinpä olen vältellyt kirjaan koskemista.
  
"Kannattaa sitten varautua, ettei meidän perhe ole todellakaan yhtään normaali..." (s. 187)
  
Tiukulla on salaisuus: hänellä ja kaikilla hänen perheessään on erikoisia kykyjä. He voivat liikutella oman värisiään esineitä. Tiukun väri on punainen. Voimista ei kuitenkaan saa puhua kodin ulkopuolella. Outo harmaa pilvi leijuu välillä Tiukun näkökentän laitamilla, mikä kumma se mahtaa olla?
    
Monet naapureista myös ihmettelivät, miten eristyksissä uusi perhe eli. He tilasivat ostokset suoraan kotiovelle. -- Rappukäytävässä seisoskeli tuon tuostakin pizzakuski -- tai kauppakasseja kantava ruokalähetti. -- Aivan kuin he olisivat olleet suljettuina jonkinlaiseen perusteettomaan kotikaranteeniin. (s. 7)
  
Äiti ja isä hankkivat rempattavia asuntoja ja he muuttavat usein. Tiuku on aloittamassa kesän jälkeen kolmannen luokan, jälleen uudessa koulussa. Ystävystyminen muihin oppilaisiin on siis vaikeaa. Lisäksi koulussa pitää "haalistua" eli piilottaa värivoimansa - mutta on hyvin raskasta rajoittaa jokin minuutensa osa. Oli kiinnostavaa kuulla, että älypuhelimet aiheuttavat voimaan säröjä, koska "ne vaikeuttavat keskittymistä", vaikka puhelimet vaikuttavat silloinkin, kun kyseessä on jonkun toisen laite.
  
Ei kai kukaan lapselleen sellaista elämää varta vasten toivonut. (s. 29)
  
Värikkäät herättävät paljon huomiota pukeutumalla kukin pelkästään oman värinsä mukaisiin vaatteisiin (tosin koulussa heidän pitää käyttää myös mustaa, valkoista ja harmaata, vaikka se tekeekin olon raskaaksi) ja jopa heidän silmänsä toistavat tuota väriä. Tiukun huone on hänen turvapaikkansa. Kaikki on rauhoittavasti omaa väriä - punaista. Hän tuntee jopa oman verensä liikkeet. Tiukun äidin väri on niin ikään punainen, isän vihreä ja seitsemännen luokan aloittavan isosiskon sininen. Adoptoidulla pikkuveljellä ei ole vielä selvästi yhtä omaa väriä, mutta taipumus löytyy häneltäkin. 
  
Tiuku -- tiesi, minkä vuoksi Tapio oli tullut heille. Äiti ja isä olivat halunneet kolmannen lapsen. Se oli toki tärkein syy. Mutta oli muitakin. Tapio tarvitsi perheen. Tämän syntymävanhemmat eivät voineet huolehtia pojasta. Voimat liittyivät asiaan jollakin olennaisella tavalla. (s. 60-61)
  
Siinä missä Kiepaus koukutti heti mukaansa oli tämä Tiukun salaisuus hitaammin lämpiävä. Pohjimmiltaan se kertoo erilaisuudesta ja halusta olla rajoittamatta omaa olemistaan. Tiuku miettiikin, "miksen voi olla kuin muut lapset" Värikkäät eivät voi olla kokonaan omia itsejään muualla kuin kotona. Jos joku näkisi heidän kykynsä lennättää esineitä katseensa voimalla, olisi olemassa vaara, että heidät lukittaisiin johonkin tutkimuslaitokseen. Kirjassa on myös kiinnostavaa pohdintaa siitä, miksi tyttöjen pitää leikkiä keittäjiä ja poikien taistelijoita. 
  
