maanantai 24. huhtikuuta 2017

Stephanie Garber: Caraval

"Tervetuloa, tervetuloa Caravaliin!
  
Maiden ja merten mahtavimpaan esitykseen. Sisällä koette enemmän ihmeitä kuin useimmat ihmiset koko elinaikanaan. Saatte juoda taikuutta pikarista ja ostaa unia pullossa. 
Mutta ennen kuin astutte maailmaamme, painakaa mieleen, että kaikki on vain peliä."
      
   
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadowssa.
Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 49. Vuoden 2017 uutuuskirja, Adventures in Down Under and Beyond -Australia lukuhaaste: 45. Kirja, joka on käännetty yli 10 kielelle
   
Stephanie Garberin Caraval on kuohuttanut kirjamaailmaa globaalisti. Sen oikeudet myytiin 25 maahan, joissa se ilmestyi samanaikaisesti alkuperäiskielisen painoksen kanssa. Teoksen kansi ja nimi ovat vain muutamia poikkeuksia lukuunottamatta samoja kaikkialla, minkä vuoksi se on hyvin helposti tunnistettavissa sosiaalisissa medioissa kielestä riippumatta. Teoksen saamaa suosiota ei ole vaikea ymmärtää, sillä Caraval on tuoretta fantasiaa, joka tarjoaa värikylläisen, satumaisen seikkailun, vahvaa sisaruusrakkautta, ongelmien ratkaisua, päähenkilön kasvutarinan ja ripauksen romantiikkaa. Caravalin tarina toimii parhaiten silloin, kun sisällöstä tietää mahdollisimman vähän.
  
Caraval on maaginen peli, johon voi osallistua pelaajana tai katsojana. Pelaajat tavoittelevat Caravalin mestarin, Legendin tarjoamaa palkintoa, joka vaihtelee joka pelikerralla. Nyt tarjolla on toivomus, joka on yhtä harvinainen kuin yksisarvinen, siis käytännössä mahdoton. Caravalin yöt ovat päiviä pidemmät ja peliä pelataan vain auringonlaskun jälkeen viiden yön ajan. Peli sekoittaa toden ja kuvitelman rajoja paljastaen ihmisten todellisen olemuksen heidän yrittäessään kaikkensa voittaakseen. Caravalin lähin verrokki on Erin Morgensternin Yösirkus.
    
Tuntui kuin olisi astunut maailmaan, jossa muinaiset sadut ja unet olivat heränneet eloon. (s. 344)
  
Tarina kertoo uhrautuvaisesta Scarlettista ja hänen siskostaan Donatellasta, joiden ankara isä rajoittaa tyttäriensä elämää ja tekoja. Scarlett on vuosia halunnut osallistua Caravaliin päästäkseen edes hetkellisesti pois isänsä hirmuvallan alta ja pelastaakseen samalla sisarensa sekä itsensä hänen nyrkeiltään. Kun Scarlett saa kutsun osallistua peliin, on hänen valittava salaperäisen sulhasen ja Caravalin väliltä. Avioliitto, jopa isän järjestämä, takaisi pääsyn pois pieneltä kotisaarelta, mutta voiko siirappisia kirjeitä kirjoittavaan, nimettömään mieheen luottaa.
  
Donatellalla on omat suunnitelmansa ja hän saa suostuteltua Julian-nimisen merimiehen auttamaan häntä ja siskoaan pääsemään Caravaliin. Vastusteluistaan huolimatta Scarlett huomaa joutuneensa mukaan peliin, jonka palkintona on vangitun siskon lisäksi enemmän kuin hän olisi koskaan uskonut olevan mahdollista. Isän pelinappulana eläminen on antanut Scarlettille työvälineitä Caravalin pelaamiseen, vaikka kaikki ei olekaan yhtä ihastuttavaa ja taianomaista kuin hänen lapsuuden kuvitelmissaan.
    
"Rauhoitu, Crimson -"
"Scarlett."
"Punainen mikä punainen." (s. 46)
  
Scarlettilla on erikoinen piirre, sillä hän kokee tunteensa väreinä, esimerkiksi hämmennys on persikanpunertavaa, pettymys lemmikinsinistä ja innostus hopeista. Isäänsä hän yhdistää vahvasti laventelin ja luumun niin väreinä kuin tuoksuina. Scarlettin painajaisunissa violetti onkin vahvasti läsnä. Toisinaan hän on jopa maistavinaan värejä, kuten verhojen punaisuuden viinissä liotettuna suklaakakkuna. Värien ja makujen lisäksi kosketukset ja musiikki esitetään korostuneina. Näiden kuvailujen kautta lukija pääsee kokeilemaan, millaista voisi olla synesteetikkona.
  
Scarlett oppii pelin aikana paljon itsestään, seurueestaan ja Legendistä, sillä vaikka Caravalin pitäisi olla vain peliä ja harhaa, enemmän kuin puolet siitä on totta. Caravalin pelaajat palaavat koteihinsa muuttuneina ihmisinä, vaikka eivät sitä itse huomaisikaan, sillä tekojen seuraukset eivät katoa. Pelissä pyydetään maksuna rahan sijaan salaisuuksia ja totuuksia, joilla on paljon valtaa ihmiseen. Kun Caravalin illuusiot haalistuvat pelin päätyttyä, valheet paljastuvat Scarlettille ja hän joutuu pohtimaan suhdettaan läheisimpiinsä saadakseen heidät takaisin.
  
"Kuka sinä oikeasti olet?" (s. 217)
  
Caraval on vaikuttava, kerroksittain avautuva lukukokemus, joka tarjoaa jotain kaikille aisteille. Garberin luoma maailma on täyteläinen ja salaperäinen. Kaisa Katteluksen sujuvaa suomennosta on ilo lukea. Teoksen loppu vihjaa jatkoa olevan luvassa. Twentieth Century Fox on ostanut Caravalin filmatisointioikeudet ja oikea ohjaaja saanee teoksesta henkeäsalpaavan näyttävän elokuvan Lewis Carrollin Ihmemaa-tarinoiden tai Tim Burtonin tyyliin.
  
Arvosana:
   
Etulieppeestä:
Tervetuloa CARAVALIIN, peliin jossa tarut ovat totta ja totuudet tarua
  
Scarlett Dragna on viettänyt koko ikänsä pienellä kotisaarellaan, jossa hän asuu sisarensa Tellan ja mahtavan mutta julman isänsä kanssa. Nyt Scarlettilla on edessään isän järjestämä avioliitto, joka voi tuhota tytön suurimman unelman: päästä kerran kokemaan Caraval, kaukana Scarlettin kotoa järjestettävä jokavuotinen peli ja esitys, johon katsojat osallistuvat. 
  
Mutta tänä vuonna kutsu Caravaliin lopulta yllättäen saapuukin. Salaperäisen merimiehen avulla Tella huijaa Scarlettin mukaan peliin, vaikka häätä ovat juuri edessä. Perillä Isla de los Sueñosin saarella selviää, että Caravalin järjestäjä, mestari Legend, on siepannut Tellan. Tällä kertaa koko Caravalin juonena on nimittäin Tellan etsintä: se, joka hänet löytää, voittaa pelin. 
  
Scarlett on kuullut, että kaikki mikä tapahtuu Caravalissa on vain taidokasta näytelmää. Hän uppoaa silti pakostakin pelin maagiseen, rakkautta ja salaisuuksia uhkuvaan maailmaan. On vaikea tietää, mikä on totta ja mikä ei. Varmaa on vain, että Scarlettin täytyy löytää Tella, ennen kuin viisi yötä kestävä peli päättyy. Tai seuraukset ovat kauheat.
   
Suomentanut: Kaisa Kattelus, 355 sivua, WSOY 2017
  
Alkuperäinen nimi: Caraval (2017)
  
Caravalin kutsuun on vastattu myös täällä: Unelmien aika, Dysphoria, Kirjamaailma, Carry on reading
   
Samantyylisiä kirjoja: Erin Morgenstern: Yösirkus

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

JJ Nääs: Mourukatit

"Oi voi mikä söpö pieni kissanpötkäle!"
   
   
Twitterissä on listattu 100 suomalaista sarjakuvaa ja yhtenä vinkkinä osui silmiini tämä JJ Nääsin Mourukatit. Kissojen ja kissasarjakuvan ystävänä pitikin siis heti laittaa teoksesta varausta kirjastoon ja sainkin nopealukuisen, oranssin ja harmaan sävyissä väritetyn sarjakuvakirjan pian käpäliini. 
  
  
Teos lupaa, että jokainen sen strippi kertoo aidosta arjesta kissojen kanssa ja hyvin uskottavaltahan tuo näytti. Kissat on kuvattu luonnollisssa tilanteissa, ne eivät puhu tai kävele kahdella tassulla vaan tekevät sitä mitä parhaiten osaavat: elävät parasta kissanelämäänsä.
    
  
Mourukatit on humoristinen sarjakuva-albumi, joka kokoaa neliruutuiset tilanteet alle 80 sivuiseen teokseen. Sitä on helppo verrata Ninni Aallon ja Tuuli Hypénin Kas, kissa -sarjakuvaan, johon myös suosittelen tutustumaan. 
   
   
Arvosana:
   
Takakannesta:
Ihmiset ovat sivuroolissa kun Hobby, Milky ja Kitkat käyttävät hyväkseen kissojen ylivaltaa. Jokainen Mourukatit-kirjan sarja perustuu sensuroimattomiin tositapahtumiin.
  
80 sivua. Arktinen Banaani 2013
    
Mourukatit on luettu myös täällä: Kirjavinkit

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Lastenkirjalauantai: Briitta Hepo-oja: Hylättyjen lasten kaupunki

"Hylättyjen kaupunki on ollut olemassa niin kauan kuin aikakin. 
Sen ympärillä ei ole muureja, mutta silti se on niin tiukasti 
muusta maailmasta erillään, että se on näkymätön."
   
   
Arvostelukappale
   
Briitta Hepo-ojan Hylättyjen lasten kaupunki vaikutti Myllylahden katalogin perusteella kiehtovalta teokselta, jossa on J. M. Barrien klassikkosadun Peter Pan henkeä. Hepo-ojan yli 8-vuotiaille suunnattu teos kertoo Mikosta, jonka äiti hylkää pojan, koska on menossa uudelleen naimisiin. Äiti ajaa kahdensadan kilometrin päässä olevan metsän reunaan ja osoittaa pojalle metsään johtavaa polkua.
 
Keskeltä metsää Mikko löytää omituisen sumun varjostaman, rapistuvan kaupungin, jossa asuu vain lapsia. Lapset ovat orpoja, hylättyjä tai kotoaan karanneita, ja he ovat muodostaneet jengejä, kuten Lukutoukat, jotka asuvat vanhassa kirjastossa. Kun lapset varttuvat täysi-ikäiseksi, on heidän lähettävä etsimään parempaa paikkaa aikuisten maailmasta. Tämä onkin herättänyt lukijoissa Klaani-sarjan fiiliksiä.
 
Tummapuisilla hyllyillä notkui unohdettuja klassikoita, kellastuneita runoja, lastenkirjoja, kartastoja ja mitä tahansa, mikä oli julkaistu ennen vuotta 1988. -- Uutuushyllyn kirjat olivat olleet uusia silloin kun kirjaston aika oli ilmeisesti pysähtynyt: ikuisena syksynä vuonna 1988. (s. 59-61)
  
Hylättyjen lasten kaupunki on hyvin surullinen teos, niin todellisella ja ahdistavalla tavalla, että se ei edes nostattanut kyyneleitä silmiin. Jäin kaipaamaan teokselta enemmän sen takakannen lupaamaa hauskuutta. Tarinan idea on todella hyvä ja vaikka suunta, johon se kehittyy ei ollut ollenkaan ennalta-arvattava, se ei tällä kertaa ole sitä pelkästään positiivisessa mielessä. Mistä teoksessa kuitenkin pidin on, kun Mikko (joka lukee kirjoja, vähän niin kuin kaimansa) löytää uuden pojan kaupungin laidalta ja ottaa tämän veljekseen.
 
Olisin niin mielellään halunnut pitää kirjasta, mutta vaikka se olikin nopealukuinen, pienet lillukanvarret saivat ainakin tämän lukijan kompastumaan toistuvasti. Minua jäi häiritsemään teoksessa vilahdellut varjohallitus ja sen päätöksenteko suoja-aluetta kohtaan, sillä tämä tarinalinja tuntui hyvin irralliselta ja viimeistelemättömältä. Olisin halunnut tietää lisää tästä puolesta tarinan maailmaa. Tämä ei ollut valitettavasti kirjan ainoa juonellinen aukko tai epäuskottava kohta.

  • Esimerkki 1) Mikko lainaa kirjastosta teoksen Joskus olleet ja olevat oudot otukset. Miksi hän ei tarkista Jättilokku-nimistä olentoa kirjasta, vaan riitelee sen olemassaolosta? Jättilokkua kuvataan  kahdesti lähes sanasta sanaan samoin, sivuilla 26 ja 183.
  • Esimerkki 2) Mikolle sanotaan, että sähköä on säästettävä, koska "Ei ole viisasta käyttää jotakin sellaista, josta ei tiedä mistä se tulee." (s. 42), mutta tyhjistä kaupoista ja taloista löydettävää ruokaa ja lääkkeitä on kuitenkin ihan turvallista ottaa. Teoksessa vihjaistaan, että ruoka ja tarvikkeet tulisivat lastensuojelusta, mutta Mikko ihmettelee, että mikseivät nämä vain ottaisi lapsia kiinni ja veisi lastenkotiin. 
  • Esimerkki 3) Mikko ja Siiri menevät apteekkiin ja he löytävät hyllyltä monta pulloa käyttökelposta yskänlääkettä. He ottavat pari ja jättävät loput, jotta muillekin riittäisi tarvittaessa. Astuttuaan ulos he tapaavat nimettömäksi jäävän tytön, joka yrittää varastaa Mikon repun, jossa lääkkeet ovat. Tämä antaa repun takaisin vain jos Siiri antaa kenkänsä tytölle. Miksi eivät antaneet tytön ottaa Mikon reppua, kun apteekkiin jäi edelleen lääkettä?
  • Esimerkki 4) Mikko pakkaa makuupussin ja alustan reppuunsa ja vain muutamaa sivua myöhemmin niiden olemassaolo unohdetaan ja maataan kosteassa maassa huopaan kääriytyneenä.
  • Esimerkki 5) Siiri putoaa noin kaksi metriä syvään kuoppaan. Mikolla on repussaan köysi, joka ei kuitenkaan ylety Siirille asti. Jäin vain miettimään, miten lyhkäinen Mikon köysi oli, kun siitä ei tuntunut olevan apua. 

 
Teoksen loppu (jolla on hieman yhtäläisyyksiä Kuoleman varjelukset-kertomuksen kanssa) järkyttää, enkä tajua sitä ollenkaan. Vaikka takakannen ikäsuositus on kahdeksasta ikävuodesta eteenpäin, toivoisin, että vanhemmat, opettajat, kirjaston tädit ja kirjavinkkaajat ovat varovaisia millaiselle lukevalle lapselle teos annettaisiin, sillä itse olisin jättänyt tarinasta pari kohtaa pois (esim. sen, kun Mikon äiti on hylännyt poikansa, on hänen ensimmäisiä ajatuksiaan mennä Alkoon ostamaan juhlajuomaa), koska kyseessä on kuitenkin ensisijaisesti lastenkirja, ei kirja lapsista vanhemmalle lukijalle.
 
Teoksessa on myös jonkin verran kuvitusta, mutta tekijää ei mainittu, joten oletan niiden olevan kirjailijan piirtämiä. 
  
Arvosana:
      
   
Takakannesta:
Hauska ja koskettava tarina lapsista joita ei saisi hylätä, ystävyydestä jota tulee vaalia ja kaupungista, jota ei pitäisi olla olemassakaan. 
  
Kun Mikon ailahtelevainen äiti jättää Mikon metsänlaitaan, tämän on tultava toimeen omillaan.
  
Metsän keskeltä Mikko löytää kummallisen kaupungin, jossa ei ole lainkaan aikuisia. Siellä hän tapaa huntuihin pukeutuvan Karpalon, vihamielisen Pekan ja muita hylättyjä lapsia, joiden ystävyydestä rakentuu uuden elämän hauras pohja. Pian kaupunkiin saapuu myös Ola, meriotuksiin ihastunut laiha poika, josta tulee Mikolle pikkuveli. 
  
Kaupungissa tapahtuu outoja; sen laitamille ilmestyy salaperäisiä ruokalähetyksiä, kirjaston vieraskirja on kirottu ja muiden jengien jäsenet arvaamattomia. Eniten Mikon uudet ystävät varoittavat häntä kuitenkin lähellä olevasta saaresta. Siellä asuu kuulemma hirviö, jonka nimeä ei kannata sanoa ääneen.
  
Hylättyjen lasten kaupunki on maagista realismia yli 8-vuotiaille lapsille sekä heidän tarinoita rakastaville vanhemmilleen.
  
202 sivua, Myllylahti 2017
  
  
Samantyylisiä kirjoja: J. M. Barrie: Peter Pan, Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli ja Mio, poikani Mio, Michelle Gagnon: Kukaan ei kaipaa sinua, K.K. Alongi: Kevätuhrit, William Golding: Kärpästen herra, Rob Ewing: The Last of Us

torstai 20. huhtikuuta 2017

Lukuviikon 2017 kirjavinkkejä

Lukuviikko haastaa tänä vuonna kaikki kirjanystävät suosittelemaan omia lempikirjojaan. Anna lahjaksi lukuseikkailu suosittelemalla omaa suosikkikirjaasi.
  
Lukuviikko käynnistyi maanantaina ja mikä olisikaan parempi teema kuin suosikkikirjojen vinkkaaminen. Tässäpä siis 10 +10 suosikkiani.
  

  
1. J.K. Rowling: Harry Potter -sarja
- Potterit olivat klassikoita jo syntyessään. Tavallisen maailman rinnalla piilossa elää velhojen ja noitien yhteisö, jolla on tapana tehdä asiat hieman eri tavalla kuin ei-taikovat ihmiset, jästit. Yksi kirja kattaa yhden vuoden taikakoulussa ja lukija pystyy kasvamaan Harryn mukana. Rowlingin teokset ruokkivat mielikuvitusta mitä kiehtovimmilla tavoin. Vaikka sarja on saanut nähdä päivänvalon jo 90-luvun puolella, se on ajaton ja elää edelleen vahvasti. Viime vuosina on ilmestynyt sarjan kuvitetut versiot kahdesta ensimmäisestä osasta, näytelmäteos Kirottu lapsi ja elokuva Ihmiotukset ja niiden olinpaikat, eikä loppua ole vielä näkyvissä. 
  
2. Janne Kukkonen: Voro - Kolmen kuninkaan aarre
- Kukkosen esikoinen voitti syystäkin sarjakuvafinlandian. Fantasiasarjakuva seuraa Lilja-nimistä nuorta voroa, joka yrittää sukupuolestaan huolimatta saavuttaa arvostusta omiensa joukossa ja joutuu haaveensa vuoksi ongelmiin. Teoksessa on paljon huumoria, kiinnostavia kuvakulmia ja toimintaa. Ahmittava teos on hyvin elokuvamainen ja sopii sellaisillekin lukijoille, jotka eivät ole lukeneet paljoa sarjakuviakaan. 
  
3. Suzanne Collins: Nälkäpeli
- Nälkäpeli on Pottereihin ja Stephenie Meyerin Houkutukseen verrattava kirja/sarja - ilmiö, joka houkuttaa myös vähemmän lukevia tarttumaan kirjoihin. Kaikkia yhdistää myös teosten siirtyminen paperilta valkokankaalle. Nälkäpeli aloitti nuorten dystopioiden buumin, ja se on minulle edelleen yksi vahvimpia lukukokemuksia genressään herättänyt teos. Lähitulevaisuudessa Yhdysvallat on jaettu vyöhykkeisiin ja jokaisen vyöhykkeen on vuosittain lähetettävä yksi tyttö ja poika kilpailemaan Nälkäpeliin, jonka voittava nuori ja vyöhykkeensä saavat seuraavan vuoden ajaksi enemmän ruokaa ja muita etuuksia. Voittaakseen pelin on nuorten tapettava toisiaan Battle Royalen tyyliin. Teoksen päähenkilö on köyhimmällä vyöhykkeellä asuva Katniss, vahvatahtoinen nuori nainen, joka elättää perhettään isänsä kuoltua kaivosonnettomuudessa. 
  
    
4. Stephanie Garber: Caraval (bloggaus tulossa)
- Caraval on yksi kirjakevään 2017 vahvimpia lukukokemuksiani. Caraval on Nälkäpelin tavoin peli, jonka voittajalle on tarjolla jotain hyvin harvinaista ja mahdollisesti elämää muuttavaa. Teos seuraa kahden siskon kamppailua ankaran isän nyrkkien alla. Isä on naittamassa vanhemman siskon, Scarlettin tuntemattomalle miehelle ja tyttö pohtii lähteäkö Caravaliin ja vaarantaa liitto, vai unohtaa haaveet pelistä ja totella isän toivetta. Nuoremmalla siskolla Donatellalla (lyhyemmin Tellalla) on kuitenkin omat suunnitelmansa. Teos avautuu hitaasti ja sen maailma on kiehtova. Koukuttava teos oli pakko ahmia kerralla. 
   
5. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja 
- Teemestarin kirja on kotimaista, kauniisti kerrottua  dystopiaa, joka sopii luettavaksi niin nuorille kuin vanhemmillekin lukijoille. Se kertoo maailmasta, jossa ilmastonmuutoksen vuoksi vesi on arvokkainta mitä voi omistaa ja veden myötä saa valtaa. Teoksen päähenkilö on Noria, nuori tyttö, jonka isä on teemestari ja kouluttaa tyttärestään seuraajaansa maailmassa, jossa tehtävän ei katsota sopivaksi naiselle. Itärannan kieli on kaunista ja kirjailija herättelee ajattelemaan, kuinka teoksen kaltaisen maailman on mahdollista toteutua ja että ihmisten tulisi nykyhetken teoillaan estää se. 
   
6. Claudia Gray: A Thousand Pieces of You
- Listauksen ainoa englanninkielinen teos on A Thousand Pueces of You, joka leikittelee multiversumin idealla. Teoksen päähenkilön, Margueriten, vanhemmat ovat keksineet keinon matkustaa rinnakkaisten maailmojen välillä, mutta heidän työntekijänsä on varastanut tuon laitteen, hypännyt johonkin lukemattomista mahdollisista maailmoista ja näyttää siltä, että hän on kaiken lisäksi tappanut Margueritan isän. Marguerite lähtee hänen peräänsä ja oppii samalla paljon itsestään. Hyppimällä eri maailmoissa hän myös tarkoittamattaan rakastuu. Kiehtovan erilainen teos sisältää aineksia niin scifistä kuin pukudraamoista ja se saa lukijan kuvittelemaan, millaisia erilaisia versioita tutuista ihmisistä voisikaan olla toisissa maailmoissa.  
  
  
7. Sini Helminen: Kaarnan kätkössä (bloggaus tulossa)
- Helmisen keväällä 2017 ilmestynyt esikoisteos on suunnattu nuorille lukijoille. Hän on hyödyntänyt suomalaista mytologiaa ja luonut maailman, jossa on samoja piirteitä kuin esimerkiksi Houkutuksessa, Maggie Stiefvaterin Väristys-sarjassa ja Melissa Marrin Ilki ihanassa. Teoksen päähenkilö on 17-vuotias ylioppilaaksi juuri valmistunut Pinja. Kun Pinja saa puhelimeensa kuvan, jossa hänen poikaystävänsä ja paras kaverinsa käyttäytyvät turhan intiimisti, tytön maailma hajoaa. Kesän aikana hän kuitenkin oppii paljon itsestään ja siitä osasta sukuaan, joka on salattu tavallisten ihmisten silmiltä.  
   
8. Alan Bradley: Flavia de Luce -sarja
- Flavia de Luce on 11-vuotias kemiasta ja rikosten ratkaisusta kiinnostunut nuori neiti, joka asuu rapistuvassa sukukartanossa 1950-luvun englantilaisella maaseudulla. Yleensä en ole dekkareiden ystävä, mutta Bradleyn luoma pikkuvanha Flavia, ajankuva ja kieli ovat lumonneet minut täysin. Flavia joutuu tutkimustensa vuoksi jatkuvasti tukaliin tilanteisiin, mutta onnistuu aina selviämään niistä ehjin nahoin, vaikka monesti tilanne vaikuttaakin täysin toivottomalta. Kirjat sopivat niin Agatha Christien faneille kuin nuorillekin, jotka eivät ole aikaisemmin lukeneet ainoatakaan dekkaria. 
  
9.  Markus Zusak: Kirjavaras
- Kirjavaras on mielestäni yksi parhaista toisen maailmsodan aikaan sijoittuva teos. Sen lukija pääsee seuraamaan muutaman vuoden ajan Liesel-nimisen tytön elämää maailmassa, jossa Hitlerin aiheuttamat kauheudet koskettavat myös tavallisia saksalaisia. En ollut itse ennen teoksen lukemista ajatellutkaan, että kaikki saksalaiset eivät varmastikaan olleet natseja tai allekirjoittaneet führerin jokaista oikkua muuten kuin oman henkensä silyttämiseksi. Liesel saa lisänimen kirjavaras, sillä kirjoilla on kiehtova osuus hänen kasvutarinaansa. Niin, ja kirjan kertojana toimii itse Kuolema.
   
10. M.R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö
- Maailman lahjakkain tyttö herätti aluksi huomioni, kun sen pohjalta tehty elokuva sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2016. Kun sain kuulla, että kirja on suomennettu luin sen ahmien. Kirja sijoittuu maailmaan kolmisenkymmentä vuotta zombie apokalypsin jälkeen. Teoksen esittämä teosria zombismille on uskottavin, mihin olen törmännyt ja jos PlayStation peli Last of Us on tuttu, maailmoissa on jotain samaa. Tarinassa seurataan pientä selviytyjien joukkoa, joka yrittää elää kävelevistä kalmoista huolimatta. Teoksen loppu on hyvin ennalta-arvaamaton.
  
   
Katso myös nämä kymmenen suosikkiani vuosien varsilta:
  

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Theo Lawrence: Pimeä sydän (Mystic City #2)

"Koko väestöä ei pidä rangaista yhden yksilön toimista."
   
   
Arvostelukappale
Lukuhaasteissa: helmet 2017: 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan
  
Löysin kirjahyllyn siivoamisen yhteydessä tämän jo muutama vuosi sitten arvostelukappaleena pyytämäni nuorten dystopian, Theo Lawrencen Pimeän sydämen. Luin ensimmäisen osan Salatun voiman kaupunki tuoreeltaan ja kirjoitin siitä myös kritiikin Risingshadow-sivustolle. Toisesta osasta halusin kirjoittaa vain omaan blogiini. Ensimmäisen osan tökkiminen kuitenkin aiheutti vähän kiinnostuksen lopahtamista ja teos unohtui hyllyyn. Kirjojen uudelleen järjestelyn yhteydessä innostuin aivan ex tempore tästä jatko-osasta uudelleen ja luinkin sen parilta istumalta. Pidin siis harvinaisesti sarjan toisesta osasta ensimmäistä enemmän.
    
En muistanut paljoakaan aiemmin tapahtuneesta, mutta onneksi niitä käytiin läpi rivien välissä Pimeän sydämen alussa. Aria Rose yritettiin naittaa Thomas Fosterille ja näin päättää kahden kilpailevan Manhattanin Ylhäistön suvun vuosien riidat Romeon ja Julian tyyliin. Arialle kuitenkin paljastui, että hänen vanhempansa olivat poistaneet hänen muistonsa Syvästössä asuvaa rakastaan, mystikko Hunter Brooksia kohtaan ja istuttaneet valheellisia muistoja Arian ja Thomasin suhteesta. 
  
Salatun voiman kaupunki päättyi Hunterin äidin Violetin ja Arian palvelijan Davidan kuolemaan. Violet Brooks oli pormestarin vaalien ehdokkaana vastassaan Fosterin suvun edustaja Garland. Davida puolestaan paljastui mystikoksi, jolla oli harvinainen voima muuttua keneksi tahansa ihmiseksi, jota hän on ensin koskettanut. Davida oli Hunterin kihlattu ja pelasti pojan hengen, jotta tämä saisi elää Arian kanssa. Näistä tunnelmista Pimeä sydän jatkaa. 
   
Aria on kapinallismystikoiden turvapaikassa harjoittelemassa taistelutaitoja, kunnes paikkaan hyökätään. Aria saa tietää, että hänen perheensä ja Fosterit voivat selvittää jäljittimen avulla Arian sijainnin, mutta siitä huolimatta nuori sankarittaremme uhmaa kiinnijäämistä karkaamalla vankilana pitämästään turvapaikasta. Arian mielestä mystikot pitävät häntä kuin vajaakykyisenä pikkutyttönä, joka tarvitsee lapsenvahtia 24/7, mikä minusta pitää kyllä paikkansa, sillä nuori nainen on jatkuvasti ongelmissa.
    
Hunter tekee propagandavideoita, joilla yllyttää Syvästön köyhiä ja mystikkoja mukaan kapinaan. Hän käyttää Arian kanssa käymiensä videopuheluiden materiaaleja lupaa pyytämättä, mikä on todella outoa, sillä Aria olisi suostunut kuvauksiin jos häneltä olisi vain kysytty. Arialla ja Katnissillä (Nälkäpeli) onkin paljon yhteistä, sillä molemmista tehdään kapinan symboli tahdostaan riippumatta. 
  
"Monet miehet elämässäsi haluavat käyttää sinua hyväkseen. Mutta mitä sinä haluat?" (s. 192)
  
Rakastavaisten välit ovat kylmenemässä kovaa vauhtia ja uutena rakkaudenkohteena lavalle nousee Turk, Hunterin hyvä ystävä, joka ajaa lentävällä moottoripyörällä, on raskaasti tatuoitu ja jonka tunnistettavimpana piirteenä on musta irokeesi. Aria näkee pojasta lempeämmän puolen vasta kun tämä ajelee hiuksensa pois ja auttaa sodan uhreja parantajan voimillaan. Turk on minun makuuni paljon kiinnostavampi hahmo kuin Hunter.
  
Keskeisinä teemoina on sodan ja Hunterin todellisen luonteen paljastumisen lisäksi Davidan sydämen metsästys. Jos mystikko kuolee muuten kuin luonnollisesti, niin hänen sydämensä ja sen sisältämä mystinen voima eivät tuhoudu, vaikka ruumis maatuisi. Arian on etsittävä sydän ennen kuin joku muu sen löytää. 
  
Minua ärsyttää usein elokuvissa, tv-sarjoissa ja kirjoissa se, että hahmot eivät puhu toisilleen. Heillä on mielensä päällä jokin asia, esimerkiksi salaisuus tai ongelma, mutta he eivät avaa suutaan sen henkilön kanssa, joka voisi auttaa, tai jota asia koskee. Ariakin salailee jatkuvasti tärkeää tietoa, jonka sitten pullauttaa ilmoille, kun on jo melkein liian myöhäistä. Oikeassakin elämässä, vaikkapa parisuhteessa, suoraan puhuminen kannattaa aina, asian itsellään pimittäminen tuskin koskaan. 
  
Harmittelin ensimmäisen osan kohdalla suomennoksen tasoa ja valitettavasti tässä toisessakin osassa oli paljon kömmähdyksiä. Yksi sivuhenkilö muuttaa nimeään parin sivun aikana, tajunnan menettänyt hahmo jäykistyy, vaikka hänen pitäisi rentoutua, Hunterin huulet tuntuvat tutilta, eivät tutuilta. 
  
Kirjassa on ennalta-arvattavuuden lisäksi myös muutamia rakenteellisempia ongelmia. Esimerkiksi Aria käy treenaamassa heittotähdillä, minkä jälkeen hän menee suihkuun. Suihkun jälkeen kapinalliset syövät hetken aikaa ja kaikki menevät pesulle. Tuskinpa Aria niin likainen on, että ilmastonmuutoksen jälkeisessä auringon polttamassa maailmassa kannattaisi mennä kahdesti päivässä suihkuun.

Teoksessa on myös 5. aallon tapaan paljon viittauksia muuhun genrekirjallisuuteen, joko tahattomasti tai tarkoituksella. Turkin lentävän moottoripyörän lisäksi toinen Harry Potterin maailman mieleen tuova kohtaus kuvaa erään mystikon taloa, joka on piilossa tavallisilta ihmisiltä: "Tuntuu siltä kuin näkymättömät kädet vetäisivät erilleen rakennusta osoitteessa 520 ja kivirakennusta sen vasemmalla puolella." (s. 102) 

Aria on edelleen yhtä naiivi kuin aikaisemminkin, mutta toisaalta kahden kirjan tapahtumat kattavat vain muutaman viikon ajanjakson. "Tiedän että olet hyvä tyttö, mutta onko mahdollista, että olet vähän sinisilmäinen?" (s. 189) Kasvu tapahtuu hitaasti ja Pimeän sydämen loppupuolella Aria alkaa viimein tuntua mielekkäämmältä päähenkilöltä. Kiinnostavaa nähdä, millainen hän on trilogian pätösosassa. Huomasin Hehkuvan ruumiin olevan lähikirjastossa hyllyssä, eli täytyypä käydä se hakemassa maanantaina.  
  
Arvosana:

      
Takakannesta ja etulieppeestä:
Kaupunki liekeissä
Luottamus murskana
Täydellinen rakkaus tuhoutunut?
  
Aria Rose on hylännyt Ylhästön eliittiin kuuluvan perheensä ja päätynyt mystikkorakastettunsa Hunterin kannattajien turvapaikkaan kaupungin ulkopuolelle. Aria haluaa kuitenkin olla Hunterin rinnalla ja karkaa Manhattanille. Seuraukset ovat kohtalokkaat ja Arian on suuremmassa vaarassa kuin koskaan.Kaupungin pelastaakseen hänen olisi löydettävä luolleen mystikon sydän - mutta myös hänen vihollisensa etsivät sitä. Mutta tuhoaako kapina koko kaupungin vai voiko luopion sydän pelastaa heidät kaikki?
  
Toinen osa ilmastonmuutoksen jälkeiseen aikaan sijoittuvassa Romeo ja Julia -tarinassa. Sähköinen, toiminnantäyteinen futuristinen fantasia, joka tempaa mukaansa ja pitää pihdeissään läpi liekkien ja kaaoksen.
  
Suomentanut: Kirsi Ohrankämmen, 359 sivua, Karisto 2014
  
Alkuperäinen nimi: Toxic Heart (2014)
  
  
Samantyylisiä kirjoja: Katharine McGee: Tuhat kerrosta - Pudotus, Kiera Cass: Valinta, Suzanne Collins: Nälkäpeli, Veronica Roth: Viillot, Victoria Aveyard: Punainen kuningatar

torstai 6. huhtikuuta 2017

Philip K. Dick: Oraakkelin kirja

"Paras että luet kirjan itse. Jos kuulet etukäteen, voi huvisi mennä pilalle."
   
  
Jo kuukauden ajan on blogini tilastoissa trendannut yksi haku ylitse muiden, Oraakkelin kirja. Blogiin on siis tultu tuolla haulla kymmeniä kertoja päivässä, mutta teoksesta en ole täällä koskaan kirjoitettanut. Ennen kuin nyt - olihan se pakko lukea kirja, jota noin paljon haetaan. Philip K. Dickin klassikko vaihtoehtohistoria on ollut kauan lukulistallani (aivan kuten Blade Runner - Palkkionmetsästäjäkin), etenkin koska sen pohjalta tehty tv-sarja The Man in the High Castle herätti kiinnostukseni. Kyseessä on siis fiktio siitä, millainen maailma voisi olla jos Japani ja Saksa olisivat voittaneet toisen maailmansodan. Romaani on voittanut Hugo-palkinnon 1963 ja suomennos Tähtivaeltaja-palkinnon 1993. 
  
"Siinä on tietysti paljon pelkkää mielikuvitusta, koska sen siis täytyy viihdyttää tai muuten ihmiset eivät lukisi." (s. 82)
  
Olin hyvin yllättynyt, kuinka erilainen tarina kirjassa ja sen filmatisoinnissa on. Eletään 1960-lukua ja Yhdysvaltojen länsirannikko kuuluu Japaniin ja itärannikko natsien Reichiin. Henkilöhahmot ovat molemmissa samat, mutta heidän roolinsa ovat hieman erilaiset. Kirjan näkökulmahenkilöt ovat keskenään tasa-arvoisia, mutta sarjaversioitaan ohuempia. Moniääninen kerronta tekee teoksesta hyvin sirpaloituneen, etenkin sen vuoksi, ettei ainakaan suomennoksessa ilmaista esimerkiksi tyhjällä rivillä kertojan vaihtumista, vaan hahmosta toiseen siirrytään aivan huomaamatta. Hahmot menivät tämän vuoksi helposti sekaisin. Runsas hahmojen määrä ja pyörittäminen on ilmeisesti tyypillistä Dickille, mitä en tiennyt ennen kuin sain tämän häneltä ensimmäisenä lukemani kirjan loppuun.
  
"Kirjaa ei pidä luokitella siksi että se on bestseller. Monet bestsellerit ovat hirveää roskaa." (s. 133-134)
  
Hahmogalleriasta löytyy eronnut pariskunta Juliana ja Frank Frink, joka tv-sarjassa on ainakin alussa edelleen naimisissa. Frank on juutalainen, joka on sukunimensä lisäksi muuttanut kasvonsa piirteet vähemmän juutalaisiksi. He asuvat Yhdysvaltojen japanilaisella puolella, San Fransicossa, joskin kirjassa Juliana on sittemmin muuttanut neutraalille vyöhykkeelle, Coloradon Canon Cityyn. Kirjan Juliana on persoonaltaan hyvin vaikeasti pidettävä, toisin kuin tv-sarjassa. Muita hahmoja ovat  mm. amerikkalainen antiikkikauppias, Robert Childan ja hänen korkea-arvoinen vakioasiakkaansa Nobusuke Tagomi, sillä jostain syystä japanilaiset arvostavat paljon americanan keräilyä. 
  
Hahmoilla ei juurikaan ole tarinan kaarta tai historiaa, vaan heidän arkeaan seurataan lyhyen aikaa. Olisin toivonut hahmoille hieman tyydyttävämmin kirjoitetun tarinan, ympäriinsä haahuilemisen sijaan tarkoituksenmukaisempaa ja juonta eteenpäin vievää kerrontaa. Dick on saattanut tavoitella tällaisella kerrontatyylillä elämän uskottavuutta ja tuokiokuvamaisuutta, mutta minua jäi häiritsemään, että hahmojen kohtalot jäivät kellumaan epävarmuuteen. Mitä seuraavaksi tapahtui? 
  
Hän vilkaisi virellään istuvaa tyttö. Luoja, ne lukevat yhden kirjan, hän ajatteli, ja pajattavat siitä loputtomiin. (s. 77)
   
Teoksessa on keskeisessä roolissa kaksi kirjaa, Heinäsirkat peittävät maan sekä itämaisen viisauden ja neuvojen kokoelma I ching eli muutosten kirja. Ensin mainittu on Oraakkelin kirjan tavoin vaihtoehtohistoriallinen romaani, joskin sen maailma on käsitykseni mukaan omamme kaltainen, eli Japani ja Saksa hävisivät toisessa maailmansodassa. Kielletyn heinäsirkka-kirjan sijaan tv-sarjassa on outoja sodanaikaisia filmejä, jotka näyttävät muita maailmoja. Muutosten kirja on puolestaan verrattavissa riimuilla tai Tarot-korteilla ennustamiseen: neuvoa kaipaava ihminen muotoilee kysymyksen oraakkelille, minkä jälkeen hän heittää kärsämönvarsia tai kolikoita ja tulkitsee vastauksen sitä, kuinka esineet asettautuvat. Muutamalla hahmolla on hyvin orjallinen tapa kysyä aivan kaikissa päätöksissä apua oraakkelilta, niin että koko homma alkaa muistuttaa Aku Ankassa ollutta höpsismin aatetta.
  
"Itse asiassa luen sitä juuri siksi, että se on kielletty." (s.107)
  
Reichin puoli Yhdysvaltoja on hyvin kirjassa pienemmässä roolissa kuin sarjassa ja emomaan tapahtumista kuullaan vain parin radiolähetyksen verran. Hitler on elossa molemmissa versiossa, mutta kirjassa hänestä ei tiedetä kuin että on ilmeisesti jossain hoitokodissa vanhuudenheikkona. Dickin alkuperäistarinassa saksalaiset ovat aloittaneet aurinkokunnan vallotuksen ja onkin harmi, ettei tätä puolta ollut tv-sarjassa (ainakaan en muista, että siitä olisi mainittu). "Oli kertakaikkiaan jotenkin humoristista kuvitella jäykkänikaiset, yrmeät saksalaiset marssimassa Marsin punaisella hiekalla, jota yksikään ihmisjalka ei ollut koskaan ennnen tallannut." (s. 14) Avaruusnatseista on tosin saatu suomalainen leffa, Iron Sky. raketeilla matkattiin myös maan päällä, samaan tapaan kuin edellisessä bloggauksessa käsitellyssä Aldous Huxleyn Uljaassa uudessa maailmassa
  
Vaikka elämä planeetaltamme tuhottaisiin, jossakin muualla varmasti on elämää, josta vielä emme tiedä. Mahdotonta, että meidän maailmamme olisi ainoa. Pkko on olla olemassa rivikaupalla toisia maailmoja, joita emme näe, jollakin alueella tai jossakin ulottuvuudessa, jonne aistimme eivät kerta kaikkiaan yllä. (s. 290)
  
Suomennoksessa oli todella paljon kirjoitusvirheitä: pieniä huolimattomuusvirheitä tuplapainalluksiaen ja rinnakkaiseen kirjaimeen lipsahtamisen muodossa. Ei siis mitään vakavaa, mutta tiheydessään huomiota herättävää. Muutamat sanavalinnat kalskahtiat korvaani hieman vanhahtavina, mm. "kirkkaalla päivännäöllä", "aamu kahdeksasta ruveten" ja "tien oheen". Suomalaisen painoksen kansikuva ei ole kaikkein ihastuttavin, mutta täällä todetaan, että kansi on oivaltava, koska ei käytä Yhdysvaltojen karttaa. Muutoin lukukokemus oli ihan miellytävä tai ainakin tekstiä luki nopeasti - ymmärtämisen kanssa ei voi sanoa samaa. Tällä kertaa tv-sarjan versio voittaa.
  
Sitaattikunniamaininnan saa: "Peikkojen ja luolien maa, kostea, ikipimeä. Jinin maailma. Ruumiiden, mädän ja lahon maailma. Sonnan. Kaiken kuolleen, joka painuu ja hajoaa mullaksi kerrostuen. Muutumaton demonien maailma, olemassa-ollut-aika." (s. 273)
   
Arvosana:
      
Takakannesta:
Miltä maailmamme näyttäisi jos Saksa ja Japani olisivat voittaneet toisen maailmansodan?
  
Oraakkelin kirja on huikea näkymä 1960-luvun käänteisestä maailmanjärjestyksestä: Yhdysvallat on jaettu sodan voittajavaltioiden kesken, natsit ovat presidenttinsä Martin Bormannin johdolla kuivattaneet Välimeren viljelymaaksi ja tappaneet Afrikan alkuperäisväestön, rikkaat japanilaiset keräilijät ovat valmiita maksamaan omaisuuksia vanhojen amerikkalaisten purukumipakkausten keräilykuvista.
  
Philip K. Dickin (1928–1982) vaikutus nykypäivän tieteiskirjallisuuteen ja -elokuviin on ollut suuri – mm. elokuvat Blade Runner ja Total Recall perustuvat hänen alkuperäistarinoihinsa. Vuoden 1962 Hugo-palkinnon voittanut Oraakkelin kirja on monien mielestä hänen pääteoksensa.
    
Suomentanut: Matti Rosvall, 308 sivua, WSOY 1992
  
Alkuperäinen nimi: The Man in the High Castle (1962)
  
Vaihtoehtohistoriallisia romaaneja: Robert Harris: Kolmannen valtakunnan salaisuus, Philip Roth: Salajuoni Amerikkaa vastaan, Len Deighton: SS Lontoo, Norman Spinrad: Rautainen unelma, David Madsen: U*S*S*A, Stephen King: 22.11.63

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Lukupiirissä: Aldous Huxley: Uljas uusi maailma

"Haluaisin mieluummin olla oma itseni - oma itseni ja inhottava.
En kukaan muu, olipa hän kuinka hauska tahansa."
   
   
Maaliskuun lukupiirikirja
Lukuhaasteissa: Adventures in Down Under and Beyond -Australia lukuhaaste: 47. Kirja, jossa vietetetään lomaa ulkomailla
    
Ihme, kumma!
Kuink’ ihania olennoita täällä nyt näenkään!
Kuink’ ihminen on kaunis!
Ah, uljas uusi maailma, joss’ ompi tuollaista kansaa!
~ Shakespeare: Myrsky

Aldous Huxleyn klassikko Uljas uusi maailma esittää kuvan maailmasta, joka on kyllä uusi, mutta ei ehkä ihan niin uljas, kuin Shakespearen runossa, josta teos lainaa nimensä. Huxleyn teos esittelee lukijalleen millainen on 2500-luvun Lontoo (a.F. 632), jossa tuhannet identtiset kaksosryhmät on kasvatettu ja aivopesty erilaisiin yhteiskuntaluokkiin, inhoamaan ja rakastamaan niitä asioita, joiden nähdään parhaiten edistävän kyseisen ryhmän työskentelyä ja kasvattavan kulutustottumuksia. Maailma, jossa itsenäistä ajattelua ei arvosteta ja jossa autotehtailija Ford on syrjäyttänyt jumalan ("Kaikista risteistä leikattiin yläosa, ja niin syntyi T.", s. 63) ja jonka ensimmäisen T-mallin valmistusvuosi (1908) on aloittanut uuden ajanlaskun.
   
Johtaa meidät luonnon pelkän orjallisen jäljittelemisen alueelta paljon mielenkiintoisempaan ihmimillisen kekseliäisyyden maailmaan. (s. 27)
 
Huxley on ollut osaltaan luomassa nykyisen science fictionin ja dystopioiden pohjaa yhdessä George Orwellin (Vuonna 1984, 1949) ja Ray Bradburyn (Fahrenheit 451, 1953) kanssa. Kaikki kolme teosta maalailevat kauhistuttavan tulevaisuuskuvan, joissa ihmisten vapautta rajoitetaan ja kulutustottumuksia ohjataan sen mukaan, miten kukin yhteiskunta haluaa. ”Onnen ja hyveen salaisuus on juuri siinä, että jokainen pitää siitä minkä on saanut tehtäväkseen.” (s. 30)
   
Huxleyn näkemys on näiden kolmen joukossa tieteellisin, sillä romaanin alku kuvaa hyvin tarkkaan, kuinka satapäiset keskenään identtiset kaksosten ryhmät valmistetaan ihmistehtaissa ja kuinka he luovat yhteiskunnan perustaa, johon kaikki hyvin toimivassa valtiossa nojaa. Huxleyn keskeisille henkilöille maailma on kuitenkin utopia, joka toimii täydellisesti, se on dystopiaa vain lukijan (sekä Johnin) näkökulmasta. Keskeisinä hahmoina seurataan Lenina Crowea ja Bernard Marxia, persoonatonta beeta-naista ja muista poikkeavaksi itsensä kokevaa alfa-miestä. "Jos olisin vapaa - enkä oloutuksen orjuuttama." (s. 100)
   
Teoksen maailmassa on mahdollista matkustaa raketilla Atlantin ylitse, käydä värähdystyhjiöhienrontakoneessa, pelata sähkömagneettista golfia ja napata pari grammaa somaa ja lähteä luvalliselle tripille. Vaatteita ei paikata vaan uusien vaatteiden ostaminen upotetaan jo lasten päähän hypnopedialla eli uniopetuksella. Yksi opetuksista, "Kaikki kuuluvat kaikille", on minusta varsin mielenkiintoinen, sillä ajan viettäminen vain yhden partnerin kanssa on epäilyttävää, hyviin käytöstapoihin kuuluu pitää useampaa kumppania, joita vaihdella eri päivinä. Jopa lasten kuuluu harrastaa "eroottista leikkiä".
  
Hissimies oli pieni apinamainen olento, yllään epsilon-miinus-semi-moronin musta pusero. (s. 69)
   
Huxleytä vaikuttaa kiinnostaneen enemmän tulevaisuuden ihmisten lammasmaisuus, tieteellinen pohjustus ja räikeät vastakohdat (moderni ja vanha, luonnollinen ja ihmisen valmistama, Lenina ja John), kuin niinkään juonellinen rakentaminen. Jopa vahvimmin persoonalliset hahmot, John, Mustafa Mond ja Helmholtz Watson tuntuvat ohuilta. Toki tähän kokemukseen vaikuttaa myös kirjan julkaisuajankohta ja se, kuinka romaanikerronta on muuttunut vuosien varrella. En pitäisi teoksen vahvuutena vahvaa tarinankerrontaa vaan pelottavaksi tarkoitetun tulevaisuuden visiota, jolle on pyritty luomaan tieteellisesti uskottava rakenne. Huxley ravistelee ihmisiä tajuamaan oman yhteiskuntansa rakenteita ja pyrkimään aktiivisesti teoksen kaltaisen maailman toteutumista vastaan.
   
Sanat voivat muistuttaa röntgensäteitä, jos niitä käyttää sopivasti: ne tunkeutuvat kaiken lävitse. Sinä luet ja sanat lävistävät sinut. (s. 80)
      
Voi Ford ja hänen hoppaheikkinsä. Petyin hieman teokseen. Sen eri osat olivat liian irrallisia, alkuun tykitetään tieteellistä kuvailua, josta ymmärtää vain pienen osan ja jäin kaipaamaan vahvempia hahmoja sekä koukuttavampaa juonta. Uskottavinta teoksessa on kulutusvelvollisuus, sillä pyöriihän maailma nytkin pitkälti helposti hajoavien, halpojen tuotteiden ympärillä (ks. dokumentti Hehkulamppuhuijaus) ja taidetta sekä kirjallisuutta pidetään turhuutena, mikä tuntuu olevan pitkälti esim. Suomen tämän hetken hallituksen kanta. Mutta hei, Uljaassa uudessa maailmassa ei ole ollenkaan työttömyyttä, tyytymättömyyttä, vanhuutta tai sairautta, mutta miten paljon tällaisen utopian saavuttaminen onkaan maksanut.
    
Kaikkein kiinnostavinta on retki ns. villien asuinalueelle, ainoaan paikkaan maailmassa, jossa lapset edelleen synnytetään ja yksilöllisyys on luvallista ja normaalia. No, jos ei oteta huomioon Islantia ja muita saaria, joille läheteään poikkeavat yksilöt, jotka ovat kehittäneet persoonallisuuden ja itsenäisiä ajatuksia. Teos herätti kysymyksen ihmisen ja koneen suhteesta: miksi tehtailtiin ihmisiä, eikö roboteilla olisi saatu parempia tuloksia? Robottihan olisi erehtymätön, manipuloimaton ja helposti korjattavissa, mutta toisaalta robotit eivät kuluttaisi vaatteita, viihdettä ja somaa.
 
Alempien kastien jäsenien ei voitu sallia tuhlata yhteisön aikaa kirjojen ääressä. Aina oli olemassa vaara, että he saattaisivat lukea jotakin, mikä kumoaisi ei-toivottavalla tavalla jonkin heihin oloutetuista heijastusliikkeistä. (s. 35)
    
Lopun ratkaisu yllätti ja tuntui hämmentävältä, Olisin kaivannut esimerkiksi koko yhteiskunnan murenemista, henkistä kasvua ja ihmisten havahtumista todellisuuteen ("Hänestä tuntui kuin ikkunaluukku olisi avattu, esirippu vedetty syrjään", s. 215), mutta näin ei käynyt. Hahmot jäivät niin irrallisiksi, että piti jatkuvasti tarkastaa, kuka oli milloinkin äänessä Lenina vai Fanny, Bernard, Helmholtz vai Mustafa. Johniin oli helppo samaistua, sillä hän oli lähimpänä sitä ihmistä, millainen itsekin olen - vapaa ajattelemaan ja lukemaan kirjoja. 
  
Sitaattikunniamaininnan saa: "Tuntuu kuin tekisi mieli hyväillä häntä. Tiedäthän. Niin kuin kissaa." (s. 58)
  
Arvosana:

   
Etulieppeestä:
Aldous Huxleyn vuonna 1932 ilmestynyt Uljas uusi maailma on George Orwellin Vuonna 1984 -teoksen ohella 1900-luvun tieteiskirjallisuuden kulmakiviä. Tieteen ja kulutusyhteiskunnan kehitys on pitänyt huolen siitä, että Huxleyn dystopia on yhä kutkuttavan ajankohtainen.
   
Romaani sijoittuu tasapainon vuoteen 632 jälkeen herramme Henry Fordin, aikaan jolloin konekulttuuri on kehittynyt niin pitkälle, että ihmisen elämä syntymästä kuolemaan on tieteen keinoin valmiiksi kartoitettu. Lapset syntyvät koeputkissa, ja heti syntymästä heidät jaetaan eri luokkiin, joista kukin toteuttaa sille määrättyä tarkoitusta ja elintapaa. Kaikki on niin automatisoitua ja tarkoin suunniteltua, ettei minkäänlaisia häiriöitä voi syntyä eikä liioin kehityksen tarvetta ilmene. Jos tyytymättömyys jostain syystä sattuisikin heräämään, palauttaa onnelliseksi tekevä huume, soma, oitis tasapainon. Eräässä tämän maailman kolkassa on kuitenkin villi-ihmisten reservaatti, jossa elämäntaistelu, intohimo, syntymä ja kuolema ovat yhä todellisuutta...
    
Suomentanut: I.H. Orras, 261 sivua, Tammi 2012 (12. painos, 1. suomenkielinen painos 1944)
  
Alkuperäinen nimi: Brave New World (1932)

      
Samantyylisiä kirjoja: George Orwell: Vuonna 1984, Ray Bradbury: Fahrenheit 451

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Maaliskuun luetut

Muutama maaliskuussa Instagramiin julkaisemani kirjakuva.
  
Kuukaudet kuluvat niin nopeaan. Ensimmäinen neljännes on jo tästäkin vuodesta takana. Kevät alkaa näyttäytyä vihdoin Oulussakin, aurinko paitaa kirkkaasti ja kadut sulavat. Tosin eivät riittävän nopeasti, sillä perjantaisella kirjastoreissulla liukastuin juuri ennen viimeistä askelta kirjaston ovelle. Onneksi ei käynyt kuinkaan. En malta odottaa pajunkissoja, leskenlehtiä, rentukoita ja muita keväänmerkkejä. Etelästä puhaltava tuuli on tosin jo anteliaasti tarjonnut ensimakua uuden vuosikerran siitepölystä. 
  
Maaliskuun loppua varjosti Lukutoukan kulttuuriblogin Kristan yllättävä menehtyminen. Hänen kirjarakkautensa on vuosien varrella ehtinyt koskettamaan niin monia lukijoita, bloggaajia, kirjailijoita ja muita kirja-alan ammattilaisia, että kestää kauan, että tuota tyhjiötä voimme edes kollektiivisesti täyttää, korvaamaan ei Kristan innokkuutta ja aktiivisuutta kuitenkaan kukaan pysty.  
  
Maaliskuussa luin kahdeksan kirjaa, 1962 sivua:
  
Parhaat hetket vietin Lohikäärmeen prinsessan uusintaluvun, Caravalin yöllisten seikkailujen ja Ainoan tunnevuoristoradan parissa. Pettymyksen tunteita aiheuttivat Varjo, joka ei tuntunut edistään kiehtovasti alkanutta nuorten sarjaa halutulla tavalla ja Uljas uusi maailma, joka vahvasta maailman rakennuksestaan huolimatta jätti kaipaamaan kiinnostavampia hahmoja ja juonta. 
  
Ehdin aloittamaan Erika Vikin kiehtovan esikoisen Hän sanoi nimekseen Aleia, mutta suurin osa ihastuttavan paksua teosta jää luettavaksi huhtikuulle. 
  
Huhtikuun lukulistalla ovat nämäkin:
  • Philip K. Dick: Oraakkelin kirja
  • Briitta Hepo-Oja: Hylättyjen lasten kaupunki
  • Sini Helminen: Kaarnan kätkössä
  • Beth Lewis: Suden tie
  • Alan Moore: Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga
  • Varjoisilta kujilta (toim. Shimo Suntila & Christine Thorel)
  • Jules Verne: Matka maan keskipisteeseen (huhtikuun lukupiirikirja)