keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta (Sensored Reality #1)

"Tuntuu kuin purjehtisi painajaisessa. Dystopiasa.
Tämä on uponnut kaupunki."
  
  
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla 15.4.2018.
   
Lukuhaasteissa: YA-lukuhaaste: Kirjassa on hahmo eri kulttuurista kuin sinä
    
Ander Vacklinin ja Ja Aki Parhamaan kirjoittama Beta aloittaa uuden Sensored Reality -trilogian. On vuosi 2117 ja merenpinnan nousun takia maailma on muuttunut hyvin erinäköiseksi kuin se on tällä hetkellä. Ensimmäisessä osassa tavataan 16-vuotias Bug, oikealta nimeltään Minako Takeda. Hänen japanilainen isänsä on kuollut vähän aikaa sitten ja tyttö on kirjan alussa juuri muuttanut suomalaisen äitinsä kanssa Helsingin kaupunkisaareen.
  
Minua paleltaa. En olisi ikinä uskonut, että missään tällä lämpöhalvauksessa kituvalla planeetalla voisi olla syksyisinkin näin kylmää, ja talvikin on vasta tulossa. (s. 147)
  
Jo kirjan ulkoasu antaa vihjeen, millainen maailma teoksen sivuilta on löydettävissä. Teoksen takakansi nimittäin muistuttaa suuresti pelipakkausta. Dystooppinen teos vertautuu teemoiltaan sekä Ernest Clinen Ready Player Oneen että Piia Leinon Taivaaseen, joissa on yhdistävänä tekijänä pelaajan kehoon mukautuva aistimuksia välittävä pelipuku ja virtuaalimaailma sekä ilmastonmuutoksesta johtuvia pakolaisia ja slummikyliä. Betan maailmassa ilmastonmuutokseen on kuitenkin puututtu. Vaikka vedenpinta onkin korkealla ja Pohjois-Euroopan talvet ankaria Golf-virran pysähtymisen takia, on ilmakehässä happea enemmän kuin vuosisatoihin. Teoksen maailmassa käytetään vihreää teknologiaa, kulkuvälineitä, jotka pakokaasun sijaan muodostavatkin happea, mikä on johtanut muun muassa suurikokoisiin sudenkorentoihin ja ihmisten lisääntyneeseen aktiivisuuteen. 
  
"Hei", ääni sanoo. "Minä olen älyseinän mukana tuleva tekoälypohjainen avustajasi. Haluaisitko nimetä minut?" -- Äiti ehdottaa nimeksi Ada Lovelacea -- "Tällä nimellä juhlistamme tekniikan alan anaisia ja heidän osuuttaan tieteessä, tekniikassa ja matematiikassa." (s. 113-114)
  
Bug aloittaa uudessa koulussa ja tutustuu luokallaan oleviin Alvariin, Cosmoon ja Jadeen, joista viimeinen muistuttaa käyttäytymisensä puolesta hieman kaimaansa K.K. Alongin Kevätuhrit-sarjassa. Koulu ei kuitenkaan nuorta päähenkilöä kiinnosta, vaan hän uppoutuu mieluummin videopelien maailmoihin. Hänen äitinsä johtaa isoa pelifirmaa, missä kehitellään pelaamisen historian mullistavia uuden sukupolven konsoleita ja jotain, mistä Bug tietää vain nimen Next Level. Kun Bug päätyy puettavan konsolin Sensored Realityn betatestaajaksi, hänen maailmansa muodostuu siitä lähtien virtuaalisesta vuoden 1559 Japanista samuraineen ja ninjoineen. Peli saa Bugin kiinnostumaan isänpuoleisen kotimaansa historiasta ja koulun japanilaisen historian kurssille kirjoitteva esseekin syntyy kuin itsestään sen jälkeen. 
  
Koulumaailmassa ajatellaan, että videopelit katkaisevat yhteyden oikeaan maailmaan. Minulle pelit taas ovat tapa olla yhteydessä maailmaan ja oppia siitä. Ne tarjoavat toisia näkökulmia, toisia elämiä, historiaa, vaihtoehtoisia todellisuuksia. (s. 31)
  
Tekijänoikeussivulla todetaan, että useimmat teoksessa mainittujen pelien nimet ovat kirjoittajien mielikuvituksen tuotetta. Harmillisesti suuri osa niistä tuntuu kuin satunnaisgeneraattorin luomilta viime vuosien suosituimpien pelien nimistä. Teknologia puolestaan tuntuu hyvin uskottavalta läpinäkyvine kännyköineen, sosiaalisen median sovelluksineen, cutscene-elokuvineen, älytapetteineen, tekoälyineen ja lisätyn todellisuuden silmäilmplantteineen. Tapahtumien sijoittaminen sata vuotta tulevaisuuteen on myös hyvä ratkaisu näiden edistysaskeleiden mahdollistamiseksi. Kiinnostavasti ihmiskunta on levinnyt Maan lisäksi levinnyt vilja-aittana toimivaan Merkuriukseen, kasvihuoneilmiöstään kesytettyyn Venukseen sekä Marsiin, jonka pinnalla käynnissä olevat rakennusprojektit ovat salattuja. 
  
Onneksi tuollaiset hahmot alkoivat kadota videopeleistä 2050-luvun tienoilla, kun tasa-arvoisemmin ajattelevien pelisuunnittelijoiden pelit pääsivät viimein kauppojen hyllyille. Pelien naiset eivät olleet vain teini-ikäisille pojille luotuja käsittämättömiä seksiobjekteja, isorintaisia naisia -- 2050-luvun tienoillapelien naisista tuli viimein todellisia. älykkäitä, osaavia, rohkeita ja nokkelia, sellaisia kuin naiset olivat olleet koko ihmiskunnan historian ajan. (s. 32-33)
      


Kirjailijat eivät kaada kaikkea informaatiota kerralla lukijan niskaan, vaan sitä annostellaan sopivan kokoisina palasina pitkin teosta, olipa kyseessä sitten maantieteelliset, yhteiskunnalliset tai tekniset muutokset tai sodat. Kirjailijakaksikolla on sana hallussa muutamaa erikoisempaa kielikuvaa lukuunottamatta - huomaa hyvin, että molemmilla miehillä on taustallaan pitkä ura käsikirjoittajina. Etenkin Bugin kielenkäyttö tuntuu ikään ja aikaan sopivalta, hän esimerkiksi iskee silmää “kuin mikäkin keltatautinen emoji”. Vetävästi kirjoitettu teos kiihdyttää tahtiaan loppua kohden, minkä vuoksi teosta on vaikea laskea käsistään.
  
Vastustajani ovat ehkä käyttäneet minua nappulana heidän isommassa pelissään, mutta oheistuotteena he ovat muokanneet minusta vaarallisen vastustajan. (s. 311)
  
Kuten Ready Player Onen Wadella, on Bugillakin tehtävä suoritettavanaan virtuaalimaailmassa, mikä vaatii ihmishenkiä ennen kuin voittaja ratkeaa. Onkin mielenkiintoista nähdä, kuinka jatko-osissa sukelletaan mysteereihin, joihin Bug törmää. Toinen osa, Glitch, on ilmoitettu julkaistavaksi keväällä 2019. Beta on kansainvälisen tason young adult-romaani ja sen käännösoikeudet omistavan Elina Ahlbäck Literary Agencyn lienee helppoa markkinoida teos myös Suomen ulkopuolelle. 

  
Arvosana:

     
Takakannesta:
ARKITODELLISUUDEN RAJOJA RIKKOVA SCIFI-DYSTOPIA
  
Oletko koskaan lentänyt lohikäärmeen selässä, pomppinut parkouria katolta toiselle tai iskenyt nyrkin samuraihaarniskan läpi?
  
Tervetuloa vuoteen 2117. Ilmastonmuutos ja merenpinnan kohoaminen ovat todellisuutta. Mereen vajonneesta Helsingistä, Pohjolan Venetsiasta, on tullut peliteollisuuden mekka ja videopelaamisesta elämäntapa.
  
Kun 16-vuotiaan Bugin isä yllättäen menehtyy, hän joutuu muuttamaan Meri-Tokiosta äitinsä vanhaan kotikaupunkiin Helsingin kaupunkisaareen. Kapinallinen ja itsepäinen tyttö viettäisi päivät mieluummin pelikonsolillaan kuin uudessa koulussa, jossa kaikki menee pieleen ensi hetkestä alkaen. Bugin elämä muuttuu, kun animoitu videopeli-lohikäärme kutsuu hänet betatestaajaksi keskiajan Japaniin sijoittuvaan ninjapeliin.
  
315 sivua, Tammi 2017

tiistai 22. toukokuuta 2018

Anne Leinonen: Noitakirja

"Ei sitä joka päivä päässyt tutkimaan rinnakkaismaailmaa."
   
   
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla 15.4.2018.
  
Anne Leinosen Noitakirja on jälkimmäinen puolikas kirjaparista, jonka ensimmäinen osa Kirjanoita ilmestyi vuosi sitten. Teos jatkaa tarinaa suoraan siitä, mihin se ensimmäisen kirjan lopussa jäi: Auran tätinä esiintynyt noita Selma on kaapannut aineettomaksi muuttuvan poikansa Pyryn mukanaan Helsinkiin. Aura ei pysty seuraamaan kaksikkoa, koska noita on sulkenut kaikki todellisuusaukot Helbyn ja Helsingin todellisuuksien välillä. Auran on kuitenkin löydettävä polku maailmasta toiseen, sillä tytön tehtäväksi tulee pelastaa paitsi rakastamansa poika, myös koko Helby. 
    
Meidän omat ajatuksemme rakentavat tätä maailmaa. (s. 37)
    
Reitti löytyy Nuuksion aarniometsästä, joka on Helbyn puolella joutunut kirjataikuuden kohteeksi ja muuttunut Robert Holdstockin Alkumetsän vaikutuksesta vaaralliseksi. Leinonen on lainannut sanamagiaan katkelmia monista muistakin teoksista aina William Shakespearen Myrskystä Aino Kallaksen Suden morsiameen ja Emmi Itärannan Teemestarin kirjaan. Kotimainen kirjallisuus on läsnä vahvasti, sillä tekstin sekaan on pudoteltu lainausten lisäksi myös yksittäisiä sanoja, jotka liitetään tiettyihin kirjailijoihin, esim. Pahanukke viittaa Magdalena Haihin ja mifongit J. S. Meresmaahan
  
Peilistä häntä tuijotti totinen nuori nainen. Polkkatukka oli takussa. Toinen suupieli osoitti ylöspäin: ikuisesti virneessä, kuten se oli ollut Auran lapsuudesta saakka, mutta hymy ei noussut silmiin saakka. (s. 61)
  
Siinä missä Kirjanoidan lukeminen on palkitsevaa uuteen miljööseen tutustumisessa, ei Noitakirja tarjoa yhtä vahvaa maailman tai hahmojen välisten suhteiden kuvaamista. Aura yrittää luottaa ystäväänsä Silkeen senkin jälkeen, kun paljastui, että Miron lumous saattoi heidät alunperin yhteen. Aura toistelee jokaisessa käänteessä, kuinka hän uskoo, että ystävyys on aitoa, vaikka se syntyikin poikkeuksellisissa olosuhteissa. 
    
- Voitko syödä minun puolestani?
- Sinulle kuuluva varavatsa unohtui kotiin.
(s. 57)
  
Teos olisi kaivannut lisää kustannustoimittamista, mitä ilman moni kirja nykyään valitettavasti jää. Teksti on välillä hyvin tökkivää ja tarpeettoman toistelevaa. Uskottavuuden taso vaihtelee, eikä tarina pääse soljumaan, mikä johtaa siihen ettei kirjan koko potentiaalia ole hyödynnetty. Lukija saattaa ihmetellä vaikkapa sitä, kuinka “Tuoksut kantautuivat Auran silmiin voimakkaina”. Harmillisesti tekstiin on jäänyt paitsi muutamia kirjoitusvirheitä, osa lainausten sivunumeroista ei pidä paikkaansa, minkä lisäksi Ray Bradburyn klassikko Fahrenheit 451 on kirjoitettu sekä tekstissä että viittausluettelossa virheellisesti 491:ksi. 
  
Kaiken yllä oli autioitumisen ja vaaran tuntu. taivaalla pilvien takana oli oranssi hehku. (s. 163)
  
Monet sanavalinnat ovat erikoisia, vanhahtavia tai nuorten suuhun sopimattomia. Esimerkiksi, Silke “riputtelee” silmäluomiaan ja kun Aura kiroilee, hänet on kirjoitettu sanomaan “hemminki soikoon”, eikä se tunnu sopivalta edes rinnakkaistodellisuudesta tulevalle 17-vuotiaalle, jonka ajankuva on meidän maailmaamme vastaava. Helsingissä Aura näkee joukon paikallisia, jotka ovat juoneet liikaa “ilojuomaa”, mikä tuntuu Auran ikäiselle melko erikoiselle kiertoilmaisulle alkoholista puhuttaessa. Nuortenkirjassa voi rohkeasti käyttää oikeitakin kirosanoja tai viitata humaltuneisiin aikuisiin, sillä lukijakunta on kyllä kuullut sanastoa jo oikeassa elämässä. 
  
Tämä oli Auran tarina, sellainen todellisuus, jollaiseksi hän halusi maailman palauttaa. (s. 217)
  
Kuten fantasialle on varsin tyypillistä, myös Noitakirja päättyy eeppiseen lopputaisteluun. Leinonen tarjoaa itse asiassa kaksi taistelua, yhden Menetettyjen unelmien talolla ja toisen Helbyn herruudesta. Aura saa lopussa kaikkien himoitseman Noitakirjan käsiinsä ja pystyy muokkaamaan Helbyn todellisuutta. Onkin varsin kiehtova ja ennalta-arvaamaton ratkaisu, ettei tyttö luo maailmasta sellaista paikkaa, jossa pystyy elämään yhdessä rakastamiensa ihmisten kanssa, vaan eristää itsensä toiseen todellisuuteen. Tämä jättää potentiaalisen aukon jatko-osille.
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Jokainen kirja kantaa sisällään taikuuden kipinän.
  
Aura on löytänyt kirjojen taikuuden, ja se on mullistanut hänen maailmansa: väkevä noituus tuo mukanaan ison vastuun.
  
Mahtava noita Selma on siepannut Pyryn mukaansa Helbystä Helsinkiin. Auran on seurattava heitä kulkemalla halki Nuuksion epävakaan erämaan, missä oma mielikuvitus on pahin vihollinen.
  
Helsingissä löytyy liittolaisia yllättäviltä tahoilta, mutta koska kaupunki on täynnä kirjoja, himoitun loitsukirjan, Noitakirjan, löytäminen tuntuu mahdottomalta tehtävältä. Ja samaan aikaan Helby on vaarassa tuhoutua...
  
Loitsu kerrallaan Auran voima kasvaa, mutta voiko taika peitota kaikki?
  
Atorox-palkittu Anne Leinonen on kirjoittanut urbaanin fantasiateosparin. Noitakirja päättää tarinan, jonka Kirjanoita aloitti.
    
223 sivua, WSOY 2017
    
Muita lukukokemuksia: Kirsin kirjanurkka

maanantai 21. toukokuuta 2018

Cecelia Ahern: Viallinen

"Miksen minä ole ajatellut näitä asioita koskaan ennen?"
  
   
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla 15.4.2018.
   
Lukuhaasteissa: YA-lukuhaaste: Oma suosikkigenre, Prinsessoja ja astronautteja -kukuhaaste ♀ Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja, Spefi-lukuhaaste: 15. Spefikirja, jonka pääosassa on nainen, Seinäjoen kirjaston lukuhaaste: 57. Lue kirja, joka on suunnattu nuorille / nuorille aikuisille
  
Viallinen on chick lit -teoksillaan maailman maineeseen nousseen Cecelia Ahernin ensimmäinen virallisesti young adult -genreen luokiteltu romaani. Ahernin tuotannosta on kuitenkin aiemminkin suomennettu teos, jonka voisi hyvin laskea nuortenkirjaksi. 2010 ilmestynyt Mitä huominen tuo tullessaan, kertoi 16-vuotiaasta Tamarasta, joka saa käsiinsä tulevaisuuden paljastavan kirjan. Dystopia-sarjan aloittavan Viallisen päähenkilönä tavataan 17-vuotias Celestine North. 
  
Olen aina ajatellut viallisten olevan meitä vähäpätöisempiä, enkä voi uskoa, että olen myöntänyt sen itselleni. (s. 61)
  
Viallisen maailmassa on käytössä eri pelisäännöt kuin tuntemassamme todellisuudessa. Celestine on yhteiskunnan määritelmän mukaan täydellinen. Hän saa hyviä arvosanoja koulussa, hän noudattaa lakeja ja välttelee viallisia kuin heillä olisi tarttuva tauti. Kun eräänä päivänä koulumatkalla bussiin nousee vanha mies, jolla on viallisen hihanauha, toimii Celestinen moraalinen kompassi yhteiskunnan sääntöjä vastaan. 
    
Bussissa on kaksi istuinta viallisille, sillä sääntöjen mukaan viallisia ei saa olla vierekkäin kolmea tai useampaa kerrallaan. tarkoitus on estää mellakoita, joita puhkesi alkuaikoina, kun viallisten rangaistukset otettiin käyttöön. (s. 53)
  
Vanhus saa pahan yskänkohtauksen ja Celestine pelkää hänen kuolevan. Kun kukaan ei halua auttaa miestä, tyttö nousee paikaltaan ja tekee jotain mahdotonta. Viallisia ei saa avustaa, mutta tilanne on Celestinestä sellainen, ettei tuota sääntöä tulisi noudattaa aivan niin kirjaimellisesti, onhan kyseessä ihmisen henki. Yllätyksekseen tyttö joutuukin itse Killan tuomioistuimen eteen, missä punnitaan, onko hän tekonsa takia viallinen vai rikollinen.
  
Tämä on täysin epäloogista. Eikö meillä ole lainkaan myötätuntoa tätä ihmistä kohtaan. Emmekö me aio auttaa häntä, viis siitä, onko hän viallinen tai ei? (s. 66)
  
Viallisten kohtelu muistuttaa suuresti tummaihoisten tai juutalaisten kokemaa syrjintää hihanauhoineen ja kokoontumiskieltoineen; heitä pidetään toisen luokan kansalaisina. Viallisuutta ei voi piilottaa, sillä jokainen tuomittu saa polttomerkinnän yhteen viidestä mahdollisesta kohdasta keholla, riippuen rikkeen laadusta. Lisäksi viallisten tulee noudattaa niukkaa ruokavaliota ja elämää, josta kaikki ylellisyys on karsittu pois. 
   
"Jos minä olisin niin suuri sankari, se vanha mies olisi nyt elossa. Kukaan ei tunnu välittävän siitä tosiasiasta, että tässä kuoli ihminen. Hän kuoli, koska koko bussilastillinen ihmisiä kieltäytyi auttamasta häntä. Pidänkö minä itseäni sankarina? En. Minä epäonnistuin." (s. 218-219)
  
Celestine kasvaa teoksen aikana paljon. Alussa hän on hieman sietämätön sanakirjamäärittelyineen ja siskolleen ilkeilyn takia, mutta kohtelu, jota hän kirjan edetessä joutuu kokemaan saa hänet näkemään itsensä ja yhteiskunnan uudessa valossa. Celestine tunnetaan kaikkialla mediamyllytyksen myötä. Hänen oikeudenkäyntinsä jakaa ihmiset kahteen leiriin, joista toiset pitävät häntä sankarina, toiset roistona. Nuoresta päähenkilöstä tulee Katnissin tavoin pelinappula kahden vastakkaisen puolen valtataistelussa. 
  
Jos minä olen se, joka he sanovat minun olevan, niin kumpaa puolta minun pitäisi uskoa? Minusta tuntuu, että kummallakaan puolella ei tunneta minua alkuunkaan. (s. 120)
  
Kirjan maailma on pelottavan uskottava. Ei tarvitse mennä kauaksi historiassa, kun viallisten kohtelua vastaavaa tapahtui todellisessakin maailmassa. Lisäksi viime aikoina voimistunut äärioikeistolainen liikehdintä saa toivomaan, ettei teoksen kaltainen yhteiskuntajärjestelmä tule koskaan toteutumaan. Vaikka teos on paikoin ennalta-arvattava, poikkeuksellisesti odotusten mukaisesti menevät juonenkäänteet eivät kliseisyydestään huolimatta turhauta vaan ne tukevat lukijan toiveita.
    
"Kerro tänään oikeudessa totuus, Celestine. Ja jos sinulle sanotaan, että olet viallinen, niin kanna sitten polttomerkkiä kunniamerkin tavoin. -- Sinulla on mahdollisuus saa aikaan muutos. -- Sinä toimit vaistosi varassa, sen mukaan mikä tuntui oikealta, ja olet innoittanut ihimisiä." (s. 123)
  
Viallinen vertautuu nuortendystopian isoihin nimiin Nälkäpeliin ja Outolintuun höystettynä Harper Leen klassikolla Kuin surmaisi satakielen, mutta siinä on nyansseja jotka tuovat mieleen niin Angie Thomasin teoksen Viha jonka kylvät kuin The Orville tv-sarjan jakson “Majority Rule”, jossa esitetty yhteiskunta on täydellinen demokratia ja kaikesta äänestetään sosiaalisen median kanavissa - myös siitä, onko joku ihminen syyllistynyt rikokseen vai ei. 
  
Se johtuu polttomerkeistä, ja tiedän sen. Ne tekevät minusta tavallaan vähemmän ihmisen muihin verrattuna. (s. 358)
  
Ensimmäinen osa päättyy todella koukuttavaan cliffhangeriin. Onneksi sarja saa jatkoa jo heinäkuussa, kun toisen osan käännös Täydellinen ilmestyy.
    
      
Arvosana:

    
Takakannesta: 

"Minä en voi olla viallinen.
Minähän olen täydelinen."
   
Seitsemäntoistavuotiaan Celestine Northin elämä on kaikin puolin täydellistä. Hän on suosittu koulussa, hän on esimerkillinen tytär, ja hänen poikaystävänsä on arvostetun perheen poika, joka saa sydämen läpättämään.
   
Mutta sitten Celestine rikkoo sääntöä, jota ei missään nimessä saa rikkoa, ja sillä on mullistavat seuraukset. Häntä uhkaa tuomio - ja leima, joka sulkee hänet yhteisön ulkopuolelle. 
    
Rohkaiseva YA-fantasia Viallinen sijoittuu maailmaan, jossa palkitaan täydellisyydestä ja rangaistaan virheistä. Siellä Celestine uskaltaa ottaa kantaa siitäkin huolimatta, että hyvällä teolla on kova hinta.
   
Koukuttaa välittömästi, nopeatempoinen... Napakymppi.” – Heat
     
Suomentanut: Terhi Leskinen, 426 sivua, Gummerus 2018
    
Alkuperäinen nimi: Flawed (2016)
     
Teoksesta muualla sanottua: Tylypahkan kirjastoUnelmien aikaKirjapöllön huhuiluja
   
Samankaltaista luettavaa: Scott Westerfeld: Uglies, Katharine McGee: Tuhat kerrosta - Pudotus, Neal Shusterman: Unwind, Lois Lowry: The Giver

lauantai 19. toukokuuta 2018

Lukupiirissä | Robert C. O'Brien: Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat

"Opettaessaan meidät lukemaan
he olivat opettaneet meille kuinka pääsisimme pakoon."
  
   
  
Huhtikuun lukupiirikirja
  
Kuulin Robert C. O'Brienin klassikkoteoksesta Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat ensimmäisen kerran, kun eräs lukupiirini vakiokävijöistä ehdotti sitä kevään kirjojen äänestyksessä. Kun tutkin kirjan taustoja, sain tietää, että leffa NIMH – rouva Brisby ja hänen salainen maailmansa (1982) perustuu tähän kirjaan. Olen nähnyt tuon piirroselokuvan useita vuosia sitten ja mielikuvani siitä on hieman ahdistava ja psykedeelinen, eli se menee samaan kategoriaan kuin Ruohometsän kansan (1978) elokuvaversio ja animoitu Taru sormusten herrasta (1978).
   
Rouva Frisby, metsähiiriperheen pää, asui maanalaisessa asunnossa Fitzgibbon -nimisen maanviljelijän vihannestarhassa. Se oli talviasunto, jollaisiin metsähiiret muuttavat silloin kun metsissä ja laidunmailla alkaa olla niukasti ruokaa ja eläminen käy vaikeaksi. Papu-, peruna-, herne- ja parsapenkkien pehmeään multaan jää hiirille runsaasti ruokaa senkin jälkeen, kun ihmiset ovat korjanneet satonsa. (s. 5)
  
Rouva Frisby, jonka etunimeä ei koskaan kerrota, on leski. Hänen miehensä Jonathan on kuollut edellisenä kesänä. Rouvalla on neljä lasta, Teresa, Martin, Cynthia ja Timothy. Kun Timothy sairastuu vakavasti, rouva Frisby lähtee hakemaan lääkettä viisaalta valkoiselta hiireltä, herra Agesilta. Tästä käynnistyy tapahtumien ketju. 

Kevät on tulossa ja perheen pitää muuttaa puronrannan kesäasuntoonsa, mutta Timothy on vielä liian heikko. Palatessaan herra Agesin luota rouva pelastaa variksen nimeltään Jeremy kiipelistä ja tämä tarjoaa vastapalvelusta, jos rouva joskus tarvitsee sellaista. Pian metsähiiriperheelle tuleekin tarpeeseen lentävä kuljetuspalvelu - metsässä nimittäin asuu viisas pöllö, jolta on mentävä kysymään apua. Pöllö puolestaan ohjaa rouva Frisbyn maanviljelijän pihapiirissä kasvavan ruusupensaan alla asuvien rottien luo. 

"-- iso pyökki, joka on koko metsän suurin puu. -- kolossa asuu pöllö, joka on koko metsän -- vanhin eläin.
Kun emme tiedä mitä pitäisi tehdä, me kysymme häneltä."
--
--
suunnattoman iso puu. Se oli luurankomainen, lehdetön ja osittain kuollut. 
(s. 39 ja 44)
  
Kun rotat kuulevat, kenen vaimo rouva Frisby on, hänet päästetään sisään yhdyskuntaan, joka poikkeaan paljon normaalista rotanpesästä. Käytävillä on matot ja sähkövalot. Rotat eivät nimittäin ole mitään tavallisia jyrsijöitä, vaan koeläinlaboratoriosta (tai niin kuin kirjassa sanotaan "labbasta") karanneita, erilaisia älykkyyttä lisääviä ruiskeita saaneita erikoisrottia. Rottahan on jo valmiiksikin hyvin fiksu eläin, ja voin vain kuvitella millaisia kykyjä kokeet ovatkaan rotille antaneet. Rottien on siirrettävä rouva Frisbyn talo, jotta Timothy saa rauhassa parantua pidemmälle kesää, ennen kuin perhe voi muuttaa.
  
-- emme ole enää rottia. Me olemme tohtori Schultzin tekoa. Jotain uutta. -- luultavasti olemme yhtä älykkäitä kuin hän - kenties jopa älykkäämpiäkin. (s. 123)
  
Rottien johtaja Nicodemus kertoo heidän pakomatkastaan varsin yksityiskohtaisesti ja se muodostaakin suuren osuuden teoksesta. Tuntuu kuin tarinassa olisi kaksi eri osuutta, alussa rouva Frisby etsii apua pojalleen ja sen jälkeen puhutaan vain rottien ja Jonathanin historiasta. Rotat nimittäin auttoivat myös älykkyysruiskeita saaneet hiiret ulos naapurihäkistä yhteiselle pakomatkalle. Vaikka teoksesta ei sisällön juurikaan pysty tekemään tarkkaa ajoitusta, ovat teemat erittäin 70-lukulaisia ja filosofisesti pohdiskelevia. Luokittelisinkin tämän ekokritiittiseksi teokseksi. Ajatuksia herättelevä tarina.

"Meidän oli tavallaan opeteltava uudestaan tulemaan toimeen, sillä vaikka maailma laboratorion ulkopuolella olikin samanlainen kuin ennen, me itse olimme erilaisia." (s, 129)

Sarjaan kuuluu kaksi suomentamatonta osaa Rasco and the Rats of NIMH (1986) ja R-T, Margaret and the Rats of NIMH (1990), joiden kirjoittaja on vuonna 1973 kuolleen O'Brienin tytär,  Jane Leslie Conly. 
  
Arvosana:
           
Takakannesta:
Tämä kansainvälisiä palkintoja saanut maineikas saturomaani kertoo huippuälykkäistä koerotista, jotka karkaavat ja perustavat sähköistetyn, nykyaikaisilla mukavuuksilla varustetun yhdyskunnan ruusupensaan alle. Naapuristossa asuu hiirirouva Frisby lapsilaumansa kanssa. Apua tarvitessaan hän turvautuu ruusupensaan viisaisiin, ja samalla paljastuu se merkillinen, jännittävä tapahtumien kulku, joka kytkee hänen miesvainajansa näihin ainutlaatuisiin, inhimillisen tiedon ja taidon omaaviin rottiin.
  
Suomentanut: Mikko Kilpi, 212 sivua, WSOY 1977
 
Alkuperäinen nimiMrs. Frisby and the Rats of NIMH (1971)
    
Muita lukukokemuksia: Kani kirjalla
  
Samankaltaista luettavaa: Richard Adams: Ruohometsän kansa, Colin Dann: Kaukametsän pakolaiset, Terry Pratchett: Mahtava Morris ja sivistyneet siimahännät

torstai 17. toukokuuta 2018

Sini Helminen: Veden vallassa (Väkiveriset #3)

"Varpaani liuskettuvat pitkiksi viuhkamaisiksi pyrstövän haaroiksi ja 
suomut poksahtelevat läpi jalkojen ihosta ja muodostavat siistin panssaripeitteen."
   
   
Arvostelukappale
  
Lukuhaasteissa: Helmet 2018: 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin, Spefi-lukuhaaste: 39. Spefikirja, jossa on käytetty hyväksi mytologioita, YA-lukuhaaste: Urbaani fantasia, Jatkumo - sarjakirjojen lukuhaaste
  
Veden vallassa on Sini Helmisen suomalaisesta mytologiasta inspiroituneen Väkiveriset -sarjan neljäs osa. Sarjan jokainen osa on käytännössä itsenäinen, vain sinipiika Tuulia on yhdistävä tekijä sarjan jokaiseen osaan, tosin Veden vallassa viimeisellä sivulla nähdään muitakin tuttuja hahmoja. Jokaisella osalla on oma elementtinsä, ensimmäisessä osassa metsä, toisessa vuori ja kolmannessa vesi.
  
En voi pyyhkiä pois kahta piinallista vuotta, en muuttua suosituksi tai palata ajankääntäjällä takaisin. (s. 222)
  
Päähenkilönä tavataan tällä kertaa pian 15-vuotias Mari, jonka äiti on kadonnut kuvioista joitakin vuosia aikaisemmin. Kouluun meneminen vaatii Marilta paljon, sillä paras ystävä Jessika on nykyään hänen arkkivihollisensa ja kiusaa tyttöä. Kaikki johtuu siitä, että Marin isä uskoo Kalevalaisiin olentoihin, ja häntä pidetään vähän höpsähtäneenä. Koulussa naureskellaan ilkeästi Marinkin olevan samanlainen. Aina kun isä yrittää puhua mytologian kirjan sivuilta löytyvistä hahmoista, Mari suuttuu ja toteaa, että isän työ on vaakalaudalla sen kaltaisten puheiden takia.
    
Kuusi vuotta parhaina kavereina, eikä tarvittu kuin yksi muodonmuutosten kesä, enkä minä ollut Jessikalle kuin ilmaa. (s.19 )
  
Yksi suosikkikohdistani on, kun Marin ensimmäiset kuukautiset alkavat yllättäen. En nimittäin muista milloin viimeksi (jos koskaan) olen lukenut näin kehollisesti kuvailtuna kyseistä tapahtumaa. Todella rohkeaa ja kiitettävää kirjailijalta kirjoittaa suoraan ja kaartelematta siitä, miten veri valuu ja tahraa pikkuhousut. Lisää tällaista nuortenkirjoihin, niin saadaan rikottua tabu tämän naiseuden osan kohdalta. Onhan se sentään niin mahdottoman luonnollista. Olisipa joku minullekin kertonut yläasteella tällä tavalla, vailla nolostumista, miltä kuukautiset tuntuvat, kun kaikki annettu info kertoi vain mistä ilmiö johtuu ja mitä erilaisia kuukautissuojia on olemassa. 
  
Tunnen, miten jotakin lämmintä ja kosteaa alkaa tihkua housuihini ja alleni penkille. -- Minulla kestää hetken tajuta, mitä tämän täytyy olla. Minulla on varmaan alkanut kuukautiset.
-- 
Lukitsen kopin, kiskon housut kinttuihin ja yritän keksiä, miten terkkarin antama origami avataan. (s. 12 ja 16)
    
Saman päivän iltana Mari ottaa kylvyn, punaisten pyörteiden ympäröimänä ja miettii, kuinka tilanne muistuttaa jonkin Netflix-sarjan kohtausta, missä vanhempi löytää lapsensa kylpyammeesta hengettömänä. Marin tapauksessa kohtaus etenee kuitenkin säärikarvojen ajeluun, ja hämmentävän suomun löytämiseen. Pikkuhiljaa ja Tuulian avustuksella tytölle käy selväksi, että hän on vedenneito. Läheisen järven kutsu käy voimakkaaksi ja pinnan alla odottaa toinen maailma, joka ei ole yhtään ongelmattomampi kuin vedenpäällinenkään. 
    
Haavinsa kanssa harppova Kallankari, jonka perässä matelee lyhyempien oppilaiden joukko, tuo mieleen sauvaansa nojaavan Gandalfin kääpiölauma jäljessään. (s. 69)    
    
Vaikka pidin todella paljon edellisen osan pelaajapoika Pekosta, koulukiusattuna (tiedän niin hyvin sen tunteen pesiskentän reunalla, kun tulee valituksi viimeisenä) ja vedenalaisesta maailmasta nauttivana pystyin astumaan vahvasti myös Marin kenkiin. Vaikka tarinassa on poikakuvioita, kumpikaan ihastuksen kohde ei tuntunut minusta oikealta Marille, ja luulen hänenkin päätyneen siihen tulokseen, että tapaa vielä myöhemmin jonkun muun, joka vastaa hänen tunteisiinsa. 
  
Polun vierellä on suuri sammaloitunut kivi. Pienenä kiipesin sellaisten päälle, makasin phmeässä vihreässä ja leikin, että kivi oli kiltti jättimäinen Totoro. (s. 65)
  
Helmisen viittaukset muihin kirjoihin ja populaarikulttuuriin oli kudottu jälleen ihanasti kerrotaan. Pidän myös paljon hänen sanavalinnoistaan, kuvailustaan, huumoristaan ja Tuulian pippurisesta luonteesta. Nuorten käyttämä kieli tuntui uskottavalta, mutta samaan aikaan veden väen kohdalla hieman erikoiselta ratkaisulta. En malta odottaa neljättä osaa ja pohdin jo etukäteen, onko kirjan päähenkilö tyttö vai poika ja mahtaakohan siinäkin tapahtua eri teosten hahmojen kohtaamisia. Suomalaista mytologiaa hyödynnetään raikkaasti ja odottamattomin kääntein. Kovatasoista suomalaista urbaania fantasiaa, mihin on helppo tarttua ja suositella. 
 
   
Arvosana:
   
Takakannesta:
Marin äiti on kadonnut vuosia sitten, ja isä on höyrähtänyt uskomaan Kalevalan kummajaisiin. Lapsuuden bestis Jessika ja hänen jenginsä tuntuvat vaistoavan Marin jokaisen kipukohdan. Jopa kännykän viestien ja koulun oven avaaminen vaativat rohkeutta. Pelonväreitä lietsoo myös yläkoulun nurkilla norkoileva vieras, vihreätukkainen nuorukainen, jolla on häiritsevä katse.
  
Kylvyssä Mari löytää ihostaan sileän suomun, mikä saa hänet tolaltaan. Kummallinen naapurintyttö Tuulia raottaa Marille maailmaa, jonka olemassaolosta hänellä ei ole ollut aavistustakaan. Isä varoittaa Maria menemästä järveen, mutta jokin kutsuu aaltojen alta. Jokin, jota vääristyneessä vedenalaisessa maailmassa on vaikea tunnistaa vaaraksi.
  
Veden vallassa on itsenäinen jatko-osa reaalifantasiasarjaan Väkiveriset, jossa kotimainen mytologia tunkeutuu elävänä ja kihelmöivänä nuorten arkeen. Jännitys ja romantiikka punoutuvat huumorin säikeisiin. Sarja on suunnattu yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille. Sen aiemmat osat ovat Kaarnan kätkössä (2017) sekä Kiven sisässä (2017).    
  
232 sivua, Myllylahti 2018
  
Kansi: Karin Niemi
     
Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Kirsin kirjanurkka, Kirjapöllön huhuiluja
  
Sarjassa ilmestynyt: 
  
Samankaltaista luettavaa: Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista, Helen Dunmore: Ingo - Meren kansa, Mark Haddon: Yöllisen koiran merkillinen tapaus, Annukka Salama: Faunoidit-sarja

maanantai 14. toukokuuta 2018

Meredith Russo: Tyttösi sun

"Entä jos poikasi olisikin tyttäresi?"
   
   
Arvostelukappale
  
Lukuhaasteissa: YA-lukuhaaste: Kirja käsittelee LGBTQ+ aihetta
  
Meredith Russon Tyttösi sun kertoo lukion viimeistä vuotta käyvästä Amandasta, jonka täytyy vaihtaa koulua kiusaamisen ja pahoinpitelyn takia. Amanda on transsukupuolinen - hän syntyi pojan vartaloon, joka ei koskaan tuntunut omalta. Niinpä hän päätyy lopulta yrittämään itsemurhaa äitinsä kipulääkkeillä. Sen jälkeen Amanda aloittaa hormonilääkityksen ja pääsee laikkauksiin, joilla hänen kehonsa muovataan sellaiseksi kuin Amanda on aina mielessään sen kokenut. Muutosten takia Amanda on pitänyt välivuoden koulusta, mutta kukaan uudessa koulussa ei tiedä hänen menneisyyttään, mikä ei tarinan päähenkilöä haittaa ollenkaan. 
    
Tarina liittyi tehtävään, jossa meidän pti kuvitella millaisia olisimme aikuisina. -- Nainen -- kertoi olevansa minä aikuisena! Hän näytti kuinka hän joi erikoislääkettä, ja kun hän kasvoi isoksi, hänestä tuli miehen sijaan nainen. Hänen mukaansa se, että tunnen olevani tyttö, on ihan todellinen asia, eikä siinä ollut mitään pahaa tai väärää. (s. 82)
  
Kirja alkaa bussista, kun Amanda on matkalla isänsä luokse, jonka kanssa ei juurikaan ole ollut keskusteluväleissä. Hänen vanhempansa ovat eronneet joitakin vuosia aiemmin. Kirjassa on paljon takaumia, joiden kautta käy ilmi kuinka Amanda on aina ollut Amanda, ei koskaan Andrew. Uudessa koulussa hän tapaa Been, joka kertoo nuorten paremmin tutustuttua olevansa bi-seksuaali (jollain tapaa Bee muistutti minusta Elina Rouhiaisen Muistojenlukijan Bollywoodia), sekä tyttöjoukon, johon kuuluvat Chloe, Layla ja Anna. Amanda kokee, että uusi alku puhtaalta pöydältä on ainoa ratkaisu, vaikka menneisyyden taakka painaakin häntä koko ajan. Jopa vessassa käyminen ahdistaa. Puhumattakaan pojista, jotka iskevät silmänsä uuteen oppilaaseen. 
  
"Kaikilla meillä on menneisyys", Grant totesi. "Ei se tarkoita, ettei sulla voisi olla tulevaisuutta." (s. 103)
  
Amanda on todella kiinnostava ihminen. Hän lukee Sandmania, pitää Star Warsista, pelaa Final Fantasya ja on aiemmin piirtänyt Sailor Moonin innoittamaa fanitaidetta. Haluaisin tuntea Amandan ja keskustella edellä mainituista asioista, spefikirjallisuudesta ja paljon muustakin. Amanda tuntuu täyteläiseltä ja uskottavalta hahmolta. 
  
Niin pitkään kuin muistin olin mielelläni paennut scifin ja fantasian maailmoihin. Olin rakastanut tarinoita, joiden päähenkilöt eivät näyttäneet samanlaisilta kuin ihmiset ympärilläni. Aivan erityisesti olin pitänyt kertomuksista, joiden teemana oli hyväksytyksi tuleminen tai sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus. Minun suhteeni scifiin oli kuitenkin hieman mutkikkaampi kuin Grantin, sillä kiinnostus scifiin oli yksi tyypillisesti miehisistä piirteistäni. Tiesin kyllä, että jotkut tytöt olivat kasvaneet sarjakuvien parissa, mutta sukupuolen korjaamisen jälkeen mietin, pitäisikö minun salata asia. (s. 204)
  
Toisin kuin esimerkiksi Simonin tarinaa lukiessani ei tämä kirja herättänyt niin vahvaa positiivista tunnetta lukiessani, sillä Amandan kulkema tie oli paljon haastavampi, välillä oli lähellä, että olisin tarvinnut nenäliinaa. Teoksen alussa hänellä on musta silmä ja teoksen lopussakin on yksi varsin inhottava kohtaus, joka onneksi päättyy mahdollisimman onnellisesti (pelkäsin paljon pahempaa). Rakkaustarinakaan ei ole niin ihana kuin se olisi voinut olla. Siinä on hieman Nicholas Sparksin tyylistä juonenkaarta: Tyttö tapaa pojan, he rakastuvat, tytöllä on salaisuus, joka paljastuessaan repii parin erilleen, mutta lopussa he ovat jälleen yhdessä.  
  
"Tämä ei ole mikään virhe", minä sanoin. "Kyse on sun elämästäsi ja sun kropastasi. Sä voit pukea sen just niin kuin haluat." (s. 247)
  
Russo on itse transnainen, ja hän kertoo teoksen lopussa ensin cis-lukijoilleen, että teosta ei saa ottaa kyseenalaistamattomana totuutena, mutta hän toivoo sen kannustavan ymmärtämään transihmisiä ja sen jälkeen translukijoilleen, ettei heidän kokemustensa tarvitse olla samanlaisia kuin Amandalla, ja että ihmisellä on lupa olla transsukupuolinen, homo, lesbo, biseksuaali, aseksuaali, gender queer, vaihtaa identiteettiään useammakin kerran tai tuntea, ettei hänellä ole sukupuolta ollenkaan, sillä kukaan ei voi ilmaista aidointa itseään väärin.
  
"Kun elää tyttönä tässä maailmassa, saa oppia pelkäämään. Se pelko pitää sinut turvassa. Se pitää sinut hengissä."  
"Onko se oikeasti noin kamalaa?"
--
"Ehkä ei, kukapa tietää? Maailma on nykyään erilainen kuin ennen. Kun kerroit minulle... tilastasi, surin kaikkein eniten sitä, että joutuisit kestämään elämää tyttönä."
(s. 269)
      
Suositeltava lukukokemus, vaikka välillä meno onkin periamerikkalaista jalkapalloilijoineen, homecoming kuningattarineen ja kirkossa käymisineen. Hienoa, että näitä sateekaariteemaisia teoksia julkaistaan nuorille. Hyvä vinkki esimerkiksi seuraavaa Pride-viikon lukutempausta varten (25.6. -1.7.2018). 
  
  
Arvosana:
           
Takakannesta:
Koskettava kuvaus matkasta omannäköiseen elämään
 
Sukupuolensa korjannut Amanda Hardy vaihtaa koulukiusaamisen takia kotikaupunkia ja lukiota. Uudessa koulussa hän aikoo pitää taustansa salassa ja opiskella ahkerasti, jotta voisi lukion jälkeen jättää Tennesseen ahdistavat pikkukaupungit lopullisesti taakseen ja suunnata yliopistoon New Yorkiin tai Bostoniin. Uusiin koulukavereihinsa tutustuessaan Amanda huomaa, että yhdellä jos toisella on jotain salattavaa... ja sitten hän kohtaa Grantin, jonka kanssa Amanda haluaisi jakaa kaiken. Mutta ymmärtäisikö Grant?
    
Meredith Russon esikoisromaani Tyttösi sun on saanut lukuisia palkintoja ja myyty mm. Ruotsiin, tanskaan, Saksaan, espanjaan ja Brasiliaan. Teos on fiktiota, mutta on saanut inspiraatioita Russon omista kokemuksista transnaisena.
  
Suomentanut: Leena Ojalatva, 342 sivua, Karisto 2018
 
Alkuperäinen nimiIf I Was Your Girl (2016)
  
Samankaltaista luettavaa: Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin, Becky Abertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens, Sini Helminen: Kaarnan kätkössä, Marja Björk: Poika

keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Jessica Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset

"Ensimmäistä kertaa elämässään Morrigan Korppi
tunsi olevansa täsmälleen oikeassa paikassa."
   
   
Arvostelukappale
 
Lukuhaasteissa: Jatkumo - sarjakirjojen lukuhaaste
  
Soundtrackini kirjalle: Glen Miller: In The Mood, Electro Velvet: Still In Love With You, Caravan Palace: Jolie Coquine, Swingrowers: Midnight, Paloma Faith: Upside Down
  
Jessica Townsendin Nevermoor-sarjan aloittava Morriganin koetukset on jälleen niitä teoksia, joista on povattu J.K. Rowlingin Harry Pottereiden valta-aseman ravisuttajaa. Teoksilla on jopa sama suomentaja. Tavallaan ymmärrän halun markkinoida teosta vähänkään samantyyppiseen mennestyneseen teokseen vertaamalla, mutta se tuntuu hieman helpolta ja toisen maineella ratsastamiselta. Moriganin seikkailut nimittäin pystyisivät aivan itsekin kannattelemaan teosta, vaikka kieltämättä joissakin kohtauksissa ja hahmoissa onkin samantyyppisiä piirteitä kuin Potter-sarjassa.

Teoksia yhdistää kuitenkin yksi asia ennen muita: ahmittavuus, ja siksi suosittelenkin teosta lämpimästi. Fantasia oli yläasteella ja lukiossa lempigenreni, mutta sittemmin en ole kovinkaan helposti löytänyt fantasiaelementtejä sisältävistä teoksista suosikkeja. Tässä kirjassa on kuitenkin sellainen maailma ja hahmot (kuten ihastuttava magnifikatti Fenestra), jotka saivat minut todella kiinnostuneeksi. Jo kannesta alkaen maailma on vahvasti 1930-luvun tuntuinen, siitä inspiroituneena listasin kirjalle soundtrackin. 
 
Taivastauluinen kello ei ollut mikään tavallinen kello. Siinä ei ollut viisareita eikä viivoja tuntien kohdalla. Oli pelkkä pyöreä lasitaulu, jonka sisässä oleva tyhjä taivas muuttuu ajan edetessä - koiton mitä vaaleimmasta sarastuksen punasta paisteen kultaisen kirkkauden kautta hiipuvan auringonlaskun oranssiin hehkuun ja hämyn utuisen tummuvaan sineen. (s. 28)

Morrigan on kirottu lapsi. Teoksen maailmassa ajan kulkeminen määrittyy hieman omalaatuisella tavalla, kuten ylläolevasta lainauksesta käy ilmi. Ajoista viimeinen on ehtoo. Morrigan on syntynyt edellisen ehtoon päivänä ja se tarkoittaa, että hän tulee kuolemaan seuraavana ehtoona. Aikaa pitäisi olla vielä jäljellä vuosi, mutta ehtoo koittaakin jo hänen yhdentenätoista syntymäpäivänään.

Häntä oli huijattu. Ajan oli määrä kestää kaksitoista vuotta. -- Kaksitoista vuottakin elämää oli liian vähän, saati sitten yksitoista. (s. 42)
 
Teoksen alkupuolella Morrigan menee isänsä, kansleri Korpin mukana tarjouspäivään. Tapahtumassa nuoret saavat koulutustarjouksia. Kohtaus muistuttaa hieman Jeanne DuPraun The City of Emberin ja Lois Lowryn The Giverin vastaavaa tapahtumaa. Kaikkien yllätykseksi Morrigankin saa tarjouksia, vieläpä harvinaisen monta. Morrigan löytää tarjousten myötä pakotien varmasta kuolemasta. Hän päätyy erikoiseen Nevermoorin maailmaan, jossa kaikki on hieman enemmän. Morrigan tapaa erikoisen miehen, Jupiterin, joka on kuin Jali ja suklaatehtaan Villi Vonkan ja Albus Dumbledoren sekoitus.

"Nyt sinun on käytävä läpi sisäänpääsykokeet - me kutsumme niitä koetuksiksi. Niitä on neljä, ja ne kestävät vuoden. Koetukset toimivat karsintaperusteella, ne on suunniteltu erottamaan Seuraan sopivimmat ehdokkaat niistä, jottka... eivät ole niin sopivia." (s. 113)

Muutaman juonenkäänteet pystyi arvaamaan melko varhaisessa vaiheessa, mutta onneksi tomintaa riitti, niin että mielenkiinto pysyi helposti yllä. Kääntäjä Jaana Kapari-Jattaa arvostetaan suuresti, mutta minulla on välillä vaikeuksia hyväksyä hänen suomentamispäätöksiään. Etenkin erisnimissä. Morrigan esimerkiksi tapaa pojat nimeltään Pihlaja (Rowan) ja Paimen (Shepard). Ensimäinen käännös on vielä ihan ok, mutta Paimen ei mielestäni sovi etunimeksi. Onneksi näitä töksähtävän kuuloisia käännöksiä ei kirjassa ole häiritsevässä määrin. Olisi silti kiinnostavaa tutustua alkuperäiskieliseen teokseen.
  
Arvosana:
           
Takakannesta:
LUE TARINA, JONKA KALTAISTA EI OLE.
ASTU MAAILMAAN, JONKA KALTAISTA EI OLE.

Morrigan Korppi on kirottu.

Koska hän on syntynyt ehtoona, ajan viimeisenä päivänä, häntä syytetään kaikista onnettomuuksista, sattuivat ne kenelle tahansa. Mutta mikä pahinta, hänen on määrä kuolla yhdentenätoista syntymäpäivänään.

Kun Morrigan odottaa kohtaloaan, merkillinen mies nimeltä Jupiter Pohjoinen astuu hänen elämäänsä ratsastaen jättimäisellä mekaanisella hämähäkillä. Mustien savupetojen ja varjo-olentojen jahdatessa heitä Jupiter kiidättää Morriganin turvaan taianomaiseen kaupunkiin nimeltä Nevermoor.

Jupiter on valinnut Morriganin Nevermoorin Meineikkaan Seuran kokelaaksi. Saadakseen paikan Morriganin on kilpailtava neljässä huippuvaikeassa koetuksessa. Kaikilla ehdokkailla on jokin erityiskyky, mutta Morrigan ei itsestään sellaista löydä. Hänen on keksittävä keino suoriutua koetuksista – tai hänen pitää jättää Nevermoor.
  
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta, 366 sivua, Otava 2018

Alkuperäinen nimiNevermoor - The Trials of morrigan Crow (2017)

maanantai 7. toukokuuta 2018

Marjatta Kurenniemi: Kuinka-Kum-Maa on kaikkialla

"- Mutta te ihmisethän näette niin vähän siitä, mitä on ympärillänne."
  
   
  
Osallistun tällä kirjalla Marjatta Kurenniemen 100-vuotisjuhlintaan. Kurenniemi syntyi 7.5.1918 ja kuoli 14.11.2004. 
    
En ole aikaisemmin lukenut yhtään Marjatta Kurenniemen teosta, joten juhlapäivä tarjosi hyvän syyn tarttua hänen tuotantoonsa. Kurenniemi tunnetaan erityisesti Onneli ja Anneli kirjoistaan, mutta minä viehätyin Kuinka-Kum-Maa on kaikkialla teoksen satumaailman kuvauksesta. Voisinkin lukukokemuksen jälkeen kruunata Kurenniemen Suomen Astrid Lindgreniksi, sillä jollain tapaa teoksessa oli samaa Veljeni Leijonamielessä ja Mio, poikani Miossa.
    
Kaikki alkaa siitä, kun Pau on sairaana ja makaa sängyssään. Yllättäen tapetin kukkakuvio liikkuu ja esittäytyy Kuinka-Kum-Maan prinsessa Lilalooksi, joka kutsuu Paun seikkailemaan kaksiuloitteisessa maailmassa. Tarinassa tavataan koko joukko hahmoja, kuten kuningatar Blanka ja poikansa Haakon, Sarana-Saara, valonkatkaisijassa asuva noita ja Nurkka-Lukki. Paun tehtävänä on ratkaista, kuka on varastanut kuningatar Blankan ompelusakset, Lilaloon kruunun ja kyyneleen muotoisen helmen Hassusta Puusta eli kattolampusta.
  
- On paljon hauskempi nähdä Kattovaari kuin ruma, ruskea läiskä, hän sanoi. - Juuri sillä tavalla valtiattaremme Fantasia haluaa auttaa teitä, ihmislapset, näkemään kaikessa jotakin hauskaa tai kaunista. (s. 13)
  
Teoksen sanomana on mielikuvituksen voima. Kurenniemen luoma maailma on edelleen taikavoimainen. Teos on säilynyt ihmeen tuoreena ja suosittelen uusiakin sukupolvia tarttumaan tähän satuun.
  
Oliko Paun seikkailu Kuinka-Kum-Maassa mielestäsi hauska? Haluaisitko sinäkin kokea samanlaisia asioita? 
Ei sitä varten tarvitse tulla sairaaksi niinkuin Pau oli. 
Aivan Unen ja Valveen rajalta löydät joka ilta pienen polun. Seuraa sitä, ja voit kokea kaikki ihmeet auringon alla.  
Sillä Kuinka-Kum-Maa on kaikkialla! (s. 120)
  
  
Arvosana:
   
Takakannesta:
Pau on sairaana ja loikoo ikävystyneenä vuoteessaan, aika käy pitkäksi kun ei ole mitään tekemistä. Yhtäkkiä seinäpaperin kukkakuvioista astuu esiin prinsessa Lilaloo, joka vie Paun Kuinka-Kum-Maahan. Sen asukkaat ovat kaksiulotteisia niin kuin kuvat, ja he syövätkin vain kaksiulotteisia ruokia kuten keksejä, piirakkaa ja pannukakkua.
  
Jännittävät seikkailut alkavat, kun prinsessa Lilaloo huomaa kadottaneensa kruununsa ja Pau tohvelinsa, eikä kuningatar Blankakaan löydä mistään kultaisia saksiaan. Rosvo Krumpus, joka haisee aivan yskänlääkkeeltä, on uhannut ryöstää prinsessa Lilaloon, ja Paun täytyy piirtää satuprinssi häntä puolustamaan.
  
Kun olet lukenut tämän kirjan, varmaan sinunkin mielesi tekisi Kuinka-Kum-Maahan. Sinne voit kyllä päästä, sillä KUINKA-KUM-MAA ON KAIKKIALLA!
  
Näköispainos Marjatta Kurenniemen rakastetusta saturomaanista, joka ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1954. Teoksen on kuvittanut Maija Karma.
   
120 sivua, Tammi 2002 (3. painos, 1. painos 1954)
  
Kuvittanut: Maija Karma
      
Muita lukukokemuksia: Hiirulaisen maja, Muistikuvia lapsuudesta

perjantai 4. toukokuuta 2018

Huhtikuun luetut

Dalekit saapuivat Ouluun Kummaconissa 28.-29.4.
   
Huhtikuussa luin yhdeksän kirjaa, 2548 sivua. parhaat lukuhetket tarjosivat Mitä tytön täytyy tehdä?, Kolmasti naukui kirjava kissa ja Nevermoor - Morriganin koetukset. Bloggausjono on päässyt hieman kasvamaan, yhtenä syynä Fallout 3, jonka läpipeluun aloitin - jälleen. Pian kuitenkin tulossa postauksia Risingshadowlle ja Nörttityttöihin kirjoittamistani teoksista ja parista muustakin. Loppukuusta pidetään lukumaraton ja täytyy varautua siihen hyvissä ajoin pinoamalla mahdollisia teoksia.
  
  • Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta (bloggaus tulossa)
  • Holly Bourne: Mitä tytön täytyy tehdä? (bloggaus tulossa)
  • Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa
  • Sylvia Louise Engdahl: Lumotar
  • Mark Haddon: Yöllisen koiran merkillinen tapaus
  • Jessica Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset (bloggaus tulossa)
  • Paperi T: Post Alfa (bloggaus tulossa)
  • Meredith Russo: Tyttösi sun (bloggaus tulossa)
  • Leila Saarivirta: Nukkumatin vastaisku (bloggaus tulossa)

  
Kesken ovat  tällä hetkellä hieman samantyyppiset ja kuitenkin niin erilaiset teokset:
  • Albert Sánchez Piñol: Kylmä iho (s. 128/220), jota luen nyt toista kertaa ja
  • Sini Helminen: Veden vallassa (s. /232), joka tähän mennessä vaikuttaa suosikiltani Väkiveriset-sarjasta, jonka osat pystyy lukemaan myös itsenäisesti. 



Toukokuun lukupinossa:
  • Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen?
  • Neil Gaiman: Hautausmaan poika
  • Katharine McGee: Tuhat kerrosta - Huipulla
  • Marjatta Kurenniemi: Kuinka-Kum-Maa on kaikkialla
  • Siri Pettersen: Kupla
  • Chris Riddell: Ottilia merillä

keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Lukupiirissä | Mark Haddon: Yöllisen koiran merkillinen tapaus

"Minusta ihmiset ovat hämmentäviä. 
Ensimmäinen syy on että ihmiset puhuvat paljon käyttämättä sanoja. 
Toinen syy on että ihmiset käyttävät usein puhuessaan metaforia."
  
     
Maaliskuun lukupiirikirjana luin Mark Haddonin Yöllisen koiran merkillisen tapauksen, jonka 15-vuotiaalla päähenkilölla Christopherilla on autismi. Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran ollessani lukiossa, niihin aikoihin, kun kirja oli vasta ilmestynyt. Tuttuni kehui teosta, mutten vielä tuolloin ollut kiinnostunut sitä itse lukemaan. Lukupiiri onkin hieno ilmiö sellaisten kirjojen lukemiseksi, jotka eivät täysin ole omalla mukavuusalueella. Teos muistuttaa useampaa kevään aikana lukemaani, mukaan lukien R.J. Palacion Ihme ja Jack Chengin Kosmoksessa tavataan, jotka olivat minulle onnistuneempia lukukokemuksia kuin tämä.
  
Tarina alkaa siitä, kun naapurin koira on kuollut, lävistetty talikolla ja Cristopher haluaa ratkaista murhan kuin Sherlock Holmes konsanaan. Kirja on hänen kirjoittamansa selonteko, mitä tapahtui. Christopherin perhe on hieman rikkinäinen. Hänen äitinsä on kuollut kaksi vuotta aiemmin. Isä käy töissä ja kotiin tultuaan juo usein olutta. Eikä hän aina osaa suhtautua poikansa autismiin parhaalla mahdollisella tavalla. Christopherin ja hänen vanhempiensa realistisesta yhteiselosta oli välillä vaikea lukea, sillä jokaisella osapuolella on omat ongelmansa. 
    
Christopher ei halua, että ruoat koskettavat toisiaan eikä hän pidä keltaisesta tai ruskeasta, esimerkiksi kolme keltaista autoa tarkoittaa mustaa päivää, jolloin hän ei puhu kenellekään tai syö mitään. Jos häneen kosketaan, hän usein lyö. Lisäksi Cristopher kantaa mukanaan taitettavaa veitseä, jolla ajattelee tuikkaavansa liian lähelle tulevia ihmisiä, muttei onneksi kirjan aikana turvaudu siihen.  Christopherin käymässä koulussa on hyvä opettaja, Siobhan, johon pojalla tuntuu olevan läheisin suhde. 
   
Ja me tiedämme että maailmanloppu on lähellä sillä kun katsomme yöllä taivaalle se ei ole pimeä vaan se loistaa miljardien ja miljardien tähtien valosta. 
Paitsi että kukaan ei näe sitä koska maapallolla ei enää silloin ole ihmisiä näkemässä sitä. Ihminen on todennäköisesti kuollut sukupuuttoon ennen sitä. Ja vaikka täällä olisi yhä ihmisiä he eivät näkisi sitä koska valo olisi niin kirkasta ja kuumaa että kaikki palaisivat kuoliaaksi vaikka he asuisivat tunneleissa. (s. 12)
   
Kirjan parasta antia minulle oli autistismin/aspergerin kanssa elävän hahmon kenkiin astuminen, täysin uusi näkökulmahenkilö minulle. Voisinkin tätä suositella, jos haluat joskus vastata kysymykseen, millaisia haasteita Cristopherin kaltaisella ihmisellä elämässä on. Pidin Christopherin maailmanlopullisista ajatuksista ja viittauksista populaarikulttuuriin kuten Doctor Whohon ja Star Warsiin. Samastuin myös muutamiin Christopherin kokemuksiin, kuten siihen, että kun olen kiinnostunut jostakin, minäkään en huomaa mitään muuta ympärilläni. 
    
Ja kun nukuin näin yhden lempiunistani. -- unessa melkein kaikki maapallon asukkaat olivat kuolleet koska ne ovat saaneet jonkin viruksen. Mutta se ei ole mikään tavallinen virus. Se on kuin tietokonevirus. Ja se tarttuu niin että tartunnan saanut ihminen sanoo jonkin tietyn asian ja hänen kasvoillaan on tietty ilme kun hän sanoo sen eli ihmiset voivat saada viruksen myös katselemalla tartunnan saanutta ihmistä televisiosta, ja sen takia virus leviää todella nopeasti ympäri maailman. 
Ja kun ihmiset saavat virukset he vain istuvat sohvalla -- eivätkä syö -- ja niinpä he kuolevat. -- Ja lopulta maailmassa ei ole jäljellä ketään lukuun ottamatta ihmisiä jotka eivät katso muita kasvoihin -- ja ne ihmiset ovat kaikki erilaisia ihmisiä niin kuin minä. Ja heistä on mukavaa olla yksin -- Ja minä voin mennä mihin tahansa maailmassa ja tiedän että kukaan ei tule puhumaan minulle eikä kosketa minua (s. 243-244)
  
Christopher pitää matematiikasta, Apollo-kuulennoista ja valkohaista. Hän on päättänyt kirjoittaa matematiikan ja fysiikan ylioppilaskokeet, ensimmäisenä koulustaan. Hän pitää myös alkuluvuista ja onkin nimennyt kirjan luvut tuon systeemin mukaisesti 2, 3, 5, 7, 11, 13, 17, 19, 23 jne. Teos alkaa harvinaisesti sivunumerolla yksi, toisin kuin yleensä Suomessa julkaistavissa teoksissa, joissa sivunumeroita lasketaan yleensä ensimmäisestä tekstisivusta, eli nimiösivusta alkaen, missä ilmoitetaan teoksen nimi. Usein teos alkaa siis sivulta seitsemän. 
  
  
Arvosana:
     
Takakannesta:
Christopher John Francis Boone, 15 vuotta, 3 kuukautta ja 2 päivää, Aspergerin syndrooma 
  
Mukavia asioita: matematiikka, ulkoavaruus, looginen päättely, 5 punaista autoa peräkkäin. Käsittämättömiä asioita: ihmisten tunteet, ilmeet, tyhjänpäiväinen rupattelu, vitsit. Inhottavia asioita: koskettaminen, vieraat paikat, väkijoukot, keltaiset ja ruskeat asiat.
  
Kun maailmaa katsoo Christopherin silmin, ei mikään näytä samalta kuin ennen. 
  
Hän tietää kaikki maailman valtiot ja pääkaupungit ja osaa luetella alkuluvut lukuun 7057 asti. Mutta jos joku koskettaa, hän käpertyy kerälle ja huutaa. 

Kun naapurin koira eräänä aamuna makaa pihalla kuolleena, Christopher päättää Sherlock Holmes esikuvanaan selvittää tapauksen. Siitäkin huolimatta, että isän mielestä ajatus on Erittäin Huono.
  
Suomentanut:  Terhi Leskinen, 272 sivua, Otava 2003

Alkuperäinen nimi: The Curious Incident of the Dog in the Night-Time (2011)
    
  
Samankaltaista luettavaa: R.J. Palacio: Ihme, Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan,  Patrick Ness: Hirviön kutsu, Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista, Alan Bradley: Flavia de Luce -sarja