Lopuksi he katsoivat filmiä maasta, jossa ihmiset hymyilivät ja kertoivat olevansa onnellisia, vaikka heistä näki, etteivät he olleet. Heillä oli kaikilla samannäköiset harmaat paidat ja oudot, ilmeettömät silmät. (s. 178-179)
  
Uudessa kodissa Tiuku ei halua jumittaa neljän seinän sisällä koko kesää, vaan lähtee tutkimaan pihapiiriä ja sen ympäristöä. Hän jopa tapaa muita samanikäisiä lapsia, vaikka kotona onkin sanottu, että on vaarallista paljo aikaa vieraiden ihmisten kanssa. Kun koulussa tulee tehtäväksi piirtää, mitä lapset tekivät kesälomalla, Tiuku harmittelee, ettei voi kertoa omasta kesästään: "hän oli vaeltanut kaksi viikkoa perheensä kanssa erämaassa vältellen muita ihmisiä, istunut kotona televisiota tuijottaen tai leijunut peittojensa päällä olohuoneessa." Kyllä tuosta vaelluksesta olisi minusta ihan helposti voinut kertoa. 
  
"Mua vaan ihmetyttää, miksi me ollaan aina vaan keskenämme. Mä ymmärrän, ettei näistä  voimista voi huudella ihan kaikille, mutta miksei niistä voi puhua edes niiden kanssa, jotka osaa tehdä samaa kuin me?" (s. 58)
   
Sarjan jokaisessa osassa on väriteema, ensimmäisessä punainen, toisessa sininen ja kolmannessa vihreä, kunkin perheen lapsen ollessa vuorollaan päähenkilönä. Kirjava kartano odottelee jo lukupinossa, ja pitää lukea ainakin se jossain vaiheessa. Haluan nimittäin tietää lisää siitä oudosta harmaasta sumusta, jota Tiuku näkee mm. "sairaalan kulmalla. Se oli levittäytynyt tasaiseksi massaksi kivijalustaa ympäröivälle asfaltille, muttei liikkunut". Ja myös muista värivoimaisista ihmisistä Tiukun perheen ulkopuolella. 
  
Isäkään ei enää jostain syystä yskinyt yhtään. Ehkä ulkoilu oli tehnyt ihmeitä. Ehkä vihreiden ihmisten kuului päästä luontoon - edes tunniksi takapihalle. (s. 180)
  
Arvosana:
     
Takakannesta:
Tiukun perheellä on salaisuus: heillä on ihmeellisiä värivoimia. Värikkäät pystyvät hallitsemaan oman värisiään asioita ja tavaroita, eli käsittelemään ja liikuttamaan niitä tahdon voimalla. Tiukun väri on punainen ja isosisko Merin sininen, pikkuveli Tapio vielä etsii omaa väriään ja harjoittelee kovasti. Kun salaisia taitojaan piilottelevat Värikkäät muuttavat Ruskarinteen taloyhtiöön, jokin on toisin: Tiuku ei aio enää olla ikuinen ulkopuolinen. Hän haluaa mukaan pihan lasten leikkeihin.

Uusiin kavereihin on siis tehtävä vaikutus – hinnalla millä hyvänsä. Kaiken lisäksi Tiukun pään sekoittaa lumoava mutta ärhäkkä tyttö nimeltä Liia. Ja mitä on outo harmaus, joka uhkaa, ei vain Värikkäitä, vaan ihan kaikkia?
       
189 sivua, S&S 2020
  
Kuvittanut: Reetta Niemensivu
  
Sarjassa ilmestynyt:
  • Tiukun salaisuus
  • Kirjava kartano
  • Varjovieras
  • Vaara värikylpylässä (ilmestyy elokuussa 2022)
  
  
*****
  
"Se on salaperäinen ja lumottu eläin."
  
   
Arvostelukappale
  
Merja Jalon lastenkirjasarja Kotikulman etsivien kolmannessa osassa Metsän salaisuus lapset ratkovat metsässä nähdyn leijonan arvotusta. Sirkus on käynyt paikkakunnalla, joten karkasiko kissapeto sieltä? 
  
Sirkuksessa esiintyy myös isokokoinen oranssi kissa, Pilli, joka on maine coonin ja norjalaisen metsäkissan sekoitus. Kirjassa todetaan hyvin, joskin hieman suppeasti, että kissaa ei saa pitää vapaana ulkona. Kunpa kaikki tietäisivät tämän. Suomessa on aivan hurjasti villikissoja, hylättyjen ja vapaaksi päästettyjen pentuja, joskus isoissakin populaatiossa, jos ne päätyvät hoardaajalle. 
  
