sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Runohaasteen kooste


  
Reader why did I marry him? -blogin Omppu on vetänyt runohaasteita aikaisemminkin, mutta lähdin itse mukaan vasta tämän vuoden haasteeseen. Runojen lukemisen lisäksi teosten nimistä tuli muodostaa oma runo. Kiitos haasteesta!
  
Luin yhteensä 18 runokokoelmaa, joista vain neljä oli käännöksiä. Max Porterin Surulla on sulkapeite ei täytä välttämättä kaikkein tiukinta määritelmää runokirjasta, vaikka runot ovat vahvasti osa teosta. Minulle teos tuntui kokonaisuutena proosarunolta, millä perustelen sen läsnäolon tässä haasteessa.
    
  
  
Kollaasista huomaa hienosti, kuinka runoteosten kannet ovat värikkäiä, kauniita ja moninaisia. Omia suosikkikansiani ovat Rupi Kaurin Maitoa ja hunajaa, Amanda Lovelacen Tässä prinsessa pelastaa itsensä, Elina Salmisen Koska tuuli kuiskii ja Jos minä jostain alkaisin, Heli Slungan Orjan kirja sekä Arto Lapin Kärpäshäiriö
  
Tässä teosten nimistä (merkitty kursiivilla) koostamani runo:

Lumiputous


Jos minä jostain alkaisin sanoisin: "Revi se Orjan kirja,
sillä Tässä prinsessa pelastaa itsensä."

Tule takaisin, pikku Sheba, et ole vain
Avaruuskissojen leikkikalu.

Itke minulle taivas, Koska tuuli kuiskii jo.

Surulla on sulkapeite, Yönmusta, sileä,
kuin Multaa ja Ruusukvartsia.

Sateen jälkeen,
Kun rakkaus on ohi poltamme sängyn
Diagnoosina väliaikainen Kärpäshäiriö,
hoidoksi Maitoa ja hunajaa, post-alfa.

  
Käyn tässä vielä läpi aiemmin postaamattomat runokokoelmat. Ensimmäisenä on kokoelma, joka nousi esille monissa blogeissa. Runot Paperi T:n post-alfassa (Kosmos 2016, 91 sivua) on hauskasti kirjoitettu valkoisella tekstillä mustalle pohjalle. Monien runojen miljöönä on Helsinki. Tekstien tyylissä on paljon samaa kuin Maiju "mansikkka" Voutilaisen Itke minulle taivaassa. Kokoelmaa voisi kuvailla runojen sanoilla "mitä jos olenkin voidellut voileipäni aina väärältä puolelta" ja "näiden sivujen väliin on liiskattu ötököitä". Hieman vaikeasti samaistuttavia ja tartuttavia ajatelmia. Annoin tälle Goodreadsissa vain kaksi tähteä. 
  
montakohan kertaa mun on vielä juostava päin peiliä
ennen kuin se muuttuu portiksi toiseen maailmaa
(s. 12)
  
    
Heli Slungan Orjan kirja (WSOY 2012, 81 sivua) on rujon kaunis teos, jonka löysin selailemalla lähikirjaston runohyllyä. Luin sen osana toukokuun lukumaratonia. Pidin kokoelmasta, vaikka siitä lukemisesta onkin jo niin kauan aikaa, etten muista mitään tarkkoja ajatuksia. Goodreadsissa annoin sille kolme tähteä.
  
Kuinka toimia maailmanlopun varalta, aurinkomyrskyn, hyökyaallon, kotirauhanhäirinnän, pandemian, rottien, masennuksen ja lasten uhmaiän (s. 75)
  
  
Saima Harmaja on yksi suosikkirunoilijoistani. Niinpä ei ole yllättävää, että valitsin häneltä (niin ikään toukokuun lukumaratoniin) kokoelman, jota en ole lukenut aikaisemmin. Sateen jälkeen (WSOY 1935 / ntamo 2012, 117 sivua) on näköispainos alkuperäisestä teoksesta. Se ei noussut suosikikseni Harmajan kokoelmista, mutta löysin runovihkooni muutaman uuden luontoteemaisen tekstikatkelman. Monet runot kertoivat kivusta. Muistiinpanoissani olen kirjoittanut huomion: rakkaudesta, sairaudesta vai nuoruudesta? Goodreads arvosana kolme tähteä. 
  
Syystuulen syliin lehdet varisevat
--
Nyt juurellansa huntu kultainen
(s. 25-26)
       
  
Heinäkuun lukumaratonissa luin toisen Arto Lapin kokoelman, Lumiputous (Sammakko 2009, 90 sivua). Kuten ensikosketuksessani tähän kirjailijaan, löysin paljon kauniita tunnelmakuvia ja arjen havaintoja tälläkin kertaa, kuten: "Sisustuslehdet / vierailevat nukkekodeissa, / kuvaavat kulisseja." (s. 42) Täytyy jatkossakin lukea lisää Lapin kokoelmia, ne kolahtavat. Goodreadsiin teos sai minulta kuitenkin vain kolme tähteä, sillä muutamaa vuotta myöhemmin ilmestynyt Kärpäshäiriö tuntui hiotummalta kokonaisuudelta. 
  
Puu kypsyttää lehdet, viskaa tuuleen
eikä ole enää puun asia
mitkä niistä pieni kriitikko keräilee askareluun.
Kauneimmat, tietysti. 
(s. 9)
    
  
Kaisa Happosen ja Karri "Paleface" Miettisen Revi se (WSOY 2018, 120 sivua) on mielenkiintoisilla tekniikoilla toteutettu runokokoelma, jota voi vinkata post-alfan tavoin yläaste- ja lukioikäisille nuorille, pojat mukaan lukien. Teoksen tekstit ovat vahvasti kantaaottavia ja samaistumispintaa tarjoavia. Happonen ja Miettinen olivat mukana Hel-YA:ssa, jonka aikana pystyi tekemään itsekin revittyä sanataidetta. Goodreasin mukaan annoin tälle kokoelmalle arvosanaksi kolme tähteä.
  
   
Tätä runokokoelmaa odotin kirjaston varausjonossa alkuvuodesta saakka (kirja ei tainnut olla vielä ilmestynyt siinä vaiheessa). Amanda Lovelacen Tässä prinsessa pelastaa itsensä (Sammakko 2018, suom. Einari Aaltonen, 203 sivua) herätti kiinnostukseni ennakkoon, mutta jätti lopulta vähän kylmäksi. Teoksen sisältö on hieman kuin sekoitus Rupi Kaurin Maitoa ja hunajaa ja post-alfaa. Feminismiä, surullisia (omakohtaisia?) kokemuksia ja milleniaalikipuilua. Pidin alusta todella paljon, mutta sitten kirjan kertoman tarinallisen runouden ylle vedettiin synkkiä harsoja väkivaltaisesta, alkoholisoituneesta äidistä, syövästä, siskon kuolemasta, anoreksiasta, masennuksesta... Not my cup of tea, huolimatta Harry Potter -viittauksista ja parista voimaannuttavasta feministisestä runosta. Goodreads tuomio tällekin kolme tähteä.
      
  
Viimeisenä käsittelen kaksi saman runoilijan omakustannekokoelmaa. Elina Salminen ei sanonut minulle nimenä mitään, kun tapasin Helsingin kirjamessuilla hänen ständillään päivystävän bloggaajakollegan, Pasasen Tiinan. Hetken juteltuamme tajusin, että olin peräti nähnyt runoilijan teoksia Facebookissa, missä hän on jakanut runojaan neliönmuotoisten luontokuvien päälle kirjoitettuna. Varasinkin kirjastosta kaksi hänen kolmesta teoksestaan (uusinta kokoelmaa ei ollut hankittu). Nämä eivät nousseet suosikeikseni, vaikka muutamia kiinnostavia runoja sisälsivätkin. Goodreads tähtiä Koska tuuli kuiskii (95 sivua) sai kolme ja Jos minä jostain alkaisin (96 sivua) kaksi. 

lauantai 29. joulukuuta 2018

Ernest Cline: Armada

"Me ihmiset olemme pelkkiä kahdella jalalla seisovia apinoita,
jotka olivat jakautuneet keinotekoisiin heimoihin sotiakseen jatkuvasti
toistensa kanssa raunioituneen planeetan hupenevista resursseista."
    
   
Arvostelukappale
  
Luin Ernest Clinen kehutun ja elokuvaksikin taipuneen Ready Player Onen tammikuussa lukupiirikirjana. Kirja olikin ylistyksensä ansainnut, sillä tarina imaisi mukaansa. Olikin hauska huomata, että häneltä ilmestyi alkuvuodesta toinenkin suomennettu teos, Armada, josta niin ikään on tekeillä leffaversio. Moninaiset viittaukset populaarikulttuuriin eivät aivan täysin jaksaneet pitää tätä kliseissä rämpivää maailmaa kasassa, mutta ihan viihdyttävästä scifirämistelystä sai lukija nauttia tälläkin kertaa. 
    
Meidän onneksemme sobrukait muistuttivat muita keksittyjä ilkeitä muukalaisia siinäkin suhteessa, että he olivat päättäneet tuhota meidät mahdollisimman hitaasti ja tehottomasti. Sen sijaan että he olisivat pyyhkäisseet ihmiskunnan olemattomiin kertalaakilla käyttämällä vaikkapa meteoria, tappajavirusta tai muutamia vanhanaikaisia pitkän kantaman ydinaseita, nämä pääjalkaiset päättivät käydä meitä vastaan pitkällistä toisen maailmansodan tyylistä ilma- ja maasotaa. (s. 45)
  
Armadan päähenkilö on lukion viimeistä vuotta käyvä Zack. Hän viettää suuren osan ajastaan pelaten Armada-nimistä tietokonepeliä, jossa puolustetaan Maata ulkoavaruuden vihamielisia muukalaisia vastaan. Hän on perinyt nörtti-geenit molemmilta vanhemmiltaan, joskin isä on kuollut pojan ollessa pieni. Yksinhuoltajaäidistä ei paljoa tietoa saada sen lisäksi, että tämä pitää Doctor Whosta, muistuttaa Sarah Connoria sekä Ellen Ripleytä ja on Zackin mielestä mahdottoman hyvännäköinen. Zack on aina haaveillut pääsevänsä mukaan tajunnanräjäyttävään seikkailuun ja käykin niin, että kesken erään oppitunnin hänen haaveileva katseensa osuu ulkona lentävään alukseen.
  
Ensin Zack luulee menettäneensä järkensä, isälläkin kun vaikutti erinäisten muistikirjojen perusteella olleen varsin mielenkiintoisia salaliittoteorioita, eikä hänellä näin ollut kaikkia lepakoita tapulissa. Hämmentävämpää onkin, etteivät ne teoriat olleet tuulesta temmattuja. Isä on listannut pelejä, leffoja, tv-sarjoja ja kirjoja, joissa esitetään joko avaruusolentojen hyökkäys maahan tai nuori päähenkilö, jonka tulee pelastaa maailma, erityisesti jos hänen valmennukseensa liittyy tietokonepelisimulaatio. Ja kuinka ollakaan, Zack pääsee eliittijoukkoon maanpuolustuvoimien riveihin, sillä hän on yksi Armadan parhaista pelaajista. 
  
Europan jääpinnan aluetta peitti jättiläismäinen hakaristi. (s. 137)
"Soittele sieltä Kuun takapuolelta ja kerro, löytyykö sieltä decepticoneja tai salaisia natsitukikohtia." (s. 189) 
   
Iso osa teoksesta keskittyykin sitten räiskintään, mutta mukaan mahtuu myös romansseja, joilla ei harmillisesti ole suurta vaikutusta juoneen. Monet syvälle haudatut salaisuudet paljastuvat ja mukaan pääsevät mm. sellaiset tosimaailman henkilöt kuten Carl Sagan, Neil deGrasse Tyson ja Stephen Hawking. Teos päättyy varsin ennalta-arvaamattomasti, ja samaan aikaan Ursula K. le Guinin Hainilaisen sarjaan mieleen tuoden. 
   
Käännöksestä vastaa J. Pekka Mäkelä, jolla on omintakeinen tyyli. Muutaman kerran jäin kyllä miettimään, kuinka itse olisin joitakin kohtia kääntänyt, sillä anglismit puskivat lävitse ja lisäksi parissa kohtaa käytetty sanonta ei sopinut nuoren henkilön suuhun. Tässä pari esimerkkiä: "Rasautin rystysiäni ja painoin sitten parasta "peffallepotkintabiisiä"", "Helppoa-pelppoa", "Minua vietiin kuin litran mittaa". Kaikesta huolimatta tämä on oivallinen välipalakirja peli- ja scifinörteille. 
   
Arvosana:
          
Takakannesta:
Zack Lightman ei ole koskaan perustanut todellisuudesta, vaan elokuvat ja videopelit ovat aina vetäneet pidemmän korren. Hän toivoo, että tapahtuisi jotain fantastista. Että käynnistyisi suuri avaruusseikkailu.
  
Kun Zack sitten bongaa avaruusaluksen, hän uskoo ensin menettäneensä järkensä. Näköpiirissä leijuva laite on suosikkivideopeli Armadasta, jossa pelaajien tarkoitus on suojella maapalloa ulkoavaruuden tunkeilijoilta.
  
Käynnistyy yllätysten ketju, joka panee Zackin tarkistamaan tietämyksensä maapallon historiasta, sen tulevaisuudesta sekä omasta elämästään. Kun vaakakupissa painaa ihmiskunnan eloonjääminen, Zackin on puettava ylleen sankarin viitta.

Suomentanut: J. Pekka Mäkelä, 373 sivua, Gummerus 2018
  
Alkuperäinen nimi: Armada (2015)
  
  
Samankaltaista luettavaa: Lars Wilderäng: Tähtitrilogia (Tähtikirkas, Tähtisade ja Tähtipöly), Johanna Sinisalo: Renaten tarina, Orson Scott Card: Ender, Sylvain Neuvel: Uinuvat jättiläiset ja Heräilevät jumalat, Rick Yancey: 5. aalto

torstai 27. joulukuuta 2018

Anu Holopainen: Sydänhengitystä

"Tiira inhosi raskauden joka hetkeä niin että pelkäsi ajoittain mielenterveytensä
puolesta, ja se, että Olivia kenties kadehti häntä, tuntui niin groteskilta 
että Tiira tunsi itsensä epämääräisellä tavalla likaiseksi, saastuneeksi. 
Kuin joku olisi kadehtinut toisen ihmisen ruttotartuntaa."
  
   
Arvostelukappale
  
Anu Holopainen on teinivuosieni kirjallinen idoli - toivoin voivani joskus kirjoittaa samanlaisia teoksia kuin hän, teoksia joissa on vahvoja naisia ja roppakaupalla fantasian tai scifin elementtejä. Viime vuosina Holopainen on siirtynyt realistisempaan suuntaan, mutta vahvat naiset eivät ole kadonneet minnekään. Tutustuin hänen tuoreimpaan teokseensa Sydänhengitystä Hel-YA:ssa, jonka jälkeen pyysin teoksesta arvostelukappaleen kustantajalta. Teoksen aihepiiri ja käsittely tapa eivät välttämättä sovi kaikkein herkimmille. 
    
Tiirasta tuntui kuin hän olisi siirtynyt rinnakkaistodellisuuteen, joka muistutti hyvin paljon hänen omaa maailmaansa, mutta jokin oli jatkuvasti aavituksen vinossa, jokin mitä ei kuitenkaan kyennyt tarkalleen nimeämään. (s. 121)
  
Romaanin päähenkilö Tiira on vasta valmistunut lukiosta, kun hänen raskaustestiinsä ilmestyy kaksi viivaa. Toisin kuin monelle muulle, Tiiralle positiivinen tulos tarkoittaa maailmanloppua. Hän on suunnitellut itselleen elämän mertensuojelun parissa, eikä hän ole koskaan halunnut lapsia. Onneksi nykymaailmassa naiset saavat päättää itse omasta kehostaan ja lisääntymisestään - tai ainakin Suomessa on velä tällä hetkellä näin hyvä tilanne, vaikka äänekkäät miehet poliitiikassa yrittävätkin heikentää naisten asemaa. Tiira varaakin heti ajan lääkärille saadakseen lähetteen aborttiin. 
  
Hänen äitinsä, poikaystävänsä ja sielunsiskonsa Olivia eivät voi ymmärtää Tiiran valintaa. Isosisko Lili, jolla on itsellään pieni tytär on kuitenkin paljon suvaitsevampi ja antaa Tiiralle tilaa tehdä itse päätöksensä. Isäkin toteaa asiasta viimein kuullessaan, että tytär on täysi-ikäinen ja vapaa tekemään omat valintansa, eikä äidin tule pakottaa omia mielipiteitään tälle. Ja onneksi Tiira ei kuuntele kuin itseään ja omaa kehoaan.
  
- No mä väittäisin että sellaiset pyöreet kahdeksan miljardia ei ole ihan sukupuuton partaalla, vaan jopa pikkasen liikaa! Etkö sä tajua, että sekin on vastuun kantamista, että tekee abortin jos ei sitä sikiötä halua! (s. 60)
  
Holopainen kommentoi teostaan paitsi Hel-YA:ssa myös Helsingin kirjamesuilla KirjaKallion lavalla. Hän sanoi tahtoneensa kirjoittaa abortista rehellisesti. Hän ei halunnut glorifioida aborttia helppona ehkäisykeinona, vaan kertoa fiktion keinoin kaunistelematta tästä yhä vaietusta tapahtumaketjusta. Harva puhuu abortista omalla nimellään, niinpä asiasta saattaa muodostua nuorille hyvinkin monia ja vääriä mielikuvia. Teos ei kuitenkaan ole missään nimessä tietokirja, vaan ajatuksia herättelevä romaani nuorille.
  
Hän ei loppujen lopuksi piitannut poistettiinko alkio puukauhalla, pölynimurilla vai taikajuomalla, kun hän vain pääsisi siitä eroon. (s. 77)
  
Kirjan viimeinen luku tapahtuu 30 vuotta myöhemmin. (Mielenkiintoisesti myös JP Koskisen lastenkirja Matilda pelastaa maailman käsittelee ympäristönsuojeluteemoja ja senkin viimeinen luku sijoittuu parin vuosikymmenen päähän tulevaisuuteen.) Tiira keskustelee äitinsä kanssa, joka ei edelleenkään ymmärrä, kuinka Tiira ei halunnut lapsia, vaan on elänyt siitä huolimatta onnellisen ja täyteläisen elämän. Hän myös kyseenalaistaa Tiiran parisuhteen syvyyden, koska tämä ei ole mennyt naimisiin eikä asu kumppaninsa kanssa samassa asunnossa. Aivan kuin heidän suhteensa ei olisi yhtä vakavasti otettava, koska se ei noudata niin kutsuttuja perinteitä. 
  
Vaikka kummastelin kovasti teoksessa olevien henkilöiden asennetta aborttia ja vapaaehtoista lapsettomuutta kohtaan (onneksi ei ole omalle kohdalle sattunut yhtä sitkeitä vastustajia jälkimmäisen suhteen), näin punaista myös kohdissa, joissa Tiiran haaveet urasta meribiologian ja luonnonsuojelun parissa lytättiin lapsellisina. Kuinka kummassa huoli ympäristön tilasta voidaan kokea itsekkyydeksi, idealismiksi ja vieläpä väitetään, ettei yksi ihminen voi tehdään mitään, vaan kyllä luonto pitää huolta itsestään. Huokaus.
  
- Ei kaikki naiset ole äitityyppiä, eikä tarvitse ollakaan. Jostain syystä se vaan on niin hiton sitkeä kuvitelma, että joka ikinen muija tällä planeetalla hinkuu vauvoja ja että jokaiselle sellaisen synnyttäminen olisi onni ja autuus. -- jokaisella on ihan omat onnet ja autuudet -- eikä ne muuksi muutu vaikka kuinka ulkopuolelta saarnattais. (s. 193)
    
Olen ehkä joskus aikaisemminkin blogissa todennut olevani vapaaehtoisesti lapseton, yhtenä syynä sama kuin Tiirallakin, maailman tila eli liikakansoitus, saasteet ja ilmastonmuutos. Olikin kivaa lukea romaani, jossa otetaan osaa vielä varsin vähäiseen keskusteluun aiheesta, näin niitä tabuja saadaan poistettua. Olen kirjoittanut vuonna 2011 vapaaehtoisesta lapsettomuudestan omakohtaisesta näkökulmasta täällä ja Ylen Olotilassa 2012 julkaistu haastatteluni löytyy täältä. Vapaaehtoisesta lapsettomuudesta ilmestyi lisäksi tänä vuonna Nefertiti Malatyn kirjoittama teos Ei äitimateriaalia, jonka aion lukea lähiaikoina. 
   
Arvosana:
   
Takakannesta:
Sukellusta harrastava Tiira rakastaa merta enemmän kuin mitään muuta. Hänen suurin haaveensa on päästä lukion päätyttyä vapaaehtoistyöhön mertensuojeluprojektiin Filippiineillä, ja sen jälkeen kouluttautua meribiologiksi voidakseen tehdä jotakin konkreettista maailman merien hyväksi. Unelman ylle kohoaa kuitenkin uhkaava varjo: kaksi viivaa raskaustestissä. Tiira tietää heti, mitä on tehtävä - mutta kaikki hänen ympärillään eivät ole samaa mieltä. 
  
Anu Holopaisen uusi romaani käsittelee kipeää aihetta juuri niin rohkeasti ja omaäänisesti kuin kirjailijalta on totuttu odottamaan. Lukija sujahtaa lähes itsestään oman elämän kynnyksellä olevan teinitytön nahkoihin ja joutuu ratkomaan samoja ristiriitoja kuin päähenkilö.
   
228 sivua, Karisto 2018
     
Lisää ajatuksia herättäviä kirjoja: Liv Strömquist: Kielletty hedelmä, Margaret Atwood: Orjattaresi, Anu Holopainen: Molemmin jaloin, Jennifer Worth: Hakekaa kätilö!, Jan Salminen: Äidinmaa, Johanna Sinisalo: Auringon ydin, Holly Bourne: Normaali -trilogia (Oonko ihan normaali?, Mikä kaikki voi mennä pieleen?, Mitä tytön täytyy tehdä?), Jennifer Mathieu: Näpit irti!, Angie Thomas: Viha jonka kylvät, Cecelia Ahern: Viallinen, Nicola Yoon: Kaikki kaikessa, John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe, Maija Haavisto: Perhonen vatsassa, R.J. Palacio: Ihme, Satu Mattila-Laine: Parantola, Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta, Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens, Meredith Russo: Tyttösi sun, Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

torstai 20. joulukuuta 2018

Kirjabloggaajien joulukalenterin luukku 20 | Matt Haig: Tyttö joka pelasti joulun & Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talvi

Kirjabloggaajien joulukalenterin logo on minun suunnittelemani.
  
Osallistuin tänäkin vuonna järjestettyyn kirjabloggaajien joulukalenteriin, luukulla 20. Luin tätä postausta varten kaksi jouluisaa teosta. Luukku 19 avautui blogissa Mrs Karlsson lukee ja huomisen luukku ilmestyy Kirjapöllön huhuiluja -blogiin.

Yöpöydän kirjat -blogi toivottaa tämän postauksen myötä hyvää joulua!
   
"Maailma ilman taikuutta on surullinen paikka."
  
  
Matt Haigin Tyttö joka pelasti joulun on jatkoa 2016 ilmestyneelle teokselle Poika nimeltä Joulu, josta postasin viime vuoden joulukalenterissa. Sarjaan on ilmestynyt tänä vuonna myös kolmas osa Joulupukki ja minä. Pidin tästä jatko-osasta enemmän kuin sarjan aloittavasta kirjasta, joka kertoi kuinka Joulupukki sai alkunsa. Tarinan päähenkilö on tällä kertaa tyttö nimeltään Amelia, jonka ansiosta Joulupukki pystyi ensimmäisenä jouluna viemään lahjat kaikille maailman lapsille, sillä hän uskoi niin kovasti taikuuteen. 

Jouluaaton taika ei ole Joulupukin ansiota, eikä se ole myöskään peräisin salamasta tai muista poroista. 
Taikuus syntyy jokaisen lapsen toiveista ja haaveista. (s. 7)
  
Eletään 1840-lukua. Lontoossa asuvan Amelian äiti on nuohooja, mutta ollut viime aikoina niin sairas, että voi vain maata sängyssä ja yskiä. Niinpä Amelia ottaa piippujen puhdistamiseen tarvittavat varusteet mukaansa ja yrittää tehdä parhaansa tienatakseen rahaa äidin lääkkeeseen. Hän lähettää Joulupukille kirjeen, jossa toivoo, että äiti voisi olla taas terve. Tonttuvaarassa on kuitenkin hätätilanne, sillä peikot hyökkäävät kylään ja tuhoavat niin tottujen kodit, pukin reen kuin myös kaikki lahjat. Niinpä joulua ei sinä vuonna tule.
 
Amelia tiesi -- mikä köyhäintalo oli. Se oli kauhea paikka -- jonne kukaan ei halunnut mutta jonne ihmiset joskus joutuivat, jos olivat liian köyhiä tai sairaita tai menettivät kotinsa tai vanhempansa. (s. 34)
  
Amelian äidin tila huononee ja tyttö joutuu lopulta pahamaineiseen köyhäintaloon. Vuotta myöhemmin Joulupukki on jälleen valmistautumassa aattoillan lahjojen jakoon, mutta kaikki ei ole kunnossa: toivopuntarissa on vähemmän valoja kuin pitäisi. Tästä pukki päättelee, että Amelialle, tytölle, joka aikoinaan oli niin toiveikas, on tapahtunut jotain. Hän lähtee Lontooseen ja tapaa mm. kuningatar Viktorian ja kirjailija Charles Dickensin matkalla pelastamaan Ameliaa. Tapahtumien tuoksinassa pukki myös rakastuu.

"Ensi sitä rakastaa toista ihmistä ja tunne on molemminpuoleinen, ja sitten häntä ei enää olekaan. Minne kaikki rakkaus menee?"
--
"Rakkaus ei koskaa katoa -- Vaikka ihminen katoaisikin. -- Rakkaus ei koskaan kuole -- rakkaus jää talteen ja suojelee meitä. Se on elämää suurempaa, eikä se lopu silloin, kun elämä loppuu."
(s. 287-288)
  
Haigin kuvaama maailma on hyvin synkkä, mutta jostain löytyy aina pieni toivon pilkahdus. Esimerkiksi Amelian äidillä on sanonta: "Elämä on kuin savupiippu - joskus on mentävä pimeyden läpi, jotta pääsee valoon." Suosikkihahmoni on Nokikuono-niminen kissa, Amelian paras kaveri.
   
Chris Mouldin kuvitus on ihastuttavaa!
  
Arvosana:
    
Takakannesta:
Jos taikuudella on alku, onko sillä myös loppu?
  
Kun Amelia haluaa toiveensa täyttyvän, hän tietää täsmälleen kenen puoleen kääntyä: joulupukin. Mutta taika, johon Amelia uskoo, on hiipumassa, ja joulupukilla on kädet täynnä työtä: kiukkuisia tonttuja, taivaalta putoilevia poroja, vihaisia peikkoja puhumattakaan siitä, että koko joulu on ehkä peruttu! Mutta Amelia ei olekaan mikään tavallinen tyttö, ja pian joulupukki saa huomata, että hän tarvitsee Amelian apua pelastaakseen joulun.
  
Tyttö joka pelasti joulun on henkeäsalpaava ja viisas seikkailukertomus joulun pelastusoperaatiosta. Se on edeltäjänsä Poika nimeltä Joulu -kirjan tavoin hauska, syvällinen ja koskettava – täydellinen joulukirja!
     
Suomentanut: Sarianna Silvonen, 339 sivua, Aula & Co 2017
    
Kuvittanut: Chris Mould
  
Alkuperäinen nimiThe Girl Who Saved Christmas (2016)
  
  
    
"Ei oikeastaan lainkaan huomaa, koska se alkaa,
mutta eräänä päivänä vain tajuaa olevansa keskellä joulutouhua."
    

Lukuhaasteissa: Helmet 2018: 11. Kirjassa käy hyvin
  
Tämä vuonna on juhlittu Marjatta Kurenniemeä, jonka syntymästä on kulunut 100 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi olen lukenut pitkin vuotta hänen tuotannostaan Kuinka-Kum-Maa on kaikkialla ja Puuhiset. Kurenniemen kirjat eivät ole minulle lapsuudesta tuttuja, joten onkin ollut ihanaa astua hänen satumaailmoihinsa.
 
Suosituimpia teoksia hänen tuotannostaan ovat kuulemani perusteella parhaista ystävistä Onnelista ja Annelista kertovat, joista luin kalenteriluukkua varten toisen osan Onnelin ja Annelin talvi. Teoksen tapahtumat kestävät marraskuusta toukokuuhun, mutta joulun vietto on osa tarinaa. En ole lukenut sarjan ensimäistä osaa Onnelin ja Annelin talo, johon sivun alalaidassa viittailtiin usein. Tämä ei kuitenkaan haitannut pahasti lukukokemusta.

Hauskimpia asioita mitä tiesin oli kipittää tohveleissa ja aamunutussa keittiöön valmistamaan aamukahvia. (s. 61)

8-vuotiaat tytöt asuvat omassa talossaan ja ovat tekemässä puutarhassa viimeisiä syyspuuhia, kun portilla näkyy yllättäen valoja. Pikkuruinen auto ajaa pihaan ja siitä astuu ulos herrasmies, joka kysyy tytöiltä talon edellistä omistajaa, rouva Ruusupuuta. Vaaksanheimojen perhe on joutunut muuttamaan heidän talonsa tuhouduttua äkillisesti. Onneli ja Anneli tarjoavat heille yösijan nukkekodissaan.

Perheen vierailu venyy kuitenkin pitempään, sillä rouva Ruusupuuhun on vaikeaa saada yhteyttä. Pian tytöistä tuntuu siltä kuin nukkekodissa asuisi "elävä nukkeperhe", isä, äiti, mummo ja lapset Lilli, Putti ja vauva. Vieraat päättävät ilahduttaa emäntiään viettämällä pukkujoulua, joka on heidän kokoisilleen mielekkäämpi juhla. Joulupukin sijaan lahjat jakaa joulupikku. 

- Kun on erilainen, niin kuin minä ja perheeni -- täytyy olla erityisen varuillaan. (s. 26)

Tarinassa on pari jännittävää hetkeä, kun Vaaksanheimojen perheen perässä on epämiellyttäviä isoja ihmisiä, mutta lopussa kaikki kääntyy parhain päin. Kurenniemi on luonut jälleen yhden ihastuttavan sadunomaisen maailman. Teos muistuttaa Mary Nortonin Kätkijöitä, jossa niin ikään on pikkuruisia ihmisiä, jotka joutuvat etsimään uuden kodin sekä nukkekodin huonekaluja.
  
   
Kirjasta ilmestyi vuonna 2015 elokuva.
  


Arvosana:
   
Takakannesta:
Onneli ja Anneli ovat parhaat ystävykset, jotka asuvat kahdestaan ikiomassa talossa. Eräänä talvi-iltana heidän pihaansa ajaa pikkuruinen, tuskin kenkälaatikon kokoinen auto. Vaaksanheimojen perhe on joutunut kodittomaksi ja muuttaa Onnelin ja Annelin nukkekotiin asumaan. Pian selviää, että kaikilla isoilla ihmisillä ei olekaan hyviä aikeita Vaaksanheimojen suhteen... 

87 sivua, WSOY 1970 (2. painos, 1. painos 1968)
  
Kuvittanut: Maija Karma

maanantai 17. joulukuuta 2018

Lukupiirissä | Arkadi & Boris Strugatski: Stalker - Huviretki hukkateille

"Tärkeää on, että nyt ihmiskunta tietää varmasti:
se ei ole Maailmankaikkeudessa yksin."
  
   
Joulukuun lukupiirikirja, Hyllynlämmittäjä -haaste
   
Olen halunnut lukea Arkadi ja Boris Strugatskin scifiklassikko Stalkerin jo pitkään. Etenkin kun löysin kirjan jokunen vuosi sitten kirpparilta pilkkahintaan. Se on ainoa tänä vuonna lukemani Hyllynlämmittäjä -haasteen teoksista. Lukupiiri oli jälleen hyvä syy lukea teos, johon muutoin ei juuri nyt olisi tarttunut. Tiesin Tarkovskin vuonna 1979 ilmestyneen, kirjaan pohjautuvan elokuvan sekä pelisarjan, ja olen katsonut YouTubesta löytyvät kotimaisen indie-elokuvan Vyöhyke. En siis lähtenyt täysin ummikkona matkaan, mutta sain yllättyä siitä, kuinka erilainen kirja oli kuin kuvittelin. 
  
Vyöhykkeet synnyttäneitä muukalaisten vierailuja tapahtui kuusi, mutta kirja ei kerro missä muut vyöhykkeet ovat. Kerronta alkaa siitä, kun noista Käynneistä on kulunut jo kolmetoista vuotta. Suurimmat erot mielikuvien ja todellisuuden välillä olivat teoksen sijoittuminen Kanadaan (sillä peleissä tapahtumapaikkana on Pripyat), kuinka vähän Vyöhyke loppujen lopuksi oli teoksessa läsnä - siitä kyllä puhuttiin paljon, mutta mielikuvissa se jäi varsin hajanaiseksi sekä salamyhkäisyys sekä Vyöhykkeeltä löydettyjen esineiden että niiden jättäjien vähäinen kuvailu. Sen sijaan kuvattiin kyllä paljon päähenkilö Redrick Shoehartin baarireissuja ja tupakanpolttoa. 
    
- On esineitä, joille olemme löytäneet käyttöä. Me käytämme niitä joskin lähes varmasti toisin kuin kävijät niitä käyttävät. Olen varma siitä, että valtaosassa tapauksissa me käytämme mikroskooppeja naulojen naulaamiseen. (s. 155)
   
Stalkerit ovat tyhmänrohkeita miehiä, jotka uhmaavat vyöhykkeen vaaroja hakeakseen sieltä muukalaisten tuomia esineitä, joita myymällä rahoittavat juomistaan tai elättävät perhettään. Noilla vierailuilla on vain hintansa, sillä vyöhyke muuttaa stalkereiden perimää ja lapsista tulee yleensä poikkeavia. Vyöhykkeeltä voi löytää esimerkiksi mustia roiskeita ja tyhjiöitä, mutta varomattomat saattavat astua kuolettavaan ansaan kuten hyttyskaljuun, joka on voimistuneen painovoiman alue. Osalle esineistä on keksitty käyttöä, kuten kikka-puikoille, ikuisen virran lähteille. Autoja on ryhdytty muuttamaan kikalla kulkeviksi. 

Teoksessa käytetään muutamia erikoisia sanoja, joiden merkityksestä en ole aivan varma. Luutamiehet saattavat olla auton pyyhkimet ja käytännön hoksnokkaa voinee verrata maalaisjärkeen. Muutoin teksti on ihan helppolukuista. Takakannen väitettä reippaasta aitoudesta ja Redin rentoudesta en voi aivan allekirjoittaa, mutta tätä pitäisi kai verrata tarkemmin Tarkovskin versioon. 
   
- En mitenkään saattanut uskoa paniikinomaisia uutisia palavista kortteleista, valikoivasti vanhuksia ja lapsia ahmivista hirviöistä tai verisistä taisteluista haavoittumattomien muukalaisten ja varsin haavoittuvaisten mutta silti urhoollisten kuninkaallisten panssariyksiköiden välillä. (s. 9)
  
Olisi ollut kiinnostavaa lukea siitä hetkestä, kun muukalaiset saapuivat ja tietää enemmän heidän jälkeensä jättämästä "piknik roskasta" sekä ulkomuodosta ja matkustustavasta. Käyntien merkitystä ei nimittäin tiedetä, oliko kyseessä hyökkäys vai satunnainen pysähtyminen pitkän matkan varrella. Tuli sellainen olo, että kirjailijat hukkasivat paljon kiehtovaa potentiaalia, mutta se varmaan johtuu siitä, että myöhemmin syntyneenä ihmisenä tykkään toiminnallisemmasta kerronnasta. 

Kiva kuitenkin, että on taas yksi klassikko luettu - ja vieläpä venäjästä käännetty sellainen, se on nimittäin kieliryhmä, jonka kirjallisuutta tulee luettua ihan liian vähän (aikaisempina lukukokemuksina mm. Dmitri Gluhovskin Metro 2033). Luin jostain, että stalker on Strugatskin veljesten keksimä sana, joka on johdettu hiippailua tarkoittavasta sanasta stalkking.
   
- Tiedätkö, minähän aioin lähteä, jo vankilassa päätin. "Mitä varten minä kyykin tässä kaupunkipahasessa?" minä tuumin. "Hiiteen kaikki", minä ajattelin. Ja kun palaan vankilasta, niin - terve, kaupungista lähteminen on kielletty! (s. 172)
    
Arvosana:

  
Takakannesta:
Neuvostokirjailijoiden kärkeen kuuluvien Strugatskin veljesten Stalker on niittänyt meilläkin mainetta Tarkovskin samannimisenä elokuvana. Kirja on filmiä realistisempi, reippaan aito kuva tulevaisuuden Kanadasta, jos kohta myös uheka, filosofinen vertauskuva ihmisen, luonnon ja teknologian suhteista. Ihmistä monin verroinkehittyneemmät olennot ovat tehneet maahan pikavierailun jättäen jälkeensä omituista kamaaja hallitsemattomia luonnonilmiöitä. Näin syntynyt 'Vyöhyke' on ihmisen rajattoman uteliaisuuden, pelon ja ahneuden kohde. Alamaailman puolivillaiset 'stalkerit', yhtenä heistä kirjan antisankari rento jätkä Red, tekevät henkensä kaupalla kahmimisreissuja tarkoin vartioidulle vyöhykkeelle. Kuin ihminen omille vaaranalaisille aluilleen, jos niin halutaan tulkita. 
   
Suomentanut: Esa Adrian, 216 sivua, WSOY 1982 (2. painos)
    
Alkuperäinen nimiPiknik na obochine (1972)
  

maanantai 10. joulukuuta 2018

Lukupiirissä | Sally Green: Puoliksi paha

"Mitä sinä oikein tavoittelet?"
  
"Oikeutta olla oma itseni."
    
   
Lukuhaasteissa: Helmet 2018: 10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja, Marraskuun lukupiirikirja
   
Siskon tytär suositteli Sally Greenin Puoliksi pahaa. Kirja on ollut minulla lainassa häneltä varmaan jo pari vuotta, mutta sain sen luettua vasta nyt. Ehdotin sitä lukupiirilleni ja se päätyi marraskuun teokseksi. Jo heti alussa tajusin, että kirjasta pitäminen tulee olemaan haastavaa, sillä ensimmäiset parisenkymmentä sivua on kirjoitettu sinä-passiivissa. Epämiellyttävä tunne ei ravistunut missään vaiheessa lukukokemuksesta. Päähenkilö Nathania seurataan kirjassa noin kahdeksanvuotiaasta seitsemäntoistavuotiaaksi. En oppinut missään vaiheessa pitämään hänestä tai sympatisoimaan hänen kohtaloaan. 
   
"Minua on pidetty häkissä melkein kaksi vuotta. Minua on hakattu ja kidutettu, enkä ole saanut tavata perheenjäseniäni, jotka ovat valkoisia noitia. Mitä ´hyvää´ siinä on?" (s. 208)
  
Nathanilla on kahdeksan ja viisi vuotta vanhemmat siskot Jessica ja Deborah sekä kaksi vuotta vanhempi veli Arran. Jessica inhoaa Nathania sydämensä pohjalta, mutta kaksi muuta sisarusta ovat Nathanille ystävällisiä. He asuvat mumminsa, äidin äidin kanssa. Äiti on kuollut Nathanin ollessa pieni hieman epämääräisissä olosuhteissa. Kansitaiteen lisäksi parhaat kohdat kirjassa ovat, kun Nathan keskustelee mummonsa, Arranin tai Deborahin kanssa. 
  
Nathania on syntymästään asti arvosteltu isänsä, mustan noidan Marcusin takia. Neuvosto on asettanut hänelle tiukat säännöt "valkoisten noitien turvallisuuden" nimissä. Ihan niin kuin nuoresta pojasta olisi paljoakaan vaaraa koulutettuja, vahvoja noitia vastaan. Kokemansa kohtelun jälkeen hänen pitäisi lisäksi olla valkoisten noitien puolella. Ei vaadi suurta päättelykykyä, että Nathan ei ole kauhean innoissaan tästä. 
  
Valkoisten noitien turvallisuuden takaamiseksi on päätetty, että sekaveriset (V 0,5 / M 0,5) eivät enää saa poistua kotoaan ilman neuvoston etukäteen antamaa lupaa. (s. 86)
  
Kirja on aivan liian selvästi Harry Pottereista inspiroitunut halpakopio. Englantiin sijoittuvassa romaanissa on valkoisia ja mustia noitia ja Nathan on puoliksi kumpaakin. Hän on siis sekaverinen eli valkoisten noitien mielestä puoliksi paha. Ei sillä, että valkoisetkaan noidat kauhean hyviä asioita voimillaan tekisivät. Valkoisia noitia suojelemaan on perustettu neuvosto, joka on kuin Luihuisten ylläpitämä Taikaministeriö, sillä he halveksivat puoliverisiä, jotka ovat puoliksi valkoisia, puoliksi nurjia. Nurjat ovat ei-taikovia ihmisiä, kuten J.K. Rowlingin taikamaailmassa jästit. 
   
Alaikäistä noitaa kutsutaan noitaseksi, joka saa aikuistumisseremoniassa 17-vuotissyntymäpäivänään kolme lahjaa ja juo sukulaisen, yleensä äidin tai isän verta. Seremonian jälkeen paljastuu ennemmin tai myöhemmin, mikä on kenenkin voima. Suurin osa miehistä saa heikon voiman. Neuvoston voimakkaimmista valkoisista noidista kouluttamat metsästäjät, jotka jahtaavat Englannin ja Euroopan mustia noitia, ovat melkein kaikki naisia. 
  
Sen lisäksi, että tarina ei vienyt mukanaan, suomennoskin jätti toivomisen varaa, kuka nykypäivän teini sanoisi koskaan "kessuttelevansa"? Kirja on maailmalla ja Suomessakin herättänyt paljon keskustelua. Kirjan käännösoikeuksia nimittäin myytiin jo ennen kuin se oli edes ilmestynyt.  Kate Atkinsonin nimissä on kanteen laitettu markkinointitarkoituksessa lausahdus "Uusi Nälkäpeli, uskoisin." Tälle vertaukselle ei löydy  minulta paljoakaan ymmärrystä. Puoliksi paha on urbaania fantasiaa ja Nälkäpeli dystopiaa, jonka suosio on aivan ilmiömäinen, ei lähelläkään Puoliksi pahan saavuttamaa. Ainoa yhdistävä tekijä on kohderyhmä eli young adult-luokittelu. 
  
Oletko sinä lukenut Puoliksi pahan? Mitä ajatuksia se herätti? Paraneeko sarja myöhemmissä osissaan? Kommenttiboksiin saa jättää viestiä.
    
Arvosana:
         

Takakannesta:
Kuvittele, ettet osaa lukea etkä kirjoittaa, mutta parannut nopeasti – jopa noidaksi. Alat voida pahoin, jos et pääse ulos pimeän ajaksi. Vihaat valkoisia noitia, mutta rakastat Annalisea, vaikka hän on yksi heistä. Olet joutunut virumaan häkissä neljätoistavuotiaasta saakka. Sinun pitäisi paeta ja löytää Mercury, musta noita joka syö pikkupoikia. Sinulla on aikaa siihen asti, kunnes täytät seitsemäntoista vuotta. Helppo nakki.

Sally Greenin esikoisromaani Puoliksi paha on henkeäsalpaava tarina erään pojan selviytymiskamppailusta. Ihmisten keskuudessa elävässä salaisessa noitayhteisössä mustia ja valkoisia noitia yhdistää vain yksi asia: pelko poikaa kohtaan, joka kuuluu molemmille puolille ja ei kummallekaan. Englantilaisen perheenäidin omaksi ilokseen kirjoittaman Puoliksi pahan käsikirjoitus aiheutti sensaatiomaisen kuhinan kansainvälisessä kirjamaailmassa, ja sen käännösoikeudet myytiin yli 40 kielelle jo ennen teoksen ilmestymistä. Puoliksi paha on trilogian avausosa, ja siitä on tulossa myös elokuva.
   
Suomentanut: Sari Kumpulainen, 378 sivua, Gummerus 2014
Alkuperäinen nimi: Half Bad (2014)
  
Sarjassa ilmestyneet: 
  • Puoliksi paha (2014)
  • Puoliksi villi (2015)
  • Puoliksi poissa (2016)
    

keskiviikko 5. joulukuuta 2018

Lars Wilderäng: Tähtipöly (Tähtitrilogia #3)

"Koko ihmisrotu on pyyhitty täydellisesti maailmankartalta."
  
  
Arvostelukappale
  
Lars Wilderängin Tähtitrilogia on ollut kirjavuoden suosikkejani. Tämä postaus käsittelee sarjan kahta edellistä osaa ja sisältää siten joitakin juonipaljastuksia. Ensimmäinen osa, Tähtikirkas oli koukuttava lukukokemus, jonka ahmin innoissani. Ruotsiin sijoittuva dystopia/post-apokalyptinen teos toi maailman lähemmäksi omaani, sillä moni asia oli niin tuttua. Olinkin hieman pettynyt, kun luin Tähtisateen ja se vei tarinaa suuntaan, joka sai sen näyttämään b-luokan kauhuleffalta. Niinpä tartuin trilogian päätösosaan hieman varautuneena, mutta varovaisen toiveikkaana. Ja tällä kertaa tarina vei mukaansa ensimmäisen osan tapaan ja niputti sarjan avoimet juonilangat onnistuneesti yhteen. Sarja sai ansaitsemansa lopun ja voin suositella lämpimästi tutustumaan tähän toiminnantäytteiseen lukusukkulaan.
  
Nollaus ei ollut ahmaissut pelkästään teknologiaa vaan myös värit. Kaikki muuttui nykyisin harmahtavaksi tai likaisen ruskeaksi, missä määrin siis oli edes ehjä. (s. 186)
  
Aiempien osien tapaan, Tähtipölyn tapahtumat kerrotaan useiden henkilöiden näkökulmasta. Joukkoon liittyy myös uusia kasvoja ja heidän menneisyydestään kerrotaan lyhyiden takaumien kautta aina Sammutuksen ajasta muutaman vuoden takaisiin tapahtumiin. Sammutukseksi kutsutaan sitä hetkeä, kun kaikki sähkölaitteet lakkasivat toimimasta. Tuon kaaoksen takana olivat nanomiiteiksi kutsutut minikokoiset robotit, joiden alkuperä on maapallon ulkopuolinen. Toisessa osassa nuo nanomiitit lähettäjät tulevat Maahan tarkoituksenaan puhdistaa se ihmisistä ja hyötyä maasta taloudellisesti. Puhdistaminen aloitetaan tähtipölyllä, joka muuttaa suuren osan selviytyjistä zombeiksi ja nyt pienentynyt jäljelle jääneiden joukko joutuu taistelemaan epäkuolleita vastaan.
  
Hän voisi pystyttää heidän eteensä lihamuurin, mutta Marstrandinsaarella oli tuhansittain zombeja. Luodeilla sai ostettua lisää aikaa, mutta niitä ei ollut niin paljon, että niillä olisi ostettu ikuinen elämä. (s. 42)
  
Tässä osassa päästään näkemään myös Ruotsin lähimaita ja niiden tilannetta, kun keskeisistä hahmoista muutama lähtee hakemaan apua zombikaaokseen. Avun saaminen taistelussa muukalaisia vastaan näyttää kuitenkin aika toivottomalta, mutta sinnikkyyttä ei ainakaan puutu. Kuinka voittaa ylivoimainen vihollinen, jolla on hallussaan teknologiaa, joka ylittää ihmiskunnan parhaatkin saavutukset ja käytössä on vain vähän jousta ja nuolia edistyneempiä aseita? Onneksi Filipillä on saari, jonne zombit eivät pääse, mutta talvi on tulossa. 
  
Heitä on pakostakin enemmän, vaikka yhtä elävää ihmistä kohti tallustikin varmastu satakunta zombia. (s. 322)
  
Kirjan loppu yllätti täysin, mutta hyvällä tavalla. Mahtavaa, että joku kirjailija uskaltaa kirjoittaa tällaisen loppunäytöksen. Suosikkihahmojani olivat tällä kertaa Jocke ja Anna, jonka miessuhteet muistuttavat harvinaisen paljon erästä tiettyä kahdeksanjalkaista. Sarja sopii lukijalle, joka pitää dystopioista, maailmanlopuista ja scifistä, mutta myös lukijalle, jolla ei ole aiemaa kokemusta kyseisistä genreistä. Pohjimmiltaan sarjassa on nimittäin kyse selviytymisestä, kuinka ihmisten täytyy luottaa toisiinsa hengissä pysyäkseen ja kuinka ihmiskunta rakentaa uuden maailman vanhan raunioille. 
  
Arvosana:
          
Takakannesta:
Sivilisaatio, joka on rakennettu hitaasti kymmenen vuotta Sammutuksen jälkeen, sinnittelee henkitoreissaan. Vastustaja on ylivoimainen, ja se on ollut vähällä tuhota koko läntisen Ruotsin sotajoukot.
  
Muutama harva selviytyjä on kerääntynyt Carlstenin linnoitukseen. He ovat loukussa kuin rotat, vihamielisen piirityksen keskellä. Täytyy olla keino pysäyttää kammottava vihollinen – heidän on yritettävä, vaikka se jäisi heidän viimeiseksi teokseen. Mutta miten paeta piirityksestä? Onko jossain vielä muita selviytyjiä? Ja onko maailmasta edes mitään jäljellä, pelastettavissa?
  
Lars Wilderäng on kirjoittanut aiemmin nopeatempoisia trillereitä, mutta Tähtitrilogian myötä hänen suosionsa räjähti. Hän kirjoittaa myös Cornucopia?-blogia, joka on Ruotsin luetuimpia talous-, politiikka- ja ympäristöblogeja. Tähtipöly päättää Tähtitrilogian, jonka aiemmat osat ovat Tähtikirkas ja Tähtisade.
  
Suomentanut: Sirpa Parviainen, 342 sivua, Jalava 2018
  
Alkuperäinen nimi: Stjärndamm (2016)
  
Sarjassa ilmestyneet: 
  
Samankaltaista luettavaa: Ernest Cline: Armada, M.R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö, Rick Yancey: 5. aalto-trilogia, Harri V. Hietikko: Pandemian jälkeen, Emily St. John Mandel: Station Eleven, Max Brooks: Sukupolvi Z, Justin Cronin: Ensimmäinen siirtokunta, Douglas Preston: Isku, Guillermo del Toro & Chuck Hogan: Vitsaus, John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään

maanantai 3. joulukuuta 2018

Marraskuun luetut ja joulukuun suunnitelmia

Kuvia Instagram-tililtäni. Grindelwaldin rikokset -leffa oli toiminnallinen ja viihdyttävä,
mutta herätti paljon kysymyksiä mm. Potter-kaanonista. Hyvä treffileffa puolison kanssa.
  
Marraskuu oli hyvin kirjallinen, sillä luin 22 teosta (joista varsinaisia romaaneja oli viisi), joista kertyi yhteensä 4866 sivua. Otin osaa jo perinteeksi muodostuneeseen 30 sivua päivässä -lukuhaasteeseen. Sen ja sarjakuvahaasteen loppukirin (15 sarjakuvateosta!) avulla sain luettua kuukauden aikana enemmän kirjoja kuin kertaakaan aikaisemmin blogini historiassa. Parhaat lukukokemukset olivat lasten- ja nuorten kirjallisuuden Finlandia -ehdokkaana ollut Kolmas sisar, Mummo -sarjakuvien viides albumi, ruotsalaisen postapokalyptisen trilogian mallikkaasti paketoinut Tähtipöly, The Walking Dead -sarjan 14 albumi ja unenomaisen kaunis Noki

  • Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous 
  • Magdalena Hai: Kolmas sisar 
  • Sally Green: Puoliksi paha
  • Robert Kirkman: The Walking Dead - Book 14
  • Sarah Andersen: Elämänhallinta on illuusio 
  • Joe Hill & Gabriel Rodriguez: Locke & Key 2 - Head Games 
  • J.P. Ahonen: Belzebubs 
  • Mika Lietzén: 1986 
  • Jaakko Ahonen: Pikku närhi 
  • Ines Lukkanen: Taidevandalismi
  • Risto Isomäki: Viiden meren kansa
  • Kei Sanbe: Poissa - Erased 1
  • Madeleine Rosca: Hollow Fields 1
  • Anni Nykänen: Mummo 5
  • Mikko A. Jeskanen: Perkele – Myytillisiä tarinoita
  • Kaisa Happonen & Karri "Paleface" Miettinen: Revi se 
  • Hikaru Miyoshi: Tarkastaja Akane Tsunemori 4-6
  • Arina Tanemura: Prinsessa Sakura 3
  • Lars Wilderäng: Tähtipöly
  • Sirkku Tuomela: Noki
  
Luen parhaillaan Johanna Sinisalon Iron Sky -leffan maailmaan sijoittuva Renaten tarinaa. Siitä ja Isomäen kirjasta on tulossa arvosteluni Tähtivaeltajaan 1/2019. Kirjoitin vähän aikaa sitten Enorannan ja Hain lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia -palkintoehdokkaista Risingshadow -artikkelit, ja ne ilmestyvät ehkä tämän viikon aikana. Onnea Siiri Enoranta palkinnosta! 
  
Joulukuussa pyörii kirjabloggaajien joulukalenteri, ensimmäinen luukku ilmestyi Hyllytontun höpinöitä -blogissa ja sieltä löytyy lista blogeista, jotka ovat mukana. Kirjakultin kanavalle ilmetyy uusia videoita vähintään kerran viikossa. Tavoitteenani on saattaa loppuun Reader why did I marry him? -blogin runohaaste, lukupinosta löytyy jo kaksi kirjaston varauksista saapunutta teosta. 
  
  
Joulukuun lukupinossa ovat:
  • Holly Bourne: ...ja onnellista uutta vuotta?
  • Matt Haig: Tyttö joka pelasti joulun
  • Amanda Lovelace: Tässä prinsessa pelastaa itsensä 
  • Philip Reeve: Mortal Engines
  • Elina Salminen: Koska tuuli kuiskii
  • Arkadi & Boris Strugatski: Stalker - Huviretki tienpientarelle

lauantai 1. joulukuuta 2018

Sarjakuvahaasteen kooste

  
Hurja hassu lukija emännöi tammikuusta marraskuun loppuun kestävää sarjakuva-lukuhaastetta. Koska luen muutoinkin sarjakuvia (vaikka kaikista lukemistani en postaakaan) osallistuin heti mukaan. Yllätyin, kuinka paljon lopulta luinkaan sarjakuvia haasteen innoittamana. Lopulliseksi saldoksi tuli 62! Otin marraskuussa vielä loppukirin ja luin 15 teosta samalla, kun osallistuin kuukauden klassikkohaasteeseen, jossa luetaan 30 sivua päivässä. Kiitos haasteen vetämisestä Jassulle, tätä oli tosi kivaa suorittaa.
  
Top 10 suosikkini:
  1. J.P. Ahonen: Belzebubs 
  2. Dennis-Pierre Filippi & Silvio Cambon: Mikki ja hukkunut meri
  3. Robert Kirkman: The Walking Dead - Book 14
  4. Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet
  5. Anni Nykänen: Mummo 5
  6. Liv Strömquist: Kielletty hedelmä
  7. Sirkku Tuomela: Noki
  8. Brian K. Vaughan & Cliff Chiang: Paper Girls Volume 1- 3 
  9. Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga - Seitsemäs kirja
  10. Kore Yamazaki: Velhon morsian 4-7
  
Kaikki lukemani sarjakuvat teoksen nimen mukaisessa järjestyksessä: