keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Klassikkohaaste osa 6 | Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

"Mahtavat alukset olivat tulvineet täysin varoituksetta avaruuden tuntemattomista syvyyksistä. Kirjallisuudessa sitä päivää oli kuvattu lukemattomia kertoja, 
mutta kukaan ei ollut sittenkään toden teolla uskonut sen milloinkaan tulevan."
  
   
Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 6, Hyllynlämmittäjä 2017 (5/12)
   
Löysin oman, kansipaperittoman kappaleeni Arthur C. Clarken scifi-klassikosta Lapsuuden loppu muutama vuosi sitten Helsingistä Kirjasto 10:n edessä olevasta kirjavaihtohyllystä. Pitkällisten tutkimusten myötä sain selville, että tässä kirjakerhoversiossa on ollut sama kansi kuin Kirjayhtymän julkaisemassa ensimmäisessä painoksessa, eli tuo kuvassa näkyvä alempi mustapohjainen. Ylempi kansi on Kirjayhtymän toisen painoksen kansi vuodelta 1986.
  
Tämä kirjabloggaajien klassikkohaaste on omalla kohdalla ollut aina siitä erikoinen, että puolen vuoden aikana mieli ehti muuttua niin paljon, että olen vain kerran lukenut haasteeseen sen teoksen, jonka olen aluksi ilmoittanut lukevani (3. kirja, Vuonna 1984). Tällä kertaa olin suunnitellut lukevani Voltairen Candiden, mutta kävikin niin, että Clarken teos tarttui luettavakseni. En ole lukenut yhtään Clarken teosta aikaisemmin, hyllyssä tosin odottaisi toinenkin kirjailijan teos, Jumalan moukari, jonka ostin pari vuotta sitten Kirjamessujen 2€-pöydiltä.
    
- Teidän rotunne on osoittautunut harvinaisen kyvyttömäksi hoitamaan omia asioitaan varsin pienellä planeetallaan. Kun me saavuimme, te olitte juuri tuhoamaisillanne itsenne. -- Ilman meidän väliintuloamme Maa olisi tällä hetkellä radioaktiivinen erämaa. (s. 159)
  
Kolmeen osaan jaettu teos käy läpi, kuinka toisen, kehittyneemmän rodun eli Ylivaltiaiden edustajien saapuminen johtaa maailman rauhaan, ihmisten kulta-aikaan ja lopulta viimeiseen sukupolveen. Maailma kaipaisi Ylivaltiaiden väliintuloa juuri nyt oikeastikin, kun kolme isoa valtiota johtavaa pikkupoikaa heiluttelee tappavia leikkikalujaan toisilleen.
  
Ylivaltiaat rauhoittavat maan tekemättä oikeastaan mitään, pelkkä heidän läsnäolonsa riittää. Kaikkien isojen kaupunkien yllä näkyy yksi Ylivaltiaiden alus ja heidän äänitorvenaan on Karellan -niminen muukalainen, jonka ulkonäkö on pitkään salaisuus. Ihmiset spekuloivat paljon Ylivaltiaiden tekojen syvempiä syitä ja ihmettelevät, miksi nämä eivät tahdo näyttäytyä. Lopulta Ylivaltiaat antavat lupauksen, että 50 vuoden päästä he tulevat maan päälle, koska ihmiskunta on silloin kasvanut riittävästi viisaudessaan ja suvaitsevaisuudessaan, että hänen ulkomuotonsa ei aiheuta liian suurta shokkia. 
      
Maailmasta oli nyt kaikkiin aiempiin verraten tullut Utopia. Tietämättömyys, sairaudet, köyhyys ja pelko olivat käytännössä katsoen lakanneet olemasta. Sodan muistikuvat olivat katoamassa menneisyyteen niin kuin painajaisuni katoaa aamun koittaessa. (s. 81)
  
Yksi hahmoista pohtii, että kun Ylivaltiaat tulivat hävittämään sodan, nälän ja sairaudet, hävittivät he ohella myös seikkailun. Itse olisin ehkä eri mieltä, sillä jos kaikilla olisi kerrankin varaa ja mahdollisuus tehdä mitä vain, moni varmasti lähtisi valloittamaan Everestiä, Amazonin viidakkoa tai meren syvimpiä kohtia. Pidin kirjan utopistisesta maailmasta etenkin niiltä osin, että sodat ja idiotismi olivat vihdoinkin jääneet menneisyyteen ja kaikki saivat tehdä niitä töitä joista oikeasti pitivät, vaikka luovuus ja tiede olivatkin siitä kärsineet. 
  
Teoksessa on paljon hahmoja, joiden joukossa Rikki Stromgren niminen yhdistyneiden kansakuntien pääsihteeri, jonka väittäisin olevan suomalainen tai suomenruotsalainen, kuten alla olevasta pätkästä käy ilmi. Katkelmassa mainittu "hän" viittaa Ylivaltias Karelleniin.  
  
Englanti on ainoa kieli jota hän osaa täydellisesti, vaikka kahden viime vuoden aikana hän onkin opetellut melko lailla suomea vain minua härnätäkseen. Eikä suomea opittu noin vain! Hän osaa siteerata pitkiä pätkiä Kalevalasta, kun taas minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, että osaan siitä vain muutamia rivejä. (s. 26)
   
Lapsuuden loppu ei sijoitu scifi-klassikoiden suhteen suosikkeihini, mutta kyseessä on varsin helppolukuinen teos ja luin sen ihan mielenkiinnolla. Pidin eniten aivan teoksen loppupuolesta, sillä tuolta osin Clarke on onnistunut kirjoittamaan jotain, mihin en ole tainnut aiemmin törmätä. Olen nähnyt teoksen pohjalta muutama vuosi sitten tehdyn kolmeosaisen minisarjan, joka ottaa kylläkin aika paljon vapauksia juonen ja hahmojen suhteen, muutamassa tapauksessa hyväänkin suuntaan. 
  
  
Arvosana:

         

Takakannesta:
Suunnattomat hiljaiset varjot liukuvat kohti maata. Koko maailma katseli loputtomalta tuntuvan hetken, miten valtavat alukset laskeutuvat ylivoimaisen majesteettisina yhä alemmas. Tuona hetkenä historia pidätti henkeään ja nykyisyys riistäytyi erilleen menneisyydestä. Ihmissuku ei ollut enää yksin. Kukaan ei tiennyt salaperäisten tulokkaiden perimmäisiä pyrkimyksiä.

Kunnes sadan vuoden kuluttua järkyttävä totuus paljastui ihmissuvulle. Se sai tietää olevansa lajinsa viimeinen sukupolvi, jonka tehtävänä oli valmistaa tie ihmiskunnan uudelle kehitysvaiheelle. Maan asukkaiden lapsuus oli päättynyt, mutta viimeistä ihmistä sykähdytti tieto, ettei ihmiskunta ollut elänyt turhaan.
     
Suomentanut: Matti Kannosto, 257 sivua, Uusi kirjakerho 1973 (2. painos, 1. painos Kirjayhtymä 1973)
    
Alkuperäinen nimiChildhood's End (1967)
  
Kirja on luettu myös täällä: Taikakirjaimet, Kaiken voi lukea, Savannilla, Kirjavinkit

tiistai 30. tammikuuta 2018

Emmanuelle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa

"Näitä kertomuksia alkoi nyt vyöryä maailmaan, ja lähestulkoon kaikki olisivat samanlaisia: pohjattoman surullisia mutta viime kädessä täydellisen yllätyksettömiä."
  