Markus jatkaa ystävänsä Linnean dissaamista. Tällä kertaa hänen hiusvärispraysta tulee mieleen seepran nahka. "Linnea rakastaa erikoisuuksia, mutta Markus on perinteisempi" - ei Markus, sinä olet ilkeä, sillä makuja on monia ja erilaisuus ei tarkoita, että toisen tapa olisi huonompi. Ja taidatpa tietää sen itsekin, sillä toteat seuraavaksi, ettet koskaan sanoisi ajatuksiasi ääneen, koska et halua loukata Linneaa. Vielä kun osaisit olla edes ajattelematta tyhmästi.  
  
Harmillisesti kirjassa on hyvin epäuskottavaa kerrontaa, joka lienee saaneensa inspiraation hyvinkin suoraan Ruokolahden leijonan tapauksesta - kummassakin siis pohjimmiltaan puhutaan sirkuksesta karanneesta leijonasta, josta ensimmäisen havainnon on tehnyt puita merkitsemässä ollut metsätyöntekijä. 
  
– Minä en pelkää sitä leijonaa, vaikka tämä onkin tosi hurjaa meininkiä. (s. 42-43)
  
Miksi kirjan sirkuksessa on "eläintenkesyttäjä" eikä esimerkiksi eläintenkouluttaja? Hieman vanhanaikainen termi sekä asenteellisesti sellainen, josta tulee olo, että ihminen olisi eläinten yläpuolella. Eikä taideta sirkuksissa enää paljoakaan hyppäyttää leijonia palavien tulirenkaiden läpi, sillä jos en ole väärässä, taitaa villieläinten pito tällaisessa viihdetarkoituksessa olla kiellettyä. On myös jännittävää, että oletettua leijonaa tulevat etsimään nukutuseläinlääkäri ja suurpetotutkija, joilla on "kokemusta villieläinten pyydystämisestä Afrikassa", eikä esimerkiksi ketään Korkeasaaresta. 
  
Perheen pienimmät saattavat tosin pitääkin jännittävästä tarinasta, jolla on onnellinen loppu. Kuinka moni muuten osaa selittää sanonnan "mätäkuun juttu" (lausahdus, johon kirja päättyy)? Minulle ilmaisu on tuttu lapsuudesta, vaikka se onkin aina ollut hieman outo ja liittyy myös tavallaan tuohon aiemmin mainittuun Ruokolahden leijonaan.
  
  
Arvosana:
       
Takakannesta:
Merja Jalon helppolukuisen eläinaiheisen etsiväsarjan 3. osa!
  
Kesän odotetuin tapahtuma on vihdoin täällä! Sirkus monenlaisine eläimineen on saapunut paikkakunnalle. Lisa ja Markus kiiruhtavat katsomaan esitystä, jonka tähtiesiintyjä on tulirenkaan läpi hyppäävä urosleijona Leo. Mutta viihtyykö iso kissaeläin sittenkään sirkuksessa?
  
Kotikulman etsivät saavat jälleen visaisen tapauksen selvitettäväkseen, kun sirkuksen jatkettua matkaansa seudulla alkaa liikkua huhuja karanneesta leijonasta...
    
68 sivua, Kvaliti 2021
  
Kuvittanut: Reija Kiiski
  
Sarjassa ilmestynyt:
  
Luettu myös täällä: Kirjahullun päiväkirja

sunnuntai 15. toukokuuta 2022

Pride-lukuhaaste (1.-30.6.2022)

  
Kesäkuu on Pride-kuukausi ja sitä voi viettää esimerkiksi lukemalla teemaan sopivaa kirjallisuutta.
  
Haasteen tarkoituksena on nostaa esille sateenkaarevuutta kirjallisuudessa. Haasteeseen saa lukea mitä vain, kuvakirjoja, YA:ta, sarjakuvaa, viihdettä, dekkareita, historiaa, tietoa... Yhden tai useamman kirjan, kunhan teoksessa on LGBTIQA+ hahmoja, kuvitteellisia tai todellisia. 
    
Kirjojen lisäksi teeman kaikenlainen muukin käsittely on erittäin suotavaa. Olisi kiinnostavaa kuulla esimerkiksi sateenkaarevista elokuvista ja sarjoista: mitkä ovat parhaat tai ongelmallisimmat, mitä löytyy juuri nyt Netflixistä, mihin ei kannata koskea pitkällä tikullakaan jne.
  
Haasteeseen voi osallistua kuka vain niin bloggaajat, kirjagrammaajat, tubettajat, podcastaajat, twitteristit kuin ihan "rivilukijatkin". Kommentoi siis alle, jos olet kiinnostunut osallistumaan! Lukuvinkkejä löytyy esimerkiksi aikaisempien vuosien haastekoosteista 2021, 2020, 2019, 2018 ja 2017 sekä aihetunnisteen sateenkaarikirja takaa. Linkkaa tai listaa lukemasi haasteen koosteeseen, joka ilmestyy blogiin 2.7.2022.
  
Sosiaalisessa mediassa voi käyttää aihetunnisteita #pridelukuhaaste ja #sateenkaarikirjallisuus.
   
Haasteessa mukana:

keskiviikko 11. toukokuuta 2022

Kauhua keskiviikkoon: Levottomia henkiä

"– Semmoinen paikkoja sotkeva kummitus, joita ennen vanhaan sanottiin räyhähengiksi. 
Sarvimäellä on paljon synkkää historiaa ja se jättää jälkiä. 
Kellarikäytävillä voi nähdä vaikka mitä, jos sammuttaa valot."
   
    
Anu Holopaisen Iik!-sarjan seitsemäs osa, Räyhähenki, saattaa olla paras osa tähän mennessä. Todella hyytävää meininkiä. Saku, Sussa ja Siiri vanhempineen joutuvat asumaan muutaman viikon toisaalla, kun heidän kotiinsa tuli vesivahinko. Pystyin samaistumaan heidän tilanteeseensa täydellisesti, sillä meilläkin tuli alkuvuodesta naapurin asunnosta vedet kylppärinkatosta läpi. Meillä eivät kuumailmapuhaltimet kuitenkaan riittäneet, vaan katto piti repiä irti niin kylppäristä kuin saunastakin ja samalla menivät sekä saunan lauteet että seinätkin vaihtoon (bonuksena saimme uuden kiukaan). 
  
Se oli mustarunkoinen, lehdetön ja käkkyräinen puu -- Puu näytti ikivanhalta ja jotenkin ympäristöönsä sopimattomalta. (s. 17)
  
Väliaikaisessa asunnossa alkaa tapahtua kummia. Tavaroita katoaa tai löytyy oudoista paikoista, takit putoavat jatkuvasti naulakosta ja telkkari menee itsekseen päälle keskellä yötä. Mihin yliluonnolliseen kauhistukseen lapset ovat tällä kertaa törmänneet? Onneksi naapurissa asuva uusi luokkakaveri Midi ja pikkusisko Siiri pelastavat päivän voimillaan, joita eivät itsekään vielä ymmärrä. Midin isosetä on ollut meedio, eli jotain mystistä hänkin on perimässään saanut.
  
Tapaukset alkoivat myös vähä vähältä vaikuttaa rajummilta, jopa pahansuovilta. Kerran hana alkoi huudattaa itsekseen vettä keittiössä, ja eräästä Sakun kirjasta oli selittämättömästi revennyt kolme sivua melkein kokonaan irti. (s. 43)
  
Olen nähnyt Poltergeist-elokuvan joskus vuosia sitten, enkä siitä paljoakaan muista. Holopainen on kuitenkin osannut adaptoida mainiosti tuon klassikon tunnelman alakoululaisten kauhukirjaan. Parissa kohtaa aikuistakin kauhistuttaa, onhan kirjassa mm. syyttömänä hirtettyjen henkiä. Ja etenkin araknofoobikoille voisin varoittaa, että kirjassa on yksi kohtaus, joka saattaa ahdistaa. 
  
– Äiti varmaan ajatteli, että jos teitä harmittaa, kun ette pääse leffaan. Mutta se on semmoinen K-16 jännäri
--
– Ei harmita, aikuisten leffat on tylsiä, Siiri sanoi
--
– Katsokaa tekin jotain kivaa, äiti ehdotti lapsille. – Eikös Netflixiin tullut se yksi fantasialeffa, jonka halusitte nähdä? (s. 81-82)
  
Midin luokse pääsee kätevää huoltokäytävää pitkin niin, ettei tarvitse laittaa edes ulkovaatteita päälle. Kolmikko on kellarissa, kun valot yllättäen sammuvat. Mietin, miksi lapset eivät käytä kännyköidensä taskulamppua, sillä tuon ikäisillä on puhelin aina mukana ja tämän todistaa myös se, että vähän myöhemmin Saku sanoo, että pitää mennä syömään, kun hän katsoo kännykkänsä kelloa. Ja vaikka säikähdys saattaa saada unohtamaan asioita, Saku ja Sussa ovat kokeneita yliluonnollisen kohtaamisessa. 
  
– Ei kai Suomessa ole maanjäristyksi? joku epäili. mutta Saku tiesi paremmin. 
– Kyllä on, hän avasi suunsa ja punastui, kun kaikki kääntyivät katsomaan. – Varsinkin pohjoisemmassa. Mutta ei kovin usein, ja ne ovat vain pieniä. (s. 27-28)
  
Minäkin olen kokenut maanjäristyksen Suomessa kahdesti, kun maa on Suomen ja Ruotsin välisellä merialueella tärissyt. Ensimmäisellä kerralla luulimme puolison kanssa, että ulkona menee jokin iso ajoneuvo tai äänekäs lumiaura, sillä joskus talomme tärisee niiden takia. Pian kuitenkin kävi ilmi uutislähteistä, että kyseessä oli maanjäristys. 
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
IIK!-kirjasarjan seitsemäs osa manaa esiin perinteikkäästi kummittelevan räyhähengen.
  
Helppolukuinen, maltillisen pituinen ja sopivan jännittävä tarina houkuttelee myös vähemmän lukevia lapsia uppoutumaan kirjaan. Sussan, Sakun ja Siirin kotona sattuu vesivahinko, jota perhe joutuu väistämään pariksi viikoksi väliaikaisasuntoon Sarvimäen asuinalueelle. Heti alkupäivinä taloa tärisyttää maanjäristys, ja juuri sitä ennen Saku on nähnyt pahaenteisen unen. 
  
Asunnossa alkaa tapahtua kummia: tavarat katoilevat ja löytyvät aivan oudoista paikoista, televisio käynnistyy itsestään keskellä yötä. Samalla alueella asuu Sakun ja Sussan luokkatoveri Midi, joka tietää Sarvimäen historiasta pelottavia asioita. Vähitellen alkaa paljastua, että ne eivät ole pelkkää historiaa - ja sekä Midistä että Siiristä paljastuu jotakin uutta ja selittämätöntä.
   
116 sivua, Myllylahti 2022
 
Sarjassa ilmestyneet osat:
  
Holopaisen tuore haastattelu Kirjavassa satamassa. 
    
*****
  
"– Kummituksetkin tietävät, että lukeminen kannattaa aina."
  
    
Juha-Pekka Koskisen kirjoittamassa ja Saana Nyqvistin kuvittamassa Mysteerijengi-sarjan ensimmäisessä osassa Kirjaston kiusanhenki seikkaillaan yöaikaan Rikhardinkadun kirjastossa. Tuossa kirjastossa tapahtuu kummia niin Marko Hautalan kirjassa Lauri Luu ja riivattu lukukoira kuin myös Sini Helmisen Hurmeessakin.
  
– Milloin tämä on rakennettu? Mimosa uteli. 
– 1880-luvulla. Muistaakseni tämä on toiminut kirjastona siitä lähtien.  (s. 53)
  
Ensimmäiseksi on pakko ihastella kirjan paksua, liki kartonkimaista paperilaatua ja nelivärikuvitusta (jota tosin olisi voinut olla enemmänkin). Eikä tarinakaan ole lainkaan kehno. Hieman epäuskottavuuksia löytyy, kuten salakäytävä, joka yhdistää Nicon ja Mimosan kodin Iivon kotiin, vaikka voihan se olla vaikka jokin vanha palvelijoiden käytävä. Itse kummittelu ja sitä ratkova Mysteerijengi ovat kiinnostavia - onhan vanhin jäsen on Iivon isotäti, jolla on kiehtova vanhojen kirjojen kokoelma. Nicon suklaahimoja on korostettu ehkä karvan verran liikaa.
  
Mimosa oli löytänyt vanhan, seinään upotetun vaatekaapin takaa pölyisen käytävän. Se johti kerrostalon ullakon poikki naapuritaloon ja päätyi Iivon kodin kenkäkaappiin. Mikä parasta, käytävän keskellä oli unohdettu ullakkohuone, jonka kolmikko oli vallannut omaksi kerhohuoneekseen. (s. 6)
  
Miksihän lastenkirjoissa on niin usein epätavallisia vanhempia? Tässäkin äiti on tutkimusretkukunnan mukana Pohjoisnavalla, jonne ei varmaan ihan kovin moni pääse. Luulin, että iso koristeellinen alkukirjain on anfangi, ei minuskeli, niin kuin kirjassa väitetään. Hämmentävää. Kirjaan on päätynyt muutama todella hieno kuvaus, etenkin tämä jäi mieleen "hiljaisuus humisi korvissa -- kuin äänettömyys olisi leijunut pölyn lailla"
  
Koko kummitussoppa alkoi tuntua turhan sakealta. (s. 66)
    
Koska Kirjaston kiusanhenki ei ole liian pelottava ja kieleltään helppolukuinen, voi tätä suositella jo alakoululaisista nuorimmille, siis 1-3-luokkalaisista alkaen. Kirja sopii toki myös 4-6-luokkalaisille. 
  
  
Arvosana:
     
Takakannesta:
Mysteerijengi ratkoo oudoimmatkin tapaukset! Alakoululaisten jännityssarja alkaa.
  
Nico, Mimosa ja Iivo ovat kiinnostuneet kaikesta kummallisesta. Kun kolmikko kuulee, että Rikhardinkadun kirjastossa kummittelee, he päättävät ryhtyä tutkimaan asiaa ja perustavat Mysteerijengin. Lopulta jengiin liittyy myös Iivon isotäti Elina, joka on todellinen kummitusasiantuntija.
  
Mutta mitä outoa on tekeillä kirjastossa, jossa kirjat putoilevat öisin hyllystä? Mitä kummitukset haluavat ja pitääkö niitä pelätä? Mysteerijengi ottaa asiasta selvää, vaikka seikkailu saa polvet tutisemaan ja hiukset nousemaan pystyyn! Kirjastossa kukaan ei kuule huutoasi, sillä siellä pitää olla hiljaa.
  
89 sivua, Karisto 2022
  
Kuvittanut: Saana Nyqvist
 
Luettu myös täällä: Siniset helmet, Lastenkirjahylly
  
*****
  
"Siellä oli omituinen, unohdettu paikka, jonne ihmiset eivät koskaan menneet.
Ja jos menivätkin, niin eivät koskaan viipyneet kauan.
Siellä ilmestyi aina muurahaisia retkiviltille tai perheet alkoivat riidellä."
  
   
Yllättävää kyllä, pidin tästä Åsa Larssonin ja Ingela Korsellin kirjoittaman ja Henrik Jonssonin kuvittaman Pax-sarjan kolmannesta osasta. Ihtiriekko, paljon enemmän kuin kahdesta ensimmäisestä. Loitsusauva oli ällöttävä irtileikattuine hevosenpäineen ja Tuonenkoira inhotti koiraan kohdistuneella väkivallalla mässäillyssään. 
  
Ihtiriekko lienee joillekin tuttu termi ja voisi kuvitella, että tämä menisi samaan kammokategoriaan edellisten kanssa, mutta itseasiassa kuolleen lapsen kostava kummitus olikin tosi kiinnostava idea. Mutta kuka lapsi on ja miksi hän kantaa kaunaa? Minulle ihtiriekko on aina tarkoittanut vain heti synnyttyään surmatun lapsen henkeä, mutta voi olla, että tämä kirjassa vanhemmankin lapsen henki on samanlainen entiteetti, jolle ei vain suomeksi ole omaa sanaa. Samoin lapsenmurhaajaa kutsutaan tässä enkelintekijäksi, joka oli minulle aiemmin tuttu vain aborttientekijälle. 
  
– Tyttöjen tukka. Koru kaulassa. ja nyt vielä itketkin kuin tytöt. Olet siis selvästi tyttö. 
Jonte ja muut pojat hohottivat. 
– Niin kuin olisi paha asia olla tyttö, Tove tuhahti. (s. 27)
  
Pari kertaa kirjassa sorrutaan lasten aliarvioimiseen tai aikuiset toimivat tyhmästi. Esimerkiksi varoitetaan jostakin asiasta ja joudutaan itse vaaraan, kun ei noudatettu omaa neuvoa tai on kerrottu jokin asia pari sivua aiemmin ja hahmoilla menee tolkuttoman pitkään punaisten lankojen yhdistämisessä. Ihtiriekon siunaamattoman haudan löytäminenkin on uskomattoman vaikeaa, kunnes Viggo kaikista hahmoista toteaa, että hauta löytyy sieltä, mistä maassa näkyy tuoreita kaivamisen jälkiä... Muutoin oikein ihastuttavan hyytävä teos kauhufaneille.
  
Alrikilla ja Viggolla on kirjassa todella lyhyt kouluviikko: vain maanantaina ja keskiviikkona on normaali päivä, tiistaina ei ole koulua opettajien koulutuksen takia, torstaina on lyhyempi päivä opettajien kokouksen takia ja perjantainakaan ei ole koulua, koska on pyhäinpäivän aatto. Kirjan tapahtuma-aikaan nimittäin vietetään Halloweenia.
  
Viggo on oma rasittava itsensä: tekee kolikkotemppuja huudellen: "katso minua", mutta hukkaa kolikon jatkuvasti ja juoksee hautausmaan muuria pitkin. Ymmärrän kyllä hyvin Alrikin kommentin: "Pikkuveljet ovat ihan kuin finnit. Kun niitä kaipaa kaikkein vähiten, ne pulpahtavat nenälle." Viggo ei vieläkään ole saanut apua lukivaikeuteen tai ADHD:hen, sillä lukeminen tuottaa edelleen haasteita.
  
Viggo -- ei pitänyt lukemisesta, ei ollut koskaan pitänyt. Se oli niin vaikeaa ja tylsää. Tunnin lukeminen tuntui koko syyslukukauden pituiselta. -- Hän ei tajunnut miten Alrik osasi valita kirjan niin nopeasti. Ja mistä Alrik tiesi, miltä sivulta hänen piti kirja avata? (s. 82)
  
Ovatkohan odininapila, hämähäkkijuuri ja keijukohokki oikeita kasveja? Kiinnostaisi tietää niiden ruotsinkieliset nimet, sillä voihan olla, että näille olisi suomeksi toisenlaiset nimet. Se, että "torstait olivat noitapäiviä" oli minulle aivan uutta tietoa. Tässä sarjassa on niin hauskaa, että lukujen numerointi on jatkuva, näin ollen siis ensimmäinen tämän kirjan luvuista on 51. Ja kuten voi arvata, ei ole ihan perheen pienimipien lukemistoa, suosittelenkin 5-6-luokkalaisesta eteenpäin ihan yläasteelaisillekin.
      
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Karmiva kauhusarja ammentaa pohjolan mytologiasta.
  
Maagisen kirjaston vartijoiksi valitut veljekset Alrik ja Viggo ovat juuri selviytyneet kamppailusta tuonpuoleisen olennon kanssa. Pyhäinpäivä lähestyy, ja silloin aaveiden mahti tunnetusti voimistuu. Nyt yksi niistä on päättänyt kostaa. Pystyvätkö veljekset estämään sen, ja millä hinnalla?
  
Ihtiriekko on urbaanin kauhufantasiasarja Paxin kolmas osa, joka on täynnä draamaa, taikuutta ja toimintaa.
     
Suomentanut: Sirpa Alkunen, 192 sivua, Otava 2021
  
Alkuperäinen nimi: Mylingen (2015)
   
Sarjassa ilmestyneet osat:
  
Luettu myös täällä: Lapsellista arkea