sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Harry Potter -lukumaraton 31.7. (päättynyt)

   
Lukujonossa -blogin Sanna haastoi kirjabloggaajat mukaan Harry Potter -maratonille hahmon syntymäpäivän kunniaksi ja tottakai lähdin mukaan, onhan Hyllyntontun Höpinöitä -blogin Tiinan Okklumeus haaste (31.10. asti) osaltani vielä kesken. Valitsin luettavakseni Harry Potter ja Feeniksin killan (1050 sivua), joka oli seuraavana Potter-pinossani. 
  
Olen lukenut neljä ensimmäistä Potteria useampaan kertaan ennen blogiaikaa ja nyt monen vuoden tauon jälkeen taas uudelleen. Postaukset Pottereista blogissani: Viisasten kivi, Salaisuuksien kammio, Azkabanin vanki ja Liekehtivä pikariFeeniksin killan olen lukenut kahdesti, Puoliverisen prinssin ja Kuolon varjelukset vain kerran. 
  
Löysin nimittäin vähän aikaa sitten vanhan lukupäiväkirjani, joka kattaa vuodet 2005-2007 ja yllätyin, että olin tosiaan lukenut Feeniksin killan kahdesti, vaikka luulin lukeneeni sen vain kerran. Ensimmäisellä kerralla olin muistiinpanojeni mukaan pettynyt siihen, mutta toisella kertaa se oli ollut parempi. Onkin siis kiinnostavaa nähdä mitä nyt pidän kirjasta. (Huomasin myös kommentoineeni Puoliveristä prinssiä toiseksi parhaaksi Potteriksi heti Liekehtivän pikarin jälkeen, vaikka luulin olleeni pettynyt kolmeen viimeiseen Potteriin...)
  
  
Lukumaraton alkaa 31.7. klo 18:oo ja päättyy 1.8. klo 18:oo 
 
Klo 23:25 Sivuja luettu 222, maraton etenee siis oikein hyvin. Tavoitteena olisi lukea ainakin puolet Feeniksin killasta. Seuraavassa luvussa esitellään yksi suosikkihahmoistani, Luna Lovekiva. Vaikka muistin teoksesta pääpiirteitä, pääsin taas yllättymään monta kertaa yksituiskohdista, jotka olin kokonaan unohtanut. 

Klo 1:45 Sivuja luettu 306. Hyi että minä inhoan Dolores Pimentoa. Nyt syön jotain ja katsotaan luenko vielä lisää ennen nukkumaan menoa.

Klo 10:3o Maraton jatkuu hyvin nukutun yön jälkeen sivulta 350.

Klo 12:15 Sivuja luettu 402. Tällä menolla saavutan vielä uuden maraton ennätyksen ja lukuaikaa siis jäljellä vielä vajaa kuusi tuntia. Feeniksin kilta on ollut parempi kuin muistin, vaikka Harryn teiniangsti ystäviään kohtaan onkin ärsyttävää.

Klo 14:55 Sivuja luettu 509. Pimento on kauhea opettaja. Vaikka en pidä Gilderoy Lockhartistakaan, hän ei sentään ole samalla tapaa ilkeä. Tässä välissä käytävä kaupassa ja tehtävä ruokaa. toivottavasti ehdin lukea vielä lisää syönnin jälkeen.

Klo 18:oo Maraton on ohi. Lopulliseksi tulokseksi jäi tuo 509 sivua, sillä kauppareissusta tulikin kierros kaikkiin kolmeen lähikauppaan, kun yhdestä ei aina saanutkaan kaikkea mitä tarvittiin päivänruokaan. Potterit ovat erittäin hyvin maratoonattavia kirjoja ja tämä on ehdottomasti paras maratonkokemukseni tähän mennessä. Feeniksin kilta täytyy nyt jättää pieneksi hetkeksi tauolle, sillä en ole ehtinytlukemaan vielä lukupiirikirjaa,J.D. sallingerin Sieppari ruispellossa ja miitti on jo perjantaina.  

Klassikkohaaste osa 3: George Orwell: Vuonna 1984

"Jos haluat kuvitella tulevaisuuden, 
voit kuvitella saappaan joka polkee ikuisesti ihmiskasvoja."
   
   
Kirjabloggaajien klassikkohaasteen kolmatta osaa emännöi Marile 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogista.
  
Tunnelmamusiikkia: Chase Holfelder: Every Breath You Take (cover)
  
George Owellin klassikkodystopia Vuonna 1984 on jokaisen genreuskollisen must read teos. Olen yrittänyt lukea teoksen kerran aikaisemminkin, kaksi tai kolme vuotta sitten. Pääsin tuolloin vain sivulle 77. Luin samalla Aldous Huxleyn Uljas uusi maailmaa, joka sekin jäi kesken. Häpeäkseni en siis ole näitä kahta dystopiaklassikkoa lukenut. Klassikkohaaste onkin ollut ihana puolivuosittainen tapa täydentää klassikkotietämystäni. 
   
SOTA ON RAUHAA
VAPAUS ON ORJUUTTA
TIETÄMÄTTÖMYYS ON VOIMAA
  
Tiesin jo ennen kirjaan tarttumistani paljon teoksen maailmasta, sillä sen verran tunettu se on. Ja vaikka en oikeastaan mitään enää ensimmäisestä lukukerrastani muistanutkaan, meni ensimmäinen osa teoksesta kertauksena. Toinen osa oli uutta ja ennakoimatonta, mutta suurimman yllätyksen tarjoili kuitenkin kolmas osa, joka poikkesi kokonaisuudesta merkittävästi. Romaanin lopussa on vielä liite, jossa käsitellään teoksen maailman sanastoa. 
   
Luin haasteteosta vielä eilen illalla kauhealla kiireellä ja jatkoin tämän postauksen kirjoittamista yhä iltapäivällä - mutta nyt se lepää tässä. Minun oli tarkoitus lukea teos jo viime viikonloppuna, kun olin muutaman päivän äitini luona (juhlittiin kummipoikani konfirmaatiota sekä minun ja mieheni häitäni), mutta armoton helle ja kasvihuonemainen ilmankosteus imivät kaikki voimat. Onneksi sain rutistettua lopun palattuani (hyvää treeniä Pottermaratoniin).
  
Maailma ulkopuolella näytti kolealta. Vaikka aurinko pastoi ja taivas kirkui sinisenä, kaikki tuntui värittömältä - muu paitsi julisteet, joita oli liimattu ympäriinsä. (s. 12)
   
Ensimmäisenä tunteena viimeisen sivun jälkeen oli typerrys: kuinka paljon olin teokselta odottanut, kuinka vähän se vastasi ennakkokäsityksiäni ja kuinka pelottavan paljon Orwellin kuvittelemassa totalitaristisessa futuristusessa yhteiskunnassa on samaa meidän maailmamme kanssa, Valvontakamerat on (jo kirjan kannen ansiosta) helppoa laskea mukaan, ja esimerkiksi S-ryhmä ilmoitti juuri lisäävänsä s-korttiasiakkaiden ostoskäyttäytymisen tallentamista. Puhumattakaan Pohjois-Koreasta, joka tuntuu länsimaalaisen silmin kuin ottaneen tämän teoksen oppikirjakseen.
   

Joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee tulevaisuutta;
joka hallitsee nykyisyyttä, hallitsee menneisyyttä.

  
Teoksen päähenkilönä seurataan 39-vuotiasta Totuusministeriön virkamiestä Winston Smithiä. Vaikka hänen tehtävään onkin menneisyyden uudelleen kirjoittaminen niin, että se palvelee nykyhetkeä, hän ei silti usko sokeasti Engsosin periaatteita, palvo jumalan asemaan noussutta Isoaveljeä tai hyväksy että 2+2=5. Hän on poikkeama systeemissä ja tietää, että tulee jäämään kiinni ennemmin tai myöhemmin. Onhan ajatusrikos pahinta, mitä oseanialainen tehdä.
  
Painajaismaisinta hänestä oli ettei hän ollut koskaan oikein ymmärtänyt, minkä takia koko valtavaan huijaukseen oli ryhdytty. (s. 97)
  
Oseania koostuu Isosta-Britanniasta, Pohjopis- ja Etelä-Amerikasta, Etelä-Afrikasta ja Australiasta. Winston asuu Lontoossa, joka on Oseanian kolmanneksi väkirikkaimman provinssin, Laskeutumispaikka Yhden pääkaupunki. Oseania on jatkuvassa sodassa joko Itäaasian tai Euraasian kanssa ja liittolainen toisen kanssa. Kun kolmen supervallan liittoutumat muuttuvat, kukaan ei reagoi muutokseen, sillä Oseania on aina ollut sodassa sen vallan kanssa, mikä kulloinkiin ilmoitetaan.
  
Kun vihaviikon suuri orgasmi oli vavisten lähestymässä huippuaan ja yleinen viha Euraasiaa kohtaan oli yltynyt sellaiseksi houreeksi, silloin ilmoitettiin että Oseania ei ollutkaan sodassa Euraasiaa vastaan. -- Viha jatkui entisellään, paitsi että sen kohde oli muuttunut. (s. 215-2016)
  
Oseaniassa viha on tärkein tunne heti Isoveljen palvomisen jälkeen. Jokaisena päivänä vietetään kahdenminuutinvihaa, jonka aikana teleruuduista näytetään kuvaa sotilaista rintamalla ja oseanialaisten tulee osoittaa raivokkaasti mieltään vihollista vastaan. Etenkin Emmanuel Goldstein-niminen petturi on tärkeä vihan kanavoimisen kohde. Oseanian tärkein juhla on vihaviikko, joka on sisällöltään periaatteessa samanlainen kuin kahdenminuutinviha, vain sen pidempi versio. 
  
On ulvottava lauman mukana. (s. 146)
  
Oseaniaa johtavan Isoveljen jälkeen seuraavan luokan muodostaa puolue eli Engsos (entisnimeltään englantilainen sosialismi). Totuusministeriö (uudiskielellä Tosimini) vastaa uutisista, viihteestä ja koulutuksesta, Rauhanministeriö (Sopumini) sodasta, Yltäkylläisyysministeriö (Riittomini) talousasioista ja Rakkausmisteriö (Lempimini) laista ja järjestyksestä. 
  
Uudiskieli on maailman ainoa kieli, jonka sanavarasto vähenee vuosittain. Kielestä on tarkoitus poistaa kyky itsenäiseen ajatteluun ja ajatusrikoksesta tehdään mahdotonta: kuinka edes mieltään heikosti hallitseva voisi vahingossakaan tehdä rikoksen, jos ihmisellä ei ole sanoja, millä ilmsta vastarintaa? 
  
Jokaista kansalaista (toveria) tarkkaillaan 24/7: jokaisessa huoneistossa on puolueen propagandaa suoltava teleruutu, jota ei saa pois päältä ja joka toimii niin vastaanottaja kuin lähettimenä. Kaikkialle on lisäksi piilotettu mikrofoneja. Omaa tilaa ovat vain ne muutamat kuutiosentit aivokopan sisäpuolella ja juuri sinne ajatuspoliisi pyrkii kurkistamaan. 
  
Ihminen halusi pitää hauskaa; "ne", toisin sanoen puolue, halusivat estää sen. (s. 158)
  
Nuoret naiset opetetaan olemaan nauttimatta sukupuoliaktista, sillä se on vain velvollisuus puoluetta kohtaan ja sen tarkoituksena on saada lapsi. On perustettu jopa Nuorten seksinvastaisuusliitto. Lapsista puolestaan kasvatetaan jo nuorena vakoilijoita ("nykyään melkein kaikki lapset olivat hirveitä"), jotka tarkkailevat vanhempiaan, siltä varalta, että nämä tekisivät ajatusrikoksen, Hellyys ja läheisyys on poistettu, ystäviä ei enää ole, on vain tovereita joiden seurasta nauttii vähän enemmän kuin toisten. Ainoa rakkaus kuuluu kohdistaa Isoveljeen. Orgasmistakin halutaan päästä eroon, sillä seksuaalinen turhautuminen voidaan ohjata puolueen käyttöön.
  
Kulutustuotteet on nimetty Oseaniassa tietyn kaavan mukaan: Winston asuu Voitontalossa, hän polttaa voittosavukkeita ja juo synteettistä voittoginiä tai karvasta voittokahvia. Kaikesta on kuitenkin pulaa, jopa vaatteista ja kengistä, vaikka neljäsvuosiraportit väittävät kenkien tuotannon ylittäneen aikaisemmat arviot ja elintaso nousee jatkuvasti. Winston yrittää muistella lapsuuttaan: olivatko asiat silloin paremmin vai huonommin kuin nyt, mutta hän ei pysty tähän kysymykseen vastaamaan. Koska historiaa muokataan ja koska ne harvat 1950-luvun suurista puhdistuksista selvinneet ihmiset on uhkailtu hiljaisiksi, ei tähän kysymykseen pysty enää kukaan muukaan vastaamaan.
  
Miten hän voisi osoittaa sanansa tulevaisuudelle? Sehän oli luonnostaan mahdotonta. Joko tulevaisuus muistuttaisi nykyisyyttä, jolloin se ei kuuntelisi häntä, tai sitten se oli erilainen, eikä hänen ahdinkonsa merkitsisi mitään. (s. 17)
  
Moni asia on muuttunut vallankumouksen jälkeen. Tekniikka ei juurikaan kehity, sillä luova ihminen on uhka puolueelle - vain sodankäyntiin ja vakoiluun liittyvät keksinnöt ovat sallittuja. Mustekynäkin on teoksen maailmassa arkaainen kapine, sillä yleensä kaikki paperille kirjattava sanellaan puhekirjoittimeen. Winston on kuitenkin hankkinut vanhanaikaisen kynän pysyäkseen tallentamaan ajatuksiaan salassa ostamaansa päiväkirjaan. Vaikka teoksen nimi onkin Vuonna 1984, ei Winston tiedä aivan varmaksi, onko ajanlasku oikeassa. 
   
Jos ihminen on sisäisesti onnellinen, miten hän ikimaailmassa voin innostua Isostaveljestä ja kolmivuotissuunnitelmista ja kahdenminuutinvihasta ja kaikesta muusta hemmetin moskasta? (s. 160)
  
Kun lukee näin totalitaristisesta yhteiskunnasta, on pakko kysyä kehen voi luottaa. Puolueeseen ei nyt ainakaan, mutta onko Winstonkaan luotettava kertoja? Tietenkään hän ei tahallaan välitä väärää kuvaa, mutta yhteiskuntansa kasvattina ja sitä vastaan kapinoidessaankin, hän ei aina osaa ajatella millä tavoin asiat voisivat olla toisin. Minulle heräsikin siis monia vastaamattomia kysymyksiä, esimerkiksi onko Oseania oikeasti sodassa, kuka pommittaa prole-alueita rakettipommeilla, ystävä vai vihollinen ja miksi kaikesta on pulaa, eli tekeekö kukaan oikeasti yhtään paria uusia kenkiä?
  
Ainahan joku helkkarin sota on käynnissä, ja uutiset me tiedämme joka tapauksessa pelkäksi valheeksi. (s. 185)
  
Oli yllättävää lukea Vesa Sisätön esipuheesta, että vuoden 1950 suomennoksesta oli poistettu viittaukset Neuvostoliittoon. Tässä uudessa, vuoden 1999 suomennoksessa Venäjä on kuitenkin mukana. En ole aivan vakuuttunut tästä suomennoksesta, sillä välillä sanajärjestykset tuntuivat kömpelöiltä ja joukkoon oli eksynyt suuri joukko ärsyttäviä kirjoitusvirheitä. 
  
Luin Orwellin Eläinten vallankumouksen ollessani lukiossa. Se teki nuoreen minuun suuren vaikutuksen. Odotin samaa lukukokemusta tältäkin teokselta. Ja vaikka teos kyllä herättelikin, en tavoittanut aivan yhtä voimakasta elämystä. Vuonna 1984 tekee lukijastaan salaliittoteoreetikon. Omaa yhteiskuntaansa katsoo aivan uudesta näkökulmasta, kun lukee kuinka teoksen protagonisti tajuaa missä määrin vallan haltijat ohjailevat ja muokkaavat todellisuutta. 
   
Teoksesta huomaa hyvin toisen maailmansodan vaikutuksen. Se julkaistiin 1949. Löysin paljon samoja teemoja kuin 1940-50-luvuille sijoittuvista lukemistani romaaneista ja mm. Jennifer Worthin omaelämäkerrallisista Hakekaa kätilö -teoksista. Sodan uhka, puute välttämättömistä kulutustarvikkeista ja ruuasta, Winstonin säärihaava, nämä kaikki luovat kuvaa siitä, miten kalliin hinnan ihmiskunta maksoi toisessa maailmasodassa ja mitä olisi voinut tapahtua sen jälkeen.
  
Vuonna 1984 on ehkä kaikkein synkin ja toivottomin dystopia, jonka olen lukenut. Sen edustama maailma on kuitenkin pelottavuudessaan ja uskottavuudessaan kiehtova ja Orwellin kielellinen lahjakkuus pilkahtelee odottamattomista paikoista. Se on ehdottomasti ansainnut klassikon asemansa, mutta nykyihmisenä koen, että siitä puuttuu se jokin, joka olisi tehnyt teoksesta timantin. Suosittelen silti tutustumaan teokseen, sen verran suuren kulttuurillisen jäljen se on tehnyt. 
  

Klassikkohaaste osa 1: William Golding: Kärpästen herra
Klassikkohaaste osa 2: L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

Arvosana:

Takakannesta:
Kaikkien aikojen luetuin poliittinen trilleri

Totuusministeriön virkamies Winston Smith elää totalitaristisessa valtiossa. Mystinen Isoveli valvoo kaikkialla: joka huoneistossa teleruutu lähettää puolueen propagandaa  ja toisaalta tarkkailee kansalaisten liikkeitä, jopa heidän ajatuksiaan. Puolue on luonut myös uuskielen, jonka tarkoituksena on tehdä puolueen vastustaminen eli ajatusrikos mahdottomaksi. Romaanin päähenkilö Winston Smith väärentää työkseen historiaa mutta on samalla alkanut epäillä totalitaristista järjestelmää. Seuraukset ovat kohtalokkaat.

George Orwell (1903-1950) sijoitti romaaninsa Vuonna 1984 tapahtumat Lontooseen. Ilmestyessään vuonna 1949 romaani oli uhkakuva tulevaisuuden yhteiskunnasta. Nyt näemme, että monet sen esittelemät ilmiöt ovat toteutuneet diktatuureissa mutta myös länsimaisissa demokratioissa. Siksi Orwellin romaani on edelleen tarpeellinen varoitus poliittisen vallan vaaroista.
  
Samantyylisiä kirjoja: Aldous Huxley: Uljas uusi maailma, Ray Bradbury: Fahrenheit 451, Philip K. Dick: Oraakkelin kirja, Karin Boye: Kallokaiini, Jevgeni Zamjatin: Me, Jean-Christophe Rufin: Globalia, H.G. Wells: Kun nukkuja herää
 
Suomentanut: Raija Mattila, 356 sivua + Vesa Sisätön esipuhe & Liite uudiskielestä 14 sivua WSOY 2014 (1. suomenkielinen painos 1950, 1. Raija Mattilan suomentama painos 1999)
  
Alkuperäinen nimi: 1984 (1949)

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Kerstin Gier: Liitto - Unien kolmas kirja

"Voi pahus, kuinka nukkuessaan voikin olla näin väsynyt?"
  
   
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla. 
   
Kerstin Gierin teoksia lukiessaan tietää aina saavansa tasaista laatua, joka viihdyttää mutkattomasti. Liitto päättää Unien kirjat -sarjan tyylikkäästi. Kuvattu ajanjakso on jälleen lyhyt ja tapahtumarikas, mikä takaa sen ettei lukija ehdi missään vaiheessa kyllästyä. Gier osaa kertoa nuorten, persoonallisten hahmojensa elämästä koukuttavasti ja uskottavasti - arki on täynnä ihastumisia, huumoria, päättökokeita ja konflikteja. 
  
Gierin idea kaikkia ihmisiä välimaailmassa yhdistävästä unikäytävästä on erittäin kiehtova ja tuore. Uni ja amuletit on teemana myös Mary Hoffmanin Stravaganza -sarjassa, mutta Gierin luomassa maailmassa amulettien avulla ei siirrytä historialliseen rinnakkaistodellisuuteen vaan päästään avaamaan esineen omistajan uniovi. Keskeiset hahmot vierailevatkin toistensa ja vähän muidenkin unissa hyvin ahkerasti.

Todellisuudessa me kaikki makasimme parhaillaan sängyissämme sikeässä udessa ja aika erikoisissa kamppeissa. Esimerkiksi minulla oli tänään kukallinen kaulahuivi vyötäröllä, erilaisia hiussolkia päässäni, kaksi rannekorua ranteessa ja repaleinen pokkari pyjamatakin alla. Tarvitsin tätä öistä eleganssia uniseikkailujani varten. (s. 161)
    
Päähenkilönä seurataan kuusitoistavuotiasta Liviä, jolla on kaksi vuotta nuorempi pikkusisko Mia. Sisaret ovat hyvin läheisiä ja jakavat kaiken, lukuunottamatta salaisuutta unikäytävästä. Heidän äitinsä on viimein menossa naimisiin Graysonin ja Florencen isän Ernestin kanssa. Hääsuunnittelua varjostaa kuitenkin tärkeäksi perheenjäseneksi muodostuneen lastenhoitaja Lottien ilmoitus muutosta takaisin Saksaan. 
  
Livin, hänen poikaystävänsä Henryn ja Graysonin on lisäksi varauduttava jatkuvasti yllätyksiin, sillä poikien entinen ystävä Arthur, tämän ex-tyttöystävä Anabel ja mahdollisesti todellinen demoni hyökkäilevät niin unessa kuin tosimaailmassakin heidän kimppuunsa mitä kieroutuneemmin tavoin. Kolmikko on kuitenkin päättänyt ottaa selvää oudosta, höyhenpeitteistä demonia palvovasta kultista, ja hajottaa päällänsä roikkuvan uhkan verhon.

Vienosti valaistu käytävä erivärisine ovineen olisi voinut vaikuttaa iloiselta ja rauhalliselta, mutta sitä se ei ollut. Hiljaisuudessa oli jotain vaanivaa, ja oli mahdotonta erottaa mistä valo ylipäätään tuli, kun ikkunoita tai lamppuja ei ollut, saati sitten kattoa, josta lamput olisivat voineet roikkua. Muutama metri seinien yläpuolella alkoi epäselvä ei-mikään, jota voisi lähinnä verrata joinakin päivinä Lontoon yllä roikkuvaan vaaleanharmaaseen taivaaseen. (s. 51)
  
Koulun juorublogia Secrecy-nimimerkillä kirjoittavan oppilaan henkilöllisyys paljastuu viimein, mutta unikäytävän olemassaolo jää herkullisesti jokaisen lukijan mielikuvituksen selitettäväksi. Unien kirjat -sarja on hyvin tiivis kokonaisuus, jonka voi lukea kokonaan putkeen kyllästymättä. Gier on pitänyt huolta siitä, että jokaisessa osassa on juuri oikea sekoitus toimintaa, jännitystä ja rakkautta.
    
Heli Naskin suomennos on sujuva, vaikka hän viljeleekin tekstissään muutamaan kertaan dialektia, joka ei aina kuulosta luontevalta hahmojen ikään nähden. Unien kirjat -sarjan kansia ei suotta ylistetä. Jokaisen osan kansitaide on ollut erilainen, mutta toisiinsa tyylillisesti sopiva. Miinuksena kolmannen osan peilipinta, joka teki teoksen lukemisen ulkona auringossa tai lukulampun alla lähes mahdottomaksi heijastavuutensa vuoksi.

Toinen (mutta silti vain pieni) miinus tulee Livin ja Henryn "ekakerrasta", joka saa hieman liian paljon huomiota. Tai oikeastaan itse tapahtumasta ei juurikaan kirjassa kerrota, vain Livin kauhusta ennen sitä. Tämä tosin johtaa hyvin huvittaviin hätävalheisiin. Onneksi pari onnistuu selvittämään tämänkin väärinkäsityksen. Mia on tässä kirjassa suosikkihahmoni ja hänen salapoliisintyönsä on erittäin kunnioitettavaa.
 
Suosittelen tutustumaan sarjaan. Tämä oli kokonaisuudessaan mielenkiintoinen matka erikoisten hahmojen kanssa mielikuvituksekkaassa toisessa todellisuudessa. Päällimmäisenä mielessäni onkin nyt halu kokeilla jonkun tuttuni esineen avulla, mitä jos itsekin pääsisin unikäytävälle seikkailemaan. 
    
Arvosana:
  
Takakannesta:
Unien kirjat -sarjan jännittävä ja romanttinen päätösosa Liitto jatkaa kuusitoistavuotiaan Livin seikkailuja unimaailmassa. Livin unet ovat käymässä yhä vaarallisemmiksi, ja poikaystävä Henrin kanssakin olisi selviteltävää. Kaiken lisäksi Livin äiti on menossa uusiin naimisiin, mikä aiheuttaa kaikenlaista päänvaivaa. Livillä on kädet täynnä töitä, kun hän yrittää pysyä hengissä niin todellisessa kuin unimaailmassa.
  
Suomentanut: Heli Naski, 385 sivua, Gummerus 2016
   
Alkuperäinen nimi: Silber: Das dritte Buch der Träume (2015)
   
Myös näissä blogeissa on hiiviskelty unikäytävillä: Dysphoria, Mustetta paperilla, Kirjojen keskellä, Neverendingly, Lukutoukan kulttuuriblogi

Sarjassa ilmestyneet:

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Mamoru Hosoda & Yu: Susilapset 1

"Kumpina meidän pitäisi elää, ihmisinä vai susina."
  
    
Arvostelukappale

Naistenviikko kirjablogeissa 18.-24.7.2016
Nimipäivä tänään: Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja
        
Kolmeosainen sarjakuva perustuu Mamoru Hosodan Wolf Children (2012) -elokuvaan. Hahmot elokuvaan on suunnitellut Yoshiyuki Sadamoto, joka tunnetaan erityisesti Neon Genesis Evangelionin hahmosuunnitelijana, mangaversion puolestaan on piirtänyt Yu
   
Susilapset ilahdutti heti alkuun sijoitetuilla värisivuilla, joita olikin tällä kertaa useampia. Tarina kertoo nuoresta Hanasta, joka yliopistossa biologian luennollan ollessaan tapaa erikoisen miehen, johon rakastuu ja jonka kanssa saa vähän myöhemmin kaksi lasta, tytön, joka saa nimekseen Yuki (lumi) ja pojan, jonka nimeksi tulee Ame (sade), syntymäajankohdan sään mukaan.
   
   
Eräänä päivänä isä ei tulekaan kotiin ja siitä saakka Hana joutuu kasvattamaan pieniä lapsiaan yksin. Hän keskeyttää opintonsa ja lopettaa työnsä. Lasten isän salaisuutena oli ihmissusiperimä, jonka hän siirsi eteenpäin Yukille ja Amelle. Niinpä lapsia ei ole koskaan rokotettu ja he ulvovat eläimellisesti ollessaan surullisia. Ei kestä siis kauan, ennen kuin sekä isännöitsijä, että lastensuojeluviranomainen kolkuttelevat Hanan ovella. On aika muuttaa.
  
   
Perhe löytää maaseudun rauhasta vanhan talon, jonka ympärillä riittää tilaa susilasten kasvaa rauhassa, eikä kukaan huomaa, jos lasten sudenkorvat ovat välillä näkyvissä. Talo muistuttaa paljon Hayao Miyazakin animessa Naapurini Totoro esiintynyttä taloa, jonne Satsuki ja Mei muuttivat isänsä kanssa. Koska en tunne japanilaista rakennushistoriaa riittävän hyvin, en voi kuin olettaa talon olevat melko tyypillinen tietyn aikakauden tyylin mukainen maaseutuasumus.  
  
   
Ame: Äiti, miksi sudet ovat aina pahoja? Kaikki vihaavat niitä ja lopuksi ne tapetaan. Minä en halua olla susi. 
Äiti: Niinpä. Mutta äiti kyllä tykkää susista. Vaikka kaikki muut vihaisivat. (s. 146-147)
    
    
Susilapset on sievästi piirretty manga hyvinkin haastaavasta elämäntilanteesta: millaista on olla yksinhuoltajaäiti ja kantaa samalla myös suurta salaisuutta. Yuki ja Ame kasvavat nopeasti ensimmäisen mangan aikana. Uudessa kodissa Yuki on viisivuotias ja Ame neljä. Harmillisesti Hanan ja nimettömäksi jäävän susimiehen rakkaus ja yhteiselosta kerrotaan vain ensimmäisten kahden luvun aikana. Olisin halunnut tietää tuosta erikoisesta hahmosta lisää. 
  
Kuten esimerkiksi Brian K. Vaughanin Saga-sarjakuvassa, kertojaäänenä on kahdesta erilaisesta maailmasta tulleen rakastavaisen aikustunut esikoistytär. Vaikka ikäsuositukseksi on laitettu 11+, uskon, että myös aikuislukijat löytävät varmasti tarttumapintaa tästä mangasta. Susilasten toinen osa ilmestyy 2.9.
   
Takakannesta:
Yliopistossa opiskeleva Hana rakastuu luennolla kohtaamaansa nuorukaiseen. Häntä ei pelota pois edes se, että rakastettu paljastuu ihmissudeksi! Pari aloittaa yhteisen elämän ja pian Hana odottaa jo toista lastaan. Mutta kohtalo on arvaamaton, ja äkillinen tragedia muuttaa kaiken...
  
Ikäsuositus: 11+
  
Suomentanut: Suvi Mäkelä, 176 sivua, Sangatsu Manga 2016
  
Alkuperäinen nimi: Ookami kodomo no Ame to Yuki (2012)
  
Susilapset on luettu myös täällä: AnimeGarden!, Notko, se lukeva peikko, Futoi Yatsu

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Lastenkirjalauantai: Eleanor H. Porter: Iloinen tyttö

"Katsos, kun koettaa keksiä hauskoja asioita, niin ei huomaakaan ikäviä."
      

   
Nimipäivä tänään: Olga, Oili
  
NTK-haaste (luettuja kirjoja 2), Helmet-lukuhaaste: 24. Kirjasammon päivän täkynä vuonna 2016 ollut kirja (21.3.2016)
   
Eleanor H. Porterin tyttökirjaklassikko Iloinen tyttö ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi jo sata vuotta sitten. Löysin teoksen omaan hyllyyni helmikuussa Helsingin matkalla Emmaus-kirppikseltä (teen siellä aina ihan parhaat löydöt). 
    
Iloinen tyttö on ihastuttava tyttökirjaklassikko, joka kertoo 11-vuotiaasta Pollyannasta. Hänen äitinsä Jennie on aikoinaan seurannut sydämensä ääntä ja mennyt naimisiin köyhän papin John Whitterin kanssa, vaikka naapurin rikas herra olisi myös mielellään ottanut hänen kätensä. 
  
Tämän valinnan jälkeen perhe katkaisi kaikki yhteydet Jennieen. Parilla oli muitakin lapsia, mutta vain Pollyanna jäi henkiin. Jenniekin kuolee muutamia vuosia sen jälkeen, kun Pollyanna oli syntynyt. Tytön nimi koostuu Jennien kahden tädin nimistä Polly ja Anna - tämä kertoo siitä, kuinka Jennie edelleen ajatteli siskojaan, joille status oli kuitenkin verisidettä tärkeämpi. 
  
Pollyanna on tottunut elämään sillä vähällä, mitä kirkon apulähetyksissä on tullut. Kun tyttö toivoi nukkea ja paketista paljastuikin kainalosauvat, hänen isänsä kertoi tälle ilonkeksimisleikistä. Leikin ideana on nähdä hyvää kaikessa, mitä vastaan tulee. Esimerkiksi on oltava iloinen asia, että kainalosauvoille ei ole tarvetta. 
  
Kun isäkin yllättäen kuolee, jää Pollyanna orvoksi. ja hänen ainoa elossa oleva sukulaisensa, Polly-täti ottaa hänen huollettavakseen. Yksin palvelusväen kanssa asuvan, hiljaisuutta arvostavan tädin ja Pollyannan elämänkatsomukset törmäävät toisiinsa tuon tuostakin. Pollyanna yrittää silti edelleen nähdä kaikessa ja kaikissa ainakin jotain hyvää. Positiivinen tyttö onkin siis lääkettä koko kylälle, sillä hänen iloisuutensa säteilee jokaisen tapaamansa ihmisen elämään.
  
Toivoisin, voisin ostaa hänet ja kirjoittaa hänet lääkemääräyksiin kuin rasiallisen pillereitä. (s. 95)
    
Pollyanna on reipas nuori neiti, joka kiipeilee puissa, eikä epäröi tutustua kaikkein omituisimpina ja luotaantyöntävinä pidettyihin ihmisiin. Hänestä haasteet eivät nimittäin ole pelottavia vaan uusia mahdollisuuksia löytää iloa. Monia lukijoita Pollyannan leikki on ärsyttänyt, minusta hänen asenteensa on erittäin hyvä ohje elämään, sillä miksi pitäisi aina murehtia ja nähdä vain asioiden ikäviä puolia.
  
 - On kummallista, että koirat ja kissat tietävät paljon paremmin kuin toiset ihmiset miltä joku näyttää sisältäpäin. (s. 89)
    
Iloinen tyttö on erittäin suositeltava teos. Loppupuolella eräs tapahtumaketju on hieman surullinen, mutta genrelleen uskollisesti kaikki päättyy kaikkien osalta hyvin. Jos et siis vielä ole lukenut tätä klassikkohelmeä, ja pidät vanhoista tyttökirjoista, tässä oiva lukuvinkki. 
  
- Kyllä minä sinut muistan. Arvattavasti jokainen muistaa, joka sinut on kerran nähnyt. (s. 63)
  
Etsiessäni Iloisen tytön perustietoja, kuten alkuperäistä ilmestymisvuotta (näissä vanhemmissa painoksissa sitä ei yleensä mainita), huomasin kirjalla olevan jatko-osan. Kaiveltuani asiaa, sain tietooni, että sarjaa on itseasiassa kirjoittanut Porterin kahden teoksen jälkeen peräti neljä muuta kirjailijaa, yhteensä kahdentoista osan verran. 
  
Suomeksi sarjaa on käännetty neljä osaa, viimeisimpänä Harriet Lummis Smithin Pollyannan aarteet (1954). Hämmentävästi toinen osa on käännetty nimellä Pollyanna (engl. Pollyanna Grows Up), kun ensimmäisen osan alkuperäinen nimi on Pollyanna. Jatko-osasta on myös myöhempi käännös 1950-luvulta nimellä Pollyanna kasvaa suureksi
  
- Voi, sehän on pieni sateenkaarilapsi, oikea sateenkaari, joka on tullut tervehtimään teitä, hän huusi innoissaan. - Miten ihmeessä se on voinut päästä sisälle? (s. 112)
  
Arvosana:
   
Takakannesta:
Amerikkalaisen Eleanor H. Porterin maailmankuuu kirja kertoo orvosta Pollyannasta, joka aikuisten kalseassa maailmassa urhoollisesti leikkii 'ilonkeksimisleikkiään', valloittaa ystäviä kaikkialla, järjestelee hilpeästi ja viattomsti heidän sotkuisia sioitaan ja lopulta sulattaa jään myös ynseän Polly-tälli sydämestä.
  
Tasan viisi vuosikymmentä on kulunut siitä, kun tämä liikuttava ja aurinkoinen kirja ensi kerran ilmestyi syomeksi, eikö se suinkaan ole jäänyt unohduksiin. Se on yhtä viehättävää luettavaa nykypolven tytöille kuin aikoinaan heidän äideilleen.

Samantyylisiä kirjoja: L.M. Mongomery: Annan nuoruusvuodet, Pieni runotyttö, F. H. Burnett: Salainen puutarha
  
Suomentanut: Hannes Leiviskä, 169 sivua, Nuorten toivekirjasto: 25, WSOY 1972 (4. painos, 1. suomennettu painos 1916)
    
Alkuperäinen nimiPollyanna (1913)
  
Pollyannan kanssa iloa on löydetty myös täällä: Booking it some more, Neilikoita hiuksissaLuen, siis olen

Sarjassa ilmestyneet:

Eleanor H. Porter:
  • Iloinen tyttö, 1916 (Pollyanna, 1913)
  • Pollyanna, 1925 (Pollyanna Grows Up, 1915)
  
Harriet Lummis Smith: 
  • Pollyanna omassa pesässään, 1953 (Pollyanna of the Orange Blossoms, 1924)
  • Pollyannan aarteet, 1954 (Pollyanna's Jewels, 1925)
  • Pollyanna's Debt of Honor, 1927
  • Pollyanna's Western Adventure, 1929
  
Elizabeth Borton: 
  • Pollyanna in Hollywood, 1931 
  • Pollyanna's Castle in Mexico, 1934
  • Pollyanna's Door to Happiness, 1936 
  • Pollyanna's Golden Horseshoe, 1939 
  • Pollyanna and the Secret Mission, 1951
  
Margaret Piper Chalmers: 
  • Pollyanna's Protegee, 1944
  
Virginia May Moffitt:
  • Pollyanna at Six Star Ranch, 1947
  • Pollyanna of Magic Valley, 1949

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Naistenviikko: Jane Mendelsohn: Minä olin Amelia Earhart

"Minusta naisten pitäisi tehdä omaksi ilokseen kaikenlaista mitä miehet ovat tehneet."
   
   
Nimipäivä tänään: Leena, Matleena, Leeni, Lenita

Helmet-lukuhaaste: 23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja, Ultimate Popsugar Reading Challenge: 30. A book with a blue cover
   
Luettuani ensimmisen kerran Helmet-lukuhaasteen kohdan 23, ajattelin, että olisi haastavaa löytää kiinnostava oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja. En muista mistä nappasin suosituksen tästä Jane Mandelsohnin teoksesta Minä olin Amelia Earhart, muta kiinnostuin siitä heti. Naislentäjät ovat edelleen harvinainen näky, puhumattakaan siitä, että Amelia Earhat katosi 2.7.1937 yrittäessään lentää maapallon ympäri kaksimoottorisella Lockheed Electralla.
  
Tämä on kertomus siitä, mitä minulle tapahtui kun kuolin. 
Tämä on myös minun elämäntarinani. Tarina kohtalosta, 
sallimuksen ja onnenlahjojen alkemiasta. (s. 9)
  
Mendelsohn on ottanut Amelian katoamisen teoksensa inspiraatioksi ja kirjoittanut romaanin muodossa siitä, mitä olisi voinut tapahtua. Katoaminen synnytti paljon teorioita siitä, mitä Earhartille ja hänen navigaattorilleen Fred Noonanille tapahtui. Teorioista on kirjoitettu paljon artikkeleita sekä kirjoja ja Amelian matkaraporteistakin on julkaistu teos, sillä hän lähetti niitä kirjeellä aina välilaskujensa aikana.  Vieläkään ei tiedetä, mitä heille oikeastaan tapahtui. 
      
Niin kauan kuin muisti, hän oli halunnut olla sankaritar. Tähän kutsumukseensa hän päätyi halvoissa elokuvateattereissa, missä hän joutui Kleopatran ja Jeanne d'Arcin lumoihin. Nuo valtakuntia hallitsevat ja sotia käyvät sminkatut jumalattaert eivät lainkaan muistuttaneet hänen tuntemiaan naisia. Hänen tuntemansa naiset tekivät miestensä mielen mukaan. Sankarittaret tekivät mitä itse tahtoivat. Kuvitteellinen maailma missä naiset viettivät poikkeuksellista elämää sai hänet pauloihinsa, (s. 13-14)
  
Mendelsohnin astuu romaanissaan Amelian kenkiin ja kertoo tämän ajatuksista ennen ennätyslentoa, sen aikana ja pakkolaskun jälkeen. Tarina ei etene lineaarisesti, vaan alussa Amelia on jo pienellä saarella (kuusi kilometriä pitkä ja kahdeksansataa metriä leveä), jonne hän suunnasta eksyttyään onnistuu laskeutumaan ennen kuin polttoaine loppuu. Taivaaksi nimeämältään paratiisisaarelta hän kertoo lentäjän lokikirjaansa kirjoittaman tarinan. Taukaumien kautta lukija saa kuvan myös Amelian avioliitosta ja vapauden kaipuun täyttämästä elämästä.
     
Minun oli määrä olla ensimmäinen nainen joka lentäisi Atlantin yli. Joku mies lentäisi konetta, mutta he halusivat naisen joka istuisi koneessa, jotta he tekisivät ennätyksen ja saisivat julkisuutta. He tahtoivat minut matkatavaraksi. Tiesin että olisin pystynyt itsekin lentämään konetta, mutta minun oli hyväksyttävä heidän ehtonsa. Millään muulla keinoin en olisi päässyt lentäjänuralle. En ollut rikas. Useimmat muut lentämistä harrastavat naiset olivat varakkaita. (s. 21)
  
Mendelsohnin kerronta on paikoin äärimmäisen kaunista, suorastaan runollista. Hän kutsuu Amealiaa ja Noonania kahdeksi eksyneeksi sieluksi suunnattomassa vainajien valtakunnassa ja kuvailee, kuinka tuuli piirtää ohuita juonteita aavikon pintaan rypyttäen autiomaan kasvot, kuinka Lae tuntuu ihmisasutuksen viimeiseltä rajalta, missä kalliosaaret kohoavat merestä kuin vainajien sormet, kuinka vieras, kirkas tähtitaivas on kuin kauniilla mutkikkaalla kielellä kirjoitettu ja kuinka myrskytuulessa taipuvat palmut nakkelevat hiuksiaan kuolemaa torjuvan tanssin myllerryksessä.  
   
Hänen nähdäkseen minä edustan mitä epänaisellisimpia ominaisuuksia: olen jyrkkä, vaativa ja töykeä. Turhautuneena minä olen tyly ja kärsimätön. Minä kiroilen. Eikä minun epänaisellisessa, lihaksikkaassa ruumiissani ole yhtäkään uhrautuvaa, äidillistä säiettä. (s. 20)
  
Teos oli kuitenkin varsin hidaslukuinen, osittain siksi, että jäin ihastelemaan kaunista kieltä, osittain siksi, että tarina tuntuu välillä polkevan paikallaan ilman varmuutta mihin suuntaan sen pitäisi seuraavaksi mennä. Loppujen lopuksi lukukokemus on kuitenkin positiivinen, sillä fiktiivisyydestään huolimatta se tarjoaa faktaa ponnahduslautanaan käyttäen yhden mahdollisen tapahtumaketjun, joka aiheutti tämän naispioneerin näyttävän poistumisen elävien kirjoista. Rivien väleistä saa myös kuvan 
   
Tuona päivänä koneessa minulla on tyypillinen univormuni, ruskeat nahkahousut ja valkoinen silkkipaita. Halusin toisten lentäjien suhtautuvan minuu vakavasti. Halusin kiihkeästi tehdä heihin vaikutuksen. Tässä elämänvaiheessa ostin myös nahkatakin sulautuakseni lentokentän muuhun väkeen. Ensimmäisenä yönä nukuin se ylläni, sillä rakastin sitä ja halusin saada sen sisäänajetuksi. Sitten läikytin siihen öljyä, jotta siitä olisi tullut tahrainen. (s. 18-19)
Amelia Earhart ja Lockheed Electra
  
Arvosana:

   
Takakannesta:
Heinäkuun toisena päivänä 1937 maailmanympärilennolla ollut Amelia Earhart ja hänen lentosuunnistajansa Fred Noonan kadottavat radioyhteyden ja häviävät ikuisiksi ajoiksi Tyynenmeren aaltoihin. 
   
Tästä todellisesta tapahtumasta Jane Medelsohn on punonut mielikuvitustarinan joka johdattaa lentäjäkaksikon autiolle saarelle, kaiken yhteyden maailmaan kadottaneiksi robinsoneiksi, ja viimein kuoleman tuolle puolen – rakkauteen.
  
Mendelsohnin yhtaikaa sekä runollinen että maagisen väkevä esikoisteos on viime aikojen suurimpia tuhkimotarinoita amerikkalaisessa kustannusmaailmassa, täydellisestä tuntemattomuudesta myyntilistojen kärkeen kivunnut voimannäyttö.
     
Suomentanut: Marja Alopaeus, 158 sivua, Gummerus 1997 
    
Alkuperäinen nimi: I Was Amelia Earhart (1996)
   
Amelian lennosta on luettu myös täällä: Kujerruksia, Satun luetut, Evarian kirjahylly

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Naistenviikko: Jennifer Worth: Hakekaa kätilö 2 - Kaupungin varjoissa

"Naiset ovat yhteiskuntaa ylläpitävä voima"
     
   
Nimipäivä tänään: Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
 
Helmet-lukuhaaste: 26. Elämäkerta tai muistelmateos
   
Jennifer Worthin omaelämäkerran toinen osa Hakekaa kätilö 2 - Kaupungin varjoissa on teoksena ehkä jopa edellistä sujuvampi luettava. Worth kirjoittaa kokemuksistaan ja tapaamistaan ihmisistä romaanimuodossa. Jenny työskentelei sairaanhoitajana 1950-luvulla East Endissä, nunnien pyörittämässä Nonnatus Housessa.
  
Aivan yhtä paljon en saanut tästä irti kuin ensimmäisestä osasta. Se ei kuitenkaan johtunut siitä, että tämä olisi ollut huonompi teos, hyvin surullinen vain. Worthin muistelmien toisen osan nimen englanninkielinen sana workinghouse nimittäin viittaa nimittäin köyhäintaloihin. Suomenkielinen nimi on paljon miellyttävämpi. Tässä osassa kätilön työt ovat vain pienessä sivuroolissa ja Worth kertoo kolmesta eri tapauksesta pidemmälti. 
   
En jaksa suffragetteja. ne tekivät historian suurimman virheen. He halusivat tasa-arvoa. Heidän olisi pitänyt taistella naisten vallan puolesta. (s. 195)
  
Kirjailija alleviivaa useaan otteeseen 2000-luvun ihmisten helppoa elämää ja toteaa, että nykyään ei tiedetä ollenkaan, kuinka rankkaa naisilla oli viisikymmentä vuotta sitten. Harvassa talossa oli juoksevaa vettä, sähköä tai sisävessaa, 25 neliön asuinhuoneessa saattoi elää jopa 15 lapsinen perhe ja ankaran työttömyyden aikana rahaa ei saanut sosiaalihuollosta. Worth kertoo välillä mikä historian käänne vaikutti mihinkin tilanteeseen 50-luvulla. Esimerkiksi, että teollistumisesta johti räjähdysmäiseen väestönkasvuun. En todellakaan pysty kuvittelemaan, millaista olisi elää toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen, synnyttää kaksinumeroinen määrä lapsia ja jakaa elintila ötököiden kanssa
   
Minun sukupolveni kasvoi köyhäintalojen varjoissa. Vanhempani ja isovanhempani elivät jatkuvassa pelossa, että jotain odottamatonta tapahtuisi, minkä seurauksena he joutuivat noihin hirvittäviin rakennuksiin. (s. 28)
    
Ensimmäinen osio käsittelee köyhäintalossa varttuneita Janea ja sisaruspari Peggyä ja Frankia. Janen äiti tuli raskaaksi palvelemalleen isännälle ja hänet lähetettiin köyhäintaloon. Lapset ja vanhemmat, miehet ja vaimot erotettiin toisistaan. Jane ei siis koskaan oppinut tuntemaan äitiään. Peggy syntyi keskosena ja on Frankia neljä vuotta nuorempi. Heidän isänsä kuoli lavantautiin ja astmaattinen äiti kuoli pian hänen jälkeensä yrittäessään tienata rahaa perheen elättämiseen. Lapset päätyivät köyhäintaloon ja Frankin täytettyä seitsemän heidät erotettiin. Frank lähetettiin poikien osastolle. Erinäisten käänteiden jälkeen hän 16-vuotiaana tulee lopulta hakemaan siskonsa asumaan kanssaan. Arka Jane asuu Nonnatus Housessa, iloinen Peggy siivoaa siellä pari kertaa viikossa ja Frank myy keittiöön kalaa. 
  
Frank ei ollut ajatellut siskoaan vuosiin ja sisko oli myös todennäköisesti unohtanut veljensä olemassaolon. (s. 105) 
Peggy olisi nyt 12-vuotias eli varsinainen nuori neiti. Frank ei ollut nähnyt Peggyä vauvavuosien jälkeen, mutta hän kuvitteli, että tämä muistutti heidän äitiään. (s. 112)
   
Toisessa osiossa 90-vuotias sisar Monica Joan pääsee esille, ja hän onkin erittäin kiinnostava persoona. Sisar Monica Joania syytetään näpistelystä ja hänen henkinen terveytensä kyseenalaistetaan. Jenny on ainoita ihmisiä, joita sisar Monica Joan sietää tutkimusten aikaan ja kertoo tälle nuoruudestaan. Hän oli rikkaan perheen tytär, joka nähtyään kuinka miehet kohtelivat hänen äitiään ja tätiään, päätti kapinoida ja rikkoa perheensä perinteet ilmoittamalla haluavansa sairaanhoitajaksi. Isä lukitsi tytön huoneeseensa, mutta tämä lähetti kirjeen Florence Nightingalelle, joka puhui hänen puolestaan kuningatar Victorialle. Sisar Monica Joan on todella monipuolinen ja ihastuttavan ennalta-arvaamaton ihminen.
    
Vannoin, etten seuraisi äitini, tätini ja heidän ystäviensä jalanjälkiä. Minusta ei tulisi naista, jonka aviomies voisi määrätä hampaat vedettäväksi vaimonsa suusta, tai joka voitaisiin teljetä lukkojen taakse, kuten onneton Anne-tätini. (s. 192)
     
Kolmas osio puolestaan nostaa esiin yhden sotaveteraanin surullisen tarinan. Jenny työskentelee kiertävänä sairaanhoitajana ja yhtenä potilaistaan hän tapaa Joseph Collettin, yksinäisen vanhuksen, jonka säärihaavoja hän hoitaa. Siteiden vaihtamisen lisäksi Jenny ystävystyy isoisänsä kaltaisen miehen kanssa ja kuulee tämän elämäntarinan. 
  
Olimme päättäneet, että meitä eivät sakemannit voittaisi. 'Keskisormea Hitlerille' oli meidän asenteemme. (s. 321)
  
Molemmat Worthilta lukemani muistelmateokset ovat saaneet kiinnostumaan entistä enemmän historiasta, niin maailmansodista kuin naisten oikeuksista aiemmilla vuosikymmenillä ja tulen ehdottomasti jossain vaiheessa lukemaan myös muistelmien kolmannenkin osan - ehkä ensi vuoden naistenviikolla.
   
Koska teos perustuu tositapahtumiin, ja se on kerrottu vaikuttavasti, on lukijan pakko välillä ottaa etäisyyttä tekstistä, sen verran rankkoja ihmiskohtaloita teos esittää. Teoksen ensimmäisen ja kolmannen osan kokemukset olivat itseasiassa hyvin laajoja ilmiöitä, mutta äärimmäisen vähän puhuttuja ja Worth antaa kasvot monille menneisyyden haamuille, joiden ääntä tai tarinaa ei ole koskaan kuultu.
  
Nämä nunnat olivat todellakin sankareita. He olivat tulleet lontoon satama-alueen slummeihin aikana, jolloin kukaan muu ei suostunut menemään lähellekään niitä, paitsi ehkä poliisi. He olivat työskennelleet kolera-, lavantaunti-, tuberkuloosi-, tulirokko- ja isorokkoepidemioiden aikana tartuntariskistä huolimatta. He olivat työskennelleet kahden maailmansodan ajan ja selviytyneet Lontoon pommituksista toisen maailmansodan yhteydessä. (s. 158)

Worthin teoksella pääsen rastittamaan Lukutoukan kulttuuriblogin kesäbingosta kohdan "Menneisyyteen sijoittuva kirja"
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Värikäs, BBC:n menestyssarjana tunnettu tarina kätilöiden arjesta 1950-luvun Lontoossa jatkuu

Jennifer Worthin hauska ja liikuttava tositarina vie lukijan mennessään. Vaikka Lontoon laitakaupungin ihmisten elämä on kovaa, huumori ja romantiikka kukkivat. Oma lukunsa ovat Nonnatus Housen nunnien ja sairaanhoitajien edesottamukset. 90-vuotias sisar Monica Joan jää tällä kertaa kiinni näpistelystä, eikä siinä vielä kaikki.
     
Suomentanut: Eija Tervonen, 350 sivua, Seven-pokkari 2015 (1. painos Otava 2014)
    
Alkuperäinen nimi: Shadows of the Workhouse (2005)
   
Köyhäintaloista, nunnista ja kätilöistä on luettu myös täällä: Kirjojen keskellä, Aakkosellinen hakemisto, Black + White = Grey, Kastanjan lukupäiväkirja, Pappilan elämää, Liftaan
  
Sarjassa ilmestyneet:
  • Hakekaa kätilö! (2012) - Call the Midwife (2003)
  • Hakekaa kätilö! 2 - Kaupungin varjoissa (2014) - Shadows of the Workhouse (2005)
  • Hakekaa kätilö! 3 - Jäähyväiset nunnille (2015) - Farewell to the East End (2009)

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Naistenviikko: Henrik Ibsen: Nukkekoti

"Ja mitä sinuun ja minuun tulee, täytyy näyttää siltä, että kaikki meidän välillämme on samanlaista kuin ennenkin. Mutta luonnollisisti vain maailman silmissä. Nyt ei ole enää kysymys onnesta, on kysymys vain jäännöksistä, rippeistä, ulkokuoresta."
  
   
Nimipäivä tänään: Riikka
 
Lukuharjoituksia -haaste: luettuja näytelmiä 4
Helmet-lukuhaaste: 34. Keskustelua herättänyt kirja, Ultimate Popsugar Reading Challenge: 17. A book at least 100 years older than you
  
Norjalaisen Henrik Ibsenin klassikkonäytelmä Nukkekoti ilmestyi Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 1880, tuolloin tosin nimellä nimellä Nora. Näytelmä on suomennettu neljä kertaa. UNESCO on liittänyt näytelmän käsikirjoituksen Maailman Muisti rekisteriinsä. Näytelmä kertoo kolmen pienen lapsen äidin Noran ja asianajaja Torvald Helmerin parisuhdekriisistä kahdeksan avioliittovuoden jälkeen.
   
Nora esitetään näytelmän alussa lapsenomaisena, sillä sellaisena Torvald haluaa hänet nähdä. Mies kutsuu nuorta vaimoaan toistuvasti laululinnuksi, leivoseksi ja oravaksi, hellitelläkseen vaiko alistaaksen? Nora on miehensä tietämättä tehnyt vuosia aikaisemmin erään kauaskantoisen ja esille tullessaan moniin ihmisiin vaikuttavan päätöksen tarkoituksenaan pelastaa Torvaldin hengen. 
 
Laululinnulla täytyy visertääkseen olla puhdas nokka; ei milloinkaan vääriä ääniä. (s. 52)
  
Näytelmä tapahtuu jouluna ja noiden kolmen päivän aikana Noran menneisyydessään tekemä valinta nousee yllättäen päivänvaloon. Myös Torvaldista paljastuu Noralle aivan uusia puolia, jotka eivät miellytä. Torvald rakastaa kaikkea kaunista ja pitää Noraa nukkevaimonaan, jonka liikkeitä ohjailee. Torvald sanookin näytelmän loppupuolella Noralle: "Enkö saisi katsella kalleinta omaisuuttani? Kaikkea sitä ihanuutta, joka on minun, vain minun, minun kokonaan." 1800-luvulla oli vielä tyypillistä pitää vaimoa miehen omaisuutena. Kun Nora lopulta riisuu rooliasunsa ja todistaa, ettei olekaan avuton olento, vaan itsenäisesti ajatteleva yksilö, jolla on tahtoa ja voimaa liikkua oma-aloitteisesti, Torvaldin luoma pilvilinna romahtaa.
   
Nora: Mutta enkö minäkin ole kiltti kun noudatan mieltäsi? 
Helmer: Kiltti - noudattaessasi miehesi mieltä? No, no, pikku hupsu hupsu. Arvelen ettet tarkoittanut sitä siten. (s. 64)
  
Yksi suosikkikohtani näytelmästä on, kun Noran lapsuudenystävä Kristine tulee yllättäen vierailulle. Nora kauhistelee hänen muuttunutta ulkomuotoaan, johon Kristine kertoo joutuneensa tekemään töitä elättääkseen itsensä miehensä kuoleman jälkeen. Nora haaveille helpoista rikkauksista, mitä juuri pankinjohtajaksi ylennyksen saanut Torvald hänelle tuo, mutta Kristine on tienannut omat rahansa ja kertoo kuinka oli "hauskaa istua siinä, työskennellä ja ansaita rahaa. Tuntui melkein siltä kuin olisin ollut mies." Kristine pitää Noraa tuhlailevana lapsena, millaiselta hän tosiaan alussa vaikuttikin - täysin huolettomalta pikkulinnulta, joka tanssahtelee huoneesta toiseen.
  
Yllätyin Torvaldin varsin avoimen seksuaalisista vihjailuista. Hän kertoo, että kuvittelee aina juhlissa, Noran olevan hänen salainen rakastettunsa ja lähtiessään kotiin, kietoessaan huivin naisen harteille tästä tulee hänen vastavihitty vaimonsa. Pari juhlii joulua naapurissa, missä Nora tanssii villin tarantellan. Oman kodin hiljaisuuteen pästyään Torvald jatkaa roolileikkiä kuvailemalla Noralle, kuinka "ensi kerran saan sinut asuntooni. Ensimmäisen kerran olen yksin kanssasi, aivan yksin nuoren värisevän ihanuutesi kanssa. Kun näin siinun kiitävän viekottelevana tarantellassa vereni kiehui, en kestänyt kauempaa. sen vuoksi toin sinut tänne niin aikaisin,"
  
Ette koskaan ole rakastaneet minua. Teistä tuntui vain hauskalta olla olevinaan rakastuneita minuun. (s. 114)
   
Torvaldin hyvä ystävä tohtori Rank on myös mielenkiintoinen hahmo, vaikka monissa lukemissani blogeissa hänen läsnäolonsa koettiin turhana. Noralla on avoimempi suhde Rankiin kuin mieheensä. Hän keimailee tohtorille, vihjailee näyttävänsä tälle nilja ja vähän enemmänkin ja mieskin tunnustaa, että hänellä on lämpimiä ajatuksia Norasta - skandaalin aineksia! 
  
Näytelmän lopussa tohtori kuitenkin kuolee. Epäilen itsemurhaa, sillä Rank on ollut pitkään sairas ja hän sanoi Noralle lähettävänsä viestin ennen kuolemaansa. Hänen isänsä oli "vastenmielinen ihminen, joka piti rakastajattaria ja muuta sellaista, ja siksi pojasta tuli sairaalloinen lapsuudesta saakka" ja siksi hänen selkärankansa näivettyy.  Kiinnostaisi kyllä tietää mitä tohtori Rank sairasti nykylääketieteen valossa. Mieleen tulee Salaisen puutarhan Colin, jolla oletettiin olevan samanlainen kyttyräselkä kuin isällään.
   
Nora: Mitä sinä pidät pyhimpinä velvollisuuksinani? 
Helmer: Eivätkö ne ole velvollisuutesi miestäsi ja lapsiasi kohtaan? 
Nora: Minulla on toisia yhtä pyhiä velvollisuuksia itseäni kohtaan. 
Helmer: Olet ennen kaikkea vaimo ja äiti. 
Nora: Siihen en enää usko. Uskon, että olen ennen kaikkea ihminen, minä, yhtä hyvin kuin sinä.
Helmer: Tuohan on kuulumatonta noin nuoren naisen lausumana! 
Nora: Tiedän vain että minulla on sellaisesta aivan toinen käsitys kuin sinulla. 
Helmer: Puhut kuin lapsi. Et ymmärrä yhteiskuntaa, jossa elät. 
Nora: En, en ymmärrä. Mutta nyt otan selvän siitä. Nyt koetan päästä perille kumpi on oikeassa, yhteiskunta vai minä. (s. 117-118)
     
Ymmärrän teoksen luettuani hyvin sen 1800-luvun lopulla synnyttämää vilkasta keskustelua ja olenkin iloinen, että viimein luin tämän. Vaikka naisen asema on parantunut näytelmän ajoista huomattavasti, herätti se edelleen huomaamaan pieniä epäkohtia yhteiskunnassa. Noran päätös oman identiteetin etsimisestä näytelmän lopussa antoi varmasti ajateltavaa monille aikalaisnaisille, jotka olivat miestensä vallan tukahduttamia. Nora kertoo Torvaldille, ettei hän koskaan ollut onnellinen, ainoastaan iloinen. Naisen asema oli Ibsenille tärkeä ja hän pyrki omassa avioliitossaan elämään vaimonsa kanssa tasaveroisina ihmisinä. Kiinnitin lukiessani huomiota erikoiseen seikkaan repliikeissä: Nora nimittäin esiintyy niissä etunimellään, mutta Torvald sukunimellä
  
Kotimme ei kuitenkaan ole ollut muuta kuin leikkimökki, olen täällä ollut sinun nukkevaimosi, kuten kotona olin isän nukkelapsi. (s. 115) 
Minun täytyy olla aivan yksin päästäkseni selville itsestäni ja kaikesta ulkopuolella olevasta. Minun täytyy hankkia itselleni kokemusta, Torvald. (s. 116-117)
 
Historiallisesti katsottuna mm. suffragetti-liike alkoi vaatia äänioikeutta naisille kaksikymmentä vuotta näytelmän ilmestymisen jälkeen. Suomi oli 1800- ja 1900-luvun vaihteessa edellä aikaansa, täällä kun naiset saivat ensimmäisenä maailmassa samat äänioikeudet kuin miehetkin - jo vuonna 1906! Ja vuonna 1926 Suomessa valitiin ensimmäinen naisministeri, Miina Sillanpää, jonka syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 vuotta.
   
Lukutoukan kulttuuriblogin kesäbingosta löytyy kohta "Teos 1800-luvulta" ja Nukkekoti sopii siihen oivallisesti
  
Arvosana:
     
Takakannesta:
"Ole vain avomielinen minulle, ja minä olen sekä tahtosi että omatuntosi"
 
Nora ja Torvald Helmerin kodissa kaikki on päällisin puolin kunnossa. Nora leikkii kotia kolmen lapsensa ja miehensä kanssa. Torvald tarkkailee, opettaa ja välillä toruu hyväntahtoisesti. Vähitellen idylliin ilmestyy säröjä. Mitä tapahtuu, kun todellisuus tulee vieraaksi nukkekotiin?
 
Nukkekoti (1879) on kertomus naisen roolin muuttumisesta viime vuosisadan lopulla. Näytelmä herätti eurooppalaisissa porvariskodeissa kiihkeän keskustelun naisen asemasta ja tasa-arvosta niin perheessä kuin yhteiskunnassakin. Keskustelua käydään yhä edelleen.
    
Samankaltaisia teoksia: Henrik Ibsen: Villisorsa, Gustave Flaubert: Rouva Bovary, Minna Canth: Työmiehen vaimo ja Anna Liisa, Laila Hirvisaari: Myrskyn edellä
  
Suomentanut: Eino Palola, 123 sivua, WSOY 1999 (7. painos, 1. painos 1880 julkaistiin nimellä Nora, tunnettu nimellä Nukkekoti vuodesta 1913 saakka)
    
Alkuperäinen nimi: Et Dukkehjem (1879)