   
Arvostelukappale
Lukuhaasteissa: Kuukauden kieli -lukuhaaste: Tammikuu - ranska
  
Emmanuelle Pirotten teos Vielä tänään olemme elossa pohjaa Pirotten yhdessä Sylvester Sbillen kanssa kirjoittamaan elokuvakäsikirjoitukseen. Näin onkin helppoa ymmärtää, miksi kerronta on paikoin hyvin nykivää, sisältää vain vähän dialogia ja yhdenkin luvun aikana näkökulmaa vaihdetaan nopeasti hahmosta toiseen. Jos nämä seikat pystyy ylittämään, on itse tarina hyvin kiinnostava ja ymmärtää, miksi teos palkittu vuonna 2016 parhaana historiallisena romaanina. Tämä on käsittääkseni ensimmäinen lukemani belgialainen kirja.
  
Kun amerikkalaisen sotilaan vaatteisiin pukeutuneen saksalaisen soluttautujan syliin ojennetaan juutalainen tyttö, mitä voikaan tapahtua. Mathiaksen oli määrä ampua tuo lapsi, joka on hänen aiemmin tappamiaan juutalaisia paljon rohkempi - tyttö nimittäin kääntyy kohtaamaan teloittajansa katseen ja saa jonkin naksahtamaan miehen päässä. Mathias ampuu omaksikin yllätyksekseen Renéen sijaan sotilastoverinsa.
  
Renée oli aina rakastanut hahmoja, joissa oli jotain salaperäistä. (s. 29)
  
Alkaa tempoileva matka, jonka aikana mies ja tyttö solmivat epäsovinnaista sidosta välilleen. Suuri osa tapahtumista sijoittuu eräälle maatilalle, joka on niin amerikkalaisten kuin saksalaistenkin sotilaiden pysähdyspaikkana. Kirja ei kuvaa kummankaan maan joukkoja kaunistellen ja jopa Mathias itse kritisoi saksalaisia, varsinkin Hitleriä, jota hän sanoo pieneksi sekopäiseksi mieheksi. 
  
Maatilalla tavataan paljon hahmoja, joista parhaiten jäävät mieleen parantajan taitoja omaava Ginette ja "mieleltään heikko" Philibert, joka osoittaa kuitenkin sankarin elkeitä. Näiden kahden sekä Mathiaksen kanssa Renée kokee eniten yhteenkuuluvuutta - kaikki ovat jollain tapaa yhteiskunnan reunalla. Mathias on kyllästynyt sotimaan ja haluaa palata omaan yksinäisyyteensä. Hän on tuntenut vahvimmin kodikseen Kanadan kesyttömät metsät. Onneksi pitkittynyt sota on viimein päättymässä, vaikkeivat hahmot sitä vielä tiedäkään.
  
Hän oli tyystin väsynyt siihen, että niin monen vuoden jälkeen täytyi yhä olla jatkuvasti varuillaan, kaikki aistit herkkinä, valmiina pelastautumaan. (s. 47)
  
Valitsin tällä kertaa postauksen mottolauseeksi kohdan, jossa todetaan, että melkein kaikki toisen maailmasodan tarinat ovat samankaltaisia. Toki tämä pitää tiettyyn asti paikkansa. Olen lukenut useita sodan tapahtumien aikaan sijoittuvia romaaneja - siis fiktiota, joka ammentaa jossain määrin faktoista sekä Anne Frankin päiväkirjan. Niissä kaikissa on samanlainen pohjavire, mutta jokainen kertoo erilaisen tarinan. Usein lapsen äänellä, niin juutalaisten kuin saksalaistenkin hahmojen kautta. 
  
Tämä oli siitä joukosta vielä vähän erikoisempi. Lähimmäksi verrokiksi voinee mainita Markus Zusakin Kirjavarkaan, koska siinäkin on piilotellun tytön ja aikuisen miehen ystävyyssuhde. Hyvin erilainen, mutta kuitenkin. Omalaatuiseksi tämän teoksen tekee esimerkiksi Mathiaksen kiehtova perhetausta: hänen isänsä on saksalainen ja äiti kanadalainen eli hän ei ole puhaasti arjalainen. Lisäksi Mathiaksen elämässä on merkittävä suhde natiiviamerikkalaiseen, iäkkääseen naiseen, joka on pelastanut miehen hengen. Mathias tuntuukin kovin virkistävän omanlaiseltaan hahmolta, eikä häntä voi pelkistää vain saksalaisten tappokoneeksi. 
  
Harmillisesti Vielä tänään olemme elossa ei kirjallisilta ansioiltaan ole aivan samalla tasolla kuin aivan postauksen lopussa mainitsemani teokset. En osaa ranskaa niin en pysty tarkistamaan, onko alkuteoksen kanssa samanlaista kankeutta, vai johtuuko se kääntäjästä, jonka ensimmäinen käännös tämä oli. Lukeminen takkusi välillä paljon ja vei sivumäärään nähden enemmän aikaa kuin sen olisi pitänyt. Renéestä ja Mathiaksesta olisin kyllä lukennut pidemmänkin tarinan, jos se olisi kirjoitettu vähän sujuvammin. Elokuvasta en löytänyt vielä tietoa, joko se on ilmestynyt.
  
Kaikki pysähtyivät ällistyneinä niille sijoilleen. Joulu. Ajatus tuntui järjettömältä. Sota oli kaikkialla, ihmiset kuolivat, tarpoivat lumessa tai nääntyivät ja paleltuivat kellareissa. (s. 147)
    
Arvosana:
   
Takakannesta:
Mathias on Saksan armeijan erikoisjoukkojen sotilas, jonka tehtävänä on murtautua voittoisien liittoutuneiden selustaan Ardenneilla 1944–1945 ja tarpeen mukaan soluttautua vihollisjoukkoihin. Siksi hänen varusteensakin ovat amerikkalaista mallia.

Draama alkaa, kun Mathias ja hänen toverinsa saavat käsiinsä orvon seitsenvuotiaan juutalaistytön Renéen.

Vielä tänään olemme elossa on kaunis ja riipaiseva romaani sotilaan ja tytön epätodennäköisestä kohtalonyhteydestä, joka uhmaa sodan raakoja lakeja. Sodan julmuus ja inhimillinen toiveikkuus punoutuvat unohtumattomaksi tarinaksi, joka pitää otteessaan viimeiselle sivulle saakka.
    
Suomentanut: Lauri Holma, 255 sivua, Minerva 2017

Alkuperäinen nimiToday We Live (2015)
  
Samankaltaista luettavaa: Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe, Markus Zusak: Kirjavaras, Audrey Magee: Sopimus, John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa, Affinity Konar: Elävien kirja, Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja

maanantai 29. tammikuuta 2018

Äänestä Blogistanian Kuopusta 2017

  
On taas tullut se aika, jolloin kirjabloggaajat pääsevät äänestämään edellisen vuoden eli 2017 parhaat kirjat. 
  
Voit jättää linkin blogisi etusivulle tai etukäteen sunnuntaille 4.2. klo 10 ajastamasi äänestyspostauksen linkin tämän postauksen kommentteihin.

--- [Lisätty 3.2.2018] Huom! Tarkastakaa ajastaessanne, että blogillanne on oikea aikavyöhyke eli UTC +2, kun äänestätte Suomesta. Jos äänestät ulkomailta eri aikavyöhykkeeltä, laskekaa aikaero, jotta bloggaus ilmestyy klo 10 Suomen aikaa.  ---
    
Liian aikaisin tai myöhässä julkaistuja postauksia ei oteta huomioon ääntenlaskennassa, joten olkaahan tarkkana. Jos et osaa ajastaa postausta tai olet epävarma sen onnistumisesta, kysy apua kommenttiosiossa, niin yritetään yhdessä keksiä ratkaisu. Osaan ajastaa Blogger- ja WordPress-alustoilla, joten ongelmatilanteessa ole yhteyksissä hyvissä ajoin ennen äänestyspäivää.
  
Äänestyksen säännöt löytyvät täältä. Ne kannattaa tarkistaa ennen ajastamista, jotta pisteet varmasti menevät oikealle teokselle. 
      
Yöpöydän kirjat vastaa Blogistanian Kuopuksesta, eli lasten- ja nuortenkirjojen äänestyksestä. Finlandiaa eli kotimaisia teoksia äänestetään Hurja Hassu Lukija -blogissa, Globaliaa eli käännösteoksia Oksan hyllyltä -blogissa ja Tietoa Hannan kirjokansi -blogissa.
     
Äänestyksen tulokset julkaistaan emäntäblogeissa maanantaina 5.2. kello 10.

lauantai 27. tammikuuta 2018

Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista

"Ne ovat kuin aavesydämiä, joista näkee suoraan läpi, suoraan johonkin toiseen
maailmaan minne kaikki aikojen saatossa kadottamamme on piiloutunut."


Ali Benjaminin Mitä sain tietää meduusoista on paljon muutakin kuin kauniskantinen teos. Se on kertomus ystävyydestä, lapsen kasvusta nuoreksi, muutoksista ja sopeutumisesta, kuolemasta ja luonnon tutkimisesta.

Sanon heti alkuun, että samaistuin suuresti teoksen päähenkilöön, 12-vuotiaaseen Suzannaan. Tämä vaikuttaa keskeisesti lukukokemukseeni, mutta olen sitä mieltä, että teos on hyvä myös omilla ansioillaan ja toivon sen löytävän mahdollisimman monen lukijan käsiin. Suzy on hieno, täyteläinen hahmo. Hänellä on hyvät välit vanhempiinsa, vaikka he ovat eronneet. Lisäksi hänellä on isoveli Aaron, jolla on poikaystävä Rocco.

Kaikki nämä otukset olivat kovin kummallisia, ne näyttivät melkein avaruusolennoilta. Ne olivat kuin avaruusolentoballerinoja, jotka tanssivat tarvitsematta lainkaan musiikkia. (s. 24-25)

Suzy, tai kuiten äiti häntä kutsuu: Zu, on menettänyt parhaan ystävänsä vähän aikaa sitten. Franny hukkui kesälomareissulla. Suzylle uutinen on kaksinkertaisesti surullinen, sillä tytöt olivat ajautuneet erilleen vähän aikaisemmin, vaikka heidän oli tarkoitus olla aina ystäviä. Suzy oli kiinnostunut eri asioista kuin Franny. Suzy tiesi sellaiset asiat kuin että hiki ja virtsa ovat steriilejä ja Frannya puolestaan kiinnostivat mekon helman pituus ja hiusten muotoilu.  

Olin lapsena hyvin samanlainen kuin Suzy. Olin kiinnostunut luonnosta, niin kivistä, kasveista kuin eläimistä ja tutkin niitä paljon vapaa-ajallani kirjoista ja koska asuin lapsuuteni maalla, niin ulkonakin. Keräsin kiviä, prässäsin kasveja ja kirjoittelin lintukirjaa. Viidennen ja kuudennen luokan aikana moni luokkakaveri alkoi pohtia ulkonäköä, vaatteita ja ihastumisia, joskin 90-luvun loppupuolella maalaiskoulussa sellainen ei vielä ollut lähellekään sellaista kuin nykyään kouluissa.

Minä käytin mm. siskon tekemää persikan väristä Muumi-collegea, alelaarista löytynyttä vihreä-mustaa ruudullista hupparia, joka oli todennäköisesti tarkoitettu ensisijaisesti pojille ja second hand vaatteita (ennen kuin sellainen oli ns. hyväksyttävää). Olin silloin ja edelleenkin hyvin rento pukeutuja, enkä kauheasti mieti onko jokin vaate tai kengät tarkoitettu mies- vai naisoletetuille, jos se tuntuu hyvältä päällä eikä se päällä ole aivan mahdoton katsoa peilistä.

Ymmärrän siis omakohtaisesti tilanteen, jossa Suzy jää kaveriporukan ulkopuolelle. Lisäksi Suzy aloittaa Frannyn kuoleman jälkeen epäpuhumisen, joka on alatipuhumisen vastakohta. (Todettakoon tähän, että moni tuttu on ehdottanut minulle, että ostaisin t-paidan, jossa lukee Omituinen höpöttäjä, koska puhun niin paljon ja erikoisista aiheista.)

Tiesittekö että lähimmänkin tähden valolla kestää neljä vuotta saavuttaa meidät? Mikä tarkoittaa sitä, että kun näemme tuon tähden, näemme oikeastaan sen miltä se näytti menneisyydessä. Kaikki nuo tuikkivat valot, jokainen tähti taivaalla on voinut palaa loppuun jo vuosia sitten; koko yötaivas saattaa juuri tällä hetkellä olla tyhjä. Emmekä me tiedä siitä mitään. (s. 20)
 
Teoksessa kuvataan noin yhden lukukauden tapahtumia. Joka toisessa luvussa on Suzyn muistoja ajasta Frannyn kanssa. Suzy tekee tutkielmaa meduusoista ja samalla surutyötä. Vanhemmat vievät puhumattoman tyttärensä terapiaan, joka ei auta, mutta he eivät keksi muutakaan. Onneksi Suzyn biologian opettaja on ihana aikuinen ja omalla, epäortodoksisella tavallaan auttaa tyttöä eteenpäin.
 
Jos pidät R.J. Palacion Ihmeestä tai Jack Chengin teoksesta Kosmoksessa tavataan (josta on tulossa postaus blogissani lähiaikoina), niin lue tämäkin. Minulle Mitä sain tietää meduusoista on kolmikosta paras, mutta kaikki ne ovat todella onnistuneita teoksia varhaisnuorille ja sitä vanhemmille. Niissä on paljon samaa, mutta jokaisella on oma tarinansa kerrottavanaan. 

Pidän pisamistasi, siitä miten ne näyttävät tähtikuvioilta ihollasi. (s. 29)
 
Alemman kirjan meduusat Kerby Rosanesin värityskirjasta Imagimorphia.
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Tarina surusta, ystävyydestä, tiedonjanosta. Uteliaille lapsille, kaikkialla.

Luokkatoverien mielestä Suzy on pöpipöpi. Suzy ei tiedä oikeita asioita. Kuten sitä miten hiussolki kiinnitetään otsatukkaan niin, että se näyttää söpöltä muttei liian lapselliselta. Sen sijaan Suzy tietää kaiken lepakoista ja kiiltomadoista. Ja sen, että jotkin sydämet lyövät vain 412 miljoonaa kertaa. Se riittää hädin tuskin kahteentoista vuoteen.

Pahinta on, ettei Suzy ehtinyt pyytää Frannylta anteeksi. Joskus asiat vain tapahtuvat ei ole mikään selitys kun paras ystävä hukkuu. Mutta se on ainoa selitys siihen hetkeen asti, kun Suzy seisoo akvaariotalossa ja katsoo uivia meduusoja. Hän ei luovuttaisi ennen kuin olisi todistanut jotakin tärkeää.
  
Ali Benjamin asui lapsena talossa jota naapurit sanoivat kummitustaloksi ja vietti loputtomasti aikaa jahdaten ja tutkien ötököitä ja sammakoita. Hänestä tuli kirjailija.
  
Suomentanut: Marianna Kurtto, 278 sivua, Otava 2017

Alkuperäinen nimi: The Thing About Jellyfish (2015)
  
Samankaltaista luettavaa: R.J. Palacio: Ihme, Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan

torstai 25. tammikuuta 2018

Lars Wilderäng: Tähtikirkas

"Jokin ei ollut vain vakavasti vialla, kaikki oli helvetin pahasti pielessä! 
TSHTF. The shit has hit the fan."
   
  
Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Helmet 2018: 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan,  Spefi-lukuhaaste: 25. Ruotsalainen spefikirja
  
Huomasin Lars Wilderängin joulukuussa ilmestyneen teoksen. Tähtikirkas vasta marraskuun lopussa ja pyysin siitä heti arvostelukappaletta. Kun luin teoksen kuvauksen, olin varma, että tulisin pitämään siitä. Ennakkoaavistus piti paikkansa, vaikka menikin pieni hetki tottua teoksen runsaaseen hahmogalleriaan ja hitaaseen alkuun. Kun tarina lähtee rullaamaan, se ei enää hidastele, vaan heittää hahmot ja lukijansa sellaiseen pyöritykseen, että suorastaan huimaa. Välillä jopa oksettaakin, sillä Wilderäng ei pidättele inhorealistisissa kuvauksissaan ja tälle genrelle sellainen siloittelemattomuus sopiikin hyvin. 
  
On kiinnostavaa lukea Ruotsiin sijoittuvaa maailmanlopun visiota, sillä niin monet asiat tuntuvat kotoisilta. Ihmisillä on vanhoja nokialaisia kaappien perällä, monet tuotemerkit ja yritykset ovat samoja kuin täällä ja yksi hahmo jopa syö suomalaista hyvin säilyvää tummaa leipää. Puhumattakaan infrastruktuurin ja ihmisten mieltenlaadun samankaltaisuuksista. On helppoa kuvitella kaikki tämä tapahtuvaksi Suomen lintukodossa.
  
Wifi-tukiasemakin oli rikki, joten kahvilasta puuttui myös tavanomainen joukkio bloggaajia, muita nettityöläisiä ja Söderin hipstereitä. (s. 99)
  
Ensin hajoavat puhelimet ja tietokoneet, sitten autot ja lentokoneet. Väliaikaiset sähkökatkot ja satunnaiselta vaikuttavat maksupäätteiden ja ottoautomaattien hajoamiset muutuvat pysyväksi tilanteeksi. Nykyihmiselle tilanne on outo, sillä mitä voi tehdä, kun puhelin, netti ja elektroninen raha otetaan pois, kuinka saada yhteys ystäviin ja sukulaisiin, kuulla uutisia maailmalta ja maksaa ruoasta. Ainoita toimivia kulkuneuvoja ovat omat jalat ja polkupyörä. Kaiken lisäksi talvi on tulossa. Yhteiskunta syöksyy  kaaokseen.
  
Teos on jaettu neljään osaan: Kieltäminen, Raivo ja käsitteleminen, Masentuminen ja Hyväksyminen. Kolme ensimmäistä osaa avaa sitä, miten ihmiset joutuvat oppimaan kantapään kautta selviytymista urbaanissa miljöössä ja sen jälkeen pohtimaan pidempiaikaisia ratkaisuja, sillä apua ei ole tulossa. Tilannetta seurataan monien hahmojen näkökulmasta, esimerkiksi Filip Stenvik on prepperi, joka on valmistautunut tämänkaltaisia tilanteita varten ja selviää siksi paljon muita paremmin. Kaikkein kiinnostavin hahmo on mielestäni koodaaja Anna Ljungberg. Gustaf Silverbanen kautta puolestaan nähdään, kuinka armeija reagoi tilanteeseen.
  
Syy, joka hänet oli saanut alkamaan prepperiksi, oli se että maan infrastruktuuri oli rappeutumassa. -- Preppereitä pidettiin tuomipäivän profeettoina, mutta itseasiassa se oli vain nykytilanteen todellisen luonteen ymmärtämistä terveen realistisesti. (s. 60-61)
  
Tähtikirkkaan ja muiden saman genren edustajien lukeminen synnyttää aina paljon ajatuksia. Mitä jos vastaava tilanne tapahtuisi oikeasi? Mitä olisi hyvä olla kaapeissa kaiken varalta? Minne mennä, jos kaupungissa ei ole enää turvallista? Puhumattakaan siitä, millainen vaikutus nykyisen kaltaisen maailman päättymisellä on ihmisen psyykelle. En ole survivalisti, vaan realisti, mutta hyviä neuvoja voi kerätä talteen myös fiktiosta. 
    
Teos päättyy ilahduttavan ennalta-arvaamattomalla tavalla ja jään odottamaan todella kiinnostuneena jatkoa. Seuraavat kaksi osaa on ilmoitettu ilmestyväksi tämän vuoden aikana. Sirpa Parviaisen käännös oli todella hyvä ja välillä jopa unohdin, että teos on alunperin ilmestynyt ruotsiksi. 
  
Arvosana:
      
Takakannesta:
Ympäri Ruotsia älypuhelimet alkavat yhtäkkiä temppuilla. Sitten autojen mikrosiruissa ilmenee valmistusvirhe, joka muuttaa tiet autonromujen hautausmaaksi. Juniin tulee teknisiä häiriöitä, kauppojen hyllyt ammottavat tyhjyyttään, ja sähkökatkoksia alkaa olla useammin ja useammin.
    
Erään sähkökatkon jälkeen kaikki muuttuu lopullisesti. Elektroniikalla ei ole immuunijärjestelmää, eivätkä ihmiset ole valmistautuneet. Synkkä syksy muuttuu tähtikirkkaaksi talveksi, jossa kaaos voittaa. Mitä yhteiskunnasta – ja ihmisistä – jää jäljelle
   
Suomentanut: Sirpa Parviainen, 486 sivua, Jalava 2017

Alkuperäinen nimiStjärnklart (2014)
    
Muita lukukokemuksia: Helsingin Sanomat
  
Samankaltaista luettavaa: Rick Yancey: 5. aalto-trilogia, K.K. Alongi: Kevätuhrit ja Ansassa, Emily St. John Mandel: Station Eleven, Justin Cronin: Ensimmäinen siirtokunta, Hugh Howey: Siirros, Douglas Preston: Isku, Guillermo del Toro & Chuck Hogan: Vitsaus 

torstai 18. tammikuuta 2018

Lukupiirissä | R.J. Palacio: Ihme

"Minusta Halloween on maailman paras juhla. 

Saan pukeutua naamiaisasuun, saan käyttää naamaria, saan kulkea 
ympäriinsä ihan samanlaisena kuin muutkin naamioituneet lapset 
enkä minä ole kenenkään mielestä oudon näköinen."
  
  
Tammikuun lukupiirikirja
Lukuhaasteissa: Helmet 2018: 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan, Seinäjoen kirjaston lukuhaaste: 44. Lue kirja, jossa opiskellaan
  
Alkuvuodesta on tullut luettua todella hienoja kirjoja, tässä yksi niistä. Aivan kuten joulukuun lukupiirikirjan, Ernest Clinen Ready Player One, olen lainannut ja palauttanut lukematta (varauksen takia) myös R.J. Palacion Ihmeen kerran viime vuoden aikana. Tämä todistaa, kuinka lukupiiri on hyvä porkkana lukemiselle ja se auttaa priorisoimaan, mitä lukee. Olen itseasiassa koko lukupiirin vetämiseni aikana (alkaen lokakuusta 2013) jättänyt lukematta vain viisi kirjaa (tammikuun kirja on järjestyksessä jo 53.). 
    
Kuin kompassineula, joka osoittaa aina pohjoiseen, kaikki nuo silmät ovat kompasseja, ja minä olen pohjoisnapa. (s. 229)
  
Ihme kertoo August-nimisestä pojasta, joka on geneettisessä lotossa saanut huonon arvan. Hän on aivan tavallinen poika muutoin paitsi kasvoiltaan. Lukuisten leikkausten jälkeenkään hän ei näytä samalta kuin muut 10-vuotiaat pojat. Ja tästähän toki tulee ongelmia, lähinnä tuntemattomille aikuisille, jotka kavahtavat pojan ulkonäköä. August itse tietää olevansa sisältä ihan samanlainen kuin muutkin: hän pitää Star Warsista ja on reipas lukutoukan alku. 
  
Kirja alkaa siitä, kun Augustin vanhemmat ehdottavat pojalleen, että tämä aloittaisi opiskelun normaalissa koulussa. Tähän asti lukuisien leikkausten ja sairastumisten vuoksi Auggie on käynyt kotikoulua, mutta nyt hänen olisi viimein mahdollista käydä yleisessä koulussa niin kuin muutkin. Aluksi poikaa jännittää kouluun lähteminen ja luokkakavereilla meneekin hetki tottua hänen kasvoihinsa. Auggie on mielekkäällä tavalla ikäisekseen vanhemman oloinen ja hänen kasvuaan sekä muiden oppilaiden suhtautumisen muuttumista on hienoa seurata.
   
Minusta rohkein koskaan tekemäni juttu on se, että ystävystyin Augustin kanssa. (s. 168)
    
Yllätyin, kun kirjassa pääsee katsomaan tapahtumia monen muunkin hahmon silmin: mm. Auggien siskon Olivian sekä parin oppilaan, joihin Auggie tutustuu koulussa. Minusta kirjan kiinnostavin hahmo on Via-sisko, joka on jo lukiossa. Hän on nimittäin jo lapsena tajunnut, kuinka vanhempien huomio ja energia suuntautuu lähes 100% pikkuveljeen, niin että hän on tavallaan kasvattanut itse itsensä elämän ylä- ja alamäissä.
  
Auggien hahmo on aika tyypillinen tällaisissa kirjoissa (esim. John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe, Nicola Yoon: Kaikki kaikessa): päähenkilöllä on jokin sairaus tai lääketieteellinen tila ja hän on tosi urhea sen kanssa, niin kuin nuoren näissä kirjoissa pitää olla - Via antaa kuvan kääntöpuolesta, kuinka sairaus vaikuttaa muihinkin kuin päähenkilöön, millaisia selviytymiskertomuksia ja jopa tunneskaalan synkempiä sävyjä heillä on, vaikka hän rakastaakin Auggieta. 
     
"Äiti? Täytyykö minun pelätä ikuisesti sellaisia ääliöitä? Siis silloinkin kun olen iso. Onko se aina tällaista?" 
"Idiootit eivät katoa maailmasta mihinkään, Auggie." (s. 305)
  
Ihmettä on helppoa suositella kaikenikäisille lukijoille ja hyväksi lukukirjaksi kouluihin. Se kasvattaa myötätuntoa, kykyä katsoa pinnan alle ja auttaa hyväksymään erilaisuutta. Toivottavasti voimme joskus todistaa Auggien äidin olevan väärässä. Ihmeestä tuli elokuva viime vuoden puolella ja se pyörii tällä hetkellä Suomessa, ainakin isoimmissa leffateattereissa. 
  
      
Arvosana:
      
Takakannesta:
"En aio kuvailla, miltä näytän. Kuvittelitte te mitä hyvänsä, minä näytän todennäköisesti pahemmalta."
  
August Pullmanin kasvot ovat pahasti epämuodostuneet. Kotikoulua tähän mennessä käynyt Auggie on nyt aloittamassa viidennen luokan oikeassa koulussa. Se kiehtoo ja se pelottaa. Hän on ihan tavallinen nuori epätavallisten kasvojensa takana, mutta saako Auggie uudet koulukaverinsa uskomaan sen? IHME on kertomus Auggien urheudesta ja uteliaasta asenteesta sekä rohkaiseva tarina ennakkoluulojen kohtaamisesta.
  
R. J. Palacion palkittu esikoisteos on moderni klassikko - hauska, rohkaiseva ja koskettava romaani - jota on vaikea päästää käsistään. Sen haluaa jakaa muiden kanssa ja sen tarina tarttuu syvälle lukijan mieleen.
  
Suomentanut: Inka Parpola, 336 sivua, WSOY 2017

Alkuperäinen nimiWonder (2012)

tiistai 16. tammikuuta 2018

Lukupiirissä | Ernest Cline: Ready Player One

"Nämä kolme sanaa olivat aina viimeinen asia jonka OASIS-käyttäjä näki 
ennen kuin siityi todellisesta maailmasta virtuaaliseen:

READY PLAYER ONE"
  

Joulukuun lukupiirikirja
Lukuhaasteissa: Helmet 2018: 44. Kirja liittyy johonkin peliin, Spefi-lukuhaaste: 11. Kirjassa pelataan
  
Olen lainannut Ernest Clinen ultimate nörttikirjan Ready Player One kirjastosta ainakin kerran aikaisemmin, mutta en tuolloin ehtinyt lukemaan kirjaa. Niinpä, kun se menestyi vetämäni lukupiirin syksyn kirjojen valintaäänestyksessä, oli viimein aika lukea se. Ja hyvänen aika, pieni epäilykseni kirjaa kohtaan oli aivan turha, sillä se oli todella hyvä. Lisäksi kirjan suomalaisen painoksen kansi on todella onnistunut (kiitos kuuluu Tuomo Parikalle, joka on suunnitellut myös Tuomo Jäntin Verson kannen), ja pidän siitä enemmän kuin useimmista muista versioista, joita katselin Goodreadsissa (alla kollaasi muutamista).
   

Eletään vuotta 2044. Kirjan ideana on, että rikas, erakkomainen ja lapseton pelisuunnittelija James Halliday testamenttaa koko omaisuutensa ja virtuaalitodellisuusmaailma OASISin (Ontologisesti Aistit Sulauttava Ihmiskeskeinen Simulaatio) herruuden sille, joka onnistuu ratkaisemaan kolme tehtävää, jotka hän on suunnitellut. Aarrejahti saa nimensä peleihin piilotetuista salaisuuksista, easter eggeistä (pääsiäismuna) ja palkinnon jahtaajia kutsutaan siksi munastajiksi.

Clinen alter egolta vaikuttavalla Hallidaylla oli pakkomielle lapsuudestaan 1980-luvulla. Niinpä OASIS ja munajahti vilisee viittauksia 80-luvun peleihin, elokuviin, tv-sarjoihin, kirjoihin ja musiikkiin. Välillä viitataan myös vanhempaan ja tuoreempaankin populaarikulttuuriin, kuten Doctor Whohon, Potter-verseen (huispauksen muodossa), Matrixiin ja Firefly-sarjaan. Näitä viittauksia oli kivaa bongailla, vaikka osaa en tunnistanutkaan.

Ja me sodimme edelleenkin keskenämme, enimmäkseen niistä vähistä resursseista mitä meillä vielä on jäljellä. -- Totta puhuen tulevaisuus ei vaikuta kovinkaan valoisalta. Sinä synnyit aika onnettomana aikana historiaa. ja näyttää siltä, että asiat menevät entisestään huonompaan päin. Ihmisten sivilisaatio on 'rappeutumassa'. Joidenkin mielestä se on jopa 'luhistumassa'. 
Ehkei ole kovinkaan fiksua kertoa vasta saapuneelle ihmisolennolle, että tämä on syntynyt kaaoksen, tuskan ja köyhyyden maailmaan juuri oikealla hetkellä nähdäkseen, kuinka kaikki murtuu palasiksi. (s. 28-29)
   
Maailman asiat ovat kovin huonosti; työttömyyttä, köyhyyttä, nälänhätää, energiantuotannon kriisi, globaali ilmastonmuutos... Ei siis olekaan ihme, että kaikki hakeutuvat mieluummin OASISin utopistisiin maailmoihin ja raja ihmisen todellisen identiteetin ja OASIS-hahmon välillä alkaa hämärtyä. Lisäksi OASIS on maailman suurin julkinen kirjasto.
 
Äidin mukaan isä oli antanut minulle alkusointunimen, koska se kuulosti hänestä supersankarin salanimeltä, kuten Peter Parker tai Clark Kent. (s. 24)
 
Päähenkilö Wade Watts on lukioikäinen orpo, joka asuu epämiellyttävän tätinsä kanssa pinossa, asuntovaunuista ja parakeista pystyyn rakennetussa slummikylässä, joita on isojen kaupunkien läheisyydessä. Wade käy koulua OASISissa, mutta lukio on päättymässä pian. Jos Hallidayn aarrejahtia ei olisi julkaistu viisi vuotta aikaisemmin, poika ei uskonut selviävänsä hengissä. Ensimmäisen tehtävän ratkominen on antanut hänelle mielekästä tekemistä ja jotain mitä tavoitella. Lukion jälkeen hän suunnittelee lähtevänsä ammattimunastajaksi.

© 2018 Warner Bros/Amblin Entertainment

Vaikka paljon onkin muuttunut, on teoksen maailma edelleen monilta osin tuttu, niin hyvässä kuin pahassakin. On mielenkiintoista, että aseen voi ostaa tuoteautomaatista, mutta tummainoiset naiset kokevat mielekkäämmäksi valita OASIS-hahmokseen valkoisen miehen, koska saavat silloin parempaa kohtelua ja isompaa palkkaa ja jotkut vanhemmat eivät edelleenkään hyväksy lapsensa suhdetta samaa sukupuolta olevan kumppanin kanssa.

Kirjan ainoita miinuksia on Waden hahmon kliseisyys. Kirjallisuudessa ylikäytetty orpous ja ikävät sukulaiset (mm. Harry Potter, runotyttö Emilia) sekä valtakunta ja tyttö kainaloon -tyyppiset ratkaisut erottuvat muutoin varsin omaperäisessä teoksessa liikaa. Ja toki Wade on myös ylipainoinen, "liian outo jopa outolinnuille" eli klassinen nörttitapaus.
  
Ready Player Onesta on tulossa elokuvaversio maaliskuussa. Olikin hyvä, että ehdin lukemaan kirjan ennen elokuvan katsomista, sillä en ole ihan vakuuttunut trailerin antamasta kuvasta. Kirja vaikuttaa ainakin sen perusteella todella paljon paremmalta kuin leffa (esim. hahmot ovat ihan erilaisia kuin tekstin pohjalta saa kuvan). 
  
  
Arvosana:
      
Takakannesta:
PELI ALKAA. VOITTAJA LÖYTÄÄ AARTEEN JA PELASTAA MAAILMAN. OLETKO VALMIS?

2044. Wade Watts, niin kuin suurin osa ihmiskuntaa, pakenee kurjistuneen maapallon ahdistavaa todellisuutta viettämällä koko valveillaoloaikansa kirjautuneena OASISiin, rönsyilevään virtuaaliseen utopiaan, jossa jokainen voi olla ja tehdä mitä haluaa.

Miljoonien muiden lailla Wade pelaa peliä, jonka voittaja perii maailman rikkaimman miehen ja universumillisen virtuaalimaailmoja. OASISin luonut pelisuunnittelija James Halliday on testamentannut sen hallinnan sille, joka ratkaisee kolme kätkettyä arvoitusta. Arvoitukset ja vihjeet liittyvät Hallidayn nuoruuteen, 1980-luvun populaarikulttuuriin, josta Wade tietää kaiken viimeistä piirtoa myöten.

Wade törmää onnekkaasti ensimmäiseen ratkaisuun ja käynnistää pelin kiihkeätahtisen loppuvaiheen, jossa täytyy muun muassa pelata virheetön Pac-Man-peli ja osata Monty Pythonin vuorosanoja ulkoa. Äkkiä hän huomaa joutuneensa epätoivoiseen kilpajuoksuun tuhansien muiden kanssa. Kilpailu ulottuu pelottavalla tavalla myös todellisuuteen – ja tulee muuttamaan sekä Waden että koko maailman perinpohjaisesti.

Ready Player One on kuin Nick Hornbyn High Fidelityn ja elokuvan Paluu tulevaisuuteen risteytys, joka esittelee estottoman nostalgisesti 1980-luvun musiikkia, elokuvia, tv-sarjoja, kolikko- ja konsolipelejä, sarjakuvia, animea, roolipelejä ja kirjoja.
    
Suomentanut: J. Pekka Mäkelä, 508 sivua, Gummerus 2012
    
Alkuperäinen nimiReady Player One (2011)
  
Kirja on luettu myös täällä: Kirjavinkit, Risingshadow, Nörttitytöt. Pauline von DahlKirjaneidon tonihuone, Taikakirjaimet, Notko, se lukeva peikko, Anna minun lukea enemmänVinttikamarissa, bookisteaparty

Samankaltaista luettavaa: Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Devoted Souls - Peliromaani, Aleksi Delikouras: Nörtti-sarja, Sini Helminen: Kiven sisässä

torstai 11. tammikuuta 2018

Chris Weitz: The Young World – Kaaoksen päivät

"Jälleen uusi upea kevätpäivä sivilisaation tuhoutumisen jälkeen."
   
   
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla.
  
Elokuvaohjaajana paremmin tunnetun Chris Weitzin nuortendystopia Kaaoksen päivät aloittaa The Young World -trilogian, joka muistuttaa paljon vuosituhannen vaihteen nuortensarjaa Klaani (The Tribe), sillä on myös muutamia yhtymäkohtia The Walking Deadiin ja K. K. Alongin kirjoittamaan kotimaiseen post-apokalyptiseen Kevätuhrit -sarjaan. Tosin siinä missä Alongin toinen teos Ansassa epäonnistuu, Weitzin tarinankerronta, juonenkuljetus, eriääniset hahmot ja yksityiskohtainen miljöön rakentelu onnistuu erittäin hyvin.

Todellisuudessa apokalypsi on syvältä. Täällä haisee pahalle, eikä meillä ole edes maagisia voimia tai mitään muutakaan siistiä, ei lentäviä skeittejä eikä mitään. (s. 58)
  
Kuten vertauskohteista voi jo päätellä, kertoo Kaaoksen päivät tämän hetken maailmasta sillä erotuksella, että kaikki aikuiset ovat kuolleet selittämättömästi kaksi vuotta aiemmin. Lisäksi myös pikkulapset ovat kuolleet ja jäljellä on vain hormoniensa suojelemia teinejä. Kaikki nuoret ovat kuitenkin taudinkantajia ja he kuolevat heti kun elimistöltään aikuistuvat, 18 ikävuoden paikkeilla.
  
Miljöönä on New York. Tapahtumia seurataan vuorotellen kahden nuoren, Jeffersonin ja Donnan näkökulmista. Weitz on onnistunut erinomaisesti luomaan kaksi toisistaan selvästi eroavaa, uskottavaa ääntä, minkä lisäksi erilaiset fontit kertovat, kumpi kertoja on kyseessä. Ja varsinkin Donnan kielenkäyttö on hyvin värikästä ja ironista, mikä tekee hahmosta hyvin mielenkiintoisen ja moniulotteisen.

Heti Tapahtumien jälkeen kaikki vain räiskivät aseilla ympäriinsä niin kuin jossain toimintaleffassa. Kesti hetken ennen kuin tajusimme, että kukaan ei valmista meille enää lisää luoteja. (s. 127)
  
Weitz on luonut nuorillensa kiinnostavan yhteiskuntarakenteen. Jeffersonin veli on Washington Square Parkin heimon johtaja, joka täyttää teoksen alkusivuilla 18 ja kuolee. Jefferson perii generalissimon tittelin ja ryhmän aivojen, Brainboxin ehdotuksesta kokoaa ryhmän, jonka tarkoituksena on hakea isosta kirjastosta tutkimusraportti, joka saattaa selittää, miksi kaikki muut kuolivat. Matkan aikana kohdataan muita selviytyjäryhmiä, joista osa on vihamielisiä, osa hieman vinksahtaneita ja loput vain hukassa.

Me todella toteutetaan sisäistä friikkiämme täysin rinnoin. Olisipa siistiä, jos kaikki olisi olleet yhtä vapautuneita jo ennen maailmanloppua. (s. 38-39)
  
Kerronta on hyvin elokuvamaista, joka sopii tämäntyyppiseen kirjallisuuteen hyvin. Huomaa, että Weitz on käyttänyt ohjaajan uralla kerryttämiään taitoja. Weitz on panostanut teoksen yksityiskohtaisuuteen, sillä esimerkiksi jokainen ase on nimetty täsmällisesti ja New Yorkin kuuluisien maamerkkien, museoiden ja puistojen kuvaus tuntuu niin tarkalta, että teosta voisi paikoin käyttää karttana.
  
Nuorten asenne maailmanloppuun on ihastuttavan ironinen ja tekstissä vilisee paljon kirjallisia ja populaarikulttuurisia viittauksia Mad Maxista Taruun sormusten herrasta ja Twilightista Resident Eviliin. Donna muotoilee asian ytimekkäästi: ”Tämä on niinku Kärpästen herra meets Nälkäpeli.” Dystopiabuumin hiljentyessä nähtäväksi jää, suomennetaanko sarjan kahta seuraavaa osaa The New Order (2015) ja The Revival (2016). Outi Järvinen on ainakin tehnyt hyvää työtä käännöksessä.

Miksi, oi miksi koko maailma haluaa leikkiä kanssani Mad Maxia? (s. 12)
  
Arvosana:
      
Takakannesta:
Piinaavan jännittävää toimintaa

Räjähdysmäisesti levinnyt tauti on tappanut kaikki aikuiset ja lapset, vain nuoret ovat jäljellä. New Yorkissa arkipäivää ovat myrkkysavu, tulipalot ja raivohullut sekopäät, jotka eivät enää välitä mistään.
  
Selviytyjät ovat kerääntyneet heimoihin. Washington Squaren rauhallisessa leirissä ruoka ja lääkkeett ovatkäymässä vähiin. Kun yksi heimon jäsenistä löytää taudin nujertamisen jäljille, Jefferson, vastentahtoinen johtaja, ja Donna, tyttö jota hän rakastaa, johdattavat retkikunnan vaaralliselle matkalle kohti tuntematonta keskikaupunkia, jossa vallitsevat väkivaltaiset lait...
  
Suomentanut: Outi Järvinen,316 sivua, Otava 2017

Alkuperäinen nimiThe Young World (2014)
    

tiistai 9. tammikuuta 2018

Tuomo Jäntti: Verso

"Ihmisiin puhkesi edelleen lehtiä, he syöksyivät kaupungeista ulos, kuolleelle 
maaseudulle, hakeutuivat auringon alle pieniin ryhmiin, versoivat itsestään ulos 
kaikkea vihreää ja kaunista aina siihen asti kunnes olivat kuluttaneet itsensä 
loppuun ja katosivat kasvustonsa alle, yksinkertaisesti lakkasivat olemasta."

   
Arvostelukappale
Artikkelini on julkaistu Risingshadowssa (3.1.2018), katso myös Nörttityttöjen blogiin (28.7.2017) kirjoittamani arvostelu.

Verso on Tuomo Jäntin toinen romaani. Hänen esikoisensa Talven hallava hevonen ilmestyi 2015. Verso on hitaasti avautuva kuvaus maailmasta, jossa ihmiset ovat jääneet kahden voiman väliin: toinen on tauti nimeltä verso ja toinen kuolemaa kylvävä tuhoaalto Gowiwa. Kingimäiseksi jännitykseksikin kuvattu teos muistuttaa monia viime vuosien katastrofileffoja esimerkiksi stereotyyppisen päähenkilön, hitaasti paljastuvien faktojen ja monitulkintaisen lopun osalta.
  
Versottuneet ihmiset alkavat kasvaa heinää, lehtiä ja kukkia ja tauti kuluttaa ihmisen loppuun pyyhkien pala palalta kaikki inhimilliset piirteet kunnes jäljellä on vain kasa orgaanista massaa. Gowiwa muuttaa nielemänsä maan, rakennukset ja ihmiset mustaksi ja hauraaksi pitsiksi. Se on käsittämätön uhka, jota ei voi pysäyttää.
    
Lääketiede ei koskaan onnistunut selvittämään kuin sen, että ainakaan mikään bakteeri tai virus ei versoa levittänyt. enempää syitä ei keksitty, ja kuitenkin verso levisi, tarttui kuin sairaus, laajeni varsin tyypillisen, joskin keskimääräistä tarmokkaamman, epidemian lailla. Uhrien iät vaihtelivat, sukupuolijakauma oli tasainen, status yhteiskunnassa ei merkinnyt mitään sekään. (s. 72)
  
Teos sijoittuu meidän maailmamme kaltaiseen todellisuuteen. Gowiwan syötyä ensimmäisenä valtakunnan pääkaupungin, loput isot kaupungit nimettiin numeroilla sen mukaan, missä järjestyksessä Gowiwa mahdollisesti tulisi leviämään ja tuhoamaan nekin. Rannikolla sijaitseva uusi pääkaupunki, jonne lähes kaikki loput ihmiset on evakuoitu, on nimeltään Viides. Sieltä lähetetään teoksen keskushenkilö Alis Ismantik tutkimaan Neljännessä sijaitsevaa versottuneiden hoitolaitosta, jossa kaikki ei ole mennyt aivan oikein.
  
Yhtään tapausta versottuneista lapsista ei tunnettu. Sen olisi pitänyt kertoa meille jotain -- Joidenkin mielestä se tarkoitti, että ihmiskunnan piti tehdä lapsia nyt enemmän kuin koskaan, kansoittaa maa uudelleen, mutta millainen maa se olikaan: pahoinpidelty, tapettu, hukattu mahdollisuus. Jonka pinnan alla asui hirviö. (s. 69)
  
Teoksen hahmot edustavat hyvin monia kansallisuuksia. Kolkamo-nimisen laitoksen johdossa ovat Morio Koyama, Oscar Fahnsten, Louis Cauguet ja vaimonsa Emily sekä Shikeo Norimasu. Jäntti on kirjoittanut teokseensa myös sateenkaarevia hahmoja. Alisin lisäksi lukija pääsee kurkistamaan muidenkin hahmojen pään sisälle, jotta maailmasta saisi hieman täyteläisemmän kuvan. Hahmot jäävät kuitenkin hyvin pinnallisiksi, sillä tarinan keskiössä on enemmänkin ihmisen voimattomuus suurten ongelmien edessä kuin henkilökemiat.
  
Romaanin maailma natisee liitoksissaan. Jo vuosikymmeniä aikaisemmin alkanut eläinten massasukupuutto on nyt lähes täydellisesti pyyhkäissyt faunan maan pinnalta ja flora seuraa nopeasti perässä. Vihreä on luonnossa epätodellinen väri, koska puut ovat kuolleet pystyyn ja aavikko leviää kaupunkien kaduille vain muutamien vahvimpien ruohotupsujen jaksaessa sinnitellä ankarassa kuivuudessa.
   
Koko tilanne oli puhdasta hulluutta. Se oli täyslaidallinen mielenhäiriötä, jotain mitä en olisi kyennyt painajaisissakaan kuvittelemaan. (s. 324)
Gowiwan leviäminen on muutamassa vuodessa pienentänyt ihmisten elinalueen lähes olemattomiin ja on vain ajan kysymys, milloin se saavuttaa viimeiset turvasatamatkin. Sääntöjen noudattamista ei juurikaan enää valvota, vaikka sivistyksen rippeistä pidetäänkin näennäisesti kiinni. Kamppailu eloonjäämisestä luhistuvassa maailmassa on kuitenkin pian suistamassa väliaikaisen hallituksen luotsaaman maan lopulliseen kaaokseen huolimatta armeijan panoksesta taistelussa Gowiwaa vastaan.
  
Luonnosta vieraantuminen sekä ihmisten suhde toiseuteen ja sairastuneisiin ovat teoksen ajatuksia herättävimpiä puolia. Versoa on helppo verrata muiden muassa Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogiaan, Han Kangin Vegetaristiin ja M. R. Careyn Maailman lahjakkaimpaan tyttöön. Se on muutamista rosoistaan huolimatta kansainvälisen tason katastrofiromaani, joka toimisi isommitta ongelmitta käännettynäkin.
  
Gowiwa oli musta, hahmoton kauhu. Sen edestä oli vaikea juosta. (s. 203)
    
Arvosana:
  
Takakannesta:
Hengästyttävä katastrofiromaani
  
Alis Ismantik on entinen toimittaja ja imagokonsultti. Kun varantoministeri Harrison usuttaa Alisia tutkimaan jättimäisen pakkohoitolaitoksen sisäpiirin väärinkäytöksiä, hän tarttuu tarjoukseen ja lentää Kolkamoon. Siellä, Roivanpellon graafisen oppilaitoksen entisissä tiloissa on hoidettu versottuneita: ihmisiä, jotka ovat tuntemattomasta syystä alkaneet kasvaa heinää, ruohoa ja lehtiä. Kolkamon tietoverkkoja tutkiessaan Alis vähitellen aavistaa, ettei hänen todellinen tehtävänsä olekaan talousrikosten tutkiminen.
  
Verso on kingimäinen jännitysromaani, yhteiskunnasta, joka joutuu reagoimaan tuntemattomaan uhkaan. teos kuvaa ekologista ja inhimillistä katastrofia, vieraan pelkoa, terrorismia ja terveydenhuollon painajaista. samalla romaani on syvästi liikuttava kertomus epidemian kieputtamista yksilöistä ihmisenkokoisine unelminen ja pelkoineen.
  
426 sivua, Gummerus 2017
   
Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Etelä-Saimaa, Kauppalehti, Tekstiluola, Luetut.net, Dysphoria, Rakkaudesta kirjoihin, Opus eka
    
Samantyylisiä kirjoja: Han Kang: Vegetaristi, JeffVanderMeer: Eteläraja-trilogia, M.R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö, Sini Helminen: Kaarnan kätkössä

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Arina Tanemura: Prinsessa Sakura 1 & Bomarn: Pahispomo ja kissat

   
Arvostelukappale
  
Arina Tanemuran Kamikaze Kaitou Jeanne oli ensimmäinen mangasarja, jonka koskaan luin. Olin vielä lukiossa, kun manga-buumi käynnistyi Suomessa. Tanemuran teoksilla onkin siksi erityinen asema mangasuosikkieni joukossa. Olin hyvin ilahtunut, kun postiluukusta kolahti yllättäen kuluneella viikolla uutta Tanemuraa Prinsessa Sakuran muodossa. En ollut vielä ehtinyt katsomaan, mitä mangaa tänä vuonna julkaistaan, joten tartuin heti kiinnostuneena tähän 12.1. ilmestyvään, söpön pinkkikantiseen pokkariin.  
  
    
Päähenkilö on 14-vuotias prinsessa Sakura, joka on jo syntyessään luvattu prinssi Ooralle. Maailma on täynnä muinaisia henkiä ja Sakuralla on isoäitinsä veren tuoma taakka, joka sitoo hänen kohtalonsa henkiin. Tarina koostuu poikkeuksellisesti kuuden luvun sijasta kolmesta pidemmästä. Silti ensimmäisessä osassa ei ehditä kauhean syvälle hahmoihin tai avaamaan Sakuran sukuun liittyviä salaisuuksia. Odota mielenkiinnolla, mihin suuntaan tarina etenee seuraavassa osassa.
  
  
Piirrostyyli on klassista Tanemuraa: ihastuttavat suuret ja ilmeikkäät silmät, pitkät ja liehuvat hiukset, kauniita koko sivun kuvia. Vaikka monilla muillakin mangakoilla on samankaltainen tyyli, jokin Tanemuran piirroksissa paljastaa aina tekijänsä. 
  
    
Sarjassa on 12 osaa, joista seitsemälle on jo annettu Sangatsu Mangan sivuilla julkaisupäivä kuluvalle vuodelle. Seuraava osa ilmestyy 9.3.

Takakannesta:
Huoletonta elämää viettänyttä prinsessa Sakuraa odottaa järjestetty avioliitto kopealta vaikuttavan prinssi Ooran kanssa. Kun prnsessamme saa tietää, että mahdollisiin uravaihtoehtoihin kuuluu myös muinaisten hirviöiden tuhoaminen, niin jääkö kihlattu nielemään plyä seikkailun kutsuessa.
  
Ikäsuositus: 11+

Suomentanut: Kim Sariola, 192 sivua, Sangatsu Manga 2018
  
Alkuperäinen nimi: Sakura-hime kaden (2009).
  
  
   
Arvostelukappale
  
Syyskuussa alkaneen työharjoittelun myötä en muistanut tarkkailla ollenkaan loppuvuoden mangatarjontaa. Niinpä postiluukusta kolahtanut Bomarnin Pahispomo ja kissat oli täysi yllätys sekin. Koska Hurja Hassu Lukija vetää tänä vuonna Sarjakuvahaastetta, ajattelin ottaa itseäni niskata kiinni ja lukea sekä blogata enemmän sarjakuvista.
  
Pahispomo ja kissat on yksittäinen huumoriteos, joka kostuu 45:stä kahden sivun stripistä. Mangassa on todella vähän tekstiä, enimmäkseen Pomon hekottelua ja satunnaisia äänieffektejä. Tekstittömyydestä huolimatta lyhyet tarinat kertovat täyteläisesti mm. Pomon nuoruudesta, jolloin hän sai ensimmäisen kissansa. Muutaman stripin välein on pieni tietoruutu, joissa esitellään Pomon kaikki kuusi kissaa, joilla kaikilla on oma persoonallisuutensa. Esimerkiksi Laikku on utelias ja keksii outoja leikkejä.
  
Tässä kaksi suosikkisivuani stripeistä 25. Pahispomo ja "kama" (vasemmalla) sekä 34. Pahispomo ja nuhteet.
  
Hauska idea, että kovalla gansgterilla on sydämessään pehmeä kohta kissoille. Kissojen luomat tilanteet ovat todella samaistuttavia kaikkille kissanomistajille ja noista karvakavereista pitäville (kuten ylläoleva kukakaksikko osoittaa). Mangan piirostyyli ei ole aivan makuuni, etenkin ihmishahmojen kohdalla. Kissat olivat puolestaan hyvinkin ilmeikkäitä ja aidon tutnuisia persoonia. 
  
Takakannesta:
Ganstereita ja kissoja!
  
Oletko miettinyt, miksi elokuvissa pahisten pomolla on usein kissa lemmikkinä?
  
Rikollisjärjestön johtaja, salaperäinen Pomo, on alamaailman huipulla. Hän hallitsee kovin ottein ja käskyttää alaisiaan mielensä mukaan. Silti on olemassa pieni joukko, joka ei korvaansa lotkauta Pomon määräyksille...
  
Suomentanut: Antti Valkama, 128 sivua, Punainen Jättiläinen 2017
  
Alkuperäinen nimi: Aku no Boss to neko (2